Liikuntatausta ja raskaus

 Oma liikkumiseni raskauden aikana on aihe, mistä kirjoittamista olen jostain syystä arastellut. Toki pari tekstiä olen aiheesta kirjoittanut, mutta vähitellen tuli sellainen tunne etten uskalla kirjoittaa enempää. En oikeastaan tiedä miksi. No, nyt päätin kerätä rohkeuteni ja kertoa miten liikkuminen on sujunut omalla kohdallani. Kirjoitan myös millaiset asiat ovat vaikuttaneet liikkumiseeni. Mitä tulen kertomaan, ei kuitenkaan ole yksiselitteistä. 

Alkuraskaudesta tähän päivään

Alkuraskauden aikana fysiikka oli periaatteessa normaali. Saatoi käydä jäällä, hyppiä ja tehdä notkeusharjoituksia tavalliseen tapaan. Ensikertalaisena keskenmenon pelko oli jatkuvasti mukana, jolloin hieman hölläsin liikunnan kuormittavuutta. Lenkkeilin kuitenkin normaaliin tapaan ja todella pitkään esimerkiksi keskivartalotreeni pysyi samana. Lopetin vatsalihasliikkeet muistaakseni RV15:n tai 16:n tienoilla. Vatsalihakset kyllä toimivat, mutta raskaus alkoi tuossa vaiheessa näkyä. Taustalla ei ollut ammatti-ihmisen kehotusta yms. Oikeastaan ainoa saamani ohje oli "huomaat kyllä kun et enää pysty treenaamaan". Totta puhuen en huomannut. 

Tässä vaiheessa Juniori oli tietämättäni asettunut yksiöönsä..

Ensimmäisellä kolmanneksella infernaalinen väsymys sekä pahoinvointi/kuvotus/kestokrapula vaativat veronsa. Oksensin harvoin, mutta olotila ei ollut kehuttava. Jäällä kävin lähes aina kahdesti viikossa, mutta välillä keskiviikon harjoituksia edeltävä työpäivä vei voimat niin että harjoitusten sijaan nukahdin päästyäni pitkälleni sängylle. Lokakuun lopulla päätin jättäytyä pois. 

Keskiraskauden aikana energiaa oli enemmän, mutta kehon muokkautuminen aiheutti monenlaista kremppaa, mikä vaikeutti jo lenkkeilyäkin. Tein kuitenkin aktiivisesti selkätreeniä äitiysjumpan- ja joogan ohjeiden mukaan. Selän notkeusharjoitukset jäivät pois jo keskiraskauden alkuvaiheessa, mutta spagaattiharjoituksia tein pitkään. Lenkkeily oli kipujen vuoksi vähäisempää, mutta viimeisen kolmanneksen lähestyessä kivut helpottivat. 

Nyt viimeisen kolmanneksen aikana yleiskunto on ollut hyvä, itse asiassa yllättävän hyvä. Olen jaksanut ongelmitta kävellä pidempiäkin lenkkejä ja päivän askelmäärä on ollut kehuttava. Painon nousemisen hidastuminen on myös helpottanut liikkumista, sillä lihaskunto on päässyt rytmiin mukaan. No, rappuset tuntuvat joskus korkeilta. Ns. ylispagaatit jouduin jättämään pois maaliskuun alkupuolella. Vatsa alkoi olla tiellä.. Muuten olen jatkanut venyttelyä mammajoogan parissa, vahvistanut selkää, pakaroita ja ylävartaloa vastuskuminauhan sekä kevyiden käsipainojen avulla. 

Selkäkivut todella vähäisiä 

Keskiraskauden aikana selkäkipuja oli jonkin verran, mutta ne taisivat liittyä enemmänkin kehon muokkautumiseen. Vaikka tähän mennessä painoa on tullut todennäköisesti yli 10 kg, selkä on ollut melko oireeton. No, viime päivinä supistukset tuntuvat välillä selässä. Tämä on tervetullutta särkyä! 

Uskon oireiden vähäisyyden taustalla on puoliksi tuuria ja puoliksi vuosikausien taustatyö. Tuuria esimerkiksi rakenteen ja tuntemattomien tekijöiden suhteen. Toisaalta olen treenannut päivittäin sekä selkä- että vatsalihaksia sekä harrastanut lajia, joka vaatii vahvaa lihaskuntoa erityisesti keskivartalolta. Edelleenkin teen samat selkälihasliikkeet päivittäin ja muutaman kerran viikossa vähän ylimääräisiä. Lisäksi pyrin välttämään liiallista istumista. 

Mutta: Kipuja voisi yhtä hyvin olla vaikka miten treenaisi ja venyttelisi. Toisaalta mainittu vuosien työ taustalla helpottaa paljon. Mutta jos esimerkiksi olisin joutunut suuren osan raskaudesta lepäämään syystä tai toisesta, tilanne voisi olla aivan toinen. Hyvällä onnella on siis merkittävä rooli. 

Vatsalihakset (periaatteessa) toimivat edelleen

Kuulun niihin onnekkaisiin joilla keskivartalon tuki ja kontakti vatsalihaksiin on säilynyt. Tarkkaa syytä en tiedä. Vetoan jälleen puoliksi tuuriin ja puoliksi monen vuoden aikana tehtyyn työhön. Ja ehkä myös tuntemattomiin tekijöihin. Taitoluistelu on laji, missä keskivartalon hyvä lihaskunto ei välttämättä näy "sikspäkin" muodossa, vaan liikkeiden hallitsemisessa. Ihan jo perusluistelu vaatii tasapainoa, ja näin myös vahvaa keskivartaloa. Ehkä tästä on ollut apua? Tai sitten ei? 

Tällä on kuitenkin kääntöpuolensa. En ole erikseen treenannut vatsalihaksiani, mutta väkisinkin niitä tulee käytettyä liikaa ihan vain arjen liikkumisessa. Vaikka nouset makuulta ylös kylki edellä, en osaa olla käyttämättä vatsalihaksiani. Voi olla että huoleni on turha, mutta mutta riittävän varomisen onnistuminen erityisesti synnytyksen jälkeen mietityttää. En kuitenkaan haluaisi pahentaa/pitkittää syntynyttä erkaumaa. Tästä syystä olen miettinyt että ehkä raskauden jälkeiseen aikaan tarkoitettu tukivyö olisi hyvä muistuttaja. Sen olen päättänyt, että ns. perinteiseen vatsalihastreeniin palaan vasta asiantuntijan luvalla. 

Yleiskunto ja raskaus

Olen sortunut askelmittarin käyttöön jo ennen vuodenvaihdetta. En kuitenkaan ole huolissani, sillä kyse taitaa pakkomielteen sijaan olla enemmänkin tylsistymisestä. Kun on vuosia tottunut ns. taitolajeihin, siirtyminen lenkkeilyyn ja joogaan ei ole ollut aivan helppoa. Vaikka olen lenkkeillyt vuosikausia, tankotanssi oli ensimmäinen laji mikä sai kaipaamaan vastapainoksi lajia jossa voi jatkuvasti oppia uutta. Välillä toivon kuuluvani siihen joukkoon, joka osaa nauttia esimerkiksi luonnossa liikkumisesta tai vaikka pyöräilystä. Toisaalta olen äärimmäisen iloinen kiitollinen ns. oman lajin/lajien löytämisestä, sillä se on olennainen osa liikkumisen iloa. 

Uskallan kuitenkin suositella jokaisella raskautta suunnittelevalle yleiskuntoon panostamista. Vaikka tuurilla on osuutensa, hyvällä tuurilla hyvä yleiskunto voi helpottaa merkittävästi olotilaa ja arkea raskauden aikana ja kenties sen jälkeenkin. Mutta jälleen totean: aina niin ei käy. Itse kuitenkin ajattelen mieluummin niin, että hyvä terveys ja yleiskunto ovat asioita, joihin panostaminen on harvoin turhaa. Itse olin pessimistinä uumoillut yhdeksän kuukauden vuodelepoa. Niin ei kuitenkaan käynyt. Vaikka liikuntakyky vaihteli raskauden aikana, pohjalla oleva hyvä yleiskunto varmasti helpotti liikkumista hetkinä joina liikkuminen onnistui. 

On kuitenkin hyvä muistaa, etteivät liikuntasuoritukset raskauden aikana ole tulevaa äitiä määrittelevä saavutus. Jos olotilasi on sellainen ettet voi liikkua, toimi sen mukaan. Itse en ole halunnut kirjoittaa millaisia askelmääriä olen kävellyt tai paljonko jumppaan päivässä. Itsellenikin tulee jonkin sortin huono omatunto kuullessani tarinoita täyden tehon body pump -ja spinning -tunneista synnytyspäivään asti. Hienoa jos tällainen onnistuu! Mutta jos ei, se ei haittaa. Mitä lähempänä synnytys on, sitä enemmän kannattaa myös kerätä voimia. Vaikkei minulla omakohtaista kokemusta vielä ole, synnytyksen jälkeen se todellinen "tehotreeni" taitaa alkaa. Oikeastaan raskaus itsessään on yksi kovan luokan urheilusuoritus. 

Jos jotain ohjeita uskaltaudun epäpätevänä ihmisenä antamaan, niin kannustan liikkumaan jo ennen raskautta. Liiku itsellesi mieleisellä tavalla ja panosta lajin löytämiseen. Jos raudan nostelu ja "tappotreeni" eivät ole sinun juttusi, et ole huono ihminen. Itselleen mieluisa liikuntamuoto tuo hyvää mieltä, mistä vauvakin hyötyy. Ruokavalionkaan ei tarvitse olla liian tiukka, vaan maalaisjärjellä rakennettu. Itse olen pärjännyt varsin hyvin lapsuudessa opitulla "säännöllä": syö ensin kunnon ruoka, sitten vasta jälkiruoka. Aikuisiällä lisäisin ohjeeseen: syö nälkään ns. kunnon ruokaa. Jos yksittäisiä lipsahduksia sattuu, maailma tuskin kaatuu siihen. Mutta taas kerran: Jos liikkuminen ja monipuolinen ruokavalio raskauden aikana ei esim. oireiden vuoksi onnistu, sitten eivät. Ne ovat asioita joille ei vain voi mitään. 

Lopuksi

Vaikka kannatan ja kannustan ihmisiä liikkumaan, eivät vaikutukset raskauteen ole yksiselitteisiä. On toki tutkimuspohjaista tietoa hyvän terveyden ja yleiskunnon vaikutuksista ihan jo raskaaksi tulemisen suhteen. Mutta.. sekään ei takaa onnistumista. En kuitenkaan näkisi tätä syyksi miksi omasta kehosta ei kannattaisi pitää huolta. Myös kyky kuunnella ja ymmärtää omaa kehoa on tärkeää. Karu fakta on, että harva meistä voi harrastaa/harjoittaa jokaista lajia. 

Myös minulla on rajoitteita, jotka sulkevat tietyt lajit pois. Näihin kuuluvat mm. avantouinti (epilepsia) ja niinkin leppoisa mökkeilylaji kuin ilmakiväärillä ampuminen. Jälkimmäinen ei tosin ole kiellettyä, mutta karsastuksen vuoksi katseen kohdistaminen maaliin on puoliksi mahdotonta. Mutta jos joku kirjoittaisi hehkuttaen ilmakiväärillä ampumista tai avantouintia, minulla ei ole mitään syytä ottaa siitä nokkiini. Itse asiassa nostan hattua erityisesti avantouintia harrastavilla. Edes ilman epilepsiaa minulla ei rohkeus riittäisi..

Tekstini venähti jälleen kolmanneksen pidemmäksi suhteessa alkuperäiseen suunnitelmaan. Toivoin kuitenkin onnistuneeni ilmaisemaan ajatukseni sellaisena kuin olin suunnitellut: Liikkuminen raskauden aikana kannattaa, mutta se ei ole itsesäänselvyys. Jos liikkuminen onnistuu, se on hyväksi sekä äidille että vauvalle. -Järki mukana tietenkin.. 

Jos liikkuminen ei onnistu esim. raskausoireiden tai keskenmenon riskin vuoksi, maailma harvoin kaatuu siihen ettet liiku. Oletan että aika monella vauvan hyvinvointi on priorisoitu. Mutta edelleen ihan vain oman kokemukseni perusteella kannustan hyvän yleiskunnon hankkimiseen jo ennen raskautta, sillä se helpottaa paljon. Ja taas: Jos tiedät että sinulla on rajoitteita liikunnan suhteet joko raskauden kanssa tai ilman, älä tee sellaista mikä ei sinun kehollesi sovi. Se ei tee sinusta huonoa ihmistä, tai saati sitten huonoa äitiä. Ja kuten tekstin alussa kävi ilmi, omakin liikkumiseni karsiutui aika lailla raskauden eri vaiheissa. 

Nyt tämä (tuleva) huono äiti siirtyy ulkoilemaan. Mukavaa alkanutta viikkoa kaikille!

Suunnitelmia: Kestovaippailu? Vauvakerhot? Huono äiti?

 Jotenkin tämä loppuaika alkaa tuntua saman päivän elämiseltä kerta toisensa jälkeen. Vain vieressä oleva kalenteri ja vaihteleva sää tuovat pientä eroa päiviin. Sanoisinkos että alan vähitellen jopa tylsistyä vaikka päivät ovat olleet melko aktiivisia. Tällä hetkellä korvistani varmaan nousisi savua jos joku nyt sanoisi: "Nauti vielä kun voit! Odotas kun vauva-arki alkaa.." Voi kyllä, sitä todella odotan!

"Kuinka nopeuttaa synnytyksen käynnistymistä?"

Tämä lienee yleisin hakukriteeri Googlen sivuhistoriassa. Luotettavaa tietoa en ole hakemassa, sillä terveydenhuoltoalan koulutus siellä jossain kaukana tahtoo viedä pohjan kaikelta hyvältä kuulostavalta. Kyllä, tiedän että vauvan kannalta on parasta että synnytys on mahdollisimman lähellä laskettua aikaa jne. Aina mistä olen yllättynyt, on tieto siitä miten monia tulevia äitejä on syyllisesty synnytyksen alkamisen odottelusta. Ilmeisesti omaa itsentuntoa voi kohottaa vain ja ainoastaan nousemalla muiden yläpuolelle. -Syyllistämällä. 

Ohittaakseni mahdolliset väittelyt taidan suosiolla vain vastata toteamalla olevani valmiiksi huono äiti. Eipä sitten tarvitse erikseen sellaiseksi muuttua? Mainittakoon että raskaus on viikoissa täysiaikainen, mutta voin silti kritisoijia miellyttääkseni todeta olevani jo nyt huono äiti. Tosin oikeaoppinen miellyttäminen tällaisissa väittelyissä kai vaatisi vastaväitteitä jotka kumotaan riittävän näkyvsti. Tosin olen sen verran aloittelija, etten ole varma mitä huono äiti -status oikeastaan vaatii. Minun pitäisi kai kirjoittaa pohdintojani mm. vauva.fi -sivuston keskustelupalstalla?

Vadelmanlehtitee ei ole vielä ollut käytössä.. 

Mokoma takatalvi!

No todellakaan iloitse kunnon talvesta enää! Tilannetta tosin helpottaa se, että tässä vaiheessa huhtikuuta iloitsemisvelvollisuus lienee ohitettu. Säästä on toki turha valittaa mutta.. ehkä ärtymyksen ilmaiseminen on sallittua edes parin lauseen mitassa? Toisaalta mitäpä tässä valittamaan, minun ei sentään tarvitse kulkea autolla, pyörällä tai julkisilla juuri nyt. 

Tosin se hyvä puoli tässä takatalvessa ja ilmojen viilenemisessa on, että talvikeleille tarkoitettu äitiystakki on väljempi. Tuo uusi ja hieman kevyempi sen sijaan alkaa olla turhankin tyköistuva. Oho, miten taas tulikin mieleen: alkaisipa synnytys pian! 

Pohdintaa asunnon sivustamisesta..

Jotenkin vierastan käsitettä "pesänlaittovietti". Tarkoitus olisi tosiaan asustella Juniorin kanssa yksiössä. -En siis tarkoita tätä nykyistä yksiötä eli kroppaani. En usko että tämä tulee olemaan ongelma, ainakaan jos tarvikkeet valitsee järkevästi. Eniten tilaa tulee viemään sänky. Vaatekomerossa on mukavasti tilaa niin omille kuin Juniorin vaatteillekin. Vaunut puolestaan saa kellariin tai vaikka parvekkeelle. Pesukonetta asunnossa ei ole, mutta sen sijaan toimivat pesutilat ja kuivaushuone. Jälkimmäinen on suuri etu erityisesti lakanapyykin kannalta. 

Kesää varten yritän saada aikaiseksi hommata tehokkaammin pimentävät verhot. Niin oudolta kuin kuulostaa, luulen että vaipanvaihto, pukeminen yms. tulee olemaan itselleni luontevinta tehdä lattialla. Olen vuosien mittaan havainnut, että kroppani tykkää mahdollisimman vaihtelevista asennoista päivän aikana. Tosin en vielä tiedä miten synnytys ja siitä palautuminen vaikuttavat fysiikkaan, mutta se selviää aikanaan. 

Vaikka vauvaa ajatellen värejä pitäisi olla runsaasti, luulen että "väriärsykkeet" keskittyvät mm. leluihin, ensikirjoihin, leikkimattoon yms. Sen verran pidän kuitenkin huolta monipuolisuudesta, ettei vauvan tarvitse olla aivan valkoisessa, tai edes mustavalkoisessa ympäristössä. 

Selkeitä värejä..

Lapsiturvallisuuden suhteen ei pitäisi olla paljoa pohdittavaa, sillä kiinteää tavaraa on melko vähän. Kun vauva alkaa liikkua (eli aikaisintaan kesän jälkeen), pitää miettiä miten ne muutamat käsillä olevat pistorasiat ja sähköjohdot saisi paremmin aseteltua. Parvekkeen ovi on tiukasti kiinni, ja parvekkeelta putoaminen vaatisi aikuiseltakin paljoln vaivannäköä- Kulmiin täytyy varmaan hommata pehmusteita ja konttauskypärä kun sen aika tulee. Voisin hommata itsellenikin sellaisen?

Ekologisuuden ja taloudellisuuden osuus?

Nämä kaksi ovat vuosikausia olleet osana omaa arkeani, ja toivottavasti tulevat kuulumaan myös vauva-arkeen. Etenen kuitenkin mieluummin maltillisesti pieni pala kerrallaan ja oman jaksamiseni (ja motivaationi) mukaan. Alkuvaiheessa kokeilen kestovaippojen käyttöä, mutten velvoita itseäni käyttämään vauvalla pelkästään niitä. Esimerkiksi 1-3 kestovaippaa päivässä tuntuu maltilliselta aloitukselta. Mikäli homma tuntuu helpolla, lisään määrää. 

Vaatteet tulen hankkimaan erityisesti ensimmäisen vuoden aikana suurimmaksi osaksi käytettyinä, sillä käyttöaika on todella lyhyt. Imetyksen suhteen menen tilanteen mukaan: jos rintamaitoa tulee hyvin, sillä mennään. Jos taas huonommin, äidinmaitovastikkeet tulevat osittaiseen käyttöön jne. Yritän valmiiksi psyykata itseni niin, etten ole huono ihminen jos imetys ei syystä tai toisesta onnistu. -Huono ihminen, sillä huonon äidin status on luonnollisesti muiden määriteltävissä oleva arvomerkki. 

Kun kiinteiden maistelu alkaa, ensisijaisesti toivon voivani tehdä tehdä soseet itse. Syy on yksinkertainen: Juniori ei välttämättä ole ainoa syöjä.. Nim. pidän "mössöruuasta". Voimme siis parhaassa tapauksessa hyödyntää toistemme ruokia. Pieni tarkenus: soseet ovat minulle omien ruokien raaka-aine, hampaani kyllä toimivat ja kaipaan ruokaani (paljon) suolaa. Toki voi käydä niinkin, että vain valmissoseet kelpaavat Juniorille..

Näitä ehtii vielä miettiä.. Äidille kyllä kelpaisi nuo soseet!

Muussa tapauksessa en ainakaan tällä hetkellä koe innostusta ottaa käyttään kaikesta mahdollisesta "ekoversiota". Toki innostuksen iskiessä voin muutakin kokeilla, mutta en halua tehdä asiasta ehdotonta elämäntyyliä. Syy on yksinkertainen: mitä vapaaehtoisempia ekologiset valinnat ovat, sitä suuremmalla todennäköisyydellä ja pitkäaikaisemmin innostun niitä käyttämään. Yksi asia on varmaa: etikka on edelleen kova juttu..

Vauvakerhot, muskarit yms...

Vaikka tällaiset ovat varmasti mm. maailman paras juttu, en ole jaksanut miettiä asiaa. Luulen että lähestyn näitä samaan tapaan kuin ekologisuutta vauva-arjessa: vähän kerrallaan, mutta ilman pakkoa ja sitoutumista. Juu juu, pitäisi poistua kotoa, tavata muita äitejä, vauvoja jne. Varmasti pitäisi, ja se juuri ajatuksena väsyttää. Vauva-arki täynnä asioita joita ei vain pitäisi, vaan todella pitää tehdä. Tästä syystä mietin niitä pitäisi -asioita vasta sitten, kun pitää tehdä -asiat menevät luontevasti. Toisaalta uskon että erityisesti ensimmäisinä viikkoina kaipaan pientä privaattiutta ja rauhaa. Ja varmasti vauvakin..(siis niin olen vauvan kanssa)

En ole mikään mestari sosiaalisessa elämässä, mutta toki kaipaan sellaistakin. Ehkä vain keskimääräistä vähemmissä määrin. Mikäli asuinpaikallani ilmenee kerhoja/tapaamisia joihin liittyy musiikkia ja liikuntaa, luulen että niihin tartun ensimmäisenä. Kunhan Juniori kasvaa ja alkaa itsekin liikkua, luulen että äiti-lapsi -jumpat ovat minun juttuni. Toisaalta tapaan mielelläni myös sellaisia ystäviäni joilla ei lapsia ole. Ilokseni olen saanut parikin "ilmoittautumista" seurauksi vaunulenkeille <3 Kuten olen todennut, en halua siirtyä sosiaalisessa elämässä 100%:sesti äitiporukkaan. En ainakaan sen perusteella että muutkin ovat äitejä. 

Vaikka sellaiset "perinteiset" vauvakerhot eivät herätä yhtä suurta innostusta, en sano niille "ei". Katson jaksamisen ja fiiliksen mukaan. Toisaalta ajattelen, että jokaisella on itselleen mielekkäät tavat toteuttaa sosiaalista elämää. Niin, kai minunkin "pitäisi" opetella osallistumaan sellaiseen sosiaaliseen kanssakäymiseen jossa istutaan ja jutellaan. Toisaalta.. entä jos minä sanoisin sellaisille jotka tämän tyylin omaksuvat mutta karsastavat liikuntaa, että heidän "pitäisi" osallistua liikunnallisiin aktiviteetteihin? Näin tilannetta visualisoidessani taidan jättää sanomatta.. Voi tosin olla niinkin, että sellaiseen istumiseen, kahvitteluun ja juttelemiseen tottuneet kokevat samanlaista "pitäisi" -painostusta. 

Näitä en stressaa tai pelkää

Kuten on käynyt ilmi, odotan innolla synnytystä ja alkavaa vauva-arkea. Jälkimmäisen suhteen tiedän olevani alussa täysi tumpelo. Kiitos terveydenhuoltoalan koulutuksen ja vähäisen työkokemuksen, olen kokenut julkisen häpeän liittyen ensimmäisiin kertoihin mm. vaippoja vaihtaessa, pestessä ja syöttäessä. Tällä kertaa kohderyhmäni on pienempi määrällisesti ja jo kokonsa suhteen. Varmasti ensimmäinen viikko on aikamoista sähläämistä, mutta eiköhän ne hommat ala luonnistua. 

Miten synnytys ei pelota? Kipua pidän itsestäänselvyytenä. Synnytystavalla ei ole niinkään väliä itseni kannalta, pääasia että vauva saadaan turvallisesti ulos. Toki tiedostan että luvassa voi olla kolmenkin vuorokauden rutistus, mutta se aika tuntuu pitkältä vain silloin kun sitä käy läpi. Toisaalta pidän synnytystä luonnollisena asiana, mitä se todellakin on. Vaikka jokainen synnytys ja raskaus ovat ainatlaatuisia ja yksilöllisiä tapahtumia, en juurikaan sen luonnollisuuden vuoksi. 

En myöskään pelkää ns. oma elämän tai oman itseni menettämistä vauvan vuoksi. Olen viimeiset 10 vuotta joutunut/saanut sopeutua toisten määrittelemiin muotteihin ja olosuhteisiin. Vauvan kanssa tuntuu jotenkin jopa vapaammalta. Voin itse harjoitelun ja kokeilemisen kautta muokata arjen sellaiseksi, että se toimii se vauvalla että minulla. Oikeastaan tämä vauva tuntuu ensimmäiseltä ihmiseltä vuosiin, joka ei vaadi minua muuttumaan. Minun tehtäväni on pitää huolta, mutta luoda minkäänlaista uutta roolia. Paitsi äiti.. onneksi jokainen voi olla riittävän hyvä äiti omana itsenään. 

Pohdintaa

Taloudellista ja ekologista vauva-arkea, mutta ilman jyrkkiä vaatimuksia. Tätä ennen todellakin toivon että synnytys suostuisi käynnistymään, mutta valitettavasti siihen taitaa auttaa vain odottelu. Huoh.. Enkä edelleenkään enää jaksa nauttia tästä liiallisesta luppoajasta, vaan otan mieluusti vastaan sen paljon pelotellun uuvuttavan vauva-arjen. 

Suureksi ilokseni myös neuvolassa ajatuksiani tulevasta on tuettu ja pidetty varsin järkevinä. No, toki kritiikki on sallittua. Mutta myönnän että kehuja on aina mukavampi ottaa vastaan. Esittäessäni pohdinnan vauvakerhoista ja millaisiin mieluiten osallistuisin, neuvolassa todettiin että lapsen ensimmäisen ikävuoden aikana todellakin kannattaa osallistua aktiviteetteihin jotka tuntuvat ns. omilta. Lapsen oma harrastustoiminta yms. tulee aikanaan. 

Luulen että tämän väliaikaisen yh-vanhemmuuden vastaanottaminen tuntuu melko helpolta usean tekijän vuoksi. Asiaa auttaa tietoisuus tutuista ihmisistä koostuvasta tukiverkostosta. Toisaalta olen edelleenkin ensisijaisesti hoitamassa vauvaa itse niin paljon kuin mahdollista. Vaikka raskauden kokeminen yksin on ajoittain ollut raskasta ja ennen kaikkea surullistakin, se tekee itsekseen elettävästä vauva-arjesta loogisemman ja helposti lähestyttävän vaihtoehdon. Luulen että omaksuttuani miten arki kulkee, suurempi haaste voi olla päästää ihmsiä lähelle. Kiitos monenkirjavan parisuhdehistoriani, kuluneet 9 kuukautta ovat muuttaneet minut erittäin "reviiritietoiseksi". Mihinköhän eläimeen olen verrattavissa.. 

Eli odottelu jatkuu. Onneksi Juniori antaa merkkejä että muuttoprojekti on käynnissä.. Mukavaa viikonloppua kaikille!

Lukemisen kannattavuus: Täyttä huijausta?

Taas kerran ajan itseni pieneen katkeruuden tilaan muistelemalla kommentteja joita olen opiskelun ja kohtuullisen korkean koulutuksen vuoksi saanut. Olen toki saanut myös arvostusta, mutta negatiiviseen ulosantiin on luonnollisesti helpompi takertua ja jäädä rypemään siihen tilaan. Tervettä ja järkevää vai mitä? Opiskelusta on tullut jonkinlainen elämäntapa, osittain jopa harrastus. Myönnän että koin suurta turhautuneisuutta jouduttuani (toivottavasti) pian lähestyvän synnytyksen vuoksi jättämään opiskelun tauolle. 

Lukutaidon heikkeneminen on ollut säännöllisesti otsikoissa. Tähän liittyy asioita joista itsekin olen huolissani. Teknisesti lukeminen onnistuu, mutta myös monella aikuisella kyky ymmärtää ja käsitellä lukemaansa tekstiä tuntuu heikentyneen. Erityisesti tämä ilmenee medialukutaidossa ja luetun tiedon tasoa arvioidessa. Tekstini pyrkimyksenä ei ole luoda yleistyksiä, ja saatan lisäksi olla myös täysin väärässä..

Ihanan helpot klikkiotsikot!

Oikeastaan ilmiö tuntuu loogiselta. "Klikkiotsikon" lukeminen ja kuvien katsominen käy nopeammin kuin samasta aiheesta tehdyn tieteellisen artikkelin lukeminen. Suurena riskinä kuitenkin on yksipuolisen tai jopa virheellisen tiedon omaksuminen. Toisaalta klikkiotsikoilla varustetut tekstit usein pyrkivät suureen lukijamäärään. Periaatteessa teksti voi sisältää täysin perustelua tietoa, mutta esille on nostettu lukijan huomion herättäviä asioita ja täydentävä tieto on painettu pienemmällä fontilla niin, että sen lukeminen vaatisi ylimääräistä vaivannäköä. 

Pidemmän päälle kyse taitaa olla sommittelusta. Jos eteemme asetetaan neljä taulua, joissa jokaisessa on neljä juomaa: lasillinen maitoa, tuopillinen olutta, lasillinen sokeroitua sekä lasillinen vettä. Jokaisessa taulussa juomat ovat aseteltu niin, että yksi juomista on enemmän edessä muihin nähden. On todennäköistä, että katsojan ajatukset kuvan mahdollisesti sanomasta muuttuu sen mukaan, mikä juomista on eniten näytillä. Silti jokaisessa taulussa esiintyvät samat juomat. Samalla tavalla voidaan tehdä julkaistuille teksteille: esille nostetetaan se osa, mihin lukijan huomion halutaan kiinnittyvän. 

Hieman pilke silmäkulmassa vertaisin tätä ilmiötä myös horoskooppeihin. Nolottaa myöntää, mutta minusta on hauska lukea mm. horoskoopeista, tarot -korteista ja muusta rajatietoon sekä ties mihin new age -juttuihin liittyvästä. Samaan aikaan leppoisaa itsetutkiskelua ja aivot narikkaan -materiaalia. Erityisesti horoskooppeihin liittyen opin ja lapsena vitsin johon liittyy paljon totuuttakin: Ihmiset uskovat horoskoopeista ne osat, jotka lupaavat hyvää ja kehuvat kyseisen tähtimerkin ominaisuuksia. Erittäin totta! Pisteliääksi ja arvaamattomaksi leimattuna skorpionina en koe ainakaan saaneeni liikaa kehuja.. Ehkä tämä on mahdollistanut myös riittävän määrän skeptisyyttä horoskooppeja kohtaan? 

Tietokirjat osana lukemistoa: tarve hifistellä vai jotain muuta?

No, en voi sanoa etteikö olisi mukavaa jos esim. keskusteluissa kykenee puheenvuorossaan esittämään vähintäänkin katu-uskottavaa ja ennen kaikkea hankittuun tietoon pohjautuvia näkemyksiä. Toisaalta kuulen mielelläni erilaisia näkökulmia. Myönnän kuitenkin, että ensisijaisesti huomioni kiinnittyy puheenvuoroihin, joiden taustalta on havaittavissa hankitun tiedon määrä sekä kyky soveltaa omaksumaansa tietoa. 

Lukulasit jotka olisi pitänyt päivittää.. X vuotta sitten?? 

Säännöllisen tietokirjojen lukemisen taustalla ei kuitenkaan ole (vain) tarve päteä. Valehtelisin jos väittäisin etteikö olisi mukava ymmärtää edes jotain käsiteltävistä aiheista. Toisaalta turvallisessa seurassa minua ei lainkaan haittaa olla edes ainoa "tietämätön", mikäli voin vapaasti kysyä enemmän ja saada vastauksia. 

Toisaalta olen kuluneiden kuukausien aikana todennut historian ja poliittisen historian kirjallisuuden eräänlaiseksi selviytymismateriaaliksi. Tämänhetkinen tilanne Euroopassa tai edes maailmankartalla ei ole aivan ihanteellinen, ja eri konfliktit koostuvat useasta eri palasta. Tulkitsemista ei liioin auta informaatiotulva sekä säännöllinen (mahdollinen) propaganda. Koen lukemieni kirjojen erityisesti auttaneen hahmottamaan sitä sekavaa kokonaisuutta ja sekä eri tekijöiden välisiä vuorovaikutussuhteita. 

Olen kuitenkin muuttunut todella nirsoksi tietokirjoja valitessa. Historiaa käsittelevissä teoksissa valitsen oikeastaan vain sellaiset, joissa ilmenee runsas määrä taustamateriaalia niin kirjallisuuden kuin aiempien tutkimusten suhteen. Myös nk. primaarilähteet ovat erittäin toivottuja. 

Kiinnostuksen vai osaamisen puutetta?

Puutteellisten taustatietojen vuoksi en halua vastata yleistävästi. Ehkä sekä että? Omalla kohdallani voin rehellisesti tunnustaa, että tehtävän asian haasteellisuuden taso vaikuttaa voimakkaasti motivaation jatkaa. On toki aiheita ja asioita, joissa kiinnostavuus nostaa motivaatiota pinnistellä vaikeampienkin projektien parissa. Myös kokemus oppimisen ja onnistumisen ilosta auttavat. 

Minulle esimerkiksi tieteellinen englanti on lähes aina ollut varsinainen demoni. Kielitaitoni on kehittynyt jossain määrin harjoittelun ja ihan vain käytön myötä, mutta opiskellessa englanninkieliset materiaalit olivat usein henkinen kompastuskivi. Nyt olen lukenut englanninkielistä tekstiä poliittisesta historiasta lähes päivittäin. Sivumäärä jää parhaimpinakin hetkinä alle kymmeneen. Minulla ei ole tavoitteena ymmärtää tekstiä täydellisesti, vaan totuttaa aivoni vieraskieliseen tekstiin ilman aktiivista kääntämistä. 

Kehitys on ollut hidasta, mutta havaittavaa. Joka kerta huomaan ymmärtäväni hieman en

emmän. Olisi kai fiksumpaa aloittaa helpommasta aiheesta, mutta toivon voivani jossain vaiheessa suorittaa lisää opintoja tästä aihepiiristä. Siksi uskon että tekstilajiin on hyvä totutella. En käytä sanakirjaa kuin todella harvoin. Sen sijaan pyrin tunnistamaan vieraan käsitteen kontekstista. Toki joskus on hyvä tarkistaa osuiko arvaus oikeaan. 

Nyt kun englanninkielisen tekstin lukeminen on jatkunut useita viikkoa ja kehitystä on tapahtunut, myönnän että lukeminen tuntuu mielenkiintoisemmalta. Uskallan väittää, että tottumattomuus muunlaiseen tekstiin kuin klikkiotsikoihin vähentää merkittävästi motivaatiota etsiä luotettavampaa tietoa pidemmistä ja haasteellisemmista teksteistä. Saatavuus ei todellakaan olisi ongelma. Teknisesti lukeminen varmasti onnistuu, mutta pidemmän ja muutenkin vaikeamman tekstin lukeminen sekä ymmärtäminen vaatii paljon enemmän keskittymistä ja pitkäjänteisyyttä verrattuna vilkaisemalla luettuihin klikkiotsikoihin. 

"Kirjat ovat valhetta"

Olen saanut kommentteja historian tekstien luotettavuuden puutteesta sekä ns. voittajien historiasta. Historiaa, kuten muitakin aihepiirejä voi oppia lähestymään niin, että itse kykenee suodattamaan saatua tietoa. Tämä vain vaatii omanlaistaan lukutaitoa ja toisaalta myös vaivannäköä. Erityisesti uutisia lukiessa medialukutaito ja suodatuskyky ovat tärkeitä taitoja. Mitä "voittajien historiaan" tulee, kuka pakottaa perehtymään vain sellaisen lukemiseen? 

Jo ennen pääaineeni (Suomen ja Skandinavian kirkkohistoria) löytämistä luin mielelläni erityisesti elämäkertoja. Erityisesti Suomen sisällisota oli aihealue, mistä halusin lukea molempien osapuolten kokemuksia. Näiden välillä vuorottelu auttoi hahmottamaan kokonaisuutta paremmin. Mitä itse ajattelen historiasta, pyrkimykseksi ei kannata asettaa yksipuolisen totuuden etsimistä, vaan kokonaisuuden hahmottaminen. Erityisesti historia ja politiikka ovat aihepiirejä, joissa eri perspektiivit ja kokemukset asettuvat vastakkain samalle alueelle. Objektiivisella tasolla ns. totuuden löytäminen on siis mahdottomuus. Sen sijaan pitäisin olennaisempana tutkia jokaisen osapuolen kokemuksia, ideologiaa jne. kokonaisukuvan hahmottamiseksi. 

Se, ettei yksipuolista totuutta ole löydettävissä ei kuitenkaan mielestäni tarkoita etteikö asioihin kannattaisi perehtyä vaivannäöstä huolimatta. Toki on aihepiirejä, joissa vaihtoehtoja on vähemmän. Tähän kuuluvat mm. matematiikka, luonnontieteet ja varmasti myös lääketiede. Jälkimmäisen suhteen olen varovainen, sillä länsimainen lääketiede tuntuu jatkuvasti olevan kritiikin kohteena milloin minkäkin asian suhteen. 

Totuus ja valhe ovat suhteellisia käsitteitä ja riippuvat paljolti näkökulmasta. Itse olen sen verran monta vuotta opiskellut ja perehtynyt eri tieteenaloihin (en täydellisesti), että en koe tarpeelliseksi asettaa vastakkain liian monia näkökulmia. Mielestäni kyseenalaistaminen on sallittua ja jopa tarpeellista. Toisaalta on eri asia, mikä on kyseenalaistamisen tarkoitus: provokaatio ja halu väittää vastaan, vai taustatietoihin perustuva ja ylipäänsä perusteltavissa oleva epäilys asian olemisesta toisin. 

Tieto: "Oppineiden" yksinoikeus?

En tiedä miten olen onnistunut, mutta viimeiset 10 vuotta olen eksynyt seuraan joka on opettanut häpeämään koulutustani. Ennen kuin avaan suuni, saan kuulla "niin sä oletkin sitten meihin nähden kouluja käynyt..". Tai jos tulen lisätäkseni keskusteluun jotain, jälleen koulutustaustani nousee esille. -Yleensä negatiivisessa mielessä. Minun oletetaan luulevani olevani muiden yläpuolella. Tavallisesti tätä seuraa pidempi luento miten tämä maa ei pyörisi ilman "duunareita". Ei varmastikaan ei, mutta vähitellen olen kyllästynyt kuulemaan tuota. Meidän "kouluja käyneiden" hyödyistä yhteiskunnassa sen sijaan mainitaan vähemmän. 

Olemme siis hyödyttömiä ja aina vain opiskelemme. Juuri tällä hetkellä en todellakaan opiskele vaikka kieltämättä haluaisin. Aktiivinen lukeminen ja opiskelu mahdollisuuksien mukaan ovat itselleni myös keino pitää yllä lukutaitoa eri osa-alueilla. Oikeastaan se on myös keino vähentää riskiä tulla huijatuksi. Mahdollisuus ottaa asioista selvää ja hankkia tietoa ei todellakaan ole statuksesta kiinni. Toistan itseäni: erittäin monella on mahdollisuus päästä kirjastoo ja Internettiin. Jälkimmäinen vain vaatii tiedon laadun tunnistamista. 

Uskallan väittää, että säännöllinen lukeminen on yksi keino varoa klikkiotsikoiden houkuttelevuutta. Olen kyllä tietoinen että klikkiotsikoista siirtyminen luotettavampaan materiaaliin ei ole helppoa. Ajoittain heräävä älylaiteaddiktio tahtooo salakavalasti tehdä lukemisesta vaikeampaa, jolloin helppojen lähteiden houkuttelevuus todellakin lisääntyy. Kas kummaa, niitähän vilkaistaan nopeasti älyleitteilla.. Mukava kierre! Tällaisina kausina joudun hieman pinnistelemään avatakseni ihan oikean kirjan. Mutta..en usko että koulutukseni auttaa tässä paljoakaan verrattuna itseni patistamiseen. 

Se missä koulutus (hyvin hoidetusta peruskoulusta eteenpäin) varmasti auttaa, on kyvyssä arvioida tiedon laatua. Olen kuitenkin tähänastisen elämäni aikana kohdannut myös ihmisiä, jotka matalasta koulutuksestaan huolimatta ovat silkan kiinnostuksen myötä lukeneet ja hankkineet tietoa. Yhdellä heistä oli taustalla peruskoulun päättötodistus, ilmeisesti sekin rimaa hipoen saatu. Koulutustausta ei siis aina vaikuta. Tietoa on jokaisen saatavilla, mutta sen hankkiminen vaatii myös omaa panostusta. Toki myös kiinnostus ja motivaatio ratkaisevat. Mikään ei varmastikaan estäisi minua suorittamasta pitkän matematiikan oppimäärää. -Paitsi todella heikko motivaatio..

Lopuksi

Teknisen lukutaidon ohella säännöllinen lukeminen tuskin olisi pahitteeksi kenellekään. Uskallan väittää, että erittäin moni löytää itselleen mielekästä luettavaa (muuta kuin sosiaalinen media ja klikkiotsikot), mutta kiinnostuksen kohteiden löytäminen vaatii vaivannäköä. Toisaalta jos lukeminen on jäänyt pidemmäksi aikaa tauolle, lienee hyvä aloittaa helpommasta materiaalista. -Mikä ei todellakaan ole noloa. Uskon myös, että säännöllinen lukeminen helpottaa haasteellisempien materiaalien lukemista ja niiden sisällön omaksumista. 

Vaikka tietoa on saatavilla informaatiotulvaksi asti, ihmeen vähän ihmisille tarjotaan erityisesti Internetin ihmeellisessä maailmassa tietoa siitä, millainen tieto on luotettavaa. Toisaalta tämä on täysin ymmärrettävää: monien julkaisijoiden tulot laskisivat merkittävästi jos klikkiotsikoiden houkuttelevuus laskisi. Sinänsä kurjaa että tieton tarjoaminen lukijoille on muuttunut keinoksi tehdä voittoa senkin uhalla, että "tuotteen" laadusta tingitään. No, ilmeisesti halpatuotanto on saavuttanut myös median. 

Tiedon saaminen on onneksi melko tasa-arvoisesti jakautunut etu. "Melko" tasa-arvoinen siksi, että saadun informaation suodattaminen vaatii hieman osaamista ja tarkkuutta. Itsekin joudun päivittäin punnitsemaan lukemaani. 

Luetko sinä säännöllisesti? Koetko hyötyneesi siitä? 

RV38 (37 +) kuulumiset: edelleen odottelua ja kylkiluiden testailua

 Viikko alkaa olla loppusuoralla, samoin RV38 (37+). Mitään merkittävää ei ole tapahtunut. Odottelu siis jatkuu edelleen. Tosin varsinaiseen laskettuun aikaan on reilu pari viikkoa, mutta en lainkaan pahastuisi jos synnytys käynnistyisi. Johan tätä "pullaa" on haudottu useita kuukausia ja nyt ollaan ns. täysiaikaisuuden puolella. Myöskään tunnetasolla ei ole tapahtunut mitään suurempia mullistuksia, mikä oikeastaan on hyvä. Mutta miten viikko onkaan liukunut eteenpäin?

Edelleen lenkkeilyä, lukemista ja soittamista

Same old, same old. Onneksi ainakin pari näistä tarjoaa mukavaa vaihtelua. Lukemisprojekti etenee edelleen ja yhä enemmän tulee luettua uusia kirjoja. Vai pitäisikö todeta "lukemattomia"? Olen edelleen hieman nirso uuden lukemiston suhteen, mutta erityisesti blogissa pidetty lukupäiväkirja on kannustanut etsimään uutta lukemistoa. Tällä hetkellä suurin askel mukavuusalueen ulkopuolelle on ollut Mika Waltarin "Mikael Karvajalka". Lukeminen on ollut hidasta ihan jo tekstin tyylilajin vuoksi, mutta mikäpä kiire tässä on.. Itse asiassa ajattelin ottaa tämän kirjan mukaan sairaalaan jos odotteluaika venyy.. eipä lopu kirja kesken. 

Myös soittaminen on mennyt mukavasti, mutta soittotaidon palauduttua myös kehitys on hidastunut, ja aikaa harjoitteluun pitäisi käyttää kaksinkertaisesti tai jopa enemmän. Niin tavoitteellinen on (vielä) ole. Erityisesti viulunsoitossa rajani on n. puoli tuntia, enkä ole saanut aikaiseksi harjoitella esim. kahdessa erässä. Lieneekö taustalla sitten laiskuus vai myötätunto naapureita kohtaan.. Pianonsoitossa olen yrittänyt soittaa muutakin kuin barokkimusiikkia. Kieltämättä esimerkiksi Sibeliuksen Impromptua harjoitellessa tuntuu kuin barokkimusiikki olisi saanut aikaan hahmotusvaikeuksia. Tavallaan näin onkin. Barokkimusiikista suuri osa on sävelkuvioiltaan loogista ja ennalta-arvattavaa. -Ainakin omasta mielestäni. 

Lenkkeily on ollut edelleen mukavaa ja sää on kylmenemisestä huolimatta suosinut. Tosin loppuviikko ja tuleva viikko näyttäisi sateisemmalta. Voisi muuten olla sopiva aika synnytykselle.. saa nähdä otetaanko toiveeni huomioon.. Luonnollisesti vaunulenkkien alettua olevan että tarjolla on pääasiassa lämpimiä ja aurinkoisia päiviä, ja mahdolliset sateet sijoittuvat ilta- ja yöajalle. Aina saa toivoa.. 

Lääkärikäynnillä (vähän) hyviä uutisia!

Ainakin melkein hyviä. Suureksi huojennuksekseni sain tietää että keho on aloittanut valmistautumisen synnytystä varten, joskaan ei niin paljoa että synnytyksen käynnistyminen aivan lähiaikoina olisi varmaa. -Joskaan ei myöskään mahdotonta. Juniori on asianmukaisesti kääntynyt muuten oikeaan asentoon, mutta pää ei ole vielä kiinnittynyt lantioon. Ilmeisesti harkinta-aika jatkuu.. 

Pinkeänä..

Myös supistukset ovat lisääntyneet, mutta ovat suurimmaksi osaksi pelkkiä harjoitussupistuksia. Toisaalta ajoittain supistukset ovat alkaneet tuntua mm. ristiselässä ja reisissä, eli suunta on oikea. Ns. oikeiden supistusten alettua asenteeni saattaa toki muuttua negatiivisempaan suuntaan, mutta onneksi sekin tila on väliaikainen vaikka varmasti tuntuu loppumattomalta. Mutta odotellaan vielä.. 

Synnytys ja tuleva vauva-arki? Pelottaako? Jännittääkö?

Totta puhuen ei. Tai käytännön sujuvuus toki hieman jännittää, mutta uskon että näistä selvitään. Synnytyksen käynnistyessä toivon lähinnä saavani taksin riittävän nopeasti paikalle. Asiaa toki helpottaisi jos synnytys alkaisi päiväsaikaan, mutta tähän toiveeseen ei ole virallisia lomakkeita. Itse synnytykseen suhtaudun kuin urheilusuoritukseen jossa valmentaja seisoo vieressä. Minun tehtäväni on tehdä parhaani ja kuunnella ohjeita sekä pyrkiä toimimaan ohjeiden mukaan. 

Vauva-arjessa jännittää hieman erittäin todennäköinen alkukankeus, mutta uskon harjoittelun auttavan kummasti. Toki myös sietokykyni valvomisen suhteen mietityttää, mutta sitten sen näkee. Voi myös olla että opin löytämään sopivat lepohetket. Voihan käydä niinkin, että muutamassa kuukaudessa vauva alkaa nukkua pidempiä aikoja ja yöheräämiset vähenee. Toki ensisijaisesti varaudun mahdollisiman vaikeaan vauva-arkeen, sillä siinä vaiheessa jokainen helpotus on kuin lahja taivaasta. 

Olen saanut erilaisia (neutraaleja) kommentteja rennosta suhtautumisestani. Ajoittain näihin liittyy vertailua miten minulla on helpompaa. Kas kummaa.. Syynä ovat mm. rauhallinen luonteeni, ikäni (en ole nuori) jne. En usko että yksikään näistä on suoraviivaisesti määriteltävissä syyksi. Rentouden perikuvatkin voivat hermostua ja panikoida kun eteen tulee riittävän uusi asia. On myös erittäin rentoja nuoria äitejä ja panikoivia 40+ - iässä esikoisen saavia. Ja voihan olla että itsekin panikoin kun lähtöpäivä sairaalasta koittaa? Periaatteessa minun kai pitäisi olla huolissani. Tulen olemaan väliaikaisesti yksin vauvan kanssa kunnes asiat järjestyvät. 

Edelleen koen nykyisen ja tulevan moninkertaisesti helpommaksi kuin parin kuluneen vuoden aikaiset tapahtumat. Minulla ja lapsellani on katto pään päällä ja olemme turvassa. MInut ja kehoni jätetään rauhaan. Kun valvon, valvon huolehtiakseni lapsestani, en ollakseni varuillaan ja samalla huolehtiakseni aikuisesta jonka pitäisi ottaa vastuu itsestään. Toisaalta tämä asumisratkaisu oli vaikean valinnan lopputulos. Kumpikaan vaihtoehto ei olisi ollut käytännössä ihanteellinen, mutta tämä tuntui vähemmän riskejä sisältävältä. Ensisijaisesti haluan huolehtia lapsesta itse. Toisaalta tietoisuus tukiverkostosta antaa rohkeutta. Asiat ovat siis moninkertaisesti paremmin kuin esim. viime keväänä. -Siispä aivan riittävän hyvin. Ehkä pelkäisinkin paljon enemmän jos samoja asioita ei olisi koskaan tapahtunut. 

Juniorin kuulumiset

Juniorin liikunnallisuus on selkeästi lisääntynyt, mutta ilmeisesti hänkään ei perusta pienenevästä tilasta. Jos hyvin käy, alamme olla yhtä mieltä että yhteisasuminen tässä kehossa voisi vähitellen päättyä jotta pääsisimme jakamaan hieman suuremman tilan. Viimeisimmän ultran perusteella Juniorin paino on noussut mukavasti, mutta lääkäri ei osannut tarkkaan arvioida onko paino kummalla puolella kolmea kiloa. Mutta massaa on tullut! On siinäkin fitness -urheilija..

Olen toki kiitollinen ettei liikelaskentaa ole tarvinnut miettiä sitten ensimmäisten liikkeiden tuntumisen jälkeen. Tosin niinä hetkinä kiitollisuuteni on hieman koetuksella kun Juniorin jalka ujuttautuu kylkiluiden alle, tai hän saa päähänsä nostaa peffansa pystyyn.. Voi tätä kiitollisuutta. Kuten arvata saattaa, erityisen aktiivinen Juniori on myöhään illalla, siis kun itse haaveilen nukkumaanmenosta. Tosin aktiivisuus on lisääntynyt myös päivällä, eikä lenkkeily toimi enää nukutuksena. Kieltämättä mielenkiintoista seurata tulevina kuukausina ja vuosina millainen liikkuja Juniorista tulee. Vai tähänkö se liikunnallisuus jää..

Eipä muuta tällä kertaa, odottelu jatkuu! Tässä vaiheessa saa varmaan toivoa ettei jatkuisi pitkään... mikäli blogien julkaisemiseen tulee selkeä tauko, ei liene vaikea arvata mistä tauko johtuu.. 

Neuvokäynti saa näköjään näyttämään rikolliselta..

Mukavaa pian alkavaa viikonloppua kaikille!

Tuleeko vauva-arki olemaan luopumista?

 Lähestyvä synnytys on tuonut eteeni monenlaista neuvoa, kommenttia ja ajatuksia. Sävy ja sisältö vaihtelevat aina ihanasta kannustuksesta irvailuun. Toisaalta se miten minä saadun kommentin tulkitsen, ei välttämättä ole lähelläkään sitä mitä kommentoija on tarkoittanut. Tästä syystä pyrin aktiivisesti kääntämään kaiken mieluummin positiiviseksi. Tietyssä mielentilassa sellainen on vaikeaa. Erityisesti kehon muutoksiin kohdistuva "huumori" vaatii ajoittain todella kovaa työtä käsitellä niin, ettei anoreksia -puoleni innostuisi. Millaisia kommentteja ja ennustuksian olen saanut, ja miten olen niihin suhtautunut? 

Haluaisin vielä korostaa, että käyttämäni kommentit ovat siinä muodossa miten aivoni ovat ne ensisijaisesti tulkinneet. Se, että kirjoitan omasta tulkinnastani ei tarkoita että olisin loukkaanut. Oikeastaan toivon, että teksti käydystä ajatustyöstä olisi tukena myös muille tuleville ja nykyisille äideille. 

Oma asenteeni vauva-arkea kohtaan

Minulla ei ole ns. odotuksia. Tietenkin jännitän hieman käytännön asioita, mutta uskon ne oppivani aivan kuten muutkin asiat: harjoittelemalla ja toistamalla. En osaa pelätä katkonaisia yöunia. Ehkä olen niihin jo tottunut siinä määrin, että uskon yrittämisen ja erehdyksen kautta oppivani sopeutumaan ja löytämään hetken joina levätä. 

On asioita joita toivon saavani tehdä: liikkua, soittaa, lukea ja jossain vaiheessa palata jäälle. En ole asettanut yhdellekään näistä ajallisia tavoitteita. Esimerkiksi tänään lenkillä totesin, että vaunulenkin ohella voisin hyvin kokeilla ottaa taitorullaluistimet mukaan ja pitää ohessa esimerkiksi 10-30 minuutin harjoitteluhetkiä esim. koulujen pihoilla tai mistä sopiva asfaltoitu alue löytyykään, ja jatkaa sitten matkaa. Tämä ei kuitenkaan ole tavoite, joten ei stressiä. -Ja kulkevathan rullaluistimet mukana vaikkei niitä käyttäisikään. 

Yleisesti ajatuksena on, että vaikka "omiin juttuihin" aikaa on rajatusti, oman jaksamisen mukaan mikään ei estä liittämällä kyseisiä aktiviteetteja vauvan kanssa olemiseen. Loppujen lopuksi kyse ei ole sen ihmeellisemmästä asiasta kuin jumppaamisesta vauvan kanssa tai vaikkapa askelkyykkyjen tekemisestä vaunulenkin aikana. Uskon että mitä enemmän olen valmis joustamaan, sitä tarvitsee varsinaisesti luopua. Toki sekin vaikuttaa paljon miten paljon mainitut aktiviteetit vetävät puoleensa vauvan synnyttyä. 

Luonnollisesti haluan priorisoida vauvan sekä hänen tarpeensa, ja olla muutenkin läsnä. Toisaalta kannatan myös tervettä itsekkyyttä mikäli vauva edelleen saa riittävästi huomiota. Olen elänyt arkea joissa ns. omia aktiviteetteja on ollut mahdollista tehdä joko hyvin pienissä erissä tai muuten rajatulla aikataululla. Onhan se ajoittain kuormittavaa, mutta koin saavani siitä enemmän kuin jättämällä nuo aktiviteetit pois. Minun ei ole mikään pakko saada harjoitella tiettyä aikaa kerrallaan eikä saada ainoastaan ihanteellisia olosuhteita. Vauvan synnyttyä tutustun tuohon pieneen ihmiseen ja hän minuun. Rakennamme yhteistä arkea ja täydennän sitä sen mukaan mitä olosuhteet, vauvan tarpeet ja oma jaksamiseni antaa myöten. Vähän kerrallaan. 

Lihoat, jalka kasvaa, vatsa pullottaa, rinnat roikkuu...

Itse asiassa lihoamista minulle on povattu jo ennen kuin täytin 30 vuotta. Perusteluna tälle oli, että aineenvaihduntani tekee täydellisen pysähdyksen. Lihoan, ja tulen elämään ikuisessa laihdutuskierteessä. Näin ei käynyt. Tosin nyt olen lyhyessä ajassa "lihonnut" ehkä päälle 10 kg, mutta hieman eri syistä. 

Apua.. paljonkohan lihoan?? Totta puhuen yksi ja sama. Minulla ei ole vaakaa enkä ole aikeissa sellaista hommata. Painon heilahtelut hyväksyn täysin, vaikka anoreksia -puoleni tahtoo innostua näistä puheista. Yritän jatkaa samalla linjalla kuin tähän asti: liikun, syön säännöllisesti ja ennen kaikkea riittävästi. Toisaalta panostan myös lepoon. Hetkinä joina saan anoreksian ääneen vaiennettua, minulle on tärkeämpää toimiva keho mitä voin käyttää monipuolisesti. Oikeastaan uskon että huomion pysyessä poissa vaa'an lukemasta painoni vaihtelee vähiten. Pääasia että saan taas nauttia liikkumisesta ja saada mahdollisimman monta vuotta liikkua lapseni kanssa ilman lausetta "äiti ei enää jaksa". Tämä tuleva äiti haluaa pitää kehonsa ja tankata sitä niin, että varmasti jaksaa leikkiä ja riehua Juniorin kanssa. Ja nuorempien sisarusten jos Luoja sellaisia suo <3

Voi ei, hyvästi vatsapalikat!! Tervetuloa pullottava vatsa.. no entä sitten? Ainoa mistä lievästi olen "huolestunut" on kykyni antaa vatsalihasten palautua rauhassa. Pystyn kyllä varomaan jumpan kanssa, mutta olen sen verran lapsenmielinen liikkuessa että huomaamatta itsekään kirmaan nurmikolla, heitän kärrynpyöriä ja kuperkeikkoja jos vähänkin sille päälle satun. Ainakin alkuvaiheessa olen harkinnut tukivyön käyttöä liikkuessani ihan vain siksi, että se vähän rajoittaisi turhaa reuhtomista.. lihasten vahvistaminen tapahtukoon asianmukaisen jumpan avulla niin kauan kuin on tarpeen. 

Ja ne tissit.. saako tuota sanaa käyttää julkisesti? Kieltämättä raskaus antoi vatsan ohella kehooni ihan mukavaa vaihtelua: kuppikokoni kasvoi.. normaaliksi? Tosin minulla ei ole mitään tietoa mikä se mahtaa edes olla. Selitys: urheiluliivit/topit... Olen vuosikausia ollut hyvin pienirintainen/lauta. Asia ei ole ollut minulle ongelma, päinvastoin. Olen jopa tykännyt hieman poikamaisesti ylävartalostani. Ehkä osaksi käytännön vuoksi. Miten sitten olen valmis ottamaan vastaan mahdolliset "kärpäslätkät"? Tervetuloa vaan! Jos teistä irtoaa maitoa vauvalle, olen kiitollinen! Jos ei, en syyllistä teitä. Ei näitä purkkeja turhaan ole kaupan valikoimaan lisättty.. 

Jaa että jalka kasvaa? No sitten kasvaa? Kenkävalikoimani on vuosikausia ollut todella pieni, ja olen hommannut uusia vasta kun edelliset ovat käyttökelvottomat. Toisaalta hieman suurempi koko auttaisi kenkien löytämisessä.. vaikkei 36-37 ole mikään superpieni, 38-39 -koon kenkiä on kieltämättä paremmin saatavilla..Mihin jalan koon muuttuminen ei varmaankaan vaikuta, on motivaationi käyttää muitankin kenkiä kuin lenkkareita..

Uutta halpis -valikoimaa odotellessa.. tosin nämä ovat vielä liian ehjät :D 

Mitä näillä "varoituksilla" todellisuudessa on ehkä tarkoitettu? Vaikka aivoni ehtivät kääntää saadun informaation ilkkumiseksi, luulen että näiden kirjoittajat ovat puhuvat enemmänkin omista kokemuksistaan ja jonkinlaisesta hämmennyksestä mitä kehossa tapahtuneet muutokset ovat aiheuttaneet. Ehkä sävyyn liittyy omien tuntemusten käsitteleminen ja muisto muutosten aiheuttamista negatiivisista tuntemuksista. Sellaisia voivat olla esimerkiksi pelko ja häpeä. 

"Lapsen kanssa ei harrasteta omia juttuja"

Olen pidemmän aikaa alkanut karsastaa sanaa "harrastus". Aikuisilla harrastuksen tulee olla tavalla tai toisella hyödyllinen. Toisaalta harrastus on turhaa ajankäyttöä, sillä kyse luonnollisesti on näpertelystä joka vie aikaa velvollisuuksilta. Itse olen saanut runsaasti kritiikkiä siitä, miten paljon käytin aikaa esimerkiksi luisteluun. -Siitäkin huolimatta että hoidon velvollisuuteni kunnialla harjoittelun ohessa eikä luppoaikaa liioin jäänyt. Lapsilla harrastus tuntuu taas olevan statuskysymys. Mitä itse olen havainnut, ihanne on harrastus jossa lapsi/nuori etenee systemaattisesti ja saavuttaa lopulta jonkinlaisen huipputason. Jos tavoitteellisuus puuttuu, harrastukseen liitetään sana "vain". Harrastus ei tällöin kehitä lasta oman alansa neroksi, vaan on jälleen turhaa ajanvietettä. 

Itse puhun mieluummin tekemisestä, siis asioiden joista pitää. En harrasta liikuntaa, lukemista ja soittamista. Minä liikun, luen ja soitan. Olen vuosien mittaan oppinut sovittamaan nämä tekemiset niin, että saan ujutettua suurimman osan niistä todella tiukkaan aikatauluun. Mukavuus on ajoittain kaukana, mutta jälkeenpäin tulee hyvä mieli. Yleensä tuokion aloittaminen on vaikein osa. Toisaalta en ole kovin innokas aloittamaan mitään uutta, vaan laajennan mieluummin jo olemassa olevia aktiviteetteja tulen mielelläni yhdistämään ne osaksi vauva-arkea. 

Lapsen kanssa ei varmastikaan harrasteta/tehdä omia juttuja ainakaan ilman joustamista. Mutta.. miksei voisi joustaa? Toki toivon että voisin syksyllä jatkaa luistelua myös ohjatussa ryhmässä, mutta yksi kerta viikossa riittää aivan mainiosti. Etenkin siinä vaiheessa kun pääsemme koko perhe saman katon alle, en usko että laiminlöisin velvollisuuteni äitinä jos lauantai-aamuna poistun 1,5 tunniksi oman tekemiseni pariin ihan vain itsekseni. Mikäli innostus lajiin on pysynyt, off-ice -harjoittelu menee aika todennäköisesti esim. vaunulenkkien ohessa. Paluuta kilpailemisen pariin en sen sijaan ole miettinyt. Ohjelma kyllä olisi, mutta se vaatii parantelua. Sitäkin enemmän tekniikka ja sujuvuus vaativat hiomista sitäkin enemmän, sillä tulen aloittamaan aivan perusasioista. 

Mutta mistä näin jyrkkä ei ns. omille aktiviteeteille? Kronologisesti tarkasteltuna vauva-ajan ensimmäiset kuukaudet ovat monille uuvuttavia. Vähäinen uni, uuden opetteleminen, vauvaan tutustuminen ja uudenlaisen arjen omaksuminen vievät varmasti energiaa. Siinä vaiheessa varmasti nukkuminen on pääasiallinen "harrastus" aina kun sellainen on mahdollista. Itse olen tällaiseen varautunut, tosin ulkoiluun tulen panostamaan ihan mielenterveyttä ja yleiskuntoa ylläpitääkseni. 

Näistäkin saattaa alkuun tulla sisustuselementti..

Harrastuksia/aktiviteetteja on monenlaisia. Osa vaatii tarkan ajan ja tilan, luistelijana ymmärrän tämän täysin. Jäävuorot ovat tiettyyn aikaan tiettynä päivänä, eikä jäälle todellakaan voi mennä harjoittelemaan samaan tapaan kuin esimerkiksi uimahalliin. Toisaalta olen nähnyt monien treenikavereiden ottavan vaunut mukaan halliin, ja vauva on nukkunut tyytyväisenä. Kaikkialla tällainen ei ole mahdollista. Lisäksi arki vauvan tarpeiden ehdoilla luo omat haasteensa erityisesti sellaisissa aktiviteeteissa, joihin vauvaa ei yksinkertaisesti voi ottaa mukaan. 

Vaikka itse olen valmis joustamaan harjoitteluajoista sen ollessa mahdollista, ymmärrän ettei se ole helppoa kaikille. Ei ollut minullekaan kun jouduin sellaista tekemään. Liian tiukat aikataulut voivat muuttaa tekemisen suorittamiseksi, jolloin mielekkyys häviää. Ei siis mikään ihme jos lopettaminen alkaa tuntua paremmalta vaihtoehdolta. Itsekin tulen laajentamaan toiminta-aluettani vähitellen sen mukaan miten omaksun vauva-arjen ja ajankäytön niin, että lapsi on edelleen etusijalla. Kiirettä ei ole. 

Nauti vielä kun voit..

Totta puhuen en nauti enää vaikka miten yritän. Keskiraskauden loppupää oli ihan mukava, mutta nyt vatsa todellakin alkaa olla tiellä. Yleensä tuota nauttimis -kehotusta seuraa selostus miten raskasta vauva-arki on. Onneksi olen kuullut myös lisättävän: "mutta samalla ihanaa". Toisaalta olen kuullut myös saman toteamuksen vauva-arjen ohittaneille. Nyt uskallan väittää että kyseessä on jo lapsuudesta tuttu ilmiö. Esim. koululaiset saattavat kaivata aikaa ennen kouluikää, kun alle kouluikäiset taas odottavat aikaa että pääsisivät kouluun. Lukioaika oli raskasta, mutta korkeakouluopiskelijat kehottivat nauttimaan. Valmistuneet ja työelämään siirtyneet taas kehottivat nauttimaan opiskeluajoista. 

Jostain syystä alkuviehätyksen jälkeen monilla iästä riippumatta syntyy kaipuu entiseen. Korostan: monilla, ei kaikilla. En minäkään kaipaa kaikkea mennyttä. Esimerkiksi aikaa 20-26 -vuotiaana en kaipaa lainkaan. Aikaa yliopistossa kyllä. Tosin elämää opintotuen varassa en kaipaa. Luulen että kaipuu entiseen ei liity suoranaisesti helppouteen, vaan tuttuuteen. Nyt minua todella kyllästyttää odottelu suuren vatsan kanssa. En uskalla enää suorittaa opintoja koska kurssi saattaa jäädä kesken enkä lupautua mihinkään mitä ei voi perua. Arki on tekemisen keksimistä sen mukaan mitä tämän ruhon kanssa pystyy. Yllättäen vauva-arki alkaa houkutella.. parin viikon päästä vauvan synnyttyä saatan kaivata tätä aikaa ihan vain siksi, että tämä on tuttua ja turvallista kaikesta ärsyttävyydestä huolimatta. 

Uuden opettelu ja omaksuminen on kaikessa mielenkiintoisuudessaan usein raskasta, etenkin jos opeteltavaa on paljon. Tästä syystä olen iloinen että muutto jäi väliin. Toisaalta surullinen koska saman katon alle pääseminen vie aikansa. Mutta jos vauva-arjen omaksumisen ohelle olisi tullut sopeutuminen vieraaseen paikkaan ja ihmisiin, luulen että henkiset voimavarani eivät olisi riittäneet siihen kaikkeen. 

Ihmisiä tässä kuitenkin vain olemme. Vaikka uuteen liittyisi miten paljon positiivisia asioita, mennyt aika saattaa tuntua turvallisemmalta ihan vain tuttuuden vuoksi. Toisaalta elämä on kokonaisuudessaan uuteen totuttelua tavalla tai toisella, mutta ihmisen kyky käsitellä ja sopeutua uuteen on rajallinen. Vaikka pidän toistuvuudesta ja rutiineista, ihan mielelläni otan vastaan uusia asioita. Niiden kerta-annoksen on vaan hyvä olla sellainen, että käsittelykykyni riittää. Osa taas nauttii yllätyksellisyydestä ja ennalta-arvaamattomuudesta. 

Jokainen joka sanoo "nauti vielä kun voit" saattaa itsekin todellisuudessa elää aikaa josta tulisi nauttia vielä kun voi. Tulevaa kun ei voi aavistaa. Toisaalta ihmiset reagoivat ja kokevat erilaiset elämäntyylit/arjen muodot eri tavalla. Osa kaipaa hengähdystaukoja hieman enemmän, osa taas kaipaa tekemistä ja haasteita koska hengähdystauot tuntuvat ahdistavilta. Voisin itse kehottaa (vähäoireista) keskiraskautta läpikäyvää nauttimaan. Toisaalta jos henkilö onkin tyyppiä joka pitää mahdollisuudesta pysähtyä ja ihan vain olla. En myöskään näe tarvetta olla kateellinen näille ihmisille. Elämään mahtuu monenlaista vaihetta. Hyvä näin, suurempi mahdollisuus että jokaiselle löytyy hetkiä joista nauttia ilman kehotusta. 

Pohdintaa..

En tiedä millaisiksi saamani kommentit ovat tarkoitettu, mutta ylipitkäksi venähtäneen tekstini sisältämä ajatustyö on kieltämättä auttanut asennoitumaan niin, etteivät kommentit ainakaan satuta tai muutenkaan vedä mieltä liian matalaksi. Olen myös ollut huomaavinani, että mahdollisuus kommentoida on ollut kommentoijalle mahdollisuus käsitellä omia tunteitaan ja kokemuksiaan. Toivon että tällä mahdollisuudella on ollut positiivisia vaikutuksia. 

Itse toivon aina sitä, etteivät kommentit johtaisi "kilpailuun" siitä, kenellä on ollut ikävintä ja vaikeinta. Tästä syystä olen yhä useammin yrittänyt painaa jarrua esimerkiksi epilepsiasta tai vaikka sitten raskausoireista puhumisen kanssa. Nämä aiheet kun tahtovat aina johta sairauksista kilpailemiseen mille ei tule loppua lainkaan. 

Ulkonäön "tuhoutumiseen" liittyvät kommentit herättävät mielessäni paljon kysymyksiä. Herkkyys tähän aiheeseen tosin saattaa johtua syömishäiriötaustastani ja vuosien mittaisista ulkonäkökomplekseista. On hetkiä, joina joudun katkaisemaan "keskustelut", ja aivan itsekkäistä syistä. Ne ovat hetkiä joina anoreksia -puoleni alkaa heräillä liikaa. Itseni ja lapseni hyvinvoinnin vuoksi minun on pysyttävä noina hetkinä tiukkana vaikka se olisi miten itsekästä tahansa. Toisaalta ulkoinen olomuoto muuttuu syntymästä asti. Nk. täyden kukoistuksen jälkeen alkaa jonkinlainen rapistuminen kun ikä ja elämä alkavat jättää jälkiään. Toisaalta.. näin sen pitääkin mennä. 

Kaikessa kokemattomuudessani uskon, että vauva-arkeen on parempi suhtautua avoimesti, mieluummin positiivisesti. Se miten erityisesti ensikertalaiset kaiken kokevat lienee ihmis- ja vauvakohtaista. Itse otan tulevan haasteineen vastaan ilolla ja uteliaisuudella <3 

RV37 (36+) kuulumiset: Odottelua.. kirjaimellisesti!

 RV37(36+) alkaa olla loppusuoralla. Viikko on mennyt erittäin vaihtelevissa tunnelmissa, mutta ilman suurempaa draamaa. Sää on jälleen suosinut ulkoilua. Liikkuminen on vuoroin helpompaa ja vuoroin vaikeampaa, mutta onnistuu ainakin lenkkeilyn osalta. Hieman harmittaa kun viikonloppuna kylmenee, mutta ehkä vielä lämpenee. Kuten edellisessä tekstissä kävi ilmi, lähestyvä synnytys ei haittaa lainkaan, päinvastoin. Oli luvassa miten vaikeita aikoja tahansa, odotan innolla että arkiset asiat kuten pukeminen sujuisivat hieman helpommin..Mutta itse kuulumisiin!

Kysymykset ahdistavat

Toki tiedän ja ymmärrän että saamani kysymykset ovat välittämistä, mikä ajatuksena ilahduttaa. Samaan aikaan tuntuu että saan vastata samoihin kysymyksiin aina tarvikkeiden olemassaolosta minun ja lapsen isän tilanteeseen ja suunnitelmiin. Kun mitta alkaa todella täyttyä, mieleni tekisi mieli vain todeta että asiat ovat niin kunnossa kuin voivat. Tavallisesti yritän vaihtaa puheenaihetta. 

Voi minua.. 

Luulen että reaktioni näihin kysymyksiin ja niiden (liian) suureen määrään liittyvät jonkinlaisen privaattiuden ja oman rauhan kaipuuseen. Omalla rauhalla en tarkoita että voisin vapaasti tehdä mitä vain. Tietenkin vauvan tuloon pitää valmistautua ja käsite "oma rauha" tulee olemaan muisto vain. Jostain syystä aivoni tulkitsevat kysymykset tenttaamiseksi, minkä tavoitteena on varmistaa että olen hoitanut asiani kunnialla täydelliseen kuosiin. 

Poden lähes syyllisyyttä koska perhekuviot eivät vastaa "normaalia", en ole käynyt synnytysvalmennuksessa tai muussakaan toiminnassa jne. Jos kerron harjoitelleeni soittoa päivittäin jotta vauva saisi musiikista ns. toisen tutun äänen, ei tätä ilmeisesti lasketa listaan. Tähän mennessä olen löytänyt kappaleet joihin vauva reagoi sekä toistanut tiettyjä kappaleita päivittäin. Vaikkei tällainen valmistautuminen taida vastata yleisiä trendejä, en usko että siitä on haittaakaan. Toinen mihin olen panostanut on vatsan koskettaminen vauvan ollessa hereillä. Tietenkin vatsassa olosuhteet ovat erilaiset ja vauva saattaa tuntea kevyen painalluksen ärsyttävänä esteenä.. Tarkoituksena on tosin ollut "viestittää" vauvalle tämän ollessa hereillä että äiti on tässä. 

Olen silti varautunut henkisesti vastaamaan samohin kysymyksiin, joiden määrä oletettavasti moninkertaistuu ja monipuolistuu vauvan synnyttyä..

Liikunnan merkitys kasvaa parillakin tapaa..

Koska tämä loppuaika alkaa kirjaimellisesti olla odotusaikaa jolle näy loppua, ihan oman mielenterveydeni vuoksi mahdollisuus liikkua (siis lenkkeillä) on ollut todella iso asia. Ylipäänsä ulkoilu on tehnyt hyvää, eikä ihme. Yksiö jossa asun ei ole (tarkoituksella) varustettu niin monella aktiviteetilla, että tietyn ajan jälkeen ajatukset eivät harhailisi synkemmille alueille. 

Näillä viikoilla liikunnalla alkaa olla myös uusi merkitys. Koska raskaus on viikon vaihtuessa riittävän pitkällä, voin ilman omantunnon kolkuttelua liikkua vapaammin. -Jopa synnytyksen käynnistymisen toivossa. Ja peräti lääkärin luvalla ja jopa kannustuksella! No, kannustus ei siis liittynyt synnytyksen käynnistymiseen vaan yleiskunnon ylläpitämisestä niin pitkälle kuin raskautta riittää. Tämän (mahdolliseti) yli 10 kg:n lisäkuorman kanssa ainakin jalkojen luulisi vahvistuneet ihan mukavasti! 

Oli tämä luonnollinen lisävastus miten positiivinen lisä tahansa, myönnän odottavani innolla vaunulenkkejä sekä liikkumisen monipuolistumista. Tietenkin keskivartalon kanssa homma on hakusessa oman aikansa, ja haluan todellakin varoa erityisesti vatsalihasten kanssa. Mieluummin etenen hitaasti ja siten nopeutan vatsalihasten palautumista kuin lähden liian nopeasti liikkeelle ja tulisi takapakkia. 

Peräti kilon painoiset käsipainot..

Hidas kehittyminen soittamisessa.. 

Kuten alussa kävi ilmi, olen saanut harjoiteltua soittoa pianolla ja viululla (en samanaikaisesti) lähes päivittäin. Harjoittelu on tavoitteellista, mutta ilman aikarajoja. Molemmilla instrumenteilla pyrin harjoittelemaan pieniä määriä kerrallaan mutta tietyllä toistomäärällä. Pyrkimyksenä on saada harjoiteltu kohta mahdollisimman sujuvaksi ennen siirtymistä eteenpäin. Käytännössä tämä tosin tarkoittaa sitäkin, että samassa kappaleessa junnataan pitkään. Toisaalta hienosäätöön keskittyminen on auttanut löytämään monia eri keinoja kehittää soittamista. 

Tällainen löytyi inventaarion yhteydessä..

Viululla olen taas Suzuki -kirjan 7. osassa. Edistyminen on tuskallisen hidasta, mutta kerran viikossa tehdyt videoinnin osoittavat aina pientä kehitystä. Suuria haasteita ovat mm. puhtaus sekä pysyminen yhdellä kielellä kerrallaan. Viulua soittaessa on tosiaan ikävän helppoa sohaista viereistä kieltä, eikä tämä soitin anna lainkaan armoa. Pianolla minulla on työn alla mm. Bachin Inventio nro 1, Mozartin sonaatti C-duurissa sekä Sibeliuksen Impromptu. Bachin ja Mozartin kohdalla tavoittelen sujuvuutta, Sibelius on taas aivan alkutekijöissä. Mozartin sonaattia olen soittanut aiemminkin, mutta ilmeisesti unohtanut paljon. Tämä kappale on muuten ilmeisesti myös Juniorin mieleen. -Tai sitten liikehdintä tarkoittaa: "Lopeta jo, en tykkää!!" 

Sairaalakassi melkein pakattu..

Tällä hetkellä kassissa on vaatetta kotiinpaluuseen sekä osa hygieniatarvikkeista. Vauvanvaatteet pitää vielä valita, mutta onneksi äitiyspakkauksen sekä Juniorin serkkujen vaatteissa on ihan mukavasti valinnanvaraa. Kyllä pikkutyypin siis kelpaa! Saa sekä hyviä vaatteita että parhaat serkut ikinä! Toivottavasti jaksavat opettaa Juniorin hyville tavoille.. 

Vaatteiden ohella kassiin tulee myös mm. kirja ja pakolliset puhelimet tarvikkeet lataamista ja kuulokkeet äänikirjojen kuuntelua varten. Kenties pientä evästä myös. Jossain suosituslistassa kehotettiin ottamaan mukaan myös jotain henkilökohtaisia esineitä kodikkuuden lisäämiseksi. Tässä kohden löi niin pahasti tyhjää että jääköön henkilökohtaiset esineeni kotiin. -Mitä ne sitten edes olisivatkaan. Mutta tosiaan, melkein valmista..

Ensi viikolla..?

Voisin vaikka synnyttää? Mikäli tätä ei tapahdu, neuvolaan on asiaan parinakin päivänä. Lisäksi on taas aika totutella kesäaikaan, tai tarkemmin ottaen lisääntyneeseen valoon. Tämä ja taas kylmenevä sää eivät liioin innosta. Sitä sen uskallan toivoa ettei lunta tulisi enää, ainakaan paljoa. Muuten mitään suuria muutoksia viikko-ohjelmassa ei ole: luen, soitan ja ulkoilen. Ja yritän saada sairaalakassin puuttuvat tavarat hankittua. Hirveä homma.. 

Muuten tulevat päivät ja viikot ovat odottelua ja valmistautumista synnytyksen sen mukaan mitä tässä vaiheessa vielä tulee mieleen. En koe minkäänlaista jännittämistä tai pelkoa. Juu, oletan että tulee sattumaan, joudun valvomaan jne. Mutta pullat (tai se yksi) ovat olleet uunissa sen verran pitkään että seuraava rutistus ennen vauva-arkea on tervetullut asia. Toisaalta siinä vaiheessa saatan myös haikailla takaisin raskausaikaan koska ikinä asiat eivät voi olla hyvin. Aina on mahdollisuus valittaa. 

Eli odottelua tiedossa.. 

Mukavaa loppuviikkoa itse kullekin!

Olen viettänyt raskausajan suurimmaksi osaksi yksin

 Näin raskauden loppumetreillä sitä samaan aikaan odottaa synnytystä että muistelee kuluneita kuukausia. Kuulumiset raskausviikoilta ovat keskittyneet paljolti töihin, arkeen ja tietenkin Juniorin kuulumisiin. Jälkimmäistä olen pitänyt tärkeimpänä. Mistä olen loppujen lopuksi kirjoittanut varsin vähän, liittyy olosuhteisiin. Olen ollut koko raskauden ajan suurimmaksi osaksi yksin. Toki olen tavannut perheenjäseniä viikonloppuisin ja lapsen isä on päässyt käymään niin että olemme menneet ultraan yhdessä. Koska raskaus on ensimmäinen, en näe yksinoloa/asumista aivan dramaattisena. 

Tämä oli valinta, johon vaikuttivat todella monet tekijät. Ensisijaisesti pitkä välimatka ja työtilanne. Minulla ei olisi ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia saada töitä nyt eikä jatkossakaan lapsen isän asuinpaikalla. Myös välimatkat ovat sen verran pitkiä, että olisin taas ollut autosta riippuvainen. Epilepsia on antanut raskauden aikana lieviä oireita lääkeainepitoisuuden alenemisen vuoksi, eli myös ajokiellon riskin on ollut korkea. Erityisen itsekäs syy oli sekin, etten enää jaksanut muuttaa vieraalle paikkakunnalle missä joutuisin taas kerran opettelemaa kaiken alusta. Alkujaan minun olikin tarkoitus muuttaa..pari viikkoa sitten? Suunnitelma peruuntui koronan vuoksi, ja sitten viikkoja alkoi olla turhan paljon. Mutta... miten itse olen kokenut tämän, ainakin osittaisen yksinolon raskauden aikana?

Alkuraskaudessa yksinolo jopa toimi..

En halannut vessanpönttöä 24/7, eli siinä mielessä pääsin helpolla. Oksensin muutamia kertoja, mutta myönnän että erityisesti töissä "kestokrapula" ja voimakas väsymys toivat omat haasteensa. En voi sanoa että olisin kokenut helpoksi hoitaa töiden ohella arjen asiat, mutta ne tulivat hoidetuiksi. Pidin huolta mm. säännöllisestä liikkumisesta ja ulkoilusta sekä fyysisen että henkisen kunnon ylläpitämiseksi. 

Siinäkin mielessä oli hyvä etten oksentanut tuon enempää. Lähtökohtaisesti painoni oli alipainon puolella ja muutokset epilepsialääkkeen pitoisuuden laskemisessa olisivat voineet olla todella huono yhdistelmä. Jos painoni olisi laskenut esimerkiksi 4-5 kiloa, olisin palannut merkittävän alipainon statukseen. Se olisi ollut huono vaihtoehto niin minulle kuin vauvalle. Myös epilepsiakohtausten riski olisi kasvanut. Mutta keskiraskauden aikana nämä oireet alkoivat helpottaa, vaikka tilalle tulikin uusia. 

Näin jälkeen sitä välillä mietti erityisesti kuullessa ja lukiessa kokemuksia miten puoliso joutui hoitamaan kauppareissut, ruuanlaitot yms. koska allekirjoittanut itse oli liian väsynyt ja huonovointinen. Nyt tarkoitan siis saman sarjan oireita mitä itselläni oli. Väkisinkin olalle istahtaa hetkeksi sellainen mukava pikkukaveri joka yrittää täyttää mielen katkerudella. Toisaalta olen edelleenkin sitä mieltä, ettei omaa ja muiden tilannetta tule verrata toisiinsa. -Aina löytyy ihmisiä joilla on vaikeaa, ja täysin perustellusti. Minulla sentään oli työ ja asunto, eli taloudellinen tilanne erittäin turvallisella mallilla. 

Ja jos aivan rehellisiä ollaan, en kokenut itseäni erityisen seuralliseksi, tai ylipäänsä mukavaksi ihmiseksi alkuraskauden aikana. Totta puhuen saatoin olla sen verran ikävä ihminen, että välimatka saattoi olla jopa hyvä asia.. Huono olo ja jatkuvat epävarmuus seuraavan 12 viikon ratkaisevasta ajasta tehneet minusta mitään positiivisuuden perikuvaa hehkusta puhumattakaan..

Keskiraskauden haasteet

Keskiraskaus oli samaan aikaan helpotus, muttei toisaalta ongelmaton. Lähtökohtainen kehoni oli "timmi" ja keskivartalon lihakset melko hyvässä kunnossa. -Vaikka itse sanonkin. Kasvavan vatsan kanssa kyseinen keho osoittautui todella epäkäytännölliseksi. Vatsaa kiristi, nopeutunut painonnousu vaikeutti liikkumista ja supistuksia tuli usein päivän aikana. Onneksi ne eivät vaikuttaneet esim. kohdunkaulaan, mutta tekijät liikkumisen epämukavaksi. Kipuja oli onneksi kohtuullisesti, lähinnä lihasjumien muodossa. Kävelylenkkien pituus puolittui joksikin aikaa, mutta pystyin liikkumaan. 

En tarkkaan muista viikkoja, mutta n. 20. viikon tienoilla vauva potkaisi ensimmäisen kerran. Tämä oli ihana kokemus, mutta myönnän että samalla surullinen. Olisi ollut upeaa jakaa kokemus lapsen isän kanssa paikan päällä. Koska alkuun liikkeet eivät tuntuneet päivittäin, oli jatkuva huoli onko vauvalla kaikki hyvin. En tiedä olisiko huoli ollut sen pienempi jos vieressä olisi ollut joku, mutta yksin, erityisesti iltaisin huoli vauvan hyvinvoinnista oli suuri.  Vähitellen liikkeitä tuntui useammin ja olo oli varmempi. 

Vaikka raskausvatsa ei ole minulle ollut suuri asia (paitsi nyt se alkaa olla kirjaimellisesti suuri), sekin välillä kirpaisi kun lapsen isä näki vatsan vain harvakseltaan. Hänellä ei ollut mahdollisuutta saada pitää kättä vatsalla, jutella vauvalle ja tuntea vähitellen lisääntyviä liikkeitä. Vaikka jokainen liike oli ihana asia, oli surullista kun ei voinut jakaa niitä hetkiä sen ihmisen kanssa jolle ne olisivat kuuluneet. 

Loppuraskaus ja synnytyksen odottaminen

Aika on ollut selkä helppoa että vaikeaa. Painon nousemisen hidastuessa lihaskunto pääsi mukaan, ja vatsan laskeutuminen helpotti hengittämistä ja näin myös liikkumista. Juniori on myös liikkunut päivittäin niin ettei hänen puolestaan ole ollut huolta. Toisaalta kasvava vatsa on myös vaikeuttanut liikkumista. Tämä ilmenee lähinnä pukeutumisessa yms. missä vatsa on "vähän" tiellä. Nukkuminen on vaikeampaa, mutta en koe itseäni liian väsyneeksi. Toisaalta väsyn spontaanisti fyysisen rasituksen jälkeen, minkä jälkeen on vain pakko rojahtaa sängylle makaamaan.

Kysymykset synnytykseen suhtautumisesta ja valmistautumisesta herättävät hämmennystä ja ehkä häpeääkin. Ei, en ole käynyt synnytysvalmennuksessa. Ei, minä ja puolisoni emme ole käyneet muussakaan vastaavassa. Itse olen lähinnä etsinyt tietoa asioista jotka askarruttavat. Minulla ei ole toiveita synnytyksen suhteen. Lapsen isä on tulossa mukaan mikäli vain ehtii. Sen verran monta kilometriä välissä on, että ehtiminen ei ole itsestäänselvyys. Toisaalta minulle riittää että hän saa nähdä vauvan mahdollisimman "tuoreena". Eli saatan olla synnytyksessä yksin tai sitten en. Riippuu paljolti Juniorin omista aikatauluista. Minulle on tällä hetkellä tärkeintä että hän saapuu maailmaan turvallisesti <3

Pohdintaa

Jos joku kysyisi suosittelisinko tällaista järjestelyä, minulla ei olisi vastausta. En ole kokenut yksinoloa helpoksi mutten ylitsepääsemättömän vaikeaksikaan. Toisaalta koska kyseessä on ensimmäinen lapsi, minulla ei mitään mihin verrata. Olosuhteet ja terveydentila vaikuttavat varmasti paljon myös. Jos vieressä olisi toinen, edelleen pieni lapsi, olisi varmasti ollut haasteellisempaa. Toisaalta siitä huolimatta hektinen elämä saattoi olla etu: ehkä tavallaan voin paremmin raskauden ajan koska ehtinyt pysähtyä miettimään asiaa tarkemmin. Toki silloin olin hieman jännittynyt kun epilepsian kanssa oli vaikeampaa. 

Pidän ajatuksian asiaankuuluvina ja normaaleina. En myöskään osaa kadehtia heitä, joilla puoliso on aktiivisesti mukana. Raskaus on niin monenkirjavaa aikaa, että huomio kiinnittyisi varmasti johonkin muuhun jos en olisi ollut yksin. Toki kauppareissuilla ja töissä erityisesti maskin kanssa etsin katseellani lähimpiä vessoja, mutta samaan piti keskittyä muuhun. Kuten totesin, kohdallani oli suuri onni koska pahoinvointi ei ollut jatkuvaa oksentelua. Jos painoni olisi laskenut, olisin ollut todella huonossa kunnossa. 

Toivon jopa jo nyt että lapsia tulisi lisää, mutta kieltämättä toivon myös erilaisia olosuhteita. Toisaalta puolison läsnäolo ei sulje pois muita haasteita, jokainen raskaus kun erilainen. -Vaikka henkilö olisi sama. Toisaalta on myös äitejä, jotka esimerkiksi hedelmällisyyshoitojen kautta tietoisesti tekevät lapsen yksin. Minullakin olisi ollut mahdollisuus jättää työni ja tuttu asuinpaikka, mutta tulevaisuuden kannalta pidin sitä huonona ratkaisuna. Tässä on myös takana sen verran rankkoja aikoja, että sietokykyni suuria muutoksia kohtaan on toistaiseksi rajallinen. Poden myös päivittäin huonoa omaatuntoa, sillä ratkaisuni tuntuu itsekkäältä. 

Voisin luonnehtia kuluneita kuukausia vaihteleviksi, mutten dramaattisen vaikeiksi. Kun kuuntelen muistoja vauva-arjesta ihan "tavallisissa" perhekuvioissa, eipä sekän erityisen kevyeltä kuulosta. Osa menee peräti kauhutarinoiden kategoriaan. Tämä voi jonkun korvaa kuulostaa hirveältä, mutta odotan synnytystä ja vauva-arkea siksikin, että ainakin se olisi erilaista. Työtä ja vaikeuksia varmasti riittää, erityisesti vaikeuksia sen perusteella mitä saan kuulla. Toisaalta alan olla sen verran kypsä raskauteen, että mikä tahansa vaihtelu virkistäisi. Ja kyllä vähitellen alan odottaa sitäkin että saisi pikkuisen syliin <3

Kenelle en suosittelisi raskautta ja mahdollisesti myös vauva-arkea yksin? Äkkiseltään en vetäisi rajoja, sillä ihminen on yllättävän sitkeä viimeistään pakon edessä. Mutta jos psyyke on herkkä muutoksille ja ihminen on herkkä pelolle sekä epävarmuudelle, miettisin kahdesti ennen toimiin ryhtymistä. Mutta kuten totesin, monen asian sujuvuus selviää vasta käytännössä. Voimia tämä vaatii, mutta vaatisi varmasti puolisonkin kanssa. Jonkinlainen tukiverkosto on kuitenkin hyvä olla. 

Mitä olisin voinut tehdä toisin.. raskauden aikana olisi ollut järkevää käsitellä enemmän ammatti-ihmisen kanssa vuoden takaisia traumoja, mutta totta puhuen energiani ei enää riittänyt. Tämä on asia mihin joudun kuitenkin palaamaan ja panostamaan saadakseni suhteeni tapahtumiin sellaiseen kuntoon että pystyn ongelmitta elämään niiden tapahtumien kanssa sekä voittaakseni syntyneitä pelkoja. 

Karua ehkä, mutta pidemmän päälle tämä tosiaan oli oma valinta, mistä luonnollisesti olen vastuussa. Edelleenkin pidän raskautta, tai oikeastaan sen jatkamista omana valintana jonka seuraukset tulee hyväksyä. Ei sillä että alkuraskauden oireet, vaihtelevat tunteet negatiivisista positiivisiin yms. olisivat asioita joista pitäisi vaieta. 

Ja se suuri kysymys: vahinko, yllätys, ihme vai lahja? En näe mitään syytä paheksua ihmisiä, jotka kokevat raskauden vahingoksi, siis negatiivisella tavalla. Elämäntilanne ja olosuhteet voivat todellakin olla sellaiset, että raskaus voi tuntua katastrofilta. Itselleni raskaus oli yllätys ja ihme. Olin varma etten voi saada lapsia ainakaan ilman hedelmällisyyshoitoja. Kun toisin kävi, päätös lapsen pitämisestä ei ollut vaikea. Toisaalta olen kiitollinen ja onnellinen myös siitä, ettei lasta tarvinnut "yrittää", sillä olin varautunut suuriin pettymyksiin ja vaikeuksiin sillä alueella. 

En toisaalta voi kirjoittaa täydellisestä yksinolosta, sillä minulla on vahva tukiverkko lähellä. Vaikka ensisijaisesti haluan pärjätä yksin, ihan jo tietoisuus tukiverkosta antaa voimaa, rohkeuttaa ja itseluottamusta. Tilanne ei myöskään ole pysyvä, mutta aikataulusta ei toistaiseksi ole tietoa. Tällä hetkellä ja myös synnytyksen jälkeen elämä menee eteenpäin päivä kerrallaan. Jokaiselle päivälle mahtuvat omat haasteensa, mutta myös ilonsa. 

Tältä erää toivotan kaikille mukavaa viikkoa!