Näin raskauden loppumetreillä sitä samaan aikaan odottaa synnytystä että muistelee kuluneita kuukausia. Kuulumiset raskausviikoilta ovat keskittyneet paljolti töihin, arkeen ja tietenkin Juniorin kuulumisiin. Jälkimmäistä olen pitänyt tärkeimpänä. Mistä olen loppujen lopuksi kirjoittanut varsin vähän, liittyy olosuhteisiin. Olen ollut koko raskauden ajan suurimmaksi osaksi yksin. Toki olen tavannut perheenjäseniä viikonloppuisin ja lapsen isä on päässyt käymään niin että olemme menneet ultraan yhdessä. Koska raskaus on ensimmäinen, en näe yksinoloa/asumista aivan dramaattisena.
Tämä oli valinta, johon vaikuttivat todella monet tekijät. Ensisijaisesti pitkä välimatka ja työtilanne. Minulla ei olisi ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia saada töitä nyt eikä jatkossakaan lapsen isän asuinpaikalla. Myös välimatkat ovat sen verran pitkiä, että olisin taas ollut autosta riippuvainen. Epilepsia on antanut raskauden aikana lieviä oireita lääkeainepitoisuuden alenemisen vuoksi, eli myös ajokiellon riskin on ollut korkea. Erityisen itsekäs syy oli sekin, etten enää jaksanut muuttaa vieraalle paikkakunnalle missä joutuisin taas kerran opettelemaa kaiken alusta. Alkujaan minun olikin tarkoitus muuttaa..pari viikkoa sitten? Suunnitelma peruuntui koronan vuoksi, ja sitten viikkoja alkoi olla turhan paljon. Mutta... miten itse olen kokenut tämän, ainakin osittaisen yksinolon raskauden aikana?
Alkuraskaudessa yksinolo jopa toimi..
En halannut vessanpönttöä 24/7, eli siinä mielessä pääsin helpolla. Oksensin muutamia kertoja, mutta myönnän että erityisesti töissä "kestokrapula" ja voimakas väsymys toivat omat haasteensa. En voi sanoa että olisin kokenut helpoksi hoitaa töiden ohella arjen asiat, mutta ne tulivat hoidetuiksi. Pidin huolta mm. säännöllisestä liikkumisesta ja ulkoilusta sekä fyysisen että henkisen kunnon ylläpitämiseksi.
Siinäkin mielessä oli hyvä etten oksentanut tuon enempää. Lähtökohtaisesti painoni oli alipainon puolella ja muutokset epilepsialääkkeen pitoisuuden laskemisessa olisivat voineet olla todella huono yhdistelmä. Jos painoni olisi laskenut esimerkiksi 4-5 kiloa, olisin palannut merkittävän alipainon statukseen. Se olisi ollut huono vaihtoehto niin minulle kuin vauvalle. Myös epilepsiakohtausten riski olisi kasvanut. Mutta keskiraskauden aikana nämä oireet alkoivat helpottaa, vaikka tilalle tulikin uusia.
Näin jälkeen sitä välillä mietti erityisesti kuullessa ja lukiessa kokemuksia miten puoliso joutui hoitamaan kauppareissut, ruuanlaitot yms. koska allekirjoittanut itse oli liian väsynyt ja huonovointinen. Nyt tarkoitan siis saman sarjan oireita mitä itselläni oli. Väkisinkin olalle istahtaa hetkeksi sellainen mukava pikkukaveri joka yrittää täyttää mielen katkerudella. Toisaalta olen edelleenkin sitä mieltä, ettei omaa ja muiden tilannetta tule verrata toisiinsa. -Aina löytyy ihmisiä joilla on vaikeaa, ja täysin perustellusti. Minulla sentään oli työ ja asunto, eli taloudellinen tilanne erittäin turvallisella mallilla.
Ja jos aivan rehellisiä ollaan, en kokenut itseäni erityisen seuralliseksi, tai ylipäänsä mukavaksi ihmiseksi alkuraskauden aikana. Totta puhuen saatoin olla sen verran ikävä ihminen, että välimatka saattoi olla jopa hyvä asia.. Huono olo ja jatkuvat epävarmuus seuraavan 12 viikon ratkaisevasta ajasta tehneet minusta mitään positiivisuuden perikuvaa hehkusta puhumattakaan..
Keskiraskauden haasteet
Keskiraskaus oli samaan aikaan helpotus, muttei toisaalta ongelmaton. Lähtökohtainen kehoni oli "timmi" ja keskivartalon lihakset melko hyvässä kunnossa. -Vaikka itse sanonkin. Kasvavan vatsan kanssa kyseinen keho osoittautui todella epäkäytännölliseksi. Vatsaa kiristi, nopeutunut painonnousu vaikeutti liikkumista ja supistuksia tuli usein päivän aikana. Onneksi ne eivät vaikuttaneet esim. kohdunkaulaan, mutta tekijät liikkumisen epämukavaksi. Kipuja oli onneksi kohtuullisesti, lähinnä lihasjumien muodossa. Kävelylenkkien pituus puolittui joksikin aikaa, mutta pystyin liikkumaan.
En tarkkaan muista viikkoja, mutta n. 20. viikon tienoilla vauva potkaisi ensimmäisen kerran. Tämä oli ihana kokemus, mutta myönnän että samalla surullinen. Olisi ollut upeaa jakaa kokemus lapsen isän kanssa paikan päällä. Koska alkuun liikkeet eivät tuntuneet päivittäin, oli jatkuva huoli onko vauvalla kaikki hyvin. En tiedä olisiko huoli ollut sen pienempi jos vieressä olisi ollut joku, mutta yksin, erityisesti iltaisin huoli vauvan hyvinvoinnista oli suuri. Vähitellen liikkeitä tuntui useammin ja olo oli varmempi.
Vaikka raskausvatsa ei ole minulle ollut suuri asia (paitsi nyt se alkaa olla kirjaimellisesti suuri), sekin välillä kirpaisi kun lapsen isä näki vatsan vain harvakseltaan. Hänellä ei ollut mahdollisuutta saada pitää kättä vatsalla, jutella vauvalle ja tuntea vähitellen lisääntyviä liikkeitä. Vaikka jokainen liike oli ihana asia, oli surullista kun ei voinut jakaa niitä hetkiä sen ihmisen kanssa jolle ne olisivat kuuluneet.
Loppuraskaus ja synnytyksen odottaminen
Aika on ollut selkä helppoa että vaikeaa. Painon nousemisen hidastuessa lihaskunto pääsi mukaan, ja vatsan laskeutuminen helpotti hengittämistä ja näin myös liikkumista. Juniori on myös liikkunut päivittäin niin ettei hänen puolestaan ole ollut huolta. Toisaalta kasvava vatsa on myös vaikeuttanut liikkumista. Tämä ilmenee lähinnä pukeutumisessa yms. missä vatsa on "vähän" tiellä. Nukkuminen on vaikeampaa, mutta en koe itseäni liian väsyneeksi. Toisaalta väsyn spontaanisti fyysisen rasituksen jälkeen, minkä jälkeen on vain pakko rojahtaa sängylle makaamaan.
Kysymykset synnytykseen suhtautumisesta ja valmistautumisesta herättävät hämmennystä ja ehkä häpeääkin. Ei, en ole käynyt synnytysvalmennuksessa. Ei, minä ja puolisoni emme ole käyneet muussakaan vastaavassa. Itse olen lähinnä etsinyt tietoa asioista jotka askarruttavat. Minulla ei ole toiveita synnytyksen suhteen. Lapsen isä on tulossa mukaan mikäli vain ehtii. Sen verran monta kilometriä välissä on, että ehtiminen ei ole itsestäänselvyys. Toisaalta minulle riittää että hän saa nähdä vauvan mahdollisimman "tuoreena". Eli saatan olla synnytyksessä yksin tai sitten en. Riippuu paljolti Juniorin omista aikatauluista. Minulle on tällä hetkellä tärkeintä että hän saapuu maailmaan turvallisesti <3
Pohdintaa
Jos joku kysyisi suosittelisinko tällaista järjestelyä, minulla ei olisi vastausta. En ole kokenut yksinoloa helpoksi mutten ylitsepääsemättömän vaikeaksikaan. Toisaalta koska kyseessä on ensimmäinen lapsi, minulla ei mitään mihin verrata. Olosuhteet ja terveydentila vaikuttavat varmasti paljon myös. Jos vieressä olisi toinen, edelleen pieni lapsi, olisi varmasti ollut haasteellisempaa. Toisaalta siitä huolimatta hektinen elämä saattoi olla etu: ehkä tavallaan voin paremmin raskauden ajan koska ehtinyt pysähtyä miettimään asiaa tarkemmin. Toki silloin olin hieman jännittynyt kun epilepsian kanssa oli vaikeampaa.
Pidän ajatuksian asiaankuuluvina ja normaaleina. En myöskään osaa kadehtia heitä, joilla puoliso on aktiivisesti mukana. Raskaus on niin monenkirjavaa aikaa, että huomio kiinnittyisi varmasti johonkin muuhun jos en olisi ollut yksin. Toki kauppareissuilla ja töissä erityisesti maskin kanssa etsin katseellani lähimpiä vessoja, mutta samaan piti keskittyä muuhun. Kuten totesin, kohdallani oli suuri onni koska pahoinvointi ei ollut jatkuvaa oksentelua. Jos painoni olisi laskenut, olisin ollut todella huonossa kunnossa.
Toivon jopa jo nyt että lapsia tulisi lisää, mutta kieltämättä toivon myös erilaisia olosuhteita. Toisaalta puolison läsnäolo ei sulje pois muita haasteita, jokainen raskaus kun erilainen. -Vaikka henkilö olisi sama. Toisaalta on myös äitejä, jotka esimerkiksi hedelmällisyyshoitojen kautta tietoisesti tekevät lapsen yksin. Minullakin olisi ollut mahdollisuus jättää työni ja tuttu asuinpaikka, mutta tulevaisuuden kannalta pidin sitä huonona ratkaisuna. Tässä on myös takana sen verran rankkoja aikoja, että sietokykyni suuria muutoksia kohtaan on toistaiseksi rajallinen. Poden myös päivittäin huonoa omaatuntoa, sillä ratkaisuni tuntuu itsekkäältä.
Voisin luonnehtia kuluneita kuukausia vaihteleviksi, mutten dramaattisen vaikeiksi. Kun kuuntelen muistoja vauva-arjesta ihan "tavallisissa" perhekuvioissa, eipä sekän erityisen kevyeltä kuulosta. Osa menee peräti kauhutarinoiden kategoriaan. Tämä voi jonkun korvaa kuulostaa hirveältä, mutta odotan synnytystä ja vauva-arkea siksikin, että ainakin se olisi erilaista. Työtä ja vaikeuksia varmasti riittää, erityisesti vaikeuksia sen perusteella mitä saan kuulla. Toisaalta alan olla sen verran kypsä raskauteen, että mikä tahansa vaihtelu virkistäisi. Ja kyllä vähitellen alan odottaa sitäkin että saisi pikkuisen syliin <3
Kenelle en suosittelisi raskautta ja mahdollisesti myös vauva-arkea yksin? Äkkiseltään en vetäisi rajoja, sillä ihminen on yllättävän sitkeä viimeistään pakon edessä. Mutta jos psyyke on herkkä muutoksille ja ihminen on herkkä pelolle sekä epävarmuudelle, miettisin kahdesti ennen toimiin ryhtymistä. Mutta kuten totesin, monen asian sujuvuus selviää vasta käytännössä. Voimia tämä vaatii, mutta vaatisi varmasti puolisonkin kanssa. Jonkinlainen tukiverkosto on kuitenkin hyvä olla.
Mitä olisin voinut tehdä toisin.. raskauden aikana olisi ollut järkevää käsitellä enemmän ammatti-ihmisen kanssa vuoden takaisia traumoja, mutta totta puhuen energiani ei enää riittänyt. Tämä on asia mihin joudun kuitenkin palaamaan ja panostamaan saadakseni suhteeni tapahtumiin sellaiseen kuntoon että pystyn ongelmitta elämään niiden tapahtumien kanssa sekä voittaakseni syntyneitä pelkoja.
Karua ehkä, mutta pidemmän päälle tämä tosiaan oli oma valinta, mistä luonnollisesti olen vastuussa. Edelleenkin pidän raskautta, tai oikeastaan sen jatkamista omana valintana jonka seuraukset tulee hyväksyä. Ei sillä että alkuraskauden oireet, vaihtelevat tunteet negatiivisista positiivisiin yms. olisivat asioita joista pitäisi vaieta.
Ja se suuri kysymys: vahinko, yllätys, ihme vai lahja? En näe mitään syytä paheksua ihmisiä, jotka kokevat raskauden vahingoksi, siis negatiivisella tavalla. Elämäntilanne ja olosuhteet voivat todellakin olla sellaiset, että raskaus voi tuntua katastrofilta. Itselleni raskaus oli yllätys ja ihme. Olin varma etten voi saada lapsia ainakaan ilman hedelmällisyyshoitoja. Kun toisin kävi, päätös lapsen pitämisestä ei ollut vaikea. Toisaalta olen kiitollinen ja onnellinen myös siitä, ettei lasta tarvinnut "yrittää", sillä olin varautunut suuriin pettymyksiin ja vaikeuksiin sillä alueella.
En toisaalta voi kirjoittaa täydellisestä yksinolosta, sillä minulla on vahva tukiverkko lähellä. Vaikka ensisijaisesti haluan pärjätä yksin, ihan jo tietoisuus tukiverkosta antaa voimaa, rohkeuttaa ja itseluottamusta. Tilanne ei myöskään ole pysyvä, mutta aikataulusta ei toistaiseksi ole tietoa. Tällä hetkellä ja myös synnytyksen jälkeen elämä menee eteenpäin päivä kerrallaan. Jokaiselle päivälle mahtuvat omat haasteensa, mutta myös ilonsa.
Tältä erää toivotan kaikille mukavaa viikkoa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti