Tänään sinulla on lupa valittaa myös turhasta!

Huoli ja pelko lienevät tällä hetkellä monella päällimmäisiä tunteita, ja täysin perustellusti. Olen itse suurimmaksi osaksi ihmistyyppiä joka ei niin ikään kehtaa valittaa, sillä maailma on täynnä ihmisiä joilla menee moninkertaisesti huonommin. Tottahan tämäkin, ainakin objektiivisesta näkökulmasta. Minulla on myös tärkeää kontrolloida itseäni ja toimintaani. Jokaiselle päivällä on edes jonkinlainen tehtävälista, mistä kieltämättä on ollut hyötyä. Asioiden hoitamista ei ole niin helppo lykätä. Totta puhuen olen harkinnut myös jopa tällaisille aikatauluttomille päiville aikatauluja. 

Itsekontrollin kääntöpuolena on valittamisen siirtyminen kiellettyihin asioihin. Toisaalta.. jos näin ei olisi, riski valittamisen loppumattomuuteen voisi kasvaa. Olisin kuitenkin valmis hieman kyseenalaistamaan kulttuuriamme jossa valittaminen "turhasta" on kiellettyä juuri sen perusteella, että on ihmisiä joilla elämä on paljon vaikeampaa. 

Kaikki on täydellistä -rooli

Olen jo lapsena oppinut että kysymykseen "mitä kuuluu?" vastavaan hymyillen "hyvää". Ilmeisesti asiat eivät ole liioin muuttuneet. Jos joku vastaa esimerkiksi rehellisesti, kysyjän on vaikea reagoida ja ottaa asiaan kantaa. Se siitä asiaankuuluvasta ja tunnelmaa lämmittävästi small talkista. On toki erityisesti sosiaalisia tilanteita joihin totuuden kertominen ei välttämättä sovi. Meille kuuluu hyvää ja kaikki on äärimmäisen hyvin. 

Käytännössä tämä tarkoittaa jokapäiväistä roolin esittämistä ja todellisen tilanteen peittelyä. Ihmiset jotka eivät tähän pysty, vetäytyvät omiin oloihinsa. Täysin ymmärrettävää: eihän paikalla olevia ihmisiä sovi vaivata sillä, että ulospäin alkaisin näkyä ettei kaikki olekaan täydellisen hyvää. Vähitellen nämä "poikkeavat" ihmiset ovat yhä vähemmän esillä. Lopulta työpaikalla odottaa vaivaannuttava tieto henkilön jäämisestä sairaslomalle. Jokainen tietää mistä on kyse, mutta aihe on liian kiusallinen ja epämukava. Jatkakaamme kahvitaukoa. 

Toisten huolen väheksymisen lisääntyminen

Olen itse työni puolesta ollut kuuntelijan roolissa paljon. En halua tästä pyhimyksen sädekehää, mutta toivon voivani tehdä samaa myös siivilielämässä. Kuunteleminen on kuitenkin taitolaji, missä itsellänikin osaaminen on vielä vuosien harjoittelun päässä. Tuskin sittenkään tulen olemaan erityisen taitava. Mitä itse olen havainnut, ihmisillä on usein taipumus väheksyä puhujan esittämä asia todeten se ohimeneväksi ja korostamalla miten paljon hänen elämässään on hyvää. Valitettavasti joskus erityisesti väsyneenä itsekin sortunut tällaiseen, ja se kaduttaa kovasti. 

Itsekin kannatan keskittymistä positiivisiin asioihin. Mutta entä jos mieltä painava asia yksinkertaisesti on suuri taakka? Olen itse saanut diagnoosin mm. katkeruudesta ja kyvyttömyydestä päästää irti. Koin tämän peräti loukkaavaksi, sillä minulle on todella suuri saavutus että uskallan puhua asiasta mikä vaivaa. -Siis itseäni koskevasta asiasta. Uskon vahvasti siihen, että jos taustalla on vaikea asia, uskallus puhua siitä ei ole katkeruutta tai roikkumista menneessä, vaan vaan nimenomaan halua työstää tapahtunutta ja jatkaa elämää. Asian ei tarvitse unohtua, vaan siitä tulee osa omaa elämäntarinaa. Eri asia on, haluaako puhuja asiaa käsitellessään rakentaa selviytymiskeinoja ja siten vahvistua kääntäen traumaattiset kokemukset voimavaraksi. 

 

Huolen aitouden väheksyminen

Hieman edellisestä poiketen, on myös helppo asettaa toisen ihmisen huolet "diagnoosin" taakse, jolloin aiheella ei ole todellisuuden kannalta riittävää perustaa. Tämä ilmiö on surullisen yleistä lasten ja nuorten kohdalla. Surullisen moni aikuinen perustelee murros-ikäisen käytöksen ja huolet ikään ja hormoneihin liittyvänä väliaikaisena ilmiönä, joka yksinkertaisesti menee ohi kun hormonit lakkaavat ohjaamasta. 

Voisin sanoa samaa raskaudesta. On totta että hormonit vaikuttavat mielialoihin ja tekevät herkäksi. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö raskaana olevalla naisella voisi olla ns. oikeita huolia. Jos itse olisin kuuntelijan roolissa, haluaisin antaa henkilön itse kertoa ja sanoittaa huolensa ja murheensa sen sijaan, että vetoaisin puolen lauseen kohdalla hormoneihin tai "tuo on täysin normaalia ajattelua tuossa tilasssa". 

Entä jos saisimme valittaa ajoissa?

Ihminen voi harmistua hyvinkin pienistä asioista, ja moni tiedostaa itsekin ettei ärsyttävä asia ole hermostumisen arvoinen. Entä jos asian saisi sanoa välittömästi ääneen silloin, kun siihen on vielä mahdollisuus suhtautua peräti huumorilla? Kyllä, tiedän että miljoonat ihmiset kärsivät nyt ja kamppailevat säilyäkseen hengissä. Se ei kuitenkaan sulje pois sitä tosiasiaa, tietokoneeni näytölle on jostain ilmestynyt tahra ja se ärsyttää minua. Noin, asia hoidettu ja voin pyyhkiä tahran pois muistuttaen itseäni ettei keittiön pöytä ole fiksuin paikka työpisteelle. Nyt voin keskittyä myös muiden ihmisten huoliin. 

Uskon melko vakaasti aikaisen puuttumisen tehokkaaseen vaikutukseen. Lupa valittaa saattaa parhaassa mahdollisessa tilanteessa olla ennaltaehkäisevää itsehoitoa, sillä se mahdollistaa tunteiden ilmaisemisen erityisesti siinä vaiheessa, kun negatiiviset tunteet eivät piilotettuina ole ehtineet muodostua sadoiksi umpisolmuiksi. En myöskään usko että lupa valittaa ajaisi ihmisen negatiivisuuden kierteeseen. No, eihän se sitä täydellisesti sulje poiskaan. Uskallan kuitenkin väittää, että lupa avoimuuteen helpottaa keskittymistä positiivisiin asioihin, sillä keskittyminen mahdolliset "harmaat pilvet" ovat puhallettu valon edestä pois. -Juurikin toteamalla niiden mitättömien asioiden ärsyttävyyden. 

Nyt minä otan valtuudet antaa sinulle luvan valittaa mahdollisimman turhista asioista. Mikä sinua ärsyttää juuri nyt?