Kohta valmis, miksi en hihku riemusta?

Varoitus: luvassa on valitustekstiä! Kun jotain positiivista tapahtuu, on oletettavaa että asianomainen henkilö on iloinen asiasta. Tässä vaiheessa innostuneille mainittakoon, että meikäläisellä ei ole ”pullat uunissa” vaikka positiivinen antaisikin niin ymmärtää. Jotain muuta kyllä. Elikkäs maisteritutkinto alkaa olla nyt 98%:sen varma juttu, homma on lähinnä työharjoittelun parista viimeisestä tunnista ja raportista kiinni. Wohoo!! Vai onko se reaktio totuudenmukainen?

-No ei. Totta puhuen en ole jaksanut innostua asiasta lainkaan, ja reaktioni on oikeasti ollut luokkaa ”joo joo, se siitä aiheesta!”. Ymmärrettävää on, että tällainen asenne herättää kummastelua, kenties paheksuntaakin. Tässä on 5,5 vuotta raadettu välillä kyyneleetkin silmissä, joten eikö nyt pitäisi olla iloinen ja ylpeä itsestään? Jostain syystä en saa itsestäni irti sitä tunnetta. Mikä siis oikein mättää?

Väsyminen

Tässä voisi olla yksi aika merkittävä tekijä. Erityisesti loppukesä oli aikamoista kilpajuoksua tehtävien kanssa. Tai kapulaviesti voisi olla parempi vertaus: kun yksi tehtävä tuli valmiiksi, oli välittömästi käytävä toisen kimppuun. Olisinko voinut organisoida tehtävien tekemisen paremmin? -En, ehkä, kenties olisin, en tiedä. Esimerkiksi saatuani gradun palautukseen, oli suljettava kone ja siirryttävä tenttikirjojen pariin. Yritä siinä sitten iloita..

Tätä menoa jatkui siis todella pitkään, oikeastaan melkein pari vuotta. Lopputuloksena väsymys imi viimeisetkin voimat, jolloin iloitsemiseen sellaisia ei riittänyt. Onneksi itse alaan kiinnostus ei loppunut, sillä jokainen yksittäinen työharjoittelukeikka piristi kummasti. Tehtävät, lukeminen ja tenttiminen vaan alkoivat viedä voimia. Luulen menee tovi ennen kuin innostun palaamaan ”koulun penkille” uudelleen.

Syyllisyys ”väärästä” asenteesta

Niin. Enkä koskaan ole tyytyväinen siihen mitä olen saavuttanut? Täytyykö aina kitistä jostain ja miettiä vain seuraavia tehtäviä? Luulen että tyytyväisyys tulee jälkikäteen, mutta toisaalta tilanteessa on selkeä logiikka: Jos tuota ”kapulaviestiä” on jatkunut useita kuukausia, kuinka tässä osaisi enää iloita yksittäisistä saavutuksista jos sellaiseen ei ole ollut aikaa?

Pakko myöntää että tämä ns. väärä asenne kuitenkin saa potemaan syyllisyyttä, sillä juuri nyt en saa itsestäni irti sellaisia tunteita mitä tässä vaiheessa ”pitäisi” olla. Kyse ei pidemmän päälle ole tyytymättömyydest tai yleisnegatiivisuudesta. Teoriassa olen ihan tyytyväinen ja huojentunut kun opiskeluprojekti on pian päätöksessä. Mutta tämä viimeisen vuoden rutistus on vain johtanut siihen, että kaikki opiskeluun liittyvä vain tulee korvista ulos. Okei, tiedän että työelämä voi hyvinkin olla opiskelua pitkäaikaisempaa (tai ainakin toivon niin). Toisaalta olen viettänyt elämästäni tähänkin ikään mennessä suurimman osan opiskellen, joten kenties pienoinen kyllästyminen on ihan sallittua.

Yhdestä tehtävästä toiseen

Tuo vertaus ”kapulaviestistä” vilahteli jo pariin kertaan, mutta otetaanpa tarkempi kuvaus. En todellakaan ole ainoa ilmiön kokenut, eli siinä mielessä liiallista valitusta lienee hyvä välttää. Opiskelu korkeakoulussa vaihtelee varmasti paljon tyyliltään. Tahtiin vaikuttavat mm. ala, oppilaitos, opiskelijan muu elämä, taloudellinen tilanne ja toisaalta mahdolliset sosiaaliset paineet. Myönnän että jälkimmäinen vaikutti omalla kohdallani voimakkaasti. Opiskelu teologisessa oli kuitenkin sellaista, että verkkaisempikin tahti olisi ollut mahdollinen.

Jos vertaan aikaan amk:ssa, ainakin bioanalytiikan koulutusohjelmassa oli todella tiukka tahti. Vaikka opintoni venähtivät sairastumisen vuoksi, töitä oli tehtävä hyvällä vauhdilla. Olen kuullut kokemuksista opiskelusta mm. lääketieteellisessä ja hammaslääketieteellisessä, ja varsin samankaltaiselta meno kuulostaa. Toisaalta tämä on ymmärrettävää, sillä kyseisiin aloihin liittyy teorian ohella paljon käytännön harjoittelua, minkä järjestäminen ei ole itsestäänselvyys. Muistoja.. oi niitä aikoja kun piti harjoitella injektion antamista 38 asteen kuumeessa! Opettajien kommentit taisivat olla luokkaa: ”Kannattaa kuule vaan nyt hoitaa tämä harjoitustunti, muuten menee ensi vuodelle ja siinä on suunniteltu samaan aikaan jo ihan muuta.” Tällaisella sanktiolla porukka saatiin yllättän helposti paikalle, oli kunto mikä tahansa.

Samaan tyyliin tuli eksyttyä viime keväänä. Sain päähäni yrittää seuraavan alle puolen vuoden aikana hoitaa gradun, sivuaineopinnot, pääainetentin ja työharjoittelun. Kuten arvata saattaa, tahti oli tiukka tässäkin. Olisihan sitä voinut enemmänkin iloita onnistumisista, mutta aikaa sellaiseen oli muutamia sekunteja. Jostain syystä en ehtinyt oikein päästä tunnelmaan. Toisaalta pienen rauhoittumisen jälkeen sellainen voi taas onnistuakin.

”Joko sulla on työpaikka hommattuna?”

Juu, tottahan toki! Kun pääsee koulun penkiltä, töihinhän tullaan erikseen noutamaan sieltä! Toisin sanoen uutta ressiä aiheuttaa pian käynnistyvä työnhaku. Karu totuus on, että meikäläisen alalla työpaikkoja ei ole ihan yhtä runsaasti hakijaa kohden verrattuna terveydenhuoltoalaan. Tietenkin hakemuksia kannattaa laittaa ahkerasti, sillä silloin työpaikan löytäminen on pikkuisen todennäköisempää kuin hakemmatta jättämällä.

Mutta tosiaan, kun motivaation ja jaksamisen viimeiset rippeet alkavat olla käytetty vara-akkuja myöten, utelut työpaikasta vetävät melkein jalat alta. Tottahan toki työnhaku on seuraava etappi enkä ole aikeissa viivytellä sen kanssa, mutta.. happihan tässä loppuu kun ei jouda edes hengittämään!

Pohdintaa

Ikuisesti tyytymätön kaikkeen vai? -No en oikeastaan. Jossain vaiheessa työmäärä vain imee mehut niin tehokkaasti, että tunteet eivät enää ilmene reaaliajassa. Ja toisaalta harva ihminen toimii aivan robottimaisesti, jolloin myöskään reaktiot eivät välttämättä tule kuin nappia painamalla. Helpottunut toki olen, mutta jostain syystä railakkaammat tunteet eivät tällä hetkellä ole pinnassa.

Näin jälkeen itsensä syyllistäminen ”väärästä asenteesta” tuntuu siis varsin turhalta. En ole koskaan ollut niitä opiskelijoita, joille opiskelu on yhtä kuin elämä. Kaikessa itsekkyydessäni olen pitänyt muiden aktiviteettien olemassaoloa yhtä tärkeänä. Hupaisaa onkin, että pari opoiskelijakollegaa ovat kummastellen kysyneet miksen ole hakeutunut liikunta-alalle. Mielenkiintoinen näkemys!

Itse näen tuon 5,5 vuotta ihan kohtuullisena opiskeluaikana. Näin jälkeenpäin voin todeta saaneeni parina viimeisenä opiskeluvuotena harvinaisen paljon kiitettäviä arvosanoja, ja työt valmistuivat hyvää vauhtia. Luulen että jouduin kasvotusten juuri sellaisten ”vain opiskelu” -tyyppisten ihmisten kanssa. Toisaalta heistä suuri osa näytti pyörivän lähinnä yliopiston ja tiedekunnan aktiviteeteissa, mikä minua totta puhuen ei kiinnostanut pätkääkään. Tosin joinakin vappuina olen kiskaissut haalarin ylleni.. harvinaisen mukava vaate muuten!

Eli ei huolta! Ei se valmistumista poista vaikkei jaksaisi hyppiä ja hihkua 24/7. Luulenpa että jokainen reaktio ja asennoituminen on oikea, kunhan se asianomaisen henkilön oma ja hänelle aitoa.

Muttapa mutta: Mukavaa perjantaita kaikille!