Harrastekilpaurheilu: Haasteet ja viehätys

Harrastekilpaurheilu on käsitteenä laaja ja ennen kaikkea lajikohtainen. Tähän päälle vielä eri kisasarjojen vaativuustasot sekä niiden vaatiman panostuksen määrä. Itse näen harrastekilpaurheilun aikuisten keskuudessa erittäin positiivisena ilmiönä, sillä sen kautta myös aikuiset pääsevät kokeilemaan rajojaan ja samalla haastamaan itseään. Oli laji mikä tahansa, aikuisilla harjoitteluun panostaminen ei aina ole yksinkertaista. Lapsilla ja teini-ikäisäisillä muita vastuualueita ei koulunkäynnin ohella paljoa. Aikuisilla ajankäyttöä rajoittavat sen sijaan perhe, parisuhde, työ, opiskelu, kotiaskareet, pakolliset kauppareissut yms. tavallisen elämän ylläpitämiseen kuuluva.

Jos harjoittelu vaatii aikaa esimerkiksi 3-6 kertaa viikossa vähintään 1-3 tunnin verran, harjoittelun sovittaminen muuhun elämään ja velvollisuuksiin vaatii lukuisia pohdintahetkiä. Osan on tyydyttävä pienempään harjoittelumäärään, tai sitten esimerkiksi harjoittelun ajoittamista sopivasti. Usein ne ajat koputtelevat mukavuusalueen rajoja. Ja vielä yhtenä ”rajoittavana” tekijänä on oma jaksaminen. Harjoitteluun menevä aika tarkoittaa käytännössä kyseisen ajan ottamista jostain muualta. Omalla kohdallani tuo aika on otettu ns. henkilökohtaisesta löhöilyajasta. Toisaalta en miellä tätä mitenkään hirveäksi, sillä koen treenaamisen käyvän omasta ajasta.

Mikä harrastekilpaurheilussa viehättää?

En voi puhua muiden aikuisten puolesta, mutta esimerkiksi ”aikuisluistelijakuvien” myötä moni on todennut uuden oppimisen sekä itsensä voittamisen hienoiksi kokemuksiksi. Olen näistä erittäin samaa mieltä! Minut harrastekilpaurheilu pitää liikkeellä, tuo elämään säännöllisyyttä, ja saa minut ovesta ulos myös muualle kuin lähimpään kauppakeskukseen. Vaikka elämäntyyli koostuu rutiineista ja aikatauluista, koen elämäntyylini kaikesta huolimatta monipuolisemmaksi verrattuna aikaan, jona päivän kohokohta oli todella kävellä lähimpään kauppakeskuskseen, kirjastoon tms. Vaikka jäähallit pysyvät samoina, taitoluistelu on tarjonnut minulle monia eri tapoja oppia uutta, ja olla myös luova. Erityisesti tämä riverdance -ohjelman työstäminen on ollut projektina paras ikinä!

Tiedän ihmisiä, joilla harrastekilpaurheilu on tuonut elämään ”ryhtiä” ja mielekkyyttä. Vaikka aika on ajoittain kortilla, vapaa-aikaa (siis ilman treeniä, opiskelua tai kotitöitä) on helpompi arvostaa. Ylipäänsä koen, että ”unohdun” harvemmin lojumaan yhteen paikkaan.

Kuinka sovittaa harjoittelu muun elämän kanssa?

Tämä onkin haasteellisempaa riippuen toki siitä, millainen elämäntilanne on. Parikymppisenä sinkkuna kaikki olisi ollut äärimmäisen helppoa (en kylläkään kaipaa sitä aikaa!), sillä huomioitava oli vain omat asiat ja oma elämä. Korostan jälleen etten vaihtaisi mitään nykyisestä pois! Parisuhteessa ja avoliitossa (mukaan laskien puolison tytär) on kuitenkin keskitettävä huomio ja ajankäyttö hieman myös itsensä ulkopuolelle. Ai niin, ja se opiskelu. Kenties monet äidit hymähtelevät minulle säälivästi tällä hetkellä, mutta en voi tätä elämäntyyliä aivan kevyeksi kehua.

Hieman masentavasta introsta huolimatta harjoittelun sovittaminen muuhun elämään ei välttämättä ole mahdottomuus. Tietenkin minun on vaikea lähteä neuvomaan 24/7 perheellisiä, siispä annan heidän kertoa itse ajankäytöstään. Aina jos mahdollista, ajoitan treenit aamuun. Monet luennot ovat tähän asti pidetty keskipäivällä. Näin luennon jälkeen voi lähteä suoraan kotiin ja hoitaa pakolliset kauppareissut yms. Kotona olen yleensä jatkanut gradun tekemistä tai toljottelua, hoitanut pakolliset kotityöt ja treenit ennen iltatoimia. Koska raskaampi harjoittelu tapahtuu aamulla, illalla riittää kevyempi, yleensä keskivartalotreeni. Illan päätteeksi aikaa jää myös tv:n katsomiselle ja lukemiselle. Yleensä hoidan pakolliset siivoukset sellaisina päivinä, joina pääsen kotiin aikaisemmin. Näin kämppäkin on pysynyt siedettävässä kunnossa. Ns. laajamittaisemmat ruuanlaitot ajoittuvat yleensä viikonlopulle, jolloin alkuviikon lämmin ruoka on varmistettu. Oma henkilökoinen avainsanani lienee aikatauluttaminen. Asetan treenihetket valinnanvapauden laajuuden mukaan sellaiseen ajankohtaan, että energiaa jää riittävästi myös loppupäiväksi. Tästä syystä aamutreeni on ollut ihanteellisin vaihtoehto. Jääajat ovat jämptimmin määrättyjä, ja ajoittuvat yleensä iltapäivään. Matkoihin menee oma aikansa, mutta olen yrittänyt hyödyntää matka-ajan lukemiseen, sähköpostien hoitamiseen ja näin joulun alla käsitöihin. Kyllä, olen virkannut metrossa!

Kenelle harrastekilpaurheilu sopii ja kenelle ei?

Taas haasteellinen aihe. Itse en olisi uskonut näin tarkoin määrätyn päiväjärjestyksen onnistuvat, mutta yllätyksenä olenkin pitänyt siitä. Usein painotan muutosten tekemistä asteittain, samoin tässä. En lähtisi heti treenaamaan neljää kertaa viikossa ja vetämään sen mukaan uudella tavalla aikataulutettua arkea, sillä pää kroppa eivät ole tottuneet kumpaankaan. Jos arki on muutenkin hektistä, on hyvä aloittaa 1-2 kerrasta viikosta, mikä laji ikinä onkaan. Liian kovaan tahtiin hyppääminen johtaa herkästi myös siihen, että oma henkilökohtainen tarve lepoon ja palautumiseen jää määrittelemättä. Tämähän on jokaisella yksilöllinen asia, ja sen oppiminen vaatii kykyä kuunnella omaa kehoa.

Kenelle harrastekilpaurheilu sitten ei sovi? Varmaankin heille, jotka eivät voi sietää selkeitä aikatauluja, kellonaikoja, säännöllisyyttä ja ennen kaikkea sitoutumista johonkin. Kehittymisen ja jo taitojen sekä kunnon ylläpitäminen vaativat todellakin hieman enemmän kuin yhtä harjoittelukertaa viikossa ja 20 metrin leppoisaa kävelyä parkkipaikalle kohti autoa. Toki fyysinen rasittavuus riippuu lajista, mutta raskasta fyysistä liikuntaa vihaavat joutuva aika monessa lajissa astumaan mukavuusalueensa ulkopuolelle. Olen kylläkin valmis antamaan kaiken sympatiani, sillä en itsekään pidä kovista syketta nostavista harjoitteista. Edelleenkään.. ja vielä vähemmän pidän siitä, että niistä todella on ollut hyötyä.

Varaudu kritiikkiin

Tähän tosiaan kannattaa varautua. Sanokaa mitä sanotte, mutta minun mielestäni lapset, opiskelu ja työ ovat kaikki omia valintoja. Työ on tietenkin kinkkinen aihe, sillä sellainen on varsin välttämätön taloudellisen turvan takaamiseksi. Ja näin ollen myös harrastus on oma valinta. Omista valinnoista ei luonnollisesti saa koskaan valittaa, vaan kaikesta on oltava kiitollinen vaikka hammasta purren. Eli jos menet vahingossa lipsauttamaan jotain tyyliin ”Olipas rankka päivä! Poikkesin aamulla salilla, sitten parilla luennolla/töissä ja illalla oli X-lajin treenit. Kotona sitten odotti vielä ruuanlaitto ja tiskit..” Kun menet vahingossa sanomaan näin, vastaus on todennäköisesti seuraavanlainen: ”No mutta tuohon on sun oma valintasi, joten älä valita. Mitäs harrastat!” Eli julkisesti ei kannata väsyä, sillä olet valintasi tehnyt ja saat kulkea hymynaaman kanssa vaikka sitten mieli ja ruumis vereslihalla.

Oletan että jokainen lukija ymmärsi, että edellinen kappale oli kirjoitettu myös huumorin siivittämänä, vaan on siinä totuuttakin. Jos minulta kysytään, jokaisella on oikeus sanoa ääneen olevansa väsynyt, sillä eiköhän aika monen väsymys liity omiin valintoihin. Ainainen turha kitinä on eri asia.

Varaudu ihailuun

Vähän positiivisempia puolia siis. Olet saanut sovitettua päivään kaksi tuntia treeniä, ehkä enemmänkin. Samaan aikaan hoidat työsi tai opintosi, parisuhteen, mahdollisesti lapset, pidät omalta osaltasi kotia asuttavassa kunnossa ja kunnon ruuan saatavilla, ja mahdollisesti sinulla on jotain muutakin pientä puuhastelua yms. Vaikka valinta onkin oma, osa todella nostaa sinulle hattua siitä, miten montaa asiaa kykenet pyörittämään samaan aikaan, ja vieläpä nauttimaan elämästäsi. Elämäntyylisi on oikeasti varsin extreme -luokkaa, vaikka itse et ole sitä ymmärtänyt. Tässä vaiheessa jos milloin voit ylpeänä kantaa esillä omia valintojasi.

Tässä siis muutamia ajatuksia harrastekilpaurheilusta ja sen yhdistämisestä muuhun elämään. Helppoa se ei aina ole, ja monista haasteista joutuu ajoittain hieman vaikenemaan, koska kyseessä on oma valinta. Kaikille harrastekilpaurheilijoille haluan kuitenkin todeta, että elämäntyylin kritiikkiin liittyy usein tietämättömyys ja erittäin suurella todennäköisyydellä myös ripaus kateutta. Tietenkään en kannusta ketään kulkemaan nokka pystyssä pää täynä k**ta, mutta terveeseen ylpeyteen kannustan ehdottomasti.