Vain aikuisluistelijat ymmärtävät: Suoritukseen vaikuttavia tekijöitä jään laadusta tähtien asentoon

Hyvä treenipäivä, huonotreenipäivä. Hyvä, huono, huono, hyvä, hyvä, mutta missä logiikka? Onneksi yleispäteviäkin sääntöjä löytyy, mutta jostain niitä selittämättömiä poikkeuksiakin satelee. Kuten muutkaan lajit, taitoluistelun hyvät ja huonot päivät vaihtelevat. Välillä harjoittelun sujuvuus taas on varsin kausittaista. Kysymys kuuluukin: Millaiset asiat aikuisluistelijoiden näkökulmasta vaikuttavat treeniin?

Ravinto

Pidemmän päälle ruoka on polttoainetta. Ehkä hyvän ruuan ja makujen ystävien korvaan tämä toteamus kuulostaa masentavalta, mutta minkäs teet. Onneksi ravinnon kanssa sentään riittää se kuuluisa maalaisjärki ilman suurempaa ”hifistelyä”. Tosin voihan sellaistakin harrastaa, ainakin viihteenä.

Kunnollinen tankkaus oikeaan aikaan ennen treeniä, yleinen iloinen fiilis auttavat onnistuneeseen harjoitukseen

Allekirjoitan tämän täysin! Vaikka ruoka-ajan ajoittaminen ei vaadikaan nanosekuntien tarkkuutta, ajoittamiseen kannattaa kiinnittää huomiota. Tällöin esimerkikis hiilihydraatit ehtivät sopivasti imeytyä käyttöä varten ja siirtyä sitten kinttuihin avittamaan potkuissa, hypyissä, joustoissa, käännöksissä ja pirueteissa. Erityisesti kisaohjelmaa harjoitellessa syke nousee sen verran tehokkaasti, että riittävästä ravinnosta ei parane tinkiä.

Mielentila ja pelottavat tuomarit.. 

Mielentilalla on todella suuri vaikutus erityisesti keskittymiseen. Elementtien tekeminen taas kas kummaa vaatii keskittymistä. Omalta osalta voin todeta, että aina ei ole helppoa jättää mieltä askarruttavia asioita tai stressiä hallin ulkopuolelle. Tosin onnistuessaan jääajasta tulee päivään todella toimivat hetki hermolevolle!

Oma ajatus karkaa ja keskittyminen hukassa, päivän fiilis ja henkiset sekä fyysiset resurssit.

Tässä oli todella hyvin kiteytetty mitä tapahtuu! Jos ajatus karkaa hypyn lähtökaarella asioihin joiden piti alkujaan jäädä hallin ulkopuolelle, ”ilmapallon” todennäköisyys kasvaa kummasti. Been there, done that! Vai miten se menikään..

-No ainakin jos kamerat saapuvat paikalle, niin kaikki kyvyt ovat käytössä. Ja jos taas tuomarit saapuvat paikalle, mikään kyky ei ole käytössä 

- Eli kamera ikään kuin kutsuu onnistumaan, kun taas tuomareilla on "punakynät" valmiina virheiden merkitsemistä varten?

 Menisikin näin.. 

Tällainen dialoginen pohdinta löytyi myös, kiitos kirjoittaneille! Aloin itsekin miettiä kyseistä ilmiötä. Tosin itse kammoan kuvausta vieläkin, mutta tuomareita tai muita arvioijia yhtä paljon. Kun joku katsoo arvioivalla tarkoituksella, potentiaaliset virheet innostuvat viimeisen päälle esittäytymään.

Realiteetit: Vaikea laji!

Ei varmaan voi puhua surullisesta faktasta, mutta faktasta kyllä: Taitoluistelu on todella vaikea laji. Tämä näkemys kokemuskertomuksineen kiteyttää asian todella hienosti:

Fysiikkalait ovat syyllisiä!:))) gravitaatio voimat? pyrkivät siirtämään luistelijaa pois pyörimispisteestä kaikissa rotaatio suorituksissa. Luistelija joutuu kehittämään erilaisia fyysisiä ominaisuuksia omassa kehossaan jotta hän pystyy vastustamaanhyökkäviä voimia. Hänen kehon tuottamat voima-, nopeus-, koordinaatio-, tasapaino ym. ominaisuudet pitäisi olla riittävät pysyäkseen tasapainossa. Vaaka on haastava asento piruetissa. siinä koko keho on levällä ja auki hyökkäyksille. Syvä teroitus auttaa pureutumaan jäähään syvemmälle, mutta häiritsee nopeissa suunta-/terä -vaihdoissa. joten teroituksen syvyys on henkilökohtainen asia. Totta kai hyvät unet, jää, ruokailut ja tähdet auttavat luistelijaa saamaan käyttöön kehon harjoitelleet ominaisuudet. Niitä on kuitenkin harjoteltava... Hitsi!! taitoluistelu on vaikeaa!!! en ole saanut kahdessa viimeisissä kilpailussa mitään tasoja istumapiruetista, en osaa edes istua ja pyöriä samaan aikaan. Lähden huomenna harjoittelemaan!)))) Tsemppiä!

Mokoma fysiikanlait tosiaan! Joskus aikoinaan pohdin miksi piruetin oppiminen voikin olla niin vaikeaa. Kun fysiikanlakeihin liitetään ihmiskropalle ominaiset liikkeet, pyöriminen ei todellakaan sitä taida edustaa. Tämän seurauksena sitä vaistomaisesti haluaa estää pyörimisliikkeen. Lieneekö jokin liukastumisen lähisukulainen? Pyörimisen pitää antaa tapahtua, mutta samaan aikaan on löydettävä oikea painopiste, asento ja vielä kiinnitettävä huomiota asennon puhtauteen. Yritä siinä sitten pyöriä!

Se ettei aina onnistu, voi tosiaan liittyä siihen tosiasiaan, että taitoluistelu on vaikea laji, eikä elementtejä siksi aina opi viimeistään toisella yrittämällä. Vaaditaan siis lukuisia toistoja, keskittymistä ja ennen kaikkea kärsivällisyyttä.

Kroppa

Taitoluistelu, jäätanssi, pariluistelu sekä muodostelmaluistelu ovat lajeja, joissa kroppa on tärkeä työkalu. Tätähän ei kukaan varmaan tullut ajatelleeksi.. No, kun kroppa reistailee, vaikutukset voivat heijastua myös harjoittelun ja liikkeiden laatuun.

Takareisi jumissa, alaselkä jumissa, lapaluiden väli jumissa, kyljet jumissa.... siinäpä minun yleisimmät

Täällä toinen jonka ristiselkä selittää kaiken.. tosin se voi olla jumissa hyvinäkin päivinä... mutta se on eri asia!

Tässä vaiheessa pitää kai myöntää, että jälkimmäinen toteamus on meikäläiseltä. Ensimmäisessä esille taas tulivat juuri ne olennaiset jumikohteet, jotka vaikuttavat ryhtiin ja liikkuvuuteen. Hyppyjä ei myöskään ei mukava tehdä jos kintuissa on pahoja jumituksia. Ns. ei lajia harrastavan voi olla vaikea hahmottaa kuinka yläkropan jumit voivat vaikuttaa liikkeeseen, sillä jaloillahan sitä luistellaan.

Siinä vaiheessa kun luisteluun tulee mukaan käännöksiä, piruetteja, suunnanvaihtoja yms., ylävartalon lihasten ja niiden hallinnan rooli kärjistyy. Esimerkiksi käänteissä ylävartalo tekee todella paljon töitä, jotta liike onnistuisi. Ylipäänsä se, että onnistuu pikkuisen kovemmasta vauhdista kääntymään etu- tai takaperin (riippuen alkuperäisestä suunnasta) vaatii koko kropan lihasten hallintaa. Jos siis ylävartalon lihakset ovat jumissa, se todellakin tuntuu kääntyessä.

Pakara kun väsyy tai vetää tarpeeksi jumiin, ei onnistu ainakaan mikään vaakaa vaativa.

Mikähän niissä kankuissa on niin merkittävää kun moni asia tosiaan menee vinksalleen jos perslihaksissa on jotain hämminkiä? Nyt voidaan hypätä jo taitoluistelun ulkopuolelle, sillä pakaralihasten ongelmat (jumit, heikkous tai molemmat) tuppaavat vaikuttamaan esimerkiksi ristiselkään. Mikäs ihme se on jos luistelu vaikeutuu!

Kellonaika ja välineet 

Aamulla ei onnistu kuviot eikä hypyt. Ilta parempi ja ehtii venytelläkin ennen jäätä. Toisinaan ei vaan onnistu!

Tähän pystyn samaistumaan, vaikkakin eri kellonajalla. Nim. Iltauninen. Kellonajalla on oikeasti väliä, riippuen milloin ihminen vireimmillään. Toki jos jäävuoro olisi esim. ennen kahdeksaa, kyllä minunkin kroppani olisi vielä nukuksissa. Itselläni taas kroppa alkaa iltaa kohden nuukahtamaan, ja kolmasosa luistelusta meneekin haukotellen.. Ilmeisesti aamupäivän ja alkuillan välillä ovat ne ihanteellisimmat ajat? Eli klo: 10 ja 18 välillä?

Minulla on nyt hienot luistimet... ei oikein suju... vanhoilla halvoilla osasin vaikka mitä.

Uudet luistimet eivät aina helpota menoa, vaan pikemminkin päinvastoin. Yleensä ne hienommat luistimet ovat pikkuisen kovemmat, eivätkä ne välttämättä pehmene edellisten tasolle. Vaikka kova kenkä suojaa nilkkaa, se myös tuo omat haasteensa. Käytännön esimerkki: Kun ensimmäisen kerran yrittää mennä kyykkyyn uusien luistimien kanssa.. todellinen katastrofi!

Mitä pidempään edellisillä luistimilla luistelee (nyt puhutaan useammasta vuodesta), kroppa ja oikeastaan aivotkin tottuvat kenkään ja terään. Kun kenkä vaihtuu, koko tuntuma voi muuttua radikaalisti. Pisteenä i:n päälle voi tulla terän vaihtuminen.

Voihan jää!

On niitäkin hetkiä, jolloin tähdet ovat juuri suotuisassa asennossa, puhumattakaan jään tiheydestä

Tänään kisoissa selitin huonot piruetit sillä että jää on liian kova? koska itsessähän ei missään nimessä voi olla mitään vikaa?se on aina jokin ulkoinen tekijä mikä nämä tilanteet aiheuttaa

Vika on jäässä ;)Nim. usein sitä syyttänyt

No jää tietenkin?mutta jos totta puhutaan, kun taito ei ole enää mitenkään kehuttava, niin kyllä hyvällä pehmeämmällä jäällä on huomattavasti mukavampaa luistella, eikä koske jalkapohjiinkaan

ihan samaa mieltä! Mulla on suuria vaikeuksia piruettien kanssa hyvälläkin jäällä, niin sitten kun alla on liian kova jää joka parhaimmillaan alkaa murtua terän alta, niin suoritus alkaa muistuttaa pilkkireiän kairaamista

Tästä oltiin siis yksimielisiä! Mikä mahtaakaan olla totuus? Jos minulta kysytään, kyllä, jäällä on merkitystä. Kyse ei tällä kertaa ole luonnonjää vs. hallijää -kamppailusta, vaan hallijäiden eroista. Osassa halleissa on pehmeänpi, ja osassa taas kovempi jää. Uskallan väittää että pikkuisen suurempi osa luistelijoista pitää hieman pehmeämmästä jäästä, mutta varmasti poikkeuksiakin löytyy. Ai mitä väliä jään kovuudella muka voi olla? No, kovaan jäähän (esim. kylmän hallin jää) terä pureutuu huonommin, jolloin esimerkiksi hyppyjen lähdöt ja piruetit vaikeutuvat.

Yksi henkilökohtainen inhokkini on lohkeileva jää, eli kova ja pinnalta rikkoutuva. Hyppäät kärkihypyn (flippi tai lutz) miten varovasti tahansa, siltä ponnistuskohtaan tulee järkyttävä monttu. Vähintään yhtä hauskaa on eksyä samaisen montun tai terän tekemän ”railon” kohdalle piruettia pyöriessä..

Haasteellinen yhteistyö toisen ja itsensä kanssa 

Jäätanssissa ja pariluistelussa syy löytyy läheltä..

Laiskuus. Mun yleisin syy. Ei viitsi harjoitella systemaattisesti jäällä ja kuivilla. Eli mun ongelma löytyy peiliin katsomalla

Itselläni ei ole kokemusta jäätanssista tai pariluistelusta, mutta voin kuvitella että yhteistyö ei aina ole helppoa! Laiskuus.. onko minun pakko allekirjoittaa tuota jos en tahdo? Okei, laiskuus on aika merkittävä tekijä, myönnetään sitten. Omalta kohdaltani voin heittää esimerkin oikein hienosta asenteesta. En treenannut taivutuspiruettia ihan vain siksi koska en kuulemma koskaan oppisi sitä. → Miksi harjoitella? Eiköhän tuo asenne ole diagnosoitavissa laiskuudeksi..

Pohdintaa

Taitoluistelu on vaikea laji, se tästä kaikesta jäi ensimmäisenä mieleen. Toisaalta aikuisluistelijakin joutuu hallitsemaan opitut liikkeet todella vaihtelevissa olosuhteissa. Jos esimerkiksi olet tottunut ”keskikylmään” halliin, kisasuoritus oikeasti kylmässä hallissa on oma haasteensa. Mainittakoon että kisavaatteet ovat pikkuisen kevyemmät verrattuna harkkavaatteisiin.. Ja sitten vielä vieras jää, johon ei ole tottunut. Lajia ei harrastavan voi olla vaikea käsittää mitä eroa jäillä on. Jää kuin jää? Kuten tuli todettua, tuntuma on eri jäillä aivan erilainen.

Entä jos jää on hyvä, on syöty hyvin, luistimet sopivat, kellonaika on ihanteellinen ja silti menee pieleen? Hmm, ehkä silloin syytettyjen joukkoon on hyvä nostaan tähtien asento. Mutta kuten kommenteista näkyy, aikuisluistelijoilta löytyy reippaasti huumorintajua! Mitä väliä sillä nyt vaikkei aina onnistuisi? Aikuisethan vain harrastavat! -Ei ihan niinkään. Toki porukka harrastaa, mutta osa tekee sitä tavoitteellisesti.

Kun vaikeampi elementti onnistuu ensimmäisen kerran, sen toistaminen voi jännittää. Vaikeustason noustessa oppiminen ei välttämättä käy yhtä nopeasti kuin alkuvaiheessa. Poikkeuksiakin toki on, mutta esimerkiksi flipin ja lutzin oppiminen voi viedä pikkuisen pidempään paikallaan tehdyn tasajalkahypyn oppiminen. Moni aikuisluistelija haluaa kuitenkin kehittyä ja oppia uutta. Loppupeleissä kyse ei ole sen ihmeellisemmästä ilmiöstä verrattuna esimerkiksi kuntosaliharrastukseen: Aika moni haluaa salitreenin tuottavan toivottua tulosta. Aikuisluistelijan ”treenitulos” on lajissa kehittyminen.

Kiitos tekstin kanssa avustaneille ja tsemppiä harjoitteluun! Toivotaan että edes tähtien asento suosisi..

Nukkepäiväkodin johtajasta ja vampyyrista teologiksi..

Lapsuuden toiveammatit.. kun luen tästä aiheesta kirjoitettuja tekstejä, itseäni melkein hävettää. Totta puhuen en nimittäin ollut erityisen ura-orientoitunut lapsena, enkä itse asiassa aikuisenakaan. Jos prinsessaa ei lasketa, mitään mitään selkeää ammattihaavetta ei koskaan tainnut olla. No, hyvä että edes näin kolmenkympin jälkeen.. Erilaiset ammatit kuitenkin heijastuivat leikeissä, joten ehkä ne olivat jotain toiveammatteihin viittaavia..

Nukkepäiväkoti/ mikä lie sisäoppilaitos

Jep! Tähän taisi kuitenkin liittyä pieni kateus. Itse en ollut päiväkodissa, vaan perhepäivähoitajalla. Ei siinä mitään, oikein viihtyisää ja mukavaa oli, ja pienempi porukka taisi sopiakin minulle paremmin. Mutta kun ruoho on vihreämpää aidan toisella puolella..

No, päiväkoti siirtyi siis nukkeleikkeihin. Absurdia ehkä, mutta mukaan sekoittui myös tavallista koulunkäyntiä todiksineen. Ärsyttävät hahmot saivat luonnollisesti huonoja arvosanoja, kivemmat parempia. Tuolloin arvosanat annettiin siis kirjain muodossa: K= kiitettävä, H= hyvä, T= tyydyttävä, V= välttävä ja E= et vielä osaa. En itse asiassa ole varma oliko välttävää, mutta K, H, T ja E ainakin. Numeroita aloimme saada kolmannella luokalla.

Ilmeisesti kyseessä oli sisäoppilaitos, koska lasten vanhemmat eivät koskaan olleet kuvioissa mukana. Tai sitten hoivaviettini ei yltänyt edes kuvitteelliseen vanhemmuuteen.

Nukkesairaala

Draamaa! Tässä vaiheessa erilaiset taudit ja sairaudet olivat tulleet tutuiksi, siis teorian kautta. Sitten nukke -parat joutuivat sairastamaan.. oli onnettomuuksien uhreja, kuumeilijoita ja luonnollisesti myös vakavasti sairaita. No, onneksi kaikki sentään jäivät henkiin. Tosin en ole varma parantuiko kukaan. Kenties, koska leikki vaihteli säännöllisesti päiväkodin ja sairaalan välillä.

Ehkä tuo nukkesairaala antoi sittenkin pienen yliannostuksen hoitoalaa, minkä seurauksena en sellaisesta innostunut enää konkreettisella tasolla.

Barbie -leikit ihmissuhdedraamoineen

Tässähän draamaa riitti! Oli toki vaihtelevia teemoja. Pakollisessa mutta lyhytkestoisessa hevostyttövaiheessa My little ponyni siirtyivät talliin, ja niille piti väsätä omat pilttuut. Vaiko karsinat.. Barbiet taisivat olla hoitajia, sillä sen ajan Barbie -nukkejen jalat eivät taipuneet ratsastamaan. Ehkä pari onnetonta kokeilua oli, mutta ne johtivat jalkojen amputaatioon. Tuossa vaiheessa Barbie -sairaala olisi ollut liikaa nukkesairaalan rinnalla.

Lähes androgyynit miespuoliset Ken -nuket eivät olleet erityisen suosittuja, mutta pakollisia. Tästä syystä Kenillä olikin aikamoinen naiskaarti. Tilaa löytyi kuitenkin monenlaiselle ihmissuhdedraamalle. Itse en kyseistä sarjaa seurannut, mutta osa kanssaleikkijistä onnistui saamaan leikin juonenkäänteet muistuttamaan kummasti Kauniit ja rohkeat -sarjan tapahtumia..

Lopputulos: Minusta ei tullut hevosihmistä eikä myöskään parisuhdeterapeuttia.

Pikku vampyyri

Tälle nauretaan vieläkin, ja ehkä syystäkin. Minulla oli tosiaan aika raskaan sarjan vampyyri -fanitus päällä muutaman vuoden ajan. Siinä 6. luokan kieppeillä se alkoi laantua, ja jäi yläasteella taakse. -Ja palasi hetkellisesti parinkympin tienoilla, kiitos metalli -ja goottivaiheen.

Leikin tosiaan Pikku Vampyyri -kirjan/tv-ohjelman hahmoja, ja valitettavasti kanssani jouduttiin leikkimään myös. Minä luonnollisesti määräsin miten homma sujuu, kuka on kukin jne. Itse omin Rüdigerin pikkusisaren Annan osan. No hei, enhän minä nyt mikään poika halunnut olla!

Tapahtumat kiersivät koko von Schlottersteinin perheen hahmojen ympärillä, ja omiakin tarinoita keksittiin. Lentäminen oli hieman vaivalloista, mutta musta viittakin löytyi..

Lopputulos: Minusta ei tullut vampyyria.

Yhteenvetoa..

Matka teologiksi ei siis ollut aivan suora, vaan jokunen mutka löytyi matkan varrella. Naurattaa tosiaan tuo äidillisyyten ja hoivavietin puute jo lapsena. Nuket olivat enemmänkin kuin mitäkin koekaniineja. Tuo hevostyttövaihe oli tosiaan lyhyt, mutta pakollinen. Tykkäsin rakentaa poneille jotain tallin tapaista. Lisäksi askartelin niille palkintoruusukkeita, ruokaa ja tarvikkeita. Taisin lähinnä saatta noottia turhasta paperisilpusta ja muusta roskasta. Se oli kauraa ja heinää!

Hevostyttövaihe tosiaan jäi lyhyeksi, eikä kiinnostus ole enää palannut. Joskus olisi toki kiva kokeilla ratsastamista, jos siis uskallan enää. En tiedä itsekään miten innostus hoitotyöhön latistuikin niin täydellisesti. Kuten todettua tuli, se tarve tuli täytettyä perusteellisesti lapsuusiässä, samoin opetustyöhön liittyvät haaveet.

Miksei minusta sitten tullut vampyyriä? Se ura oli siinä mielessä harvinainen, että panostin siihen aika tavalla. Valitettavasti ammattina tai tulevaisuuden vaihtoehtona mahdollisuudet osoittautuivat kovin pieniksi. En oppinut lentämään, lisäksi sorruin pitämään valkosipulituorejuustosta. Ristitkään eivät tuottaneet ongelmia, eikä myöskään auringonvalo. Nykyään siedän kaikkia mainittuja hienosti. Okei, valkosipulin kohdalla raja tulee vastaan jossain vaiheessa.

Ja niin minusta tuli teologian maisteri. Ai millä logiikalla? Juuri sillä samalla sekavalla, millä lie kaaosteorian alalajilla jonka kautta ihmistet päätyvät milloin mihinkin pisteeseen.