"Liikkumattomuus tulee yhteiskunnalle kalliiksi"

”Liikkumattomuus tulee yhteiskunnalle kalliiksi.” Vaikka kyseiseen uutisotsikkoon liittyi ikävä kyllä täyttä realismia, jokin särähti korvaani. Olen yleensä sillä kannalla, että asioista tulee puhua rehellisesti, samoin myös tässä. Toisaalta herää kysymys, millainen vaikutus tuollaisella otsikolla on heihin, joiden nimenomaan terveydellisistäkin syistä olisi lisättävä päivittäistä liikuntamääräänsä. Liikunta on lääke,näin olen ajatellut jo pitkään. Toisaalta liikunnan ainakin pitäisi olla positiivinen, kaikille kuuluva asia. Tuossa otsikossa sen sijaan oli äärimmäisen syyllistävä sävy. Se teki liian vähän liikkuville selväksi, että he ovat taloudellinen taakka yhteiskunnalle.

Syyllistäminen: oikea ratkaisu?

Vaikka otsikkoon liittyy myös ikävä totuus, siinä oli myös hivenen syyllistävä sävy. Tosin jos minun pitäisi keksiä jokin ”kaunis” tapa ilmaista sama asia, runosuoni tuskin sykkisi välittömästi. En todellakaan kannata turhaa hyssyttelyä, mutta liikkumattomuuteen liittyvistä ongelmista nostaisin esille mieluummin yksilön omaan hyvinvointiin vaikuttavat asiat. Ja kun tarkemmin pohtii, olisiko yhteiskunnan taloudelliset huolet poissa jos kaikki liikkuisivat suositusmäärien mukaisesti?

Kuvitellaanpa tilanne, jossa tähän mennessä liikkumaton henkilö kuulee lääkäriltään ikävän totuuden kunnostaan, ja kyseisen tilan yhteydestä liikunnan puutteeseen. Samana päivänä silmien eteen läjähtää uutinen siitä, että juuri tämä henkilö tulee yhteiskunnalle kalliiksi. Tuntuu ikävältä ajatella, että henkilö raahautuu lenkille ajatellen, että käpälää laitetaan toisen eteen syyllisyyden rytmittämänä: ”Nyt joudun tekemään töitä jotten aiheuttaisi yhteiskunnalle lisäkuluja.” Kuulostaa hivenen masentavalta. No, tämä oli esimerkkinä kärjistetty, mutta realismi tuskin on siitä kaukana.

Entä liikkumisen ilo?

Hyvä kysymys. Miksi ihmiset menevät lenkille? Tässä muutamia arvauksia: tuulettamaan itseään ja ajatuksiaan, nauttimaan ulkoilmasta, maisemista, ehkä hyvästä seurasta jne. Vaihtoehtoja riittää. Näissä liikunta on periaatteessa sivuroolissa, sillä kävelemällä, juoksemalla tai vaikka pyörällä polkemalla itse syy tehdä lenkki onnistuu. Harva meistä laskee askeleita matkalla. Niin no, askelmittarit, aktiivisuusrannekkeet yms. ovat yleistyneet, mutta luulen että ulkoiluun liittyy monilla toinenkin ajatus: ulkoilu lenkkeilyn, pyöräilyn tai missä lie muodossa tekee hyvää henkisesti ja fyysisesti. Se voi olla jopa mukavaa.

Kun liikunta aloitetaan syyllistämällä, liikkumisen ilo jää vähemmälle. Tietenkään harva lenkille, salille tai minkä tahansa liikunnallisen toiminnan pariin siirtyvä hehkuttaa jokaisella kerralla miten hienoa on päästä liikkumaan. Tai ehkä jokunen sellainenkin yksilö löytyy? Itse en voi kehua heihin kuuluvani. Vaikka pidän liikkumisesta ja liikunta on minulle tärkeä asia, joskus tulee hetkiä joina liikkeelle lähdetään hieman sitruunaan syöneen näköisenä, enkä liene ainoa tätä sorttia. Mutta olisi todella kurjaa liikkua vain viimeisen päälle pakotettuna tekemään jotain äärimmäisen epämiellyttävää. Vielä ikävämpää olisi lähteä liikkeelle syyllisyydentunnosta.

Onko liikunta muuttunut pakolliseksi rasitteeksi?

Valitettavan usein siltä näyttää. Palatkaamme ihmiselämän alkumetreille. Hedelmöittymisestä ja syntymästäkin voimme kuitenkin kelata eteenpäin, nimittäin lapsen ensimmäisiin, omaa etenemistä edistäviin liikkeiseen. Kun kääntyminen vatsalteen onnistuu, ei tarvita enää aikuista kääntämään kroppaa asennosta toiseen. Jossain vaiheessa lapsi huomaa, että ryömimällä hän pääsee eteenpäin. Nyt ei siis tarvita aikuista liikuttamaan paikasta toiseen. Jossain vaiheessa eteneminen käy turhan verkkaaksi. Kas kummaa, konttaamalla pääsee nopeammin. Perspektiivi laajenee liikkuessa, ja ylempänä sijaitsevat, mahdollisesti rikottavat esineet houkuttelevat. Kun kukaan pirulainen ei niitä suostu ojentamaan, on itse saatava lisää pituutta. Siispä seisomaan! Jossain vaiheessa jatkuva nouseminen seisomaan milloin minkäkin (rikottavan) esineen perässä kyllästyttää. Nyt siis töppöstä toisen eteen. Alku on hivenen takkuinen, mutta lähtee sujumaan. Kas, juoksemalla pääsee vieläkin kovempaa.

Miksi moinen tarina? Idea on yksinkertainen: Lapselle liikkuminen tuo vapauden siirtyä paikasta toiseen, tarvittaessa jopa nopeasti. Myöhemmällä iällä jotain tapahtuu. Jostain syystä tuo lapsena hoksattu vapaus osoittautuu turhaksi. Ehkä kulkuvälineet osoittavat liikkumisen turhaksi? Mitä ikinä tapahtuukaan asenne liikkumiseen kääntyy päälaelleen. Uskallan väittää, että lapsen ja aikuisen liikkumista erottaa juuri se, että alkujaan ollut mahdollisuus vapauteen ja riippumattomuuteen toisesta ihmisestä muuttuu turhaksi rasitteeksi. Lisäksi teknologian kehitys on varmistanut sen, että me aikuisihmiset saamme käsiimme kaiken pienemmällä vaivalla. Olemme siis vähemmän riippuvaisia liikkumisesta, jolloin liikunnan on tapahduttava ns. omalla erillisellä ajallaan. Onhan aina olemassa arkiaktiivisuus ja hyötyliikunta, mutta auton houkutus lienee suuri.

Liikuntaan liittyvään inhoon puuttuminen

Valitettavasti tämä voi olla helpommin sanottu kuin tehty, mutta silti pitäisi liikuntainhoon puuttumista tärkeänä. Liikunnan inhoaminen voi kehittyä monella tavalla, ja myös kehittymisaika vaihtelee. Osalla koululiikunta lienee tavallinen liikkumisen ilon myrkyttäjä. Myönnän itsekin, etteivät jokaiset muistot koululiikunnasta ole aivan positiivisia. Siksi olenkin kiitollinen siitä, että liikkumisen ilon tuhoamiseen ne kokemukset eivät riittäneet. Pallopelit sen sijaan eivät houkuttele..

Periaatteessa liikuntainhoon puuttuminen on varmasti mahdollista, mutta vaatii oman työnsä. Osa varmasti kykenee muuttamaan asenteitaan itsekin, mutta osa taas tarvitsee tukea. Millainen tuki sitten toimii? Yksi mahdollisuus lienee liikkuminen tutussa kaveriporukassa, jossa viihtyy. Tuolloin liikunta on tapa harjoittaa sosiaalista elämää. Yksinkertaisimmillaan tämä voi tarkoittaa kävelylenkkiä kaveriporukalla. Muita vaihtoehtoja löytyy runsaasti: erilaiset pelit pilke silmäkulmassa, ryhmäliikunta, tanssi-ilta jne. Jos liikunta ei ole pitkällä aikavälillä kehittynyt tottumus, voi yksin tekeminen koitua kynnykseksi, mutta mukavien ihmisten seurassa homma muuttuu heti rennommaksi.

Yksilöohjaus ei ole myöskään mahdoton vaihtoehto, mutta osalla raha voi koitua esteeksi. Minulla ei ole kokemusta PT:stä, mutta ehkä joskus sellaista kokeilen. Tai tavallaan on, jos ne muutamat valmentajan puolituntiset lasketaan mukaan. Kieltämättä sitä tekee huolellisemmin ja enemmän, kun joku katsoo paljonko ja miten tekee. Eli myös laatuun tulee kiinnitettyä huomiota. Jos yhteistyö PT:n kanssa toimii ja hän osaa motivoida, innostus itsenäiseen liikuntaan herää helpommin.

Mutta entä yksinäisemmät, ja vähemmän varoissaan olevat henkilöt? Ikävä kyllä heidän kohdallaan näen mielessäni kysymysmerkin. Ryhmäliikuntaa on tarjolla myös kohtuulliseen hintaan, mutta kynnys osallistua voi olla korkea. Tässä kohtaa annan kaiken empatiani, sillä itsekin olen todella arka menemään mukaan mihinkään uuteen, etenkin jos kyseessä on ryhmäjuttu. Jos rehellisiä ollaan, itse henkilökohtiasesti toivon kykeneväni jotain päivänä tukemaan juuri tällaisten ihmisten liikkumista edes pienissä määrin. Mutta miten ikinä käykään, toivon hartaasti että useampi ihminen liikkuisin oman fyysisen ja henkisen terveytensä vuoksi, ei yhteiskunnan. Kun liikkuminen tapahtuu sopivan terveen itsekkäistä syistä, luulen että sellaisen asenteen löytäneet yksilöt ovat syyllistettyjä enemmän hyödyksi yhteiskunnallekin. Ainakin menettäisimme edes pari mitalia kansainvälisessä negatiivisuuskilpailussa.