Loppuraskaus loppusuoralla: Näitä asioita alan oikeasti kaivata!

 Raskaus alkaa olla sen verran pitkällä että vaihtelu tilassa virkistäisi. Koska seuraavaksi edessä on RV37(36+), alkaa olla se aika kun vaihteluna on itse synnytys. Vaikka toivon että tässä päästäisiin sellaisiin viikkoihin että vauva on virallisesti täysiaikainen, synnytys voi periaatteessa alkaa milloin vain. Vähän huumorilla totean, että saisi odottaa kuitenkin ensi viikon torstaihin, sillä sille päivälle olisi lääkäriaika varattuna. Ei menisi hukkaan..

Tässä vaiheessa fokuksen pitäisi olla suunnattu "vauvantuoksuiseen" arkeen (ai että miten inhoan tuota adjektiivia heränneistä äidinvastoista huolimatta!!). Sen verran olen kuitenkin ihan vain ihminen, että alan odottaa synnytystä siksin että olen muutamaan asiaan hivenen kypsä.. 

Olisipa kiva saada sukat ja kengät jalkaan vähän helpommin

Pitää toki olla kiitollinen siitä, että näiden pukeminen onnistuu edelleen. -Siis ilman apua. Mutta en pahastuisi lainkaan jos pukeminen kävisi helpommin. Voi toki olla ettei synnytyksen tuoma apu ole välitön, mutta jos vaikka ajan kuluessa helpottuisi. Itse asiassa kaikkien ns. alaosien pukeminen on välillä harvinaisen ärsyttävää. 

Vaikka minulle kuinka todettiin miten hyvä aika tämä on olla viimeisillään raskaana verrattuna esim. kesään, en aina osaa olla kiitollinen. No, kesällä voi olla tuskaisen kuumaa, mutta vaatemäärä on sitä luokkaa että pukeminen olisi helpompaa. Onko päivän opetus siis se, ettei koskaan ole paras aikaa olla raskaana? Luulen että tämä on ns. ihmiskohtainen kysymys: kuka mistäkin tykkää. Toisaalta on tämä parempi aika kuin verrattuna 25 asteen pakkasiin. Sentään vähän vähemmän tarvitsee kikkailla vaatteiden kanssa. Mutta oi sitä aikaa kun saa taas sukat helpommin jalkaan!

Olisipa kiva nukkua vatsallaan!

Millaista se olikaan? Usein tuntuu siltä että juuri vatsallaan olisi niin kiva nukkua ja tietenkin lukea kirjaa! Totuus kuitenkin on, että jos kyljeltäni eksyn vähänkin liikaa vatsalleni, Juniori tekee askan selväksi protestoimalla. Ts. jos huomaa yksiönsä tilan vähänkin vähenevän, hän kyllä osaa potkia vastaan ja tunkea jalkansa kylkiluiden alle. Okei, hienoa että osaa pitä puolensa.. 

Voisipa hölkätä..

Nyt kun tiet eivät ole enää liukkaat, melkein vastomaisesti saatan hypähtää esim. lätäkön yli tai missä hypähtäminen onkaan luontainen siirtymä. Vähintään yhtä paljon alan kaivat hölkkäämistä. Periaatteessa se ei ole kielletty, mutta hivenen epämukavan tuntuista koska joku on asianmukaisesti kääntynyt pää alaspäin. Hyvä juttu, mutta käytännössä tämä tarkoittaa myös sitä, että pää aiheuttaa epämukavaa painetta siellä missä sellaista ei kaivattaisi. 

Mahtuisipa kunnolla pöydän ääreen.. 

Tämä kieltämättä vähän ärsyttää ajoittain. Muuten kroppani ei ole käynyt läpi merkittävää kasvua, mutta vatsa tahtoo olla sellainen ylimääräinen uloke joka johon moni asia stoppaa aina pöydänreunasta halaaviin ihmisiin. Toisaalta.. minähän kavahdan liian spontaania fyysistä kontaktia, joten ehkä tämä loppuraskaus suojelee omalla tavallaan. Pöydän ääressä sen sijaan kaipaisin vähän enemmän läheisyyttä pöydänreunalta. 

Taustalla ei siis ole voimakkaita tunnesiteitä huonekaluihin. Syöminen puolikumarassa on hieman epäergonomista ja ruualla on taipumus siirtyä täysin muualla kuin suuhuni. Yleensä vatsalleni, mitä luonnollisesti peittoaa mahdollisimman vaalea vaatekappele. 

Auringonkukansiemenet, inkivääri, idut.. 

Näitä on oikeasti ikävä! Olen kai makumieltymyksiltäni kieroutunut kun en kaipaa alkoholia tai lakritsaa. Graavilohi olisi ihan kiva, mutta näköjään ilmankin pärjää. Yksi mitä myös kaipaan ovat pakastemarjat: mansikat, musta- ja punaherukat sekä puolukat. Ideana siis on lisätä näitä puolijäisinä smoothieen tai jogurttiin. Onneksi näitä ei tarvitse pitkään odotella, eikä tähänastisen tiedon perusteella mainitut ruoka-aineet ole haitaksi imetysaikanakaan. 

Voisipa taas liikkua vähän monipuolisemmin..

Ilmeisesti kyllä, koska kävely tuntuu varsin normaalilta ja edelleen päivässä kertyy askeleita oikein mukavasti. En ole halunnut kertoa suoraan askelmääriä, sillä pelkään lukujen esittämisen aiheuttavan väärinkäsityksiä ja pahimmassa tapauksessa triggeröivän osaa lukijoista. Ja toisaalta.. mitä siitä saan itse jos esittelen lukumääriä? Liikun sen verran kuin haluan, jaksan ja mikä tuntuu hyvältä.  

Minua on jatkuvasti enemmän tai vähemmän huumorilla "varoiteltu" raskauden ja synnytyksen aiheuttamista muutoksista kehossa. Lantio levenee, kuppikoko kasvaa, jalka kasvaa, vatsanahka roikkuu, paino alkaa jojoilla jne. Tuon voisi tiivistää siihen että keho ennen raskautta tulee olemaan muisto vain! Entä sitten? Itse kaipaan lähinnä toimivaa kehoa jossa voi liikkua, koetella hiema rajoja ja oppia uutta. Laji itsessään muokkaa kehoa omaan suuntaansa. Vaikkei lopputulos olisi identtinen, suuntaviivat pysyvät. 

Ei ole pakko näyttää samalta mutta olisi mahtavaa saada tehdä samaa...

Ehkä tämä houkuttelee monia "varoittamaan" vauva-arjesta ja oman ajan poistumisesta jolloin omista harrastuksista ei kannata edes haaveilla. Voi olla että näin käy, tai sitten ei. Tietenkin ensimmäiset pari kuukautta menevät intensiivisesti vauvanhoidon parissa jaksamisen äärirajoilla. Tällä hetkellä en todellakaan voi tietää millainen nyytti sieltä on tulossa, miten nukkuu, onko rauhallinen vai suurimman osan ajasta kiukkuinen, onko koliikkia jne.

Tutustumme toisiimme kaikessa rauhassa ja rakenemme arkea sen mukaan. Erittäin positiivisena palautteena voisin neuvolalle todeta heidän näkökulmastaan. Vauva-arki ei ole vaadi luopumista omasta elämästä, vaan valmiutta täyttää vauvan tarpeet. Itse olen miettinyt asiaa myös näin: jos vaunulenkin ohella pysähdyn urheilupuistossa ja treenaan itse vauvan nukkuessa mutta reagoin jos vaunuista ilmoitetaan että äitiä tarvitaan. 

Mitä itse olen nähnyt, todennäköisesti reagoin nopeammin kuin vanhempi joka näennäisesti on vaunut käden ulottuvilla, puhelin liimautuneena käteen kiinni. Yleisin kuulemani vastaus somehetken keskeyttäessäni on monilta ollut: "joo, odota vähän". Samalla henkilö naurahtaa videoille, viesteille, kommenteilla, kirjoittaa itsekin pari kommenttia jne. Saatan toki olla myös täysin väärässä. 

Pohdintaa ja alustusta seuraavaan tekstiin.. 

Kaiken kaikkiaan alan olla kypsä odotusaikaan, mikä todellakin on muuttunut odotteluksi. Mitään pakahduttavia muutoksia ei enää tapahdu, paitsi että vatsa kasvaa edelleen. Vauva vuoroin nukkuu ja vuoroin on hereillä, milloin hän ahkerasti testaa mihin raajansa vielä saisi. No, ahdasta hänelläkin olla.. eli annan kaiken myötätuntoni. Tietenkään synnytystä seuraava vauva-arki ei tule olemaan helpompaa, mutta sentään erilaista. Vaikka raskauden alussa olin helpottunut saadessani tilalle jotain muuta kuin jatkuvaa pakkoa edetä ja taistella, nyt alan jopa kaivata haasteita. Toisaalta kehon toimivuuden rajoittumiseen sopeutuminen on myös ollut aikamoinen haaste..

Seuraavassa tekstissäni ajattelin vaihteeksi kirjoittaa hieman enemmän kehoon liittyvistä muutoksista, asenteista niihin ja mahdollisista tavoitteista. Painopiste ei tule olemaan esimerkiksi. siinä millaista kehoa tavoittelen, vaan enemmänkin sen toimivuudessa. Tulen aika varmasti kritisoimaan muutoksiin liittyvää ulkonäkökeskeisyyttä sekä ylipäänsä negatiivista asennetta muutoksiin. 

Mikäli näihin liittyen herää kysymyksiä, kysykää rohkeasti :) Kysymyksiä voi esittää myös Instan puolella nimimerkille aliisa_85

Mukavaa lauantaita kaikille!

 

RV35 (34+) kuulumiset: epävarmuus jatkuu mutta samoin mahtavat ulkoilukelit!

 Jälleen yksi viikko vaihtui, tällä kertaa RV35 (34+). Tällä viikolla yksi jos toinen alkuperäinen suunnitelma on mennyt uusiksi. Tällä kertaa kiitän onneani hermoilija -puolestani: onneksi on varasuunnitelmia. Toisaalta vielä suurempi kiitos kuuluu läheisilleni jotka tarjoutuivat auttamaan. Mutta.. ei tilanne mikään toivoton ole! Ja nyt meneillään on siis RV36 (35+)

Muutto peruuntui

Kyllä. Vaikken ollut erityisen innokas muuttamaan, en osaa tästäkään iloita. Peruuntumisen taustalla oli kas kummaa, koronatapaus. Pohdittuamme vaihtoehtoja päätimme asettaa vauvan turvallisuuden etusijalle ja päädyimme odottamaan asumista saman katon alla turvallisemmalla ajalla. Nyt viikkoja alkaa olla niin paljon, että monen tunnin automatka alkaa todellakin olla liian raskas. -Puhuttakaan siitä miten paljon muutto teettää töitä. 

Tietenkin tämä(kin) vaihtoehto harmittaa ja surettaa. Mutta vauvan kannalta on nyt paras vaihtoehto pysyä tutussa ja turvallisessa ympäristössä sekä keskittää huomion valmistautumiseen itse h-hetkeä varten. Tietenkin toivon että Juniori malttaisi pysyä ahtaassa yksiössään vielä ainakin 2-3 viikkoa. Itse laskettuun aikaan on vajaa viisi viikkoa. Ajatukseni eivät osoittautuneet liioitteluksi. Myös (molempien paikakuntien) neuvolassa todettiin että muutto kannattaa nyt jättää väliin niin omani kuin vauvan hyvinvoinnin vuoksi. 

Asumiskuviot ovat hieman suunnittelun alla, mutta onneksi läheiseni ovat tarjoutuneet auttamaan. Myös neuvolasta kerrottiin että tilanteessani kaupungilta on mahdollista tukea. Eiköhän tässä siis pärjätä alkuaika, eikä mene pitkään kun koko perhe pääsemme saman katon alle <3

Edelleen mukavasti ulkoilua

Liukkautta laskematta sää on edelleen suosinut ulkoilua, ja nyt näyttäisi jopa lämpenevän! Jälleen energiatasot ovat yllättäneet huolimatta siitä, miten pitkällä raskaus on. Toisaalta pyrin kuuntelemaan kehoani. Jos tuntuu epämukavalta tai sellaiselta mitä en osaa määritellä, lisään lepoa. Absurdia sinänsä.. tässä vaiheessa ne asiaankuluvat univaikeudet ovat astuneet kuvaan, mutta ne eivät ilmene jaksamisessa kuten yleensä. Normaalisti olisin nukahtamasillani. Toisaalta yöunien onnistuvuus vaihtelee. 

Olen pystynyt liittämään lenkkeilyyn ns. hyötyliikuntaa, mikä tämän hetken niin laajalla liikkuma-alueella tarkoittaa kauppa-ja kirjastoreissuja. No, jotain siinäkin? Senkin uhalla että nykyinen tilanne Euroopassa ja oikeastaan maailmalla saattaa tuoda uusia, suuriakin haasteita, odotan innolla pääsyä mm. jäähalliin ja ties vaikka taitorullaluistelun pariin. -Riippuen miten keho palautuu ja miten vauva-arjessa jaksaa. Yleensä varaudun ainoastaan pahimpaan, mutta ties vaikka jaksaisinkin? Olen kyllä tietoinen ettei aivan heti parane palata entiseen treeniin hyppyineen, mutta pikku hiljaa tuntumaa hakien. Voisin jopa vahingoniloisesti todeta, että onneksi ulkoliikuntapaikat ovat siinä kunnossa ettei niissä voisikaan tehdä mitään! Joku hyöty tästä "kunnon talvesta".. 

Olen todella kiitollinen siitä, että lenkkeily on loppuraskauden aikana alkanut mennä näinkin hyvin. Lenkkeily on ollut minulle tärkeä voimavara ja ehkä siksi nämä jatkuvat yllätykset ja taktiikkaa muuttavat tekijät on ollut helpompi kohdata sekä hyväksyä. Siitä näkökulmasta ajatellen katson parhaaksi jättää muun liikkumisen haikailemisen vähemmälle, sillä liikkuminen raskauden aikana ylipäänsä ei ole itsestäänselvyys. 

Ehkä tunnepuolen reaktiot tulevat viiveellä kuten usein ovat tulleet. Myönnän silti kaipaavani jonkinlaista pysyvyyttä niin asumisen kuin perheen suhteen. Vaikka itse olen vastuussa tekemisistäni ja valinnoistani, joskus todella kaipaisin sellaista tavallista perhe-elämää johon ei kuulu niitä asioita joita viimeisen 10 vuoden aikana olen saanut seurata. No, vaikka ne asiat poistuisivat (suuri osa poistuukin), se ei sulje pois uusien haasteiden ilmenemistä. Parempi siis olla kiitollinen siitä että asiat ovat näinkin hyvin: järjestettävissä edes jotenkin. 

Kurssisuoritus!!!

Ihme tapahtui, sain vielä yhden kurssisuorituksen kokoon! Kyseessä oli viime keväänä keskeytynyt kurssi minkä koin jostain syystä todella vaikeaksi. Hieman houkuttelisi yrittää saada vielä yksi suoritus, mutta taitaa aika käydä vähiin.. No, katsotaan miltä vaikuttaa. Toisaalta saisin ainakin jotain hyödyllistä tekemistä näille viimeisille viikoille. Ja kyllä, valmistaudun myös vauvan tuloon mutta olisi hyvä että jotain muutakin olisi siinä ohessa. Tai sitten olen jo nyt huono äiti..

Riippuen jaksamisesta ja olosuhteista, tarkoitus olisi kesällä saada 1-2 kurssia suoritettua niin tuosta yhdestä kokonaisuudesta olisi yli puolet kasassa. Loppuosasta en tiedä miten onnistuu, sillä saatan joutua käymään yliopistolla paikan päällä. Tämä on mahdollista vasta silloin kun varmaa, että vauva pärjää päivän ilman minua. Toisaalta mahdollisuus tulee myös vasta kun kurssit järjestetään.. eli en voi täysin vedota lapseen. Mutta nyt on loistava fiilis tästä suorituksesta, taas ollaan hieman lähempänä tavoitetta! 

Ehkä näin on parempi.. pidemmän päälle?

Olen vanhemmiten muuttunut yhä huonommaksi sopeutujaksi. Muuttuvan elämäntilanteen uskon (tai toivon?) hallitsevani kohtuullisesti. Tosin liika kiire vaikeuttaa sopeutumista. Mutta esimerkiksi vauvan syntymää alan todellakin jo odottaa. Varmaan ymmärrettävää näillä viikoilla.. tietenkin toivon että Juniori pysyisi yksiössään vielä jonkin aikaa. 

Paikkakunnan ja ympäristön suhteen tilanne onkin vaikeampi. Luulen että pari kulunutta vuotta ja erityisesti viime kevään painajaismaiset kuukaudet ovat vähentäneet seikkailunhaluani merkittävästi. Ensijaisesti kannatan ns. ydinperhe -ajatusta, mutten näe lainkaan tarpeelliseksi kritisoida eri vaihtoehtoja. Tässä kuitenkin tulivat jo neuvolan mielipiteet mukaan. Lisäksi pidän tärkeänä sitä, että oma energiani kohdistuu lapseen, ei sopeutumiseen uuteen ympäristöön. Näiden ajatusten julkaiseminen saattoi olla uhkarohkeaa ja ymmärrän täysin jos ne herättävät osassa lukijoista paheksuntaa. Voin vain todeta, että elämä on täynnä vaikeita valintoja. 

Jos tukenani olisi lista plussista ja miinuksista, plussien osuus ei olisi merkittävästi suurempi. Vain sen verran että pystyisin päättämään kuinka toimia. Samaan aikaan poden huonoa omaatuntoa monestakin asiasta. Päivittäin mietin myös, onko valintani väärällä tapaa itsekäs. Ajattelenko todellisuudessa vain omaa etuani? Olen kuitenkin ehtinyt tehdä elämässäni niin paljon virheitä nimenomaan olemalla kuuntelematta omaa vaistoani. Nyt päätin toimia toisin. Valintani perustuu vaistoon ja järkisyihin. Ehkä tämä on pidemmän päälle parempi ratkaisu. Toisaalta se selviää ajan kanssa. 

Tällä viikolla..

Ensi viikolla elämäni mikroskooppisen pienessä kuplassa jatkuu. Pidän kiinni rutiineista, panostan ulkoiluun ja muuhun tekemiseen. Tosin nyt alkaa tuntua siltä, että liikuntaa pitää pikkuisen höllentää. Menköön tämä suunnitelmallisuuden sijaan kehoa kuunnellen. Sen verran uskaltauduin ottamaan uusia askeleita, että päätin varovasti panostaa sosiaaliseen elämään. Totta puhuen sosiaalinen elämäni on viime viikkoina ollut aivan liikaa sosiaalisen median ja viestittelyn varassa. Käytännössä tämä tarkoittaa ulkoilua ystäväni kanssa jota en ole tavannut aikoihin. Varmasti tämä vaihtelu tulee olemaan hyväksi!

Edelleen annetut valinnat tulevaisuudesta stressaavat, mutta yritän parhaani mukaan siirtää kaiken muun syrjään ja keskittyä viimeisiin viikkoihin ja vauvan syntymään. Viikkoja alkaa kuitenkin olla sen verran paljon.. Vauvan kannalta surettaa todella paljon kun stressitasot ovat olleet korkealla syksystä asti. Täytyy nyt vaan toivoa että aika syntymän jälkeen olisi helpompi ainakin tällä saralla. Haluan kuitenkin antaa lapselleni turvallisen ja lämpimän kasvuympäristön jossa hänkin voi kokea olonsa turvalliseksi. 

Mitä seuraavaksi? Ainakin pikkuisen lukemista tieteellisen englannin harjoittamiseksi (en tykkää!!!) ja ulkoilua. Ihan leppoisaa pidemmän päälle. 

Mukavaa päivää kaikille!

 

Maaliskuussa luettua: Kylmää sotaa ja yösyöttöjä

Taas on jokunen kirja luettu. Lukunopeus on vaihtelevaa, samoin lukuhetkien määrä. Välillä harmittaa kun hetket rajoittuvat usein aikaan ennen nukkumaanmenoa, sillä esim. 5-10 minuutin lukuhetki päiväsaikaan on tehnyt hyvää. Kyseessä ei ole pitkä aika, mutta sopiva pysähdys ja samalla tulee harjoitettua keskittymiskykyä. Kieltämättä odottaisin nopeampia tuloksia mutta ehkä kehitystä olisi parempi tarkastella hyvin pitkällä aikavälillä. 

Mutta mitä on tullut luettua? Harvinaista kyllä, uskaltauduin astumaan mukavuusalueeni ulkopuolelle: yksi kirjoista ei ole historiaa käsittelevä tietokirja eikä historiallinen romaani. Jos vielä hiemaan saan kehua itseäni: en ole lukenut kyseistä kirjaa aiemmin enkä katsonut siitä tehtyä elokuvaa. 

Suomi kylmässä sodassa (Pekka Visuri)

Tämä kirja sattui käsiin puolivahingossa. Aihepiiri ei suoranaisesti vetänyt puoleensa, sillä olen pidemmän aikaa halunnut siirtyä historiassa myös muille alueille kuin Suomen historiaan. Tietenkään mitään (mielestäni) sopivaa ei löytynyt esimerkiksi antiikin ajan historiasta, jolloin päädyin tähän kirjaan. Toisaalta kylmä sota aihepiirinä on sellainen mihin en ole paljoa perehtynyt. 

Mainittakoon että etsin sellaisia teoksia joissa itse historian ohella on pienimuotoista analyysia, en pelkkää analyysia ja spekulointia. Ts. pyrin löytämään luotettavaa tietoa. Tästä syystä kierrän kaukaa esimerkiksi Hitleristä kertova teokset ja dokumentit jotka ovat luokkaa "Hitlerin yhteys ufoihin". 

Visurin teos kävi läpi kylmän sodan aikaa melko laajasti mutta kiinnostavasti. Sisältö vaikutti riittävän objektiiviselta ja taustalähteitä oli käytetty hyvin. Erityisen kiinnostavaa on ollut lukea mm. Nato -maiden historiasta sekä Suomen ja Neuvostoliiton suhteiden muuttumisesta. Vaikka luulin eräällä yliopiston kurssilla saaneeni tarpeekseni tästä henkilöstä, kieltämättä Kekkosen toiminta on ollut todella mielenkiintoista luettavaa. 

Teknisesti kirja oli melko helppoa luettavaa ja kuvamateriaaliin oli panostettu mukavasti. Teos ei ole uusimmasta päästä, mutta sisältö tuskin on vanhentunutta. Myös perspektiivi aihepiiriin on sen verran neutraali, että saadun tiedon uskaltaa ottaa vastaan ilman radikaalimpaa suodattamista ja kontekstin pohtimista. Suosittelen tätä kirjaa jokaiselle joita Euroopan tämänhetkisen tilanteen kehityskaari kiinnostaa!

Yösyöttö (Eve Hietamies)

Tämän kirjan ottamisesta lukemistoon olen ylpeä! Raskauden loppuvaiheesta huolimatta en osaa olla klassista äitityyppiä joka puhuu "masuasukista" ja vauvantuoksuisesta arjesta. Vaikka kirjan tapahtumat olivat myös ikäviä, pidin siitä mustasta huumorista ja sopivasta sarkasmista. Kieltämättä lukiessa hetken mietin olenko itsekin todellisuudessa mies. Biologisesti vaikutan kyllä naiselta. -Ainakin tällä hetkellä moni asia viittaisi siihen. 

Vaikkei kirja aivan uusi enää olekaan, pidin siitä että päähenkilö oli mies ja (luullakseni?) melko klassista tyyppiä. Anteeksi miehet, tarkoitukseni ole lokeroida teitä noin radikaalisti! Teknisesti kirja oli helppolukuinen ja sitä välillä "unohtui" lukemaan vähän pidemmäksikin aikaa. Lisäksi löysin myös kaipaamaani "teknistä tietoa", mitä kirjastossa selailemistani vauvakirjoista oli vaikea löytää. -Siis siinä muodossa mitä olen kaipaillut. Suosittelen kirjaa jokaiselle kaipaa Pampers -mainoksia realistisempaa kuvaa vauva-arjesta!

Pukija (Enni Mustonen)

Nyt oli "pakko" ottaa mukaan myös oman mukavuusalueen kirja! Kirjan tapahtumat sijoittuvat 50-luvulle ja tällä kertaa myös Suomen ulkopuolelle. Mielenkiintoisinta kirjassa on kyseisen ajan kuuluisuuksien kohtaaminen (mielestäni) varsin uskottavasti. Kokonaisuudessaan tämä osa oli tästä sarjasta erilainen ja kuvasi onnistuneesti myös aikaa sodan jälkeen myös muualla kuin Suomessa. Koin kirjan sopivan helppolukuiseksi ja tapahtumissa oli helppo pysyä mukana. Suosittelen lämpimästi tätä erityisesti heille, joita viihde -ja elokuva-alan historia kiinnostaa osana tarinaa!

Tällaisia kirjoja tällä kertaa! Katsotaan mitä tässä seuraavaksi keksii.. osittain kunnianhimoisena ajatuksena ajattelin perehtyä Mika Waltarin teoksiin siinä määrin kuin saan aikaiseksi. Kirjat ovat sen verran suuritöisiä luettavana, että tuskin niistä selviää parissakaan viikossa. No, ainakaan eivät lopu kesken. Ns. tietokirjallisuudessa olen pohtinut pientä tutkimusmatkaa historiasta taidehistoriaan, mutta sopivat "aloitusteokset" ovat vielä hakusessa. Ehkä etsimällä löytää.

Naisen asema sosiaalisen median muokkaamassa kulttuurissa: pystyvä, kykenevä ja lähes täydellinen?

 Eilen vietettiin kansainvälistä Naistenpäivää. En ole itse koskaan osannut nostaa tuota päivää erityisen korkealle jalustalle, vaikkei kyseinen päivä turha olekaan. Ensisijaisesti huomio kiinnittyy maihin ja kulttuureihin, joissa naisen elämä on rajoitettua miltei joka osa-alueella. Valitettavan yleistä on myös naisiin kohdistunut "sallittu" fyysinen ja myös henkinen väkivalta.

Suomessa naisen asema on näihin verrattuna ihanteellinen. Suurimpia taitekohtia olivat mm. eduskuntauudistus koskien yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta, avioliittolaki sekä naisten hyväksyminen alkujaan "miesten ammatteihin". Ensin mainittu eduskuntauudistus ei ollut ainoastaan naisten, vaan myös eri säätyjen edustajien äänioikeuden laajeneminen. Avioliittolaki puolestaan mahdollisti tasavartaisen aseman avioliitossa: nainen ei ollut enää aviomiehensä holhouksen alaisena. 

Millaista on olla nainen Suomessa tänä päivänä? Itse olen kiitollinen siitä vapaudesta ja liikkumatilasta mitä naisillamme on käytössään. Voimme valita itse koulutuksemme ja ammattimme. -Ainakin melkein. Valitettavasti on tehtäväalueita joissa työstä suoriutuminen vaatii fysiikkaa mitä hyvin harvoilla naisilla on (esim. laskuvarjojääkäri). Tästä en ole osannut  pahastua. En myöskään mieti paljonko on "naisen euro", sillä uskon edelleen palkan riittävyyden olevan vahvasti sidoksissa elämäntyyliin. Toki esimerkiksi suuremmissa perheissä elämäntyylin muokkaaminen alkaa jo olla haasteellista. On kuitenkin asioita, joissa näkisin parantamisen varaa. 

Ihanteellinen suomalainen/länsimaalainen nainen

Länsimaalaistuneena maana Suomessa sosiaalisen median vaikutus on suuri. Itse olen vuosia sitten omaksunut ajatuksen onnistumisesta, etenemisestä ja vähintään hyvästä suoriutumisesta eri osa-alueilla. Iällä tuntuisi olevan suuri merkitys. Tiettyyn ikän mennessä tulisi olla tietyt asiat saavutettuina. Kun ikäraja alkaa täyttyä, rikotaan rajoja erityisesti fyysisesti. Meitä kyllä kannustetaan vanhenemaan ylpeydellä, mutta ikämme ei saa näkyä suoriutumisessa. 

Vähemmän (rahallisesti) arvokasta vanhemista..

Jos tarkastelen itseäni, näen sekä puutteita että onnistumisia. Jälkimmäiseen voisi listata seuraavat:

- Kaksi korkeakoulututkintoa

- Kohtuullinen aika työelämää ja kohtuullisen pitkiä työsuhteita

- Perheenlisäys tulossa

- Työn ulkopuolista osaamista: liikuta, soittotaito ja lukeminen

- Kohtuullisen hyvä elämänhalinta: teen ruuat itse, kotini on (yleensä) siisti 

- Jatkuva motivaatio kehittyä sekä sivistää itseäni (puhtaasta motivaatiosta siis)

Puutteita puolestaan voisivat olla: 

- Ei vaikutuista työpaikkaa

- Ei pitkäaikaista asuinpaikkaa

- Ensisynnyttäjäksi korkea ikä (36v.)

- Kiinnostusta muotiin muttei toteuttaiseen asti

- En harrasta kulttuuria kodin ulkopuolella

- Sosiaalinen elämä rajoittunutta (viihdyn myös omassa rauhassa)

- Aktiviteettini eivät seuraa trendejä

- Someaktiivisuus vaihtelee

- Ulkonäköni ei ole huoliteltu (en meikkaa ja kampausvaihtoehtoja 2-3)

Älkää käsittäkö väärin! Vaikka puutelista osoittaudui pidemmäksi, itse harmittelen korkeintaan muutamaa asiaa. Olisin todellakin halunnut (oman) lapsen jos pidemmän aikaa sitten, samoin pysyvän/pitkäaikaisen asuinpaikan. Turvallinen ja vakaa parisuhdekaan ei olisi ollut pahitteeksi. Vakituinen työpaikkakin olisi ollut kiva tähän ikään mennessä, mutta toisaalta pysyminen työelämässä on jo tuntunut hienolta saavutukselta. -Näinä aikoina.. Olen myös ehtinyt tehdä paljon virheitä silkasta naiiviudesta ja sinisilmäisyydestä. 

Muut asiat taas koen taas toissijaisiksi. Olen päätynyt pitämään "arkityylini" hyvin neutraalina ja käytännöllisenä. Olen mieluiten vaatteissa joissa on helppo liikkua. No, mieluiten valitsen käytännöllisyyden ja mukavuuden ohella vaatteita jotka mielestäni näyttävät hyvältä. Meikistä olen luopunut, mutta panostan ihonhoitoon. Jostain syystä koen meikin peräti epämukavaksi. Huulipuna on poikkeus, mutta väliäkö silläkään "maskikautena". 

Huulipuna on lähinnä koriste meikkipussissa..

Mutta vastatakseni sellaista ihannenaista mitä erityisesti sosiaalinen media tuo esille, parantamisen varaa olisi runsaasti. Ikääni en voi muuttaa, ja työuralla eteneminen riippuu monista tekijöistä. -Minä kun en ole ainoa hakija. Tyyliin voisin panostaa myös käytännössä, mutta totta puhuen kiinnostus on liian vähäistä. Pallovatsan kanssa vielä vähäisempää..

Pystyvä ja osaava

Ikäni puolesta minulla pitäisi olla olla 2-3 vähintään kymmenkesäistä lasta. Tosin heidän ikänsä saa varmaankin vaihdella, eli kyse ei tällöin ole kolmosista. Huh.. yksikin tuntuu vievän jo tilaa! Minulla pitäisi myös olla vakituinen työ, jossa on mahdollisuuksia edetä. -Ellen sitten näyttäisi maailmalle kuinka pystyvä olen: vaihdan työpaikkaa ja hyppäisin urallani vieläkin korkeammalle. 

Lasten lisäksi minun tulisi sekä kehittää itseäni että harrastaa liikuntaa niin, että kehoni olisi katu-uskottavassa kuosissa. Siis samanlainen kuin parikymppisillä. Lapsillani tulisi olla viikottainen harrastus, johon heitä vien ja osallistun aktiivisesti harrastustoimintaan. Periaatteessa tämä olisi melkein realistinen skenaario jos lapseni innostuisi taitoluistelusta. Toisaalta motivaationi itse istua katsomossa päivästä toiseen ei ole kovin suuri. Voisiko seurata lapseni harjoittelua esimerkiksi Teams -yhteyden kautta ja treenata itse samalla jossain? En tosin tiedä miten selittäisin tietämättömyyteni jos nettiyhteys pätkisi.

Someaktiivisuudella osoitan että kotonani syödään terveellisesti ja tilat pysyvät siisteinä. Kukaan ei kiukuttele etenkään ruuasta, tai kun pitäisi lähteä jonnekin. Ehdin mainiosti huolitella ulkonäköni ja ottaa muutaman kuvan "inspiroimaan" katsojia. Tätä kokeiltuani totesin, että matkaa moiseen on vielä hieman... rohtuneet huulet ja loppuraskauden univaikeudet eivät mahdollista kovin huoliteltua lopputulosta...

Univajeen piilottamisen vaikeus..

 Minulta löytyy varmasti jostain mystisestä lähteestä aikaa myös sivistää ja kehittää itseäni. Mikähän olisi kaikkeen pystyvän lapsiperheenäidin ihanteellinen lukunopeus? Vähintään yksi kirja viikossa. Huom, lukemiston täytyy kuulua kategoriaan "oikean kirjan kokoinen. Hitsi.. onkohan tämä kirja riittävän korkeatasoinen?

Realismi...

Tytöt ja pojat näyttäisivät olevan tiettyyn ikään asti melko tasavertaisessa asemassa. Toisaalta on hyvä muistaa, että myös poikiin ja aikuisiin miehiin kohdistuu myös paineita. Esimerkiksi ulkonäköpaineet ovat lisääntyneet. Uskallan myös väittää, että moni mies haluaa olla taloudellisesti asemassa, missä hän pystyy elämättämään perheensä. Vaikka naiset ovat 50-luvulta lähtien olleet aktiivisemmin mukana työelämässä, luulen että tietyt ajatusmallit eivät ole täysin pyyhkiytyneet pois. 

Näkisin että naiset joutuvat tasapainottelemaan oman biologiansa ja työuran välillä varsin nuoresta alkaen. Lisäksi heidän tulee olla ulkoisesti edustavia. Mainittakoon ettei jokaisen naisen kohdalla tilanne ole sama. Kuvaamani ilmiö lienee yleisempi naisilla, jotka ovat valinneet korkeamman koulutukset. Riippuen alasta ja oppilaitoksesta, valmistumiseen menee keskimäärin viisi vuotta tai hieman enemmän. Ammattikorkeakoulussa aikaa menee vähemmän. 

Valmistuttuaan naisen pitäisi sekä saada jalkaa oven väliin työelämässä että saada ensimmäinen lapsensa. Lapsen ollessa sopivan ikäinen päivähoitoon on aika palata työelämään. -Olettaen että se myös onnistuu. Ihanteellista tässä ohessa olisi saada vähintään yksi lapsi lisää. Lasten kasvaessa mukaan tulevat harrastukset ja koulunkäynti. Äidin tulee edelleen olla pystyvä ja osaava sekä pitää kaikki langat käsissään usealla osa-alueella. Vaikka käytän jyrkältä kuulostaa ilmaisua, en edelleen tarkoita että tällainen olisi jokaiselle pakollista. Itse kuitenkin koen, että kulttuurimme ohjaa tällaiseen suuntaan. Nostan hattua heille, jotka kykenevät haistattaman pitkät tuolle kaikelle. 

Mistä vaatimukset tulevat?

1900-luvun alussa tapahtuneet suuret muutokset tulivat ns. ylemmältä taholta, eli itse keisarilta ja lopulta senaatista. Itse näkisin tämän päivän odotusten tulevan enemmänkin ihmisten itse luomasta kulttuurista, minkä leviämistä sosiaalinen media edistää. Samaan aikaan elämäntapavalmentajat yms. yrittävät kannustaa ihmisiä hidastamaan vauhtia ja karsimaan pois sellaista mikä ei todellisuudessa ole tärkeää. Olemmeko oikeastaan addiktoituneet tavoittelemaan filttereilllä luotua elämäntyyliä? 

Miksei somesta voi vain irtautua? Hyvä kysymys. Itselläni "matka" somen syövereihin alkoi legendaarisesta IRC-galleriasta. Sitten tulivat Facebook ja Instagram. Blogien lukeminen (ja kirjoittaminen) tulivat myös tavaksi. Sosiaalinen media on eräänlainen rinnakkaistodellisuus, mitä kuitenkin on yllättävän vaikea erottaa ns. oikeasta todellisuudesta. Tämä on tietenkin ihmiskohtaista. 

Itse olen altis vaikutteille vaikka miten yrittäisin väittää olevani jotain muuta. Ehkä taustalla on jokin ikivanha tarve kuulua joukkoon tavalla tai toisella. En kuitenkaan usko olevani ainoa nainen, joka ei kokisi paineita tästä todellisuudessa epärealistisesta ihannenaisesta, mitä kohti olisi päästävä. Miksi? Ehkä monesta syystä. Itsetunnon kohottamiseksi ja toisaalta ehkä osa tosiaan tavoittelee kuulumista johonkin arvostetumpaan joukkoon. Mikään ei siis ole muuttunut sitten yläastevuosien. Ehkä länsimaisessa kulttuurissakin naisia alistetaan. Erona moneen muuhun me itse alistamme itseämme ja toisiamme enemmän tai vähemmän suorasti.Tällöin sosiaalinen media olisi enemmänkin alistamisen työväline. Sosiaalinen media kun ei ole itsenäinen toimija. 

Lopuksi

Ihanteellista versiota ihannenaisesti lienee mahdotonta luoda, sillä se vaatisi jatkuvaa korjaustyötä niistä asioista mitä ihanteellisuuteen ei sovi. Ajat muuttuvat, ehkä jopa nopeammin kuin ennen. Näin mukaan astuu myös uusia haasteita. Toisaalta haasteen määrittelee yksilö itse, tai ehkä hänen kykynsä käsitellä asiaa. Kuten totesin, on lukuisia naisia jotka vähät välittävät niistä asioista jotka tekstissäni nousivat esille. 

koskevatko esille nousseet asiat vain naisia? Tässä olisi mielenkiintoista kuulla/lukea kokemuksia myös miesten näkökulmasta. Vähintäänkin biologisesti lapsen syntymä vaatii naisen ja miehen ainakin jossain vaiheessa. -Siitäkin huolimatta että lääketiede mahdollistaa monen asian poisjättämisen. Jostain sukusolut on kuitenkin saatava, niitä kun ei kyetä synteettisesti valmistamaan. Uskon etteivät ulkonäköpaineetkaan jätä miehiä rauhaan. -Paitsi he, jotka kykenevät sellaiset asiat sivuuttamaan. 

Miksi kysymykset "naisen eurosta" eivät kiinnosta? Eikä palkkaero sukupuolten välillä ole väärin? Periaatteessa kyllä, ja ehkä käytännössäkin. Toisaalta olen vuosien varrella oppinut, että tiettyjä poikkeuksia laskematta elämäntyyli määrittelee miten pitkälle niin miehen kuin naisen eurot venyvät. Oleellisempana pidän sitä, että ammatit joissa sukupuolella ei todellakaan ole merkitystä annetaan henkilön sopivuuden, ei sukupuolen vuoksi. Tästä syystä en kannata myöskään sukupuolikiintiötä. 

Vastapainona sosiaalisen median muoviselle tarjonnalle olen pitänyt todella terveenä vaihteluna ns. realista kuvamateriaalia kodeista, meikkaamattomista (ja ilman filttereitä) kasvoista yms. mikä näyttää mahdollisimman samalta kuin katsoisi kohdetta livenä. Itse taidan olla myös addiktoitunut kuvien muokkaamiseen.. totta puhuen en voi kehua olevani erityisen hyvä esimerkki. No, pikku hiljaa..

Sitä tärkeintä odotellessa..

Millaisia ajatuksia naisen asema erityisesti sosiaalisen median maailmassa herättää sinussa? 

RV34 (33+) kuulumisia: suurta epävarmuutta ja yleiskunnon yllättämistä

 Viikko on jälleen mennyt ja lähestyy loppua. Tunteet ja ajatukset ovat risteilleet laidasta laitaan ja edessä on vaikeita päätöksiä. Ei kuitenkaan niin huonoa ettei jotain hyvääkin: sää on suosinut ulkoilua ja olen saanut ihan mukavasti luettua kirjoja. Ulkoilu erityisesti on ollut tärkeää, sillä se on pitänyt kasassa. -Ja Bookbeatin äänikirjat kävelyn aikana. Nyt loppuaan lähenee siis RV34 (33+) ja sunnuntaina viikko vaihtuu uudeksi. 

Vaikeita päätöksiä muuton suhteen

Olosuhteiden pakosta (vanhemmat asuvat eri paikkakunnilla) edessä olisi muutto, mistä en ole ollut innoissani vaikka kyseessä on väliaikainen asia. Ilman raskauttakin rutiinit ja tuttuus ovat minulle tärkeitä asioita, ja koen uuteen paikkaan sopeutumisen todella kuormittavaksi. Noloa myöntää, mutta tarvitsen ympärilleni tuttuja ihmisiä, asioita, kävelyreittejä ja samojen asioiden toistamista. Ne tuovat jostain syystä turvaa. Liika vaihtelu puolestaan aiheuttaa stressiä ja ahdistusta. Pidemmällä aikavälillä suurempia ongelmia. Olen kyllä tottunut pärjäämään itsekseni ja huolehtimaan myös muista, mutta tämä juuri vaatii tutu olosuhteet. 

Päätös tulee olemaan erittäin raastava, sillä joudun punnitsemaan molempien vanhempien läsnäolon ja oman hyvinvointini sekä jaksamiseni välillä. Oikeastaan kumman vaihtoehdon ikinä valitsenkaan, se on tavalla tai toisella huono. On tarkoin mietittävä kumpi on pienempi paha. Vauvan turvallisuus ja hyvinvointi ovat kuitenkin etusijalla, ei oma mukavuuteni. Päätösten tekeminen on aina ollut minulle vaikeaa, sillä pyrin lähes tiedostamatta miellyttämään mahdollisimman montaa osapuolta. 

Mukavasti ulkoilua

Tämä on ollut edelleen suuri voimavara. Viime päivinä sää on suosinut ulkoilua, ja olen tätä mahdollisuutta hyödyntänyt ahkerasti. Liukasta kieltämättä on ollut, mutta tarvittaessa nastakengät ovat pelittäneet ihan mukavasti. Voimakas rohina vain hieman nolottaa, mutta onneksi en ole ainoa jonka askeleet pitävät ääntä näillä keleillä. Hieman harmittelin kun sää kääntyy taas pakkasen puolelle, mutta ehkä se kevät sieltä tulee vielä pysyvämmin.. 

Ulkoilureitit ovat olleet suurimmaksi osaksi yhtä ja samaa, lähinnä käveltävyyden  vuoksi. Olisihan täällä myös mäkisempää maastoa, mutta viikkoja alkaa olla sen verran kasassa että ihan kaikkialla en enää pääse kävelemään ongelmitta. Mutta eipä tuo haittaa. Alla kahden kuukauden kuluttua tässä pääsee pikku hiljaa kävelemään hankkimaan vaihtelua ja monipuolisuutta liikkumiseen. -Siis sen mukaan miten keho palautuu. Todennäköisesti jooga ja mikä lie äitiysjumppa tulevat taas osaksi päivää. Kun vatsa viimein poistuu (hitaasti mutta varmasti), luulen että tasapainon ja kehonhallinnan kehittäminen tulevat ensisijaisiksi projekteiksi. 

Yleiskunto on yllättänyt

Alku- ja keskiraskaus tekivät minusta suoranaisen pessimistin liikunnan suhteen. Oletin että siinä viikolla 26 kieppeillä en tule liikkumaan enää lainkaan. Kehoni yllättikin positiivisesti. Supistukset vähenivät, olo keveni lisääntyneestä masssasta huolimatta ja energiaa alkoi riittää. Tiedän että olen äärimmäisen onnekas, sillä monilla liikkuminen jää vähiin erilaisten kipujen tai esimerkiksi pahoinvoinnin vuoksi. 

Tietenkin liikkumiseen synnytyksen jälkeen vaikuttavat mm. oma jaksaminen, vauva-arkeen totuttelu, onko vauva miten rauhallinen vai itkeekö kovasti, miten syö jne. Ja tietenkin se että päädynkö muuttamaan vai en. Mikäli päädyn muuttamaan, todennäköisesti voimavarat menevät tasapainoiluun vauva-arkeen ja vieraaseen ympäristöön sopeutumisen kanssa.

Mistä kuitenkin olen hieman toiveikas, on kohtuullisen hyvä yleiskunto näinkin pitkällä raskautta. En laske sen varaan, mutta uskallan olla hieman toiveikas palautumisen suhteen. Synnytys itsessään tulee varmasti olemaan suuri rutistus mistä toipuminen vaatii aikansa. -Puhumattakaan valvomisesta. Toisaalta uskon että hyvä yleiskunto tukee palautumista kuormituksen keskellä. No, senkin näkee sitten. 

Tällaisilla pohdinnoilla mennään kohti seuraavaa viikkoa. 

Oikein mukavaa viikonloppua kaikille!

Tänään sinulla on lupa valittaa myös turhasta!

Huoli ja pelko lienevät tällä hetkellä monella päällimmäisiä tunteita, ja täysin perustellusti. Olen itse suurimmaksi osaksi ihmistyyppiä joka ei niin ikään kehtaa valittaa, sillä maailma on täynnä ihmisiä joilla menee moninkertaisesti huonommin. Tottahan tämäkin, ainakin objektiivisesta näkökulmasta. Minulla on myös tärkeää kontrolloida itseäni ja toimintaani. Jokaiselle päivällä on edes jonkinlainen tehtävälista, mistä kieltämättä on ollut hyötyä. Asioiden hoitamista ei ole niin helppo lykätä. Totta puhuen olen harkinnut myös jopa tällaisille aikatauluttomille päiville aikatauluja. 

Itsekontrollin kääntöpuolena on valittamisen siirtyminen kiellettyihin asioihin. Toisaalta.. jos näin ei olisi, riski valittamisen loppumattomuuteen voisi kasvaa. Olisin kuitenkin valmis hieman kyseenalaistamaan kulttuuriamme jossa valittaminen "turhasta" on kiellettyä juuri sen perusteella, että on ihmisiä joilla elämä on paljon vaikeampaa. 

Kaikki on täydellistä -rooli

Olen jo lapsena oppinut että kysymykseen "mitä kuuluu?" vastavaan hymyillen "hyvää". Ilmeisesti asiat eivät ole liioin muuttuneet. Jos joku vastaa esimerkiksi rehellisesti, kysyjän on vaikea reagoida ja ottaa asiaan kantaa. Se siitä asiaankuuluvasta ja tunnelmaa lämmittävästi small talkista. On toki erityisesti sosiaalisia tilanteita joihin totuuden kertominen ei välttämättä sovi. Meille kuuluu hyvää ja kaikki on äärimmäisen hyvin. 

Käytännössä tämä tarkoittaa jokapäiväistä roolin esittämistä ja todellisen tilanteen peittelyä. Ihmiset jotka eivät tähän pysty, vetäytyvät omiin oloihinsa. Täysin ymmärrettävää: eihän paikalla olevia ihmisiä sovi vaivata sillä, että ulospäin alkaisin näkyä ettei kaikki olekaan täydellisen hyvää. Vähitellen nämä "poikkeavat" ihmiset ovat yhä vähemmän esillä. Lopulta työpaikalla odottaa vaivaannuttava tieto henkilön jäämisestä sairaslomalle. Jokainen tietää mistä on kyse, mutta aihe on liian kiusallinen ja epämukava. Jatkakaamme kahvitaukoa. 

Toisten huolen väheksymisen lisääntyminen

Olen itse työni puolesta ollut kuuntelijan roolissa paljon. En halua tästä pyhimyksen sädekehää, mutta toivon voivani tehdä samaa myös siivilielämässä. Kuunteleminen on kuitenkin taitolaji, missä itsellänikin osaaminen on vielä vuosien harjoittelun päässä. Tuskin sittenkään tulen olemaan erityisen taitava. Mitä itse olen havainnut, ihmisillä on usein taipumus väheksyä puhujan esittämä asia todeten se ohimeneväksi ja korostamalla miten paljon hänen elämässään on hyvää. Valitettavasti joskus erityisesti väsyneenä itsekin sortunut tällaiseen, ja se kaduttaa kovasti. 

Itsekin kannatan keskittymistä positiivisiin asioihin. Mutta entä jos mieltä painava asia yksinkertaisesti on suuri taakka? Olen itse saanut diagnoosin mm. katkeruudesta ja kyvyttömyydestä päästää irti. Koin tämän peräti loukkaavaksi, sillä minulle on todella suuri saavutus että uskallan puhua asiasta mikä vaivaa. -Siis itseäni koskevasta asiasta. Uskon vahvasti siihen, että jos taustalla on vaikea asia, uskallus puhua siitä ei ole katkeruutta tai roikkumista menneessä, vaan vaan nimenomaan halua työstää tapahtunutta ja jatkaa elämää. Asian ei tarvitse unohtua, vaan siitä tulee osa omaa elämäntarinaa. Eri asia on, haluaako puhuja asiaa käsitellessään rakentaa selviytymiskeinoja ja siten vahvistua kääntäen traumaattiset kokemukset voimavaraksi. 

 

Huolen aitouden väheksyminen

Hieman edellisestä poiketen, on myös helppo asettaa toisen ihmisen huolet "diagnoosin" taakse, jolloin aiheella ei ole todellisuuden kannalta riittävää perustaa. Tämä ilmiö on surullisen yleistä lasten ja nuorten kohdalla. Surullisen moni aikuinen perustelee murros-ikäisen käytöksen ja huolet ikään ja hormoneihin liittyvänä väliaikaisena ilmiönä, joka yksinkertaisesti menee ohi kun hormonit lakkaavat ohjaamasta. 

Voisin sanoa samaa raskaudesta. On totta että hormonit vaikuttavat mielialoihin ja tekevät herkäksi. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö raskaana olevalla naisella voisi olla ns. oikeita huolia. Jos itse olisin kuuntelijan roolissa, haluaisin antaa henkilön itse kertoa ja sanoittaa huolensa ja murheensa sen sijaan, että vetoaisin puolen lauseen kohdalla hormoneihin tai "tuo on täysin normaalia ajattelua tuossa tilasssa". 

Entä jos saisimme valittaa ajoissa?

Ihminen voi harmistua hyvinkin pienistä asioista, ja moni tiedostaa itsekin ettei ärsyttävä asia ole hermostumisen arvoinen. Entä jos asian saisi sanoa välittömästi ääneen silloin, kun siihen on vielä mahdollisuus suhtautua peräti huumorilla? Kyllä, tiedän että miljoonat ihmiset kärsivät nyt ja kamppailevat säilyäkseen hengissä. Se ei kuitenkaan sulje pois sitä tosiasiaa, tietokoneeni näytölle on jostain ilmestynyt tahra ja se ärsyttää minua. Noin, asia hoidettu ja voin pyyhkiä tahran pois muistuttaen itseäni ettei keittiön pöytä ole fiksuin paikka työpisteelle. Nyt voin keskittyä myös muiden ihmisten huoliin. 

Uskon melko vakaasti aikaisen puuttumisen tehokkaaseen vaikutukseen. Lupa valittaa saattaa parhaassa mahdollisessa tilanteessa olla ennaltaehkäisevää itsehoitoa, sillä se mahdollistaa tunteiden ilmaisemisen erityisesti siinä vaiheessa, kun negatiiviset tunteet eivät piilotettuina ole ehtineet muodostua sadoiksi umpisolmuiksi. En myöskään usko että lupa valittaa ajaisi ihmisen negatiivisuuden kierteeseen. No, eihän se sitä täydellisesti sulje poiskaan. Uskallan kuitenkin väittää, että lupa avoimuuteen helpottaa keskittymistä positiivisiin asioihin, sillä keskittyminen mahdolliset "harmaat pilvet" ovat puhallettu valon edestä pois. -Juurikin toteamalla niiden mitättömien asioiden ärsyttävyyden. 

Nyt minä otan valtuudet antaa sinulle luvan valittaa mahdollisimman turhista asioista. Mikä sinua ärsyttää juuri nyt? 

RV33 (32+) kuulumisia: Vauvakutsut ja kontrolliultrassa kaikki hyvin!

 Viikko alkaa olla loppusuoralla, samoin helmikuu. Vaikka tästä kunnon talvesta pitäisi iloita, en edelleenkään pahastuisi jos tämä kunnon talvi alkaisi tämän vuoden osalta olla ohi. No, aina saa toivoa. Meneillään on ollut RV33 (32+). Tälle viikolle on mahtunut tunteita ja ajatuksia laidasta laitaan. Heti alkuun ennen itse asiaa kerrottakoon Juniorin kuulumiset: kontrolliultrassa kaikki oli kunnossa, mikä oli suuri huojennus! Olin tosiaan jännittänyt erityisesti ovatko jo keskiraskauden alussa alkaneet harjoitussupistukset vaikuttaneet kohdunkaulaan. Sitä oli hyvin jäljellä! Juniori itse on ollut varsin liikkuvainen vaikka tilaa alkaa olla vähemmän. Erityisen mukavaa puuhaa on testailla miten "seinä" antaa myöten. Näin ulkopuolelta tarkasteltuna näky on.. erikoinen. 

Sitten toinen ja minulle aivan uusi asia mikä tuli täydellisenä yllätyksenä: vauvakutsut! Myönnän olleeni ennakkoluuloinen ajatusta kohtaan yleensä, kiitos amerikkalaisten tv-sarjojen joissa etikettiin kuuluu kirkuminen, lepertely yms. Oletan että käsitykseni on todella realistinen. Kesällä osallistuin vauvakutsujen järjestämiseen, ja käsitykseni muuttui paljon! Oho.. siellä ei ole pakko kirkua, leperrellä, puhua vauvantuoksuisen arjen odottamisesta jne. vaan ihmiset voivat ihan vai nauttia toistensa seurasta ja toisaalta jakaa kokemuksiaan!

Edessä ystäviä ja tuttavia vuosien takaa!

Voi sitä tunnetta kun edessä seisoo ihmisiä joiden kanssa on viettänyt lapsuuden ja edellisestä näkemisestä livenä on vuosia.. yritä siinä sitten niellä itkua, hillitä naurua ja niitä 87 muuta tunnetta! Hetkessä mieleen tulivat muistot muskarista, koulusta ja ties mistä aina nukkeleikeistä yhteisiin harrastuksiin. 

Mennyttä ja tulevaa tulevaa käydessä läpi väkisin sitä mietti ajan kummallisuutta. Kun joukkoon saapui vielä yksi, nyt iäkkäämpi henkilö mutta meille 90-luvulla lapsia olleille merkittävä aikuinen, tuntui kuin mennyttä aikaa ei olisi ollut olemassakaan! No, me "lapset" olemme nyt aikuisia, itse asiassa lähellä keski-ikää, mutta tämä henkilö tuntui niin muuttumattomalta!

Realistisia ja fiksuja neuvoja!

Vaikka lastani rakastan koko sydämestäni, en suurella todennäköisyydellä edes lapsen syntymän jäljeisten hormonien vaikutuksesta ole äiti joka korkealla äänellä puhuu pienestä "rakkauspakkauksesta" ihanassa "vauvantuoksuisessa" arjessa. Hempeily ei vain ole koskaan ollut minun juttuni. -Jos lapsuuden fiksaatiota vaaleanpunaiseen väriin ei lasketa. Ehkä se vaaleanpunainen vaihe täytti hempeilysaldoni. 

Aika style!! 

Kuin mielessäni olevat kysymykset lukien, paikalla olleet ystävät ja tuttavat antoivat arvokkaita vinkkejä ja neuvoja käytännön tasolla inhimillisyyttä unohtamatta. Jokainen oli ihanasti oma itsensä saaden minutkin unohtamaan tilanteeseen liittyvän etiketin mukaisen roolin. -Hyvä näin, en nimittäin tiedä millainen rooli kyseessä olisi. Kiitos ihanan ilmapiirin ja tuttuuden, jokainen sai todella olla oma itsensä, myös minä <3 Mainittakoon että minun on aina ollut vaikea löytää oikeanlaista roolia sosiaalisissa tilanteissa. 

Näitä kuulemma saattaa tarvita selviytymisvarana.. uskon!!

Ehkä paras neuvo oli: sen oppii tekemällä. Näin tosiaan taitaa olla. Laskettuun aikaan on enää/vielä vähän reilu seitsemän viikkoa, mutta varmasti paljon sen jälkeenkin on täysi mysteeri minkä sorttinen vauva Juniori on ulkomaailmassa. 

..Ja ties mitä ihailtavaa!

Vaikka teen käsitöitä ja satunnaisesti maalaan tai piirrään, askartelu ja koristelu ovat minulle vierasta työmaata. Jos minun pitäisi järjestää juhlat, olisin aivan pihalla rekvisiittojen kanssa! Erityisen vaikuttunut olin vaippakakusta, minkä sain kuulla olevani itse koottu! Lisää ihastusta herättivät eritlaiset koristeet sekä tarjoiltavien joukkossa olevat vesimelonista koverretut "vaunut". Mistä ihmiset näitä keksivät??

Lämmin kiitos tästä ihanasta yllätyksestä, hyvä mieli on näitä muistellessa jatkunut päivästä toiseen <3

Parin kuluneen päivän kaikkia koskettavista murheista huolimatta: Hyvää viikonloppua kaikille!

P.S Löydät Aliisan myös IG:stä aliisa_85  :)