Korkeakouluopiskelija ja sieltä tutkinnon saanut: osaatko lainkaan tehdä oikeaa työtä?

 Haluan lähtökohtaisesti pitää jokaista ihmistä samanarvoisena. Ja mielellään lähtökohdasta eteenpäinkin. Jokainen meistä saa alkunsa (lähestulkoon) samalla tavallaan. Uskon myös että jokaisella on mahdollisuus päättää itse millaista elämää haluaa. Toisaalta käsitän myös sen, että henkilökohtaiset lähtökohdat vaikuttavat näihin mahdollisuuksiin, mutta harvoin esimerkiksi estävät täydellisesti. 

En ole käytännön ihmisiä..

Olen lapsesta asti ollut suuntautuneempi teoriaan ja sen soveltamiseen, joskin edelleen teoreettisessa muodossa. Musiikki ja kuvataiteet alkoivat kiinnostaa erityisesti teini-iässä. Minua on aina kiinnostanut niihin liittyvät vapauden ja toisaalta rajoissa pysymisen yhdistelmä. Toisaalta tämä riippuu täysin omasta lähestymistavasta. Kuvataidetta voi tehdä täydellä vapaudella, ja musiikkia voi improvisoida. Toisaalta molemmissa perustaidot auttavat ja antavat enemmän liikkumatilaa. 

Eniten minua ahdistivat oppiaineet joissa oli tehtävä jotain konkreettista. Toisaalta koulukiusaaminen vaikutti tähän voimakkaasti. Erityisesti 7. ja 8. luokalla työskentelyäni pyrittiin sabotoimaan aktiivisesti vähintäänkin työrauhaa häiritsemällä. Rohkeuteni ei aina riittänyt sanomaan vastaan tai kertomaan opettajalle. Vaikka oppiaineisiin liittyvät käytännön kokeet pelottivat, joskus ne tuntuivat jotenkin turhauttavilta. Ne hidastivat itse oppitunnin aiheessa etenemistä. Sen sijaan että olisin hakenut pihalta lehden ja liimannut vihkoon, olisin mieluummin a) halunnut katsoa mikroskoopista lehtisolujen rakennetta tai b) kuunnellut oppitunnin aihetta eteenpäin. 

Lukio oli valintana minulle selkeä. Se kiinnosti enemmän, ja toisaalta sinne siirtyi tuttuja. Ajatuskin ammattikoulussa räveltämisestä saa kylmän hien pintaan. Ehkä olen syntynyt teoriatason ajattelijaksi. Ehkä tästä syystä kiinnostus on kohdistunut tieteenaloihin, joissa opitusta sovelletaan uusia teoioita. Onneksi edes arjessa muistan astua hetkellisesti käytännön elämän puolelle. 

Kaikkia tarvitaan

Itse pidän koulutustason arviointia ja käytännössä katsoen "mollaamista" turhana, ja toimintana suoraastaan ala-arvoisena. Myönnän kasvaneeni alueella jossa lukiolaisten ja "amistolaisten" välillä oli varsin tiukka luokkajako: elitistit ja luuserit. Toisaalta kummassakin oli tasapuolisesti vikoja. Minulle selvisi vuosien mittaan myös, etteivät näiden edustajat edes vuosien jälkeen osanneet olla keskenään. Surullista. Itse arvostan ammatillisen koulutuksen saaneita "duunareita" (pahoittaako joku mielensä tästä sanasta?). He ovat tärkeä osa yhteiskunnan toimintaa. Oikeastaan heidän varaansa rakentuu se, että perusasiat toimivat. Toisaalta korkeammin koulutetut voivat puolestaan ohjata ja suunnitella ja kehittää asioita niin, että asiat edelleet toimivat ja seuraavat aikaansa. Näin rautalankamallin kaltaisesti todettuna..

En pidä aiheesta "turhat ammatit". Usein tällaiseen kategorioidaan esimerkiksi tutkijat ja taiteilijat. Urheilijoiden asema vaihtelee. Usein kritisoija seuraa silmät palaen lajeja joissa Suomi pärjää, mutta kilpailukauden ulkopuolella puheet kääntyvät urheilijan vuositulojen arvuuttelemiseen kitkeryyden sävyttämänä. 

Eivätkö ne opiskelijat koskaan tee oikeaa työtä..

On ihmisiä jotka vielä lukiossa voivat saada vain kirjaa vilkaisemalla kiitettäviä arvosanoja. Monet heistä suuntaavat korkeakouluopintojen pariin. En halua yleistää, mutta mitä itse olen sivusta seurannut, monelle heistä opiskelu korkeakoulussa osoittautuu haasteelliseksi. Pelkkä oppimateriaalin vilkaisu ei enää riitä. Toisaalta (käsitteekseni) esimerkiksi lukion opintoja on muokattu hieman lähemmäksi korkeakoulujen opiskelutapaa: ei pelkkiä tenttejä. 

Minulle sekä tentit että esseet ovat aina käyneet työstä. En hallitse pikalukua eikä teksti tule suoraan valmiina eteeni. Tyylini on aina ollut ns. prosessikirjoittaminen. Kyllä tämä kaikki on vaatinut minulta ja ties kuinka monelta opiskelijalta hyviä perslihaksia. 

Mihin kritisoijat viittaavat "oikealla työllä"? Jos palkkatyö riittää kriteeriksi, erittäin suuri opiskelija tekee sellaista vähintäänkin kesäisin, tai esimerkiksi ilta- tai keikkatyönä opiskelun ohella. Lupaa tuleva tutkinto miten hienolta kuulostavaa ammattia tahansa, monelle opiskelijalle esimerkiksi siivous ja työskentely kaupan kassalla tulevat tutuiksi. Itse puudutin hanuria muutaman kesänä labrassa, pari muuta kesää enemmän liikkeesä muun hoitotyön parissa ja loput rippikoulutyössä. Pari kesää yliopistossa käytin opiskeluun sillä se oli silloin paras vaihtoehto. Vaikka heprean opiskelu oli mielenkiintoista, 10 op:n intensiiviopinnot kesällä teettivät töitä. MInä kun en ole koskaan ollut mikään lahjakkuus kielissä. 

Valmistumisen jälkeen harva pääsee suoraan juuri sille alalle mihin tutkinto mahdollistaisi. Kokemuksen hakeminen jatkuu edelleen keikkatöiden yms. kautta. Vaikken esimerkiksi kyseistä alaa liioin tunne, olen hyvin skeptinen onko vaikkapa kauppakorkeasta valmistuneen ensimmäinen työpaikka pankinjohtajan paikalla. Työnteko nk. oikean työn parissa tulee siis tutuksi erittäin monelle opiskelijalle. 

"Sehän sulta sujuu, opiskelu. Muuta et näytä osaavan."

Alkuun tuo kysymyksen saattoi päästää toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Ja hieman pidempäänkin. Jossain vaiheessa se alkoi tuntua ärsyttävältä. Sitten jopa hieman loukkaavalta. Itsekään en perusta "kukasta kukkaan hyppimisestä" opintojen kanssa. Tällä tarkoitan opintojen aloittamista ja jättämistä kesken kerta toisensa jälkeen siksi koska ei kiinnosta tai ei ollutkaan "kivaa". Toisaalta en osaa arvostaa tällaista työelämässäkään. Nyt en tarkoita heitä joilla lopettamisen ja vaihtamisen taustalla ovat esimerkiksi terveydelliset tai mielenterveydelliset tekijät. 

Amk-tutkinton oli oikeasti kovan työn takana. Ei ollut ihan helppoa suorittaa opintoja samaan aikaan mm. anoreksian ja masennuksen jyllätessä taustalla. Asiaa ei liioin auttanut heikko motivaatio itse tulevaan ammattiin. Minulle oli silti tärkeää saada tutkinto suoritettua. -Siitäkin huolimatta että tiesin etten tekisi kyseisen alan töitä. Vaikka palaute oli rehellinen, tuntui ikävältä kuulla koulun puolesta että tulen heille kalliiksi koska en valmistunut ajallani. Kyseessä oli vuoden viive. 

Myös epilepsia heikensi työmahdollisuuksia. Minua ei suoraan todettu soveltumattomaksi alalle, mutta usein toistuviin grand mal -kohtauksiin ei myöskään suhtauduttu luottamuksella. HEO:ssä vietetty vuosi ja sitä seuraava opiskelupaikka teologisessa tiedekunnassa olivat uusi alku ja mahdollisuus päästä työelämään. Halusin opiskella ja pidin siitä. Pidän edelleenkin. Halusin myös tehdä töitä ja elää "tavallista" arkea. Kieltämättä myös mahdollisuus elää ilman tukia houkutteli. 

Korona muutti alkuperäisiä urasuunnitelmia radikaalisti. Onneksi sivuaineen ja työkeikkojen avulla minulla oli toinen mahdollisuus. Pätevöityäkseni (parantaa työmahdollisuuksia osaamisen ohella) yritän työn ohella suorittaa vaadittuja opintoja kurssi kerrallaan. Kun ensimmäinen kurssi oli läpäisty kiitettävällä arvosanalla, ensimmäinen kuulemani kommentti oli: "Sehän sulta sujuu, opiskelu. Muuta et näytä osaavan." Kyllä, tämä kirpaisi. -Etenkin kun opiskelu tapahtui työn ohesssa. 

"Ne opiskelleet ovat niin tietävinään..."

Tunnusta tällaisen ihmistyypin olemassaolon. Toisaalta ilmiö ei liity aina koulutukseen. Ns. kaikkitietäviä ja "yhden totuuden ihmisiä" löytyy mistä vain. Myönnän itsekin omaavani ainakin ripauksen kyseistä piirrettä. Toisaalta näkemykseni on laajennettavissa hyvillä perusteluilla. Olemmeko me "oppineet" tietävinämme kaikesta mm. kaiken? -Kyllä, ainakin itseironian muodossa. Erittäin moni (tietämäni) akateeminen ihminen nimenomaan tunnustaa tietämättömyytensä, sillä opiskelu on laajentanut tiedon määrän ohella perspektiiviä. Monelle suurin oivallus on ollut, että asiat ovat harvoin mustavalkoisia. 

Kyllä, omalla alallame meillä saattaa olla tietämystä, mutta olemme myös unohtaneet paljon. Jos keskustelisin DI:n kanssa, voisin vain nyökätä ja kuunnella, mutta myös toivoa itsekin oppivani jotain. Näin olisi myös automekaanikon kanssa keskustellessa. Toisaalta on myös hyvä muistaa, että usein fyysikko ja automekaanikko saattavat olla toisistaan riippuvaisia. Ilman automekaanikkoa ei olisi toimivaa autoa. Ilman DI:tä ei ehkä kyseistä autoa olisi. Molempien seurassa olisin se, joka ei tiedä tosiaankaan mitään. -Ainakaan heidän osaamisalueestaan. 

Ehkä itse kukin on ulkopuolisen näkökulmasta "niin tietävinään" kyseen ollessa henkilön omasta osaamisalueestaan. Tietoa ja mahdollisuus hankkia ainakin vähän osaamista mistä on jokaisen saatavilla: kirjastoissa, netissä, avointen korkeakoulujen opintotarjonnassa, työväen -ja kansalaisopistossa ja ties missä. Oikeastaan vaaditaan vain kiinnostuksen ohella rohkeutta ottaa asioista selvää. Kiitos peruskoulujärjestelmämme, jokainen peruskoulun läpäissyt on sen verran luku-ja laskutaitoinen, että uuden opettelu on harvoin mahdotonta. 

Pohdintaa

Vaikka teksti piti sisällään opiskelijoiden ja korkeasti koulutettujen puolustamista, haluan edelleen pitää ihmisiä samanarvoisina "statuksesta" riippumatta. On totta ettei yhteiskunta toimi ilman "duunareita", mutta toisaalta heidän työnsä on usein riippuvaisia korkeammin koulutettujen osamisesta. Yhteistyötä siis. Kummankin osapuolen tulisi siis kunnioittaa toisiaan, ja toisaalta arvostaa osaamistaan. 

Tänä päivänä monilla, korkeamman koulutuksen aloilla palkkataso ei ole erityisen kaukana ammatillisen koulutuksen saaneiden palkkoihin. Toki on poikkeuksia. Toisaalta on hyvä muistaa, että ammatillisen koulutuksen saanut ehtii ansaita rahaa useamman vuoden verran enemmän kuin korkeasti koulutettu. Kuten todettua tuli, aika harvan ensimmäinen työpaikka valmistumisen jälkeen on pankinjohtaja. On myös hyvä muistaa, että johtotehtävissä työskentelevien vastuu on suuri, eikä työaika aina pääty kahdeksan tunnin täytyttyä. 

Voin myöntää rehellisesti vähitellen ärtyneeni ja jopa loukkaantuneeni saamiini kommentteihin. Vaikken jäänyt labra-alalle, myös siitä minulle jäi tietoa ja jopa osaamista mitä tarpeen/pakon vaatiessa voin hyödyntä. -No, pientä kertausta toki tarvitsisin. Näytteenotossa vähän suurempaakin kertausta. Mitä oikeaan työhön tulee... mitä se oikea työ sitten on? 

Kun kesäaikaan menet kauppaan ja näet kassalla tai hyllyttämässä parikymppisen työntekijän, kyseessä on todennäköisesti opiskelija, ja vieläpä korkeakouluopiskelija. Hän tekee työtä voidakseen maksaa vuokransa, laskunsa ja ruokansa sekä saadakseen rahaa säästöön tuleva lukuvuotta varten. Hän haluaa todennäköisesti saada rahaa säästöön myös siksi, että voisi keskittyä täysin opiskeluun ja valmistua ajallaan. -Päästäkseen töihin. Lisäksi näkemäsi työntekijä on "kesälomalla". 

Näin loppuun ehkä pieneen katkeruuteen herättävä kysymys nykyisille ja entisille korkeakouluopiskelijoille: Oletteko saaneet kuulla vastaanlaista "kritiikkiä" opiskelustanne ja koulutuksestanne?