Liikuntahistoriani: Satubaletissa kiukuttelevasta draamakuningattaresta aikuisluistelijaksi

Katkennu ura ballerinana

Kun muistelen ”liikuntahistoriaani”, alku kieltämättä oli hieman kankea, siis ohjatun liikunnan suhteen. Ihailin toki balettia, voimistelua ja taitoluistelua kun sellaista ensimmäisiä kertoja satuin televisiosta näkemään. Vaikka poikamainen puoleni piti sitkeästi pintansa kiinnostuksessa mm. Turtles -hahmoihin, tyttömäisellä tuulella olisin mieluusti ollut ballerina. Ja siis todella tyttömäiseen tyyliin, eli vaaleanpunaisella höystettynä. ”Urani” ballerinana kuitenkin päättyi, sillä oli liian suuri shokki jos äiti ei tullut hakemaan minua satubaletista tasan silloin kun tunti päättyi. Kyse oli siis sekunnin sadasosista. Pienikin myöhästyminen johti siihen, että ”ballerina” ei itkussa ja huudossa draamaa säästellyt.

Olisin voinut olla tuo maassa makaava protestoiva ballerina..

Koulun liikuntatunnit ja vähän partiota

Koulun liikuntatunneista pidin.. tavallaan. Minua ei vain olisi millään kiinnostanut seurata ohjeita, ja leikkeissä toimiminen sääntöjen mukaan oli äärettömän tylsää. Mokomat rajoitteet.. Tykkäsin kyllä ”temppuilla”, mutta mahdollisuuksia harrastuksiin jossa sellaista saisi tehdä, ei paikkakunnalla ollut liioin tarjolla. Ehdoton lempparini koulussa olivat erilaiset temppuradat. Peleistä en tykännyt, sillä tuntui aina että jäisin muiden jalkoihin. No, alle 120-senttiselle tällainen tunne saatoi olla ihan looginen, siis toiseen luokkaan asti.

Partiota ei suoranaisesti voi määritellä liikuntaharrastukseksi, mutta hämärästi muistan että siellä oli jokunen liikunallinen leikki. ”Urani” tulevana partiolaisena loppui tosin myös lyhyeen, sillä se vain ei tuntunt omalta jutulta. Ensimmäisen ja toisen luokan aikana minulla ei muistaakseni ollut liikuntaharrastuksia. Talvella hiihto oli ihan mukavaa, ainakin tiettyyn pisteeseen asti. Luistelusta pidin myös, paitsi yli 15 asteen pakkasessa, jossa sormet ja varpaat jäätyivät tunnottomiksi. Pakkasrajoja taidettiin höllätä vasta hieman myöhemmin.

Taitoluistelu

Olin loppuvuoden lapsena 9-vuotias kolmasluokkalainen, kun ensimmäisen kerran pääsin jäähallin jäälle. Muistan hämärästi miten luistelijoiden piti tehdä ensin perusluistelua eteenpäin, sitten ”makkaroita”. Pysyin hyvin muiden mukana, kunnes tuli piti tehdä sama takaperin. Sitähän en osannut, ja muistan miten puhisten jäin hetkessä muista jälkeen, ja lopulta ainoana pusertamaan jotain takaperin menevää liikettä keskelle kenttää. Ainoana.. Aluksi minut laitettiin pari vuotta nuorempien ryhmään, mutta kyydityssyistä siirryin vanhempien ryhmään, jossa taitotaso oli kieltämättä yli omani. Muistan etten meinannut millään oppia valssihyppyä enkä piruettia, siis kahden jalan. Kummassakin ongelmana oli uskon puute: en uskonut oppivani. Valssihyppy onnistui lopulta, ja myöhemmin tuli piruetti, myös yhden jalan.

”Mä nyt teen jotain..”

Olin alisuorittaja, siitä ei pääse yli eikä ympäri. Tein liikkeet jotenkuten, joskin kuuliaisesti. ”Alisuorittaja” voi sanana särähtää osan korvaan, siispä yritän kuvailla. Jos kehotetaan hyppäämään n. 20 cm ylöspäin, en edes yrittänyt ponnistaa kunnolla, minkä vuoksi saavutin vain puolet odotetusta korkeudesta. Asenne oli luokkaa ”okei, mä nyt teen jotain...”. En pahemmin keskittynyt siihen mitä tein, tai miettinyt teinkö oikeasti parhaani. Mainittakoon tässä vaiheessa, että olin 3-5 -luokkalainen, enkä ymmärtänyt että edistyminen vaatiin oman työnsä.

Kieltämättä haaveilin myöhäisestä aloitusiästä edistymisestä. Mutta koska minulla ei ollut minkäänlaista kokemusta kilpaurheilusta tai muustakaan tavoitteellisesta tekemisestä, en suoraan sanottuna tajunnut että työtä olisi tehtävä vähän enemmän. Olin harrastelija jolla oli haaveita, joskin epärealistisia. No, pistetään iän piikkiin.

Tavoitteellisuutta

Taisin olla kuudesluokkalainen, kun tavoitteellisuus tuli osaksi liikuntaa. Koulun yleisurheilussa minulla oli taipumus jänistää riittävän pitkälle päästyäni. Liikuntatuntien aikana ”loistin” mielelläni jos sellainen onnistui, joskin harvoin. Pääsin 800 metrin juoksussa koulujen välisiin kisoihin, mikä osaksi taisi johtua pienestä osallistujamäärästä.. Vanhempani auttoivat minua treenaamaan juoksua, siis sen mukaan mikä minun motivaationi oli. No, miten kävi kisapäivänä? Minulle tuli järkyttävän huono olo, ja lyyhistyin koulun käytävälle kontilleni ja siitä kyyryyn. Se siitä juoksusta. Mutta ainakin valmistauduin?

Taitoluistelussa toivoin myös pääseväni eteenpäin, vaikken edelleenkään tajunnut sen olevan mahdotonta. Olin haaveilija vailla suurempaa realismia. Valitettavasti en osoittanut niin merkittävää lahjakkuutta, että olisin 9-vuotiaana aloittaneena ”muuten vain” kokeilevana herättänyt kiinnostusta kilparyhmien puolella. Jotenkin oletin, että ryhmissä noustaisiin ylöspäin harrastusvuosien mukaan, ei niinkään taitojen. No, ahaa-elämys osaamisen tason vaatimuksista nousi, ja innostuin harjoittelemaan kovemmin. Kieltämätä edistyinkin enemmän, vaikka jokunen ikuinen inhokkiliike mahtui mukaan. Vaakapiruetti kuului näihin. Se ei vai tahtonut millään onnistua!

Ensimmäisen tien päässä

Aloin olla ryhmän vanhimpia ja vähitellen turhautua. Olisin halunnut kehittyä enemmän, mutta minulle todettiin ettei harrasteryhmässä harjoitella kaksoishyppyjä. Ikää oli sen verran, että paikallaan junnaaminen kävi raskaaksi. Harrastin luistelua lukion ensimmäiseen luokkaan asti, minkä jälkeen lopettaminen tuntui ainoalta, joskin raskaalta vaihtoehdolta. Lähdin vihaisesti, ns. ovet paukkuen. Luistimet jäivät pölyttymään enkä halunnut edes katsoa koko lajia tv:stä. Vihasin taitoluistelua.

Kestävyysurheilua ja tankotanssia

Olin liikunnallisessa tyhjiössä. Mielekäs laji puuttui, minkä vuoksi yritin kokeilla vähän kaikkea. Jossain vaiheessa ajattelin kestävyysurheilun olevan minun juttuni, ja ahkerasti sitä treenasinkin. Osallistuin jopa maraton -kouluun, tavoitteenani Helsinki City Run. Homma kaatui sitkeään flunssaan juuri juoksukisojen aikaan. Siiten loppui se harjoittelu. Kävelin myös pitkiä lenkkejä, ja pyöräilyä kokeilin myös. Aikansa niitä jaksoikin innokkaasti tehdä, mutta vähitellen homma alkoi maistua puulta.

Myöhemmin uutena tulokkaana tuli tankotanssi, missä yhdistyi mukavasti tanssi, temppuilu ja voimistelu. Tankotanssista jaksoinkin innostua pitkään, mutta jossain vaiheessa lajin harrastaminen vaikeutui ja lopahti syömishäiriön oireiden voimistuessa. Olen yrittänyt palata tangolle, mutta nyt kynnyksenä on liikkeiden oppiminen molemmin puolin. Periaatteessa minun ei tarvitsisi moista paikkausta tehdä, mutta mikäli joskus haluan taas tunneille, aika monessa paikassa liikeet tulee osata myös ”huonommalla” puolella. Tässä siis haaste, jota en toistaiseksi ole saanut selätettyä.

Takaisin jäälle

Se oli sattumaa, eikä lainkaan tosissaan otettua. Muutin puolisoni kanssa minulle entuudestaan tutulle paikkakunnalle, ja kas, lapsuudenaikainen ystäväni asui suunnilleen naapurissa! Samaisen ystäväni kanssa luistelimme lapsina. Piruuttamme päätimme kokeilla miten jäällä liike sujuu, ja kummasti se luonnistui 15 vuoden tauon jälkeen! Innostuttuamme päätimme liittyä tutun seuran aikuisryhmään, ja siitähän se lähti. Kun liikkeet alkoivat sujua, kasvoi kunnianhimo. Minä palasin tutun vihollisen/ystäväni axelin luokse. Siitä kehkeytyikin oikea viha-rakkaus -suhde..

Löysin muut aikuisluistelijat Internerin ihmeellisen maailman kautta, samoin kilpailut. Minulla ei ollut silloin aavistustakaan, miten paljon aikuisluistelulla saattoi olla tarjottavaa! Rakkaus lajiin löytyi taas, mutta eri tavalla. Luistelu ei tunnu lainkaan samanlaiselta kuin lapsena ja teininä, enkä sitä luistelua kaipaakaan. Pidän tästä nykyisestä paljon enemmän, sillä avoimia reittejä ja mahdollisuuksia oppia uutta on loppumattomiin. Lisäksi laji on kehittynyt vuosien mittaan ja saanut paljon uusia ominaisuuksia. Lisäksi pidän mahdollisuudesta kehitellä erilaisia liikevariaatioita sekä muokata ”maalla” tehtyjä liikkeitä jäälle sopiviksi. Tämä juuri viehättääkin tuossa uudessa kisaohjelmassa.

Tavoitteellista, mutta maltillista

Balanssin löytäminen harjoittelussa ei ollut helppoa, eikä se vielä aivan hallussa olekaan. Toisaalta.. löytyykö täydellistä balanssia koskaan? Ehkä sellaista ei kannata edes tavoitella. Alkuaikoina en ymmärtänyt kehoni rajoja, vaan oletin mahdollisten ongelmien johtuvan huonosta kunnosta. No, tuskin edes alle parikymppisen kroppakaan kaikkea kestää ilman riittävää palautumista. Tai kestää, mutta ei erityisen pitkään.

Olen oppinut muutaman kuluneen aikana paljon harjoittelusta. Ehkä merkittävin asia on laatuun panostaminen määrän sijaan. Onnistunut lopputulos ei synny tekemällä väkisin satoja toistoja kerralla, vaan satoja toistoja tehtynä huolellisesti ja pidemmällä aikavälillä. On tärkeää keskittyä siihen mitä tekee, mutta toisaalta myös kuunnella omaa kehoaan. Olen kantapään kautta saanut kunnian oppia, mitä liika yrittäminen vailla suunnitelmallisuutta tekee: esimerkiksi rasitusvammoja. Lisäksi olen luopunut pakosta onnistua, mikä oli varsin järkevä päätös. Sen jälkeen onnistumisia onkin tullut harvinaisen paljon. Olen myös oppinut itsestäni harjoittelijana. Pidän selkeistä suunnitelmista, ja arvostan opetusta. Toisaalta tarvitsen myös henkilökohtaista harjoitteluaikaa, jolloin voin toistaa opeteltuja liikkeitä omassa rauhassani.

Tauot ovat tärkeitä, mutta niitä ei saa olla liikaa, tai pitkittyneinä. Suuri määrä harjoittelua ei kuitenkaan tarkoita puurtamista verenmaku suussa (paitsi ihanaisissa intervalli -harjoitusissa..hyh!!), vaan vaihtelevuutta. Aikaa käytetään myös hienosäätöön, mikä on enemmänkin aivotyötä vaadittavan keskittymisen vuoksi. Fyysisesti raskaampaan harjoitteluun on oma aikansa, jonka pituus määräytyy oman kuntoni ja yleisen jaksamiseni mukaan. Kyllä, salin ja jään jälkeen on usein hiki pinnassa, mutta kyseessä silti ole aina mikään ”tappotreeni”. Tätä voi verrata vaikkapa reippaaseen lenkkiin. Ei siinä mitään jatkuvia spurtteja tai hölkkää nilkkapainojen kanssa vaadita, että takin alla ollut paita päätyy kuivumaan ennen siirtymistä pyykkikoriin.

Ennen kaikkea olen taas oppinut nauttimaan liikkumisesta. Syömishäiriöaikoina ja paljon sen jälkeenkin liikuin kuluttaakseni. Viimeisen kuluneen vuoden aikana olen aidosti alkanut liikkumisen ilosta. Vaikka olen paasannut aiheesta jo aikaisemmin, nyt todella huomaan miltä tuntuu nauttia liikkumisesta. Siksi minulla on suuri into kokeilla myös muita kivoja lajeja luistelun ohella. Esimerkiksi salitreenin yhteydessä on ollut mielettömän hauska kokeilla kärrynpyöriä, hyppyjä ja ties mitä oman uskalluksen mukaan. Tulevina vuosina toivonkin, että saan rohkeutta kokeilla myös muita lajeja.

Klisee tai ei, niin ainakin tämä on totuus!