tiistai 9. helmikuuta 2021

Uusavuttoman Aliisan kuulumisia: takkuilevaa opiskelua ja hyviä ajokelejä

 Talvi jatkuu, korona jatkuu, työt jatkuu.. sinänsä tämän ei pitäisi tulla yllätyksenä. Edellisen kerran samaiset asiat tuli todettua alle viikko sitten. Koronatilanne toki saattaa muuttua jossain vaiheessa positiivisempaan suuntaan. Korjaan: negatiivisempaan. Talvi taas.. ehkä sekin joskus kääntyy kevääksi. Toisaalta eilen sääennusteita katsellessani tulevat päivät näyttävät lupaavilta: pakkanen hellittää peräti alle kymmenen pakkasasteen! Kohtuullista siis. Lumisateet ovat myös ystävällisesti pysyneet poissa. Miten kuluneet päivät muuten ovatkaan sujuneet ja mitä on luvassa..

Keskimäärin hyvät yöunet

Tämä on yllättävän mukava asia. Kuten olen todennut, olen maalle muutettuani nukkunut keskimääräistä paremmin. Toki yksittäisiä huonosti nukuttuja öitä tulee, mutta kokonaisuudessaan nukun paremmin. Toki tilanne voi muuttua kesällä, tai ehkä jo valon lisääntyessä. 

Mitä pidempään olen panostanut parempiin yöuniin, sitä enemmän unen merkitys korostuu. Riittävä uni vaikuttaa niin moneen asiaan: jaksamiseen, mielialaan, kognitiivisiin kykyihin, fyysiseen kuntoon, palautumiseen, aineenvaihduntaan ja.. no, erittäin moneen asiaan. Yöunien aikana päivällä opittujen asioiden kerrotaan siirtyvän muistiin tehokaammin kuin päivällä. Kieltämättä tässä itseäni koekaniinina käyttäneenä totean olevani samaa mieltä. Tämä ei kuitenkaan sulje pois oikosulkupäivien satunnaista ilmenemistä. 

Oikutteva jalka

Tämä on ollut oikea pirulainen viime aikoina. Talssin tosiaan töissä vähän liian pitkään villasukissa ja tietenkin kovalla lattialla. Siinähän jalkaterä kipeytyi ja tulehtui. -Ilmeisesti paristakin kohtaa. Saavutus tämäkin. Onneksi lunta tosiaan ei ole tullut niin paljoa että lumitöitä olisi pakko tehdä. Toivon hartaasti saavani jalan kuntoon tämän viikon aikana, sillä olisi todellakin kiva päästä kokeilemaan hiihtämistä ja ehkä luisteluakin. 

Jotain siivoukseen viittaavaa..

Kun valon määrä lisääntyy, sanotaan että mieliala kohenee. Kyllä juu, mutta näkyvän pölyn lisääntymisestä en ole koskaan osannut iloita. Nyt siis alkaa se aika, kun pölyä vain on vaikka miten pyyhkisi ja imuroisi. Luvassa lienee myös ainakin pienimuotoista inventaariota. -Taas. Tässä olisi yksi jos toinenkin tavara vailla käyttöä. Toivottavasti kirppariprojektit vievät johonkin suuntaan.. mieluiten suuntaan jossa turhasta tavarasta on päästy eroon. 

Lämmitys pelittää!

Jep! Jälleen en kykene iloitsemaan puulämmityksen ihanuudesta! Nuo uunit ja puuhella lämmittävät niin mainiosti ja lämmön "laatu" on vaan niin miellyttävä. Lisäksi pidän rätisevän tulen äänestä. Ja sen verran palaessa puut paukkuvat ettei jää epäselväksi mitä puuta siellä palaa. Toinen mistä olen alkanut erityisesti pitää, on pihkaisesta puusta lähtevä tuoksu kun puu palaa. -Pihkan saaminen sormiin on vähemmän mukavaa. 

Pian saadaan myös lisää puita, mitä tietää tuolle kenkkuilevalle jalalle ystävällistä liikuntaa: klapien heittely vajaan. Kieltämättä pidän siitä puuhasta. Siinä tulee mukavasti hiki, mutta aivoja ei tarvitse käyttää muuhun kuin siihen että klapit lentävät oikeaan suuntaan. Olenko jo laittanut leivinuunissa ruokaa? -En. 

Tentti pitäisi tehdä..

Tällainen olisi suunnitelmissa. Nyt kun saisi viimeiset materiaalit auki. Häpeäkseni myönnän edenneeni opinnoissa harvinaisen hitaasti. Hidastavina tekijöinä saattavat tosin olla mm. hieman suuret elämäntilanteessa, työssä, opiskelu työn ohella yms. Ehkä tuossa vaiheessa ei ole synti jos vauhti hidastuu. 

Itse kannatan opiskelussa tässäkin elämätilanteessa jatkuvaa etenemistä vauhdista riippumatta: ei keskeytyksiä. Näin opinnot etenevät, eikä opiskeluun liittyvästä työstä pääse vieraantumaan. Toki tämä ei ole ainoa ja oikea tapa. Osalle taas voi hyvinkin sopi joko-tai -tyyli: Joko tehdään kunnolla, tai sitten ei tehdä lainkaan. Kukin itselleen sopivalla tavalla ja toki olosuhteiden mukaan. 

Ajaminen on ollut harvinaisen mukavaa!

Voi kyllä! Edelleenkään en tunne erityisen suurta intohimoa kyseistä puuhaa kohtaan, mutta epämukavuuden poistuminen on kieltämättä mukava asia. Erityisesti lisääntyvä valon määrä lisää varmuutta. Tosin aamuhämärässäkin on oltava varovainen, sillä elukat edelelen viihtyvät turhankin hyvin työmatkan varrella. Valitettavasti evoluutio ei ole kehittänyt mm. jänisten, peurojen ja kauriiden kykyä ajoittaa tien ylittäminen turvallisesti. 

Ehkä tilanne on toinen mutaman tuhannen vuoden kuluessa. -Riippuen ihmiskunnan tai minkä vahansa vaihtoehtoisen kulkuvälineillä liikkuvan elämänmuodon olemassaolosta. 

Yhteenvetoa

Viikkokuulumiset koostuivat siis kohtuullisen hyvistä yöunista, hyvistä ajokeleistä, takkuilevasta opiskelusta sekä kenkkuilevasta jalasta. Jottei meno olisi liian optimistista, myönnän että unta saisi olla lisääkin. Päivällä nimittäin tahtoo edelleen väsyttää, mikä osaksi saattaa johtua liian vähäisestä ulkoilusta. Uups.. no, yritän korjata tilanteen. 

Opiskelun takkuilun hyväksyn, mutta hammasta purren. Ehkä taustalla kaihertavat muistot suhteelliset tehokkaasti edenneistä opinnoista opiskeluaikoina. Vaikka tilanne on eri, jotenkin tuota hidasta etenemistä on ilmeisesti vaikea sulattaa. Toisaalta ajankäytössäni on kieltämättä parantamisen varaa. Jotenkin sitä ei vaan jaksaisi olla aina tehokasta ja tehdä ainoastaan järkeviä asioita. 

No, onhan tuo "kunnon talvi" ihan kaunista aikaa. Valitettavasti toivon kevään saapumista, mutta hyväksyn toki pienen odottelun. Ehkä on vähintään kohtuullista olla iloinen heidän puolesta joille tällainen talvi tuo iloa. Itse lämpimistä ja jopa helteisistä ajoista arvostavana saan varmasti mahdollisuuden itselleni ihanteellisiin olosuhteisiin. Luulisin.. 

Tällaista sekalaista kuulumishöpinää tällä kertaa. 

Oikein mukavaa päivää kaikille!

torstai 4. helmikuuta 2021

Yli vuosi työelämässä: arvostan

 Valmistuttuani ammattikorkeasta tein vain vähän kyseisen alan töitä. Osasyynä tähän oli pitkä toipumisaika jotka anoreksia ja mielenterveysongelmat aiheuttivat. Maisterin paperit saatuani en päässyt tekemään täysin oman alani töitä, mutta jotain sentään. Aloitin rankan opiskeluvuoden väsyttämänä (leikin "superopiskelijaa") aluksi lyhyillä keikkatöillä joiden määrää lisäsin säännöllisesti. Lopulta sain pidempiä jaksoja ja ensimmäisen pitkäaikaisen sijaisuuden. Tätä seurasi toinen määräaikainen sijaisuus jossa työskentelen edelleen. 

Yhtäjaksoinen työssäolo on siis lisääntynyt. Nyt olen ollut yhtäjaksoisesti töissä vuoden verran. Vaikka opiskelu ajoittain houkuttelee, olen mielelläni töissä. Millainen asenne minulle on kehittynyt työnteon muututtua osaksi arkea?

Kuukausipalkka, päivärytmi, tehtävissä kehittyminen

Erityisesti vuosi takaperin ideologinen työttömyys ja liian hyvät mahdollisuudet elää tuilla nousivat uutisotsikoihin. Sitten taisikin tulla korona, mutta ideologisen työttömyyden vähenemisestä tai loppumisesta en tiedä. Toisaalta ehkä osalla pakkoa tai mahdollisuus (miten kukin asian ottaa) etätyöhön on voinut muuttaa asenteita positiivisempaan suuntaan. Jos näin on, periaatteessa hyvä niin. 

Käytännössä pientä huolta aiheuttaa mahdollisuus koronatilanteen helpottamiseen ja sitä kautta etätöiden vähenemiseen. Entä jos jonkun muun tahon sanelema paikka ja käytetty aika työpaikalla eivät houkuttele? Itse olen kokeillut sekä työajatonta että työajallista työtä. Molemmat menevät, kumpikin vaatii oman totuttelunsa. Tosin myönnän pitäväni mahdollisuudesta tehdä osan töistä itsenäisesti ja halutessani etänä. Jos sellaista mahdollisuutta ei jonain päivänä ole, sitten sitä ei ole. 

Pidempi aika työelämässä on opettanut pitämään muutamasta asiasta. Ensinnäkin kuukausipalkka on harvinaisen mukava asia. Sen verran pitkään jouduin hyödyntämään valtion tukia, että vaihtelu virkistää. Tosin veronmaksajana osallistun jonkun muun tukien mahdollistamiseen. Harmi etten voi valita erikseen kohderyhmää. Ilkeää tai ei, ideologisesti työttömät jäisivät listalta pois. 

Pidän myös selkeästä päivä- ja viikkorytmistä. Liian vapaat aikataulut eivät ole koskaan sopineet minulle, ellei kyse sitten ole yksittäisistä lomapäivistä joina nukkumiselle on keskimääräistä enemmän aikaa. Opiskelussa jäin kaipaamaan uuden oppimista ja kehittymistä. Onnekseni olen saanut tehdä työtä, jossa voin kehittyä ja toisaalta hyödyntää omaa osaamistani. 

Häpesin statustani toipilaana ja opiskelijana

Erikoista kyllä, jälleen jos ajattelen muita ihmisiä kuin itseäni, en kummasakaan mitään hävettävää. Harmikseni joudun toteamaan, että omasta itsestäni lähtevän häpeän ohella kyseinen asenne tuli lähipiiristäni. Erityisesti opiskelijoihin ja erityisesti akateemisiin suhtauduttiin harvinaisen negatiivisesti. Tähä kuului myös ajatus ettei opiskelu ole järkevää, ja että se olisi helppoa. 

Olen itse arvostanut "duunareita" niin kauan kuin muistan. Ehkä myötäilläkseni raukkamaisesti kaveriporukkaa nyrpistin nenääni ajatukselle ammattikoulusta. Todellisuudessa taisin päätyöä lukioon ensisijaisesti siksi, koska en itse olisi koskaan pärjännyt yhdelläkään ammattikoulun linjalla. Nim. kaikkea muuta kuin käytännölinen ihminen. Toistan aiemminkin laukomaani vitsiä: voi sitä joka lähtisi ajamaan minun "korjaamallani" autolla.. 

Myös toipilasaika hävetti, toisaalta ehkä syystäkin. Näin jälkeenpäin uskallan väittää, että heikko motivaatio siirtyä laitostuneesta elämäntyylistä vastuun kantamiseen omasta elämästä ei ollut riittävän suuri. Ehdin tottua siihen että joku muu kantaa huolen. Anoreksia oli ehtinyt elämäntavaksi. Kaikki terveet tuttavani sen sijaan elivät jotain aivan erilaista elämää, mitä aloin kadehtia. Tajusin olevani kaiken ulkopuolella ilman aikatauluja, tavoitteita ja selkeää suuntaa. Halusin tehdä elämälläni jotain. Tie tähän missä nyt olen oli pitkä ja vaati usein lusikan ottamista kauniiseen käteen. -Myös kirjaimellisesti, vaikka kauniista käsistä ei voi kohdallani puhua. 

Opiskelisinko vielä täyspäiväisesti?

Jos sellainen joskus olisi mahdollista, todennäköisesti kyllä. Pidin opiskelusta ja myönnän opintopisteiden ilmestymisen Weboodiin tuoneen suurta tyydytystä. Toisaalta joka kurssin jälkeen tunsin itseni tietämättömämmäksi, mikä tosin ei haitannut. Itse asiassa pidin siitä tunteesta. 

Jos saisin opiskella päätoimisesti, ehkä alana olisi historia, painopisteenä Suomen historia. Jos liikkumatila olisi vieläkin laajempi, opiskelisin jotain missä voi hyödyntää kädentaitoja. Ala olisi todennäköisesti vaatesuunnittelu ja ompelu tai puusepän ammatti. Kyllä, niin absurdilta kuin jälkimmäinen kuulostaakin, puu on mielestäni kiehtova elementti. Todennäköisesti tuotokset olisivat huonekaluja, käyttöesineitä ja jonkin sortin veistoksia. Ja pohjataidot.. no, siitä näkökulmasta ompelu ja vaatesuunnittelu olisivat realistisempia vaihtoehtoja. 

Toisaalta hitaasta tahdista huolimatta opiskelen edelleenkin, tosin sivutoimisesti. Edistymisen vauhti ei päätä huimaa, mutta yritän olla ottamatta paineita. Vaikka pidän asuinpaikastani ja elämästä johon totun koko ajan enemmän, opiskelumahdollisuuksia rajoittaa välimatkat. Eli jos opiskelu ei ole mahdollista etänä, itse opiskelukaan ei tahdo onnistua. 

Pohdintaa

Niin karua kuin jonkun korvaan voikaan olla, mielekkään työn ohella olen valmis nostamaan säännölliset tulot hyväksi puoleksi. Toisaalta jos tekisin työtä jossa jo työpaikalle lähteminen saa vatsan kääntymään nurinpäin, palkka ei välttämättä kannustaisi. Tosin pakon edessä ihminen on valmis tekemään mitä vain, vainakin väliakaisesti. Jos tietäisin epämieluisan työn olevan väliaikainen pakko, todennäköisesti se kävisi ilman suurempaa draamaa. 

Kuten mainittua tuli, arvostan niin "duunareita", opiskelijoita, akateemisen alan ihmisiä ja työntekijöitä ylipäänsä. Toki myönnän että arvostus esimerkiksi sellaisia opiskelijoita kohtaan joilla juhliminen on pääaineena, ei ole korkeimmillaan. Omasta tahdosta riippumaton työttömyys on myös asia minkä ymmärrän. Olen itse senkin kokenut, tosin onneksi en pitkäaikaisena jaksona. Tai miten sen kukin määritelee ja kokee. 

Olen varautunut henkisesti siihen, että vaikuista työpaikkaa/ virkaa en tule saamaan, vaan tulevat vuodet työikäisenä mennään määräaikaisilla pesteillä. Tämä ei itseäni haittaa, toki toivottavaa olisi että työsuhteiden kesto olisi mahdollisimman pitkä. Uskon että täyspäiväinen opiskelu on poissuljettu vaihtoehto siinä missä täyspäinenkin. Jälkimmäistä en ole tainnut koskaan kokeilla. Toki elämä on yllätyksiä täynnä. 

Vaikka yhtäjaksoisempaa työntekoa on takana vähän pidempi aika, edelleen arvostan suuresti sitä että minulla on työpaikka. Myönnän stressaavani etukäteen tulevaa syksyä, vaikka siihen onkin paljon aikaa. Mutta se epävarmuus.. No, ehkä sekin asia vielä järjestyy.  



tiistai 26. tammikuuta 2021

Alasti vaatteiden alla - Ja varsinkin ilman vaatteita

 Vaikka itse kuulu ilmiön innokkaimpiin harrastajiin, alastomuus ylipäänsä aiheena näyttäisi nousevat esille säännöllisesti. Oma suhteeni alastomuuteen lienee määriteltävissä.. tylsäksi? Minut on varhain koulutettu kulttuurini tärkeään osaan, jota myös saunaksi kutsutaan. Terveydenhuoltoala puolestaan opasti tarkastelemaan alastomuutta ammattimaisesta näkökulmasta. Heti alkuun mainittakoon, että pyrkimykseni ei ole käsitellä aihetta ainakaan ensisijaisesti seksuaalisesta näkökulmasta, vaikkka alastomuus usein siihen liitetäänkin.

Saunassa ei ujostella.. paitsi jos väki lisääntyy

Kuulun joukkoon joka ei halua pitää pyyhettä tai esimerkiksi uimapukua saunassa. Suurimmaksi osaksi olen saunonut yksin, tai puolison kanssa. Myönnän vierastavani saunailtoja suuremman joukon parissa. Jos kävisin uimassa, todennäköisesti välttäisin uimahallin saunaa. Osasyynä tähän on vaativuus: puukiuas on paras!

Tavallaan olisi hauska päästä nk. yhteissaunomisen makuun. Jostain syystä sellainen ei vain ole innostanut. Kyse ei suoranaisesti ole esimerkiksi häpeästä. Saunomisesta on vain vuosien varrella tullut joko yksityinen tai sitten tarkoin valitun joukon välinen tapahtuma. Toisaalta tässäkin taustalla voi olla tottumus: jo lapsuudessa vakiomiehitys saunassa oli kaksi saunojaa. 

Nudismi?

Ismi jota en kritisoi, mutta itse en tunne tarvetta tai edes intoa osallistua. En ole erityisemmin perehtynyt nudismiin, mutta äkkiseltään luulen heidän olevan väärinymmärretty joukko, jota potentiaaliset tirskistelijät pyrkivät mahdollisuuksien mukaan hyödyntämään. Kiitos saunakulttuurin, luulen että nudismi ei ole suomalaisille/ suomalaiseen kulttuuriin tottuneille kovinkaan suuri juttu. Toisaalta ympärivuotinen nudismi/naturalismi lienee haasteellinen näillä leveysasteilla. 

Kuten totesin, niin nudismi kuin naturalismi eivät tunnu erityisen houkuttelevilta. Minulla ei ole mitään niitä vastaan. En kuitenkaan ole riittävän karaistunut saati sitten valmis muuttamaan lämpimämpään maahan. Lisäksi jopa minunlaiseni nirso löytää vaatteita, jotka pääsevät oikeuksiinsa vain puettuina päälle. 

Ajatus luonnollisuudesta

Siitä myönnän pitäväni. Nuoruuden goottityyli vahvoine meikkeineen, kuiturastoineen ja tekoripsineen on jäänyt varsin kauas. Tyyli oli hieno ja näyttävä, mutta nyt luonnollisuus vetää puoleensa. Totta puhuen en ole värjännyt tukkaanikaan muutamaan vuoteen. Meikkiä laitan välillä, mutta esimerkiksi ihon huolittelua meikkivoiteella yms. en harrasta. Huulipunasta pidän, mutta näin maskikautena käyttö on vähäistä. 

Peittämätön keho kertoo rehelisisesti kantajastaan. Vaikkei keho kerro millainen kantajansa on ihmisenä, se kertoo hänestä nitä asioita, jotka ovat osa elämää. Keho voi antaa viitteitä henkilön iästä ja sukupuolesta. Mahdollisesti myös geeniperimästään. Keho siis kertoo kenen kehosta kantaja on. Piirteiden voimakkuus on luonnollisesti yksilökohtaista. Arvet kertovat elämän eri tapahtumista. 

Joskus kertovat kertovat sairauksista, jo voitetuista, joita vastaan taistellaan, tai joita kantaja ei enää voi voittaa. Ne jotka nuo merkit näkevät, saavat mahdollisuuden ymmärtää. Ne jotka näkevät toisella samanlaisia arpia kuin itsellään, ymmärtävät enemmän. 

 Keskitasoinen häpeä

Omalla kohdallani en suoranaisesti häpeä olla alasti, mutten voi sanoa sitä täysin mukavaksikaan tilaksi. Edustan kulttuuria jossa alastomuus ei ole häpeä, mutta sille on aikansa ja paikkansa. Suhteeni alastomaan kehooni on ristiriitainen. 

Minulla on arpia, muhkuroita, toisaalta näkyvät lihakset, lievästi notkoselkä, epämiellyttävät jalkaterät ja kaksi tatuointia. Osa arvista kertoo joskus pahasti jyllänneistä mielenterveysongelmista ja ahdistuksesta. Osa rämäpäisyydestä ja kömpelyydestä. Ainakin yksi taas kehoni vanhasta taipumuksesta muodostaa arpikudosta: kahdesti otettu ja molemmilla kerroilla uloskasvanut napalävistys. 

Vaikka kasvuympäristöni ei ole asiaan vaikuttanut, minulla on voimakas "kunnollinen nainen" -asenne. Objektiivisella tasolla en kritisoi paljasta pintaa ja sukupuolisesta mielenkiinnosta kertovia katseita. -Jos en itse ole kohteena. Jos itse olen tällaisten katseiden tai joskus kommenttien kohteena, olen pari sekuntia imarreltu ja myönnän itsetunnon kohoavan. Tätä kuitenkin seuraa häpeä: "Olenko pukeutunut tai käyttäytynyt provosoivasti?" Voin rehellisesti myöntää kuuluvani joukkoon, joka automaattisesti syyttää itseään myös seksuaalisesta ahdistelusta. Vaikkei koronaa olisi, tämä rajoittaa esimerkiksi intoa viettää iltaa baareissa yms. 

Häpeä on ollut usein voimakas. Minulla on ollut kausia joina olen tarkoituksella pukeutunut väljästi jottei mitään erottuisi. Anoreksian oireilun aikana pyrkimys oli taas peittää jokainen hävitystyön alla oleva kilo. Toisaalta en halua hävetä itseäni. Minulla ei ole suurta tarvetta korostaa sitä naiseutta mitä kehoni antaa näkyä ulospäin. Sen verran jopa minussa kuitenkin on feminismiä jäljellä, etten myöskään halua hävetä niitä piirteitä. Eräänlaisena "terapiamuotona" käytän tarkoituksella tiukkujoja housuja. -Toki soveliaita. En ole päässyt häpeästä eroon, mutta voisin määritellä sitä keskitasoiseksi. 

Alastomuus muiden nähden

Se on vaikeaa. Kuten mainittua tuli, saunominen suuremmassa joukossa on jotain mitä vältän. No, tässä kohden korona tulee hätiin: vältän saunaillat. Taas haasteena on ajatus omasta alastomuudesta. Luulen että vuoden terveydenhuoltoalalla muokkasivat reaktioni alastomuuteen ns. tavisten näkökulmasta suorastaan tylsäksi. 

Oli vaatteiden alla mitä tahansa, en osaa sitä kauhistella sillä mitään yllättävää siellä ei ole. Voin rehellisesti vakuuttaa, että katseeni kohdistuu ensisijaisesti kasvoihin, ja se mitä näen kasvojen lisäksi ei suoraan sanottuna kiinnosta. Omalla kohdalla en ilmeisesti ole aivan sinut kehoni kanssa. En pode "läskiahdistusta", vaan ahdistusta siitä että paljastan alastoman kehoni henkilöille jotka eivät kuulu siihen minimaalliseen katsojalistaan. Asia on sukupuolesta riippumaton. 

Pohdintaa

Kuten alussa tuli mainittua, alastomuus ja suhteutuminen siihen ovat ilmiöinä mielenkiintoisia. Minua asia ei häiritse, mutten näe tarpeelliseksi kouluttautua henkilökohtaisesta häpeästäni eroon. Toki tilanne on eri silloin, jos asia nousee syystä tai toisesta prioriteettilistan kärkeen. Milloin näin voisi käydä. -Ei aavistustakaan. 

Oma suhteeni muiden ihmisen alastomuuden on tylsän neutraali, tästä kiitos kokemuksille terveydenhuoltoalalla. Vaikka olen kaikessa konservatiivisuudessani varsin liberaali (tai välinpitämättömän suvaitsevainen?), asenteeni omaa alastomuuttani kohtaan yllättää jopa itseni: minua hävettää. Tunnen itseni vilauttelijaksi. Tai suoraan sanottuna minusta tuntuu kuin tyrkyttäisin itseäni, kuin olisi tarjolla. No, rehellisyyden nimissä en pidä vartaloani kummoisena. En siis myöskään ajattele että sitä katsottaisiin "sillä tavalla". Oikeastaan häpeä liittyy juuri siihen, että ajattelen muiden pitävän minua itseäni mainostavana. 

Hupaisaa sinänsä. Jos joku muu kertoisi tämän tekstin sisältöä vastaavia tuntemuksia, mielessäni pitäisin hänen ajatuksiaan absurdeina: Suomessa sauna lienee lähes ainoa paikka jossa ollaan hieman julkisemmin alasti. Oli kyse sitten saman sukupuolen tai sekasaunasta, (yleens) väki, etenkään toisilleen tuttu ei saavu sinne toisiaan tiirailemaan. Luulisin?

Lopussa pahoittelen potentiaalisen ikärajan poisjättämistä. Olisiko se elokuvakriteerien mukaisesti K12? 



sunnuntai 27. joulukuuta 2020

Uusavuttoman Aliisan joulu maalla (sivuraiteille poiketen)

Vaikka olen pyrkinyt välttämään tai vähintäänkin rajoittamaan maalaisromantiikkaan haksahtamista, näin jouluaattona sellainen sallittakoon: Ulkona paistaa aurinko ja maa on valkoinen, leivinuunissa rätisee tuli, joulusauna puulämmitteisessä pihasaunassa jne. 

Mikäli jonkun lukija vatsa ehti kääntyä nurinpäin, tässä kompensaatiota: Lattialla on puista lähteneitä roskia, kuusta ei ole (vähempi siivous kannusti skippaamaan) jne. Osa "epäkohdista" on taas riippuvaisia itse kokijasta. Puiden hakeminen on pakollista, itselleni siitä on tullut normaali rutiini. Mutta jos vaikka tässä sairastuisi tai kroppaan tulisi kremppoja, varmasti tavallista lämpöpatteria tulisi ikävä. Ja saahan puiden hakemista yms. myös inhota. 

Jouluaatto maalla. Edelleen olen tietoinen että Suomessa asuu lukuisia ihmisiä samaan tapaan. Mutta se ei sulje pois sitä tosiasiaa että asuin kaupungissa n. 15 vuotta. Vaikka ensimmäiset 19 vuotta asuin taajamassa mutta kuitenkin omakotitalossa, 15 vuotta on pitkä aika. 

Ripaus "wanhaa" aikaa/maalaistyyliä
Näin kaupunkilaisen, taajamalaisen ja maalaisen sekoituksena myönnän että puulämmityksessä on tunnelmaa. Järkyttävää matalapainetta laskematta osaan laittaa tulet suht ongelmitta, tosin leivnuuniin ja pönttöuuniin tulet saa aika ongelmitta. Hienostuneempi sana olisi "pystyuuni", mutta kaksimielisyyteen taipuvaisella mielikuvituksellani käytän mieluummin koomisempaa sanaa. 

Jotain mukavaa siinä oli kun joululaatikot sai lämmitettyä leivinuunissa. -Ja kieltämättä kätevää. Edelleen olisi mukava kokeilla ruokien kypsentämistä leivinuunissa. No, nyt on joululoman verran aikaa. 

Ja joulusauna vanhassa pihasaunassa. Yritä siinä sitten olla fiilistelemättä! Vaikka tuosta pihasaunasta on saatu nauttia kesästä asti, näin talvella siinä on oma tunnelmansa. Menomatkalla on pieni kiire vaikkei edes pakkasta ole. Pitkä matka saunaan ei ole, mutta sen verran että ehtii tulla vilpoista. Mutta sitten on autuus kun saa kylmät varpaat lämpiämään. 

Läheiset lähellä
Vieläkään en ole tottunut siihen tosiasiaan, että minulle läheiset ihmiset asuvat lyhyen matkan päässä. Ei nyt ihan kävelymatkan, mutta autolla ei menee kovinkaan pitkään. Jos kuntoa ja intoa riittää, kuka ties vaikka tulisi pyöräiltyä. Suunnitelmia, suunnitelmia..

Mutta se läheisten asuinpaikka on erityisesti näin joulun alla ja muulloinkin todella mukava juttu. Jos työt tai muut menot eivät häiritse, spontaanimpikin reissu onnistuu koska matkaan menee vain 15-20 minuuttia. Menisi varmaan vähemmänkin mutta olen kuskina hivenen hidas. Nim. yleensä vähän yli alimman sallitun nopeuden. Nopeudesta viis, pääasia että matka taittuu aiempaa helpommin. 

Kuten alussa tuli mainittua, en ole aivan sisäistänyt välimatkan helppoutta. Joulupäivänä oli kuitenkin aivan mahtavaa kun lähtemisen aikataulu ei ollut yksittäisistä minuuteista kiinni. Toki kannatan joukkoliikenteen hyödyntämistä jos sellainen on mahdollista. Mutta täällä auto on käytännössä ainoa vaihtoehto ja kieltämättä käteväksi havaittu. 

Pohdintaa
Tekstin sisältö karkasi ajoittain joulussa yleisemmälle tasolle, mutta ehkä ainakin näin lomalla saa hieman eksyä alkuperäisestä sisällöstä. Romantisointia tai ei, joulu maalla oli... siinä oli sitä jotain mikä ainakin minuun vetosi. En kuitenkaan halua moittia city-joulua tai muita vaihtoehtoisia tapoja. 

Vaikken itse esimerkiksi haluaisi viettää joulua vaikkapa ulkomailla, jokaiselle tyylille löytyy oma kohdeyleisönsö. Pääasia että joulun viettäjä itse pitää siitä missä on. Ja vaikka itse en (vielä) koe ongelmaksi tänne kuuluvia ns. pakollisia toimenpiteitä, ymmärrän täysin logiikan miksi ne jollekulle toisella olla epämieluisia. Itse en esimerkiksi ole vuosiin viihtynyt suurissa kauppakeskuksissa,  en koe tarvetta kritisoida heitä jotka sellaisissa käyvät mielellään. -Ja jottei entinen elämä unohtuisi, testattu on! Nim. asuin suuren kauppakeskuksen vieressä ennen tätä. 

Kuulun ilmeisesti siihen joukkoon jolle eristäytyminen, hiljaisuus ja oma rauha sopivat. Luulin aikoinaan olevani viallinen yksilö kun en jaksanut jatkuvaa hälinää ympärilläni keinotekoisista valoista ja äänistä puhumattakaan. Ihmisen ja eläinten äänet on eri asia. -Elämän ääniä. Äänistä puheenollen, ai että nuo pellon toisella puolella olevat lehmät vetävät kunnon konsertin ruokinta-aikaan!

Vaikka tässä edelleen on parempi nauttia talvesta (talvi ja talvi..), odotan innolla myös kevättä ja kesää. Luvassa on nimittäin kaikenlaista mukavaa projektia, joiden parissa ei ainakaan tylsää pitäisi tulla. Mutta nyt huomio vielä lomapäiviin joina on tullut lepuuteltua oikein olan takaa!

Mukavaa päivää kaikille!









lauantai 5. joulukuuta 2020

John Irvingin kirjat kannustavat uusiin näkökulmiin

Nyt kun arjet perusasiat alkavat luonnistua, yksittäisiä viisiminuuttisia vapautuu päivästä aiempaa enemmän. Pikku hiljaa lukeminen on taas palannut kuvioihin, tosin vain iltalukemisen muodossa. Työn ohella yritän uhrata yksittäisiä viisiminuuttisia tenttimateriaalien läpikäymiseen. Pitkäaikaisemmilla lukuhetkillä en toistaiseksi voi kehua. 

Paikallisten kirjastojen läpikäyminen on jäänyt oikeastaan kokonaan pois, ja koronatilanne vähentää sitä entisestään. Tästä syystä olen lukenut lähinnä omia kirjoja jotka ovat olleet odottaneet seuraavaa lukukertaa. Hidastunut lukunopeus ja harittava keskittyminen ovat kieltämättä turhauttaneet, mutta onneksi nekin helpottavan ajan ja lukemisen kanssa. Nyt aivokapasiteettini alkaa riittämään lähes ulkoa osaamistani Enni Mustosen kirjoista pitkäaikaiseen suosikkiini, John Irvingiin. 

Jokin niissä viehättää

Mainittakon että minulta taitaa olla lukematta 1-2 John Irvingin kirjoittamaa kirjaa. En myöskään voi sanoa että jokainen olisi "kolahtanut". En kuitenkaan kritisoi kyseisiä kirjoja, en vain tainnut kuulua sisällön kohdeyleisöön. Toisaalta tämä ei tarkoita sitä, ettenkö joskus uudella lukemisyrityksellä pitäisi kyseisistä kirjoista. Yhteisenä tekijänä näissä on ollut se, etten suoraan sanottuna pysynyt kärryillä. Toisaalta esim. Vesimies ja Ihmeiden tie tuli luettua aikana, jona ulkoisten tekijöiden kutistama aivokapasiteettini olisi sopinut Aku Ankka -sarjakuville. 

Ehkä eniten sykähdyttäviä Irvingin teoksia minulle ovat olleet, aivan ensimmäisenä luettu Oman elämänsä sankari, Neljäs käsi, Garpin maailma, Kunnes löydän sinut, Kaikki isäni hotellit, Leski vuoden verran ja Minä olen monta. Kas, yllättävän monta oli kirjojakin. 

Irvingin kirjat eivät ole ainakaan omasta mielestäni helppolukuisimmasta päästä. Fontti on pieni, sivuja runsaasti ja luonollisesti ne ovat ohuita ja kerronta varsin yksityiskohtaista. Myönnän putoavani kärryiltä säännöllisesti tästä syystä. Silti teksti koukuttaa. Irving kuvailee tilanteita tarkkaan omalla persoonallisella huumorillaan nokkelia ja rohkeita letkautuksia unohtamatta. Totta puhuen olen yllättänyt itseni nauramasta yksittäisille tokaisuille. 

Irvingin huumori on rohkeaa, suorasanaista ja ehkä joku voi tulkitan sen jopa koputtelevan loukkaavuuden rajoja. Itse luonnehtisin Irvingin huumoria samaan tapaan kuin South Parin uudempien kausien huumoria: Kyllä, v***uilu on suorasukaista, mutta se on jaettu tasapuolisesti jokaisen osapuolen kesken. Näin ollen lopputulos on turvallisen puolueeton ja mahdollistaa myös itselleen nauramisen. 

Kuten totesin, putoan säännöllisesti kärryiltä, mutta onnistuneet tapauskuvaukset pitävät kirjan auki. Mainittujen kirjojen jälkeen on seurannut oivallus. Kun kirja päättyy tai on loppusuoralla, juonen kokonaisuus hahmottuu. Lopputuloksena on hämmennys, ihmettely, ja ihailu tuota kirjoittajaa kohtaan. 

Kiellettyjä kysymyksiä ja johdatusta vastapuoseen dialogiin

John Irving on teoksissaan hyödyntänyt monia ajankohtaisia ja puhututtavia aiheita löytäen niihin uuden näkökulman. Esimerkiksi homojen ja AIDSin yhteys puhututti erityisestä 80-luvulla, ja aiheutti lopulta seksuaalivähemmistöjen uudenlaisen ja ikävän leimaamisen. Kirjassa Minä olen monta päähenkilö oli haasteellisessa asemassa. Hän oli biseksuaali, eikä näin ollen ollut valmis lokeroitavaksi. Häntä yritettiin määritellä homoksi. Kokeiluista ja kokemuksistaan huolimatta hän ei sitä tuntenut olevansa sen enempää kuin heterokaan.

 Päähenkilön tuttavapiiriin kuului vahvasti homoseksuaaleja, jotka AIDS yllätti. Tässä kohtaa Irving lisäsi uudenlaisen piirteen: Päähenkilö tunsi syyllisyyttä siitä, ettei hän itse sairastunut. Myönnän että kirjan päähenkilö jotain mihin itsekin saatoin samaistua. En tosin AIDSin, vaan biseksuaalisuuden suhteen. Vahva yritys lokeroida on edelleen ikävän yleistä.  

Mikä Irvingin hahmoissa ja tarinoissa myös viehättää on, ettei hän pakota hahmojaan 100%:sest "kääntämään kelkkaansa" näkemyksissään ja arvomaailmassaan. Moni heistä oivaltaa ja katsoo aiemmin kritiikkinsä kohteena olevaa asiaa uudesta näkökulmasta. -Usein käytännön kokemuksen opettamana. Voisin todeta, että monissa teoksissaan Irving ei pyri saamaan lukijaansa käännytetyksi, vaan kannustaa vastavuoroiseen dialogiin: Oman mielipiteen säilyttämiseen mutta samalla vastapuolen näkemysten ymmärtämiseen. 

Pohdintaa..

Tällä hetkellä en harrasta erityisen "vaikeaa" kirjallisuutta, sillä haluan pitää lukemisen "nollaavana" toimintana jonka avulla pääsee irti arjesta ja erityisesti töistä. Vaikka viihdyn nykyisessä työpaikassani, päivän tapahtumat jäävät herkästi pyörimään mieleen. No, eihän Irvingin kirjojen sisältö ole aina (ainakaan omasta mielestäni) parasta iltalukemistoa, mutta ainakin ajatukset ja pohdinnat siirtyvät työasioista muualle. Pidän myös siitä oivaltamisen tunteesta, mikä näitä kirjoja lukiessa ilmenee kerran jos toisenkin. 

Itse en kannata kirjallisuuden tai vaikkapa elokuvien kategorioimista miesten tai naisten materiaaliksi. Kuitenkin tosiasia on, että joskus jotkut kirjat ja elokuvat saavat kohdeyleisöönsä enemmän toisen sukupuolen edustajia verrattuna toiseen. No, en näkisi tarpeelliseksi tehdä tästä ongelmaa. 

Jotta olisin viimeisen päälle ristiriidassa edellisen kappaleen ensimmäisen lauseen kanssa, kategorioisin Irvingin kirjat "sukupuolineutraaleiksi". En ole perehtynyt lukijakunnan sukupuolijakaumaan, mutta ihan tuttavien keskuudessa olen löytänyt sekä mies- että naispuolisia lukijoita. Nk. muun sukupuolen asemasta en valitettavasti voi kommentoida puutteellisten tietojen vuoksi. Ehkä en kuitenkaan saa tämän perusteella (vielä) syrjijän leimaa. 

En ole alan asiantuntija, mutta ensimmäisiä kertoja Irvingin kirjoja lukeville suosittelen lukemaan hetkessä eläen. Itse koen Irvingin tyylin monisanaiseksi ja värikkääksi, ja joskus kokonaisuus voi unohtua. Jos punainen lanka joskus katoaa, suosittelen lukemaan ja nauttimaan Irvingin tavasta kuvata yksittäisiä hetkiä ja (mielestäni) aivan loistavasta huumorista. 

torstai 12. marraskuuta 2020

Uusavuttoman Aliisan sopeutuminen maaseudulle jatkuu..

Huh, viikko onkin mennyt vauhdilla! No niin, hieman uusavuttomana maaseudulle Aliisa on asustellut maalla ja sopeutunut hivenen uudenlaiseen ympäristöön kuukauden ajan. Mainittakoon jälleen, että asuin taajamassa (tästä olen tarkka!) 19-vuotiaaksi asti. Asumismuoto oli omakotitalo, jolloin ilmiöt nimeltä puulämmitys, vesilasku kulutuksen mukaan sekä rajallisempi joukkoliikenne ovat olleet tuttu juttu. Sitten 15 vuotta kaupungissa hieman vei tuota tuttuutta opettaen toisaalta uusia asioita.

Ajan yksin!!

Viimein sekin päivä koitti! Viime viikon perjantaina ajoin ensimmäistä kertaa töihin (ja takaisinkin) yksin. Toistaiseksi valikoima reittien suhteen on hieman suppea, mutta eiköhän se harjoittelun myötä laajene. Jos vain työajat antavat myöten, alan olla toiveikas jäälle pääsemisen suhteen.

Miltä meni on tuntunut? Periaatteessa tuo 29 km:n reittini on melko armollinen: maantietä paljon, yksi "iso tie" muttei moottoritie ja vähän taajama-ajoa. Sellainen varsinainen kaupunkiajo siis puuttuu kokonaan. 

Liian helppoa ei kuitenkaan ole: hieman huonokuntoista tietä, risteyksiä joissa näkyvyys on heikko, ja reitti jonne lumiaura taatusti ehtii vasta viimeisenä kun sellaiset kelit tulevat. Juuri nyt leuto ja kuiva talvi eivät harmittaisi.. (unohdetaan hetkeksi luonto)

Muistan (yleensä) hakea puut illalla..

Vahingosta viisastuu.. se hyvä puoli monissa askareissa on, että unohtaminen varmasti ilmoittaa itsestään. Erityisesti nyt kun ilma on ollut korkeampaa, kummasti ne edellisenä iltana haetut puut palavat paremmin kun ovat saaneet olla sisällä. Vaikka matka puuvajaan on erittäin lyhyt, kovemmalla sateella väkisinkin kastuvat edes jonkin verran sekä puut että kantaja.

Muistanko aivan joka ilta.. No, muistissa ei tämän suhteen ole vikaa. Viitsiminen sen sijaan on eri asia jos sisällä on mukavan lämmintä ja muutenkin haukotuttaa.. Laiskuus luonnollisesti kostautuu seuraavana päivänä. 

Lisääntynyt liikunta

Pariin ensimmäiseen viikkoon verrattuna liikunta on lisääntynyt merkittävästi. Toistaiseksi ei ole vielä samaa luokkaa kuin aiemmin. Lauantain ja sunnuntain otan edelleen rennommin ellei sää houkuttele aamulla hölkkäämään. Arkena hyödynnän edelleen askelmittaria. Luulen että luovun siitä kun saan rakennettua ja aseteltua päivän liikunnat ideaaliin muotoon. 

Askeltavoitteen lisäksi olen alkanut pienimuotoisesti mutta säännöllisesti tekemään pihassa rotaatio-ja hyppyharjoituksia. Luulen että parin viikon aikana toistojen määrä ja monipuolisuus lisääntyvät myös. Kehoni on jostain syystä erityisesti kehonhallintaa vaativissa liikkeissä tarkka toistojen määrästä: se oppii väärän tekniikan jos toistojen määrä on liian suuri. Lihaskuntoa kehittävissä liikkeissä ei luonnollisesti ole niin tarkkaa.

Seuraavia haasteita ja ajatuksia ylipäänsä..

Kunhan ajamiseen tulee varmuutta ja kodin ja työpaikan välinen reitti alkaa kyllästyttämään, jäähalli lienee seuraava kohde. Muita taas.. No, tilanteen ja motivaation mukaan. Töissä on onneksi mennyt mukavasti ja yritän haalia uusia vastuutehtäviä valmiukseni mukaan. Opintojen ohella yritän saada suoritettua opintoja, mutta melko pienellä kunnianhimolla. Syy: oma jaksaminen kaiken uuden keskellä. 

Myönnän että minulla on ollut kuukauden aikana jonkinlainen tarve  näyttää että osaan. Voisin sanoa että haluan näyttää muille. Todellisuudessa olen halunnut näyttää sen itselleni. Se että pääsin ajamaan viimeinkin yksin oli suuri askel. Myös se että rohkeus riitti ensinnäkin lähteä ja ottaa vastaan työ ei aivan helpolta alalta sekä muuttaa hieman erilaiseen asuinympäristöön oli myös "kova juttu". Nyt kun moni vaadittava perusasia alkaa sujua, tässä on ehtinyt viimeinkin vähän nauttia siitä mitä on: rauhaa, luontoa, hiljaisuutta mutta sopivassa määrin ihmisiä ympärillä. Lisäksi on ollut ihanaa asua sen verran lähellä vanhempiani että heitäkin näkee paljon useammin kuin viime vuosina. 

Käytännön tasolla joulu tulee aiheuttamaan pieniä haasteita sillä kaupathan eivät enää ole tien toisella puolella, tai edes vajaan 10 km:n päässä. Siellähän on lähinnä ruokakauppoja.. no, ehkä keksin jotain.. siis muutakin kuin epätoivoisia askarteluyrityksiä. 

Yhteenveto: Uusavuton Aliisa on taas vähän itsenäisempi. 


sunnuntai 1. marraskuuta 2020

Kana mukaan ruokavalioon yli 10vuoden tauon jälkeen

 Olen ollut reippaasti yli 10 vuotta ns. pesco-vegetaristi. Tai mikä lie lakto-ovo-pesco-vegetaristi jos oikein viilataan pilkkua. Lyhyesti: En ole syönyt punaista lihaa enkä kanaa. Kuten joskus olen kirjoittanut, ruokavalioon ei liity ideologiaa, ekologista taustaa tai muutakaan vastaavaa. Ehkä terveydelliset syyt jossain määrin, sillä minulla on vahva taipumus korkeaan kolesteroliin. 

Olin jo pidemmän aikaan pohtinut ruokavalion laajentamista, ja kana tuntui helpoimmalta vaihtoehdolta. Punainen liha edelleen on vaikea. En suoraan sanottuna osaa selittää miksi. Jotenkin se vain tuntuu ruualta mikä ei kuulu suuhuni eikä elimistööni. Kanan kanssa tahtoo olla samanlaiset tunteet. Olen kuitenkin ottanut kanan nyt takaisin. Ensimmäisellä kerralla sain alas nokareen, sitten työpaikalla kanapastaa ja kotona myöhemmin kanafileitä. Miten tämä lisäys on vaikuttanut..

Koostumus oli aluksi vaikea

Suussani kanan koostumus erosi sen verran kasviperäisistä tuotteista ja kalasta, että tottuminen vaati oman aikansa. Kun useamman kerran olen kanaa syönyt, koostumus on helpompi "hyväksyä". Suosin mieluummin esimeksi kanapastaa -ja vuokaa joissa kana on palasina. Fileitä, pihvejä tms. olen syönyt vähemmän.

Kuvottaisi jos ajattelisin vähänkin enemmän

Kalan kanssa on ajoittain sama ongelma: jostain syystä syöminen vaan inhottaa. Taustalla ei ole vegaanista ideologia tai muutakaan vastaavaa. Olen "mössöruokien" kannattaja, minkä vuoksi haasteellisemmat sattumat ruuassa aiheuttavat lisätyötä. Laiska syöjä voisi kuvata parhaiten?

Jos pysähtyisin hetkeksikään ajattelemaan mitä syön, minua alkaisi kuvottamaan. Ns. kaikkiruokaisen voi olla vaikea ymmärtää tätä. Tietenkin pyrin säännöllisesti astumaan syömisessä mukavuusalueeni ulkopuolelle, ja työpaikan ruokailu mahdollistaa tämän todella helposti. Mutta jos saisin valita, eläisin varmaan vauvanruokien kaltaisilla puolikiinteillä mössöillä. Syy: koostumus ei vaadi suurempaa aivokapasiteettia. 

"Show" ahdistaa

Kun kirjoitan "showsta" jonka syömiseni saa aikaan, en tarkoita sitä syyttävässä mielessä vaan muistojen aikaansaamasta epämiellyttävänä tunteena. Osastolla syöminen vaikeuksineen oli julkista ja sitä tarkkailtiin. Olen aina ollut huono tekemään asioita jos tekemistä seurataan. Kun syöminen vielä oikeasti oli vaikeaa, tuo arkinen itsestäänselvä toimenpide muuttui uudella tavalla ahdistavaksi: siitä tuli suoritus. 

Miten syöminen muka voi olla vaikeaa? Sen kun ottaa ruokaa lauteselta asianmukaisella välineellä, laittaa suuhun, pureskelee jos on tarvis ja nielee. Vaikeudet vaihtelevat eri ihmisillä. Itselläni helppo koostumus on aina helpottanut syömistä "teknisellä" tasolla. Luulen että helppo koostumus assosioituu myös vatsaystävällisyyteen. Puuro on tästä hyvä esimerkki. 

Itse koin syödessäni joutuneeni puun ja kuoren väliin. Hoitohenkilökunta (jonka työtä arvostan) kyttäsi (se tuntui siltä, mutta toki ymmärrän heidän tehneen vain työtään) vieressä vahtiakseen että syön kaiken ja riittävän nopeasti. --> Suorituspaineita. Syömishäiriöön liittyvät ajatukset samaan aikaan sättivät minua epäonnistumisesta koska söin. Tänäkin päivänä minulle on helpointa syödä yksin. 

En voi odottaa että tällaisia tuntemuksia pitäisi ymmärtää samaistumisesta puhumattakaan. Mutta myönnän että muisto osastoajoilta vaikeuttaa merkittävästi ruokavalion laajentamista, sillä koen syömiseni muuttuvan liian julkiseksi. Ymmärrän täysin että "normaali" ihminen ei välttämättä ole erityisen motivoitunut kokeilemaan miltä tällainen tilanne tuntuu. Ei hänen tarvitsekaan, hänen syömisensä ovat terveellä pohjalla. 

Vaikka itse kykenen syömään ongelmitta, myönnän että lisäykset ovat hankalia. Luulen että ns. normaali ihminen pääsisi hyvin lähellä samaisia tuntemuksia syömällä jotain ei houkuttelevalla tavalla eksoottista. Syömistilanteessa olisi vähintään kaksi henkilöä seuraamassa ja syömisestä pitää suoriutua tietyssä ajassa. 

Tästä eteenpäin?

Yritän edelleen pitää kanan osana ruokavaliota. Töissä tämä on helppoa, sillä syöminen onnistuu "anonyymisti". Kukaan ei tiedä taustaani, jolloin olen normaali muiden joukossa. -Siis päällisin puolin. Punaisen lihan kohdalla mietin asiaa. Jos otan punaisen lihan takaisin ruokavaliooni, kulutus tuskin tulee olemaan suurta. Veikkaan että se olisi luokkaa 2-4 kertaa kuukaudessa. Edelleenkin pidän kovasti kasvisruuasta. Myös helppous ja edullisuus houkuttelevat pitämään arkiruuat kasvisruokien puolella. 

Ns. punaisen lihan ottaminen takaisin juuri harvoin syötynä ei myöskään ole ideologinen kysymys. Jälleen koen koostumuksen epämiellyttäväksi, eikä makukaan juuri houkuttele. Siis sen mitä yli 10 vuoden takaa muistan. Kala on maistunut pienestä pitäen paremmin. Hupaisaa sinänsä, pippuripihvi kuului lapsena suosikkeihin, mutta totta puhuen kastike taisi olla etusijalla..

Se mitä olen kummastellut pitkään, on hemoglobiini. Aikana jona söin myös punaista lihaa, hb-arvo oli säännöllisesti alle viitearvojen. Siirryttyäni kala-kasvis -ruokavalioon arvot olivat keskimäärin paremmat. Itse asiassa edes anoreksian vaikeimpana aikana hemoglobiini ei pudonut merkittävän alas. Mutta tämä on ihmiskohtaista, osan keho taas tarvitsee myös punaista lihaa jottei rautaa tarvitsisi napsia purkista. 

Loppuun voisin siis todeta että jatkan samalla linjalla ilman suurempia päätöksiä tai pakollisia askeleita. Koen löytäneeni jo pidemmän aikaa sitten itselleni sopivan näkökulman syömiseen: ruoka on polttoainetta jota keho tarvitsee. Tämä ajatus sopii minulle parhaiten, sillä se tekee syömisestä helppoa. Siispä näillä eväillä eteenpäin. -Kirjaimellisesti.