Edelleen väsymystä ilmassa. Toki aurinko ja lämpenevä sää piristävät, etenkin kun vietän osan työpäivästä ulkosalla. Tämä lienee työnkuvan merkittävä etu. -Ottaen huomioon vuodenajan. Viime aikoina on tapahtunut kaikenlaista. Töitä on paljon, ja nk. palautumisaikaa todella vähän. Toisaalta, haluan hyödyntää vapaahetkiä myös asioiden tekemiseen. Järkevää tai ei, tuntuisi ankealta jättää asioita tekemättä vain siksi ettei aikaa ole niin paljon kuin haluaisi.
Viime aikoina on tullut esille sekä vapauttava että kuormittava asia. Olen viimein saanut mahdollisuuden "tulla kaapista ulos", mutta tämä vaatii vielä perusteellisia testejä ja tutkimuksia. Koska elämme vuotta 2024, oletettavasti itse kukin arvaa ettei kyseessä ole seksuaalinen suuntautuminen. Jos olisi, en kyseisestä aiheesta kirjoittaisi aiheen kärsimän inflaation vuoksi. Sen sijaan nostan esille toisen aiheen, joka myös on kärsinyt pahan inflaation: autismikirjo.
Haasteita jo lapsena
En muista lapsuuttani kovin tarkasti, mutta mieleen ovat jääneet pahat raivokohtaukset. Muistan etten tuntenut suoranaisesti kiukkua, vaan samanaikaisesti pelkoa, ahdistusta, vahvaa henkistä pahaa oloa, toivottomuutta yms. Se kaikki tuntui niin pahalta, että tunsin joskus tarvetta jopa lyödä itseäni. Tuntui kuin sisälläni olisi tapahtunut useita kivuliaita räjähdyksiä. Raivokohtauksia ei tullut usein, mutta ne olivat pitkäkestoisia.
Sosiaalisissa tilanteissa olin sinut itseni kanssa yläasteikään asti. Sitä ennen minulle oli luontaista puhua siteeraten esimerkiksi vuorosanoja kirjoista tai elokuvista. Lisäksi saatoin tahdosta riippumatta toistaa muiden puhetapaa, lauseiden sisältöä yms. Toimintani perustui pääasiassa esikuviin, jotka saattoivat olla myös usean esikuvan muodostama kokonaisuus. Kaveripiirini oli pieni, mutta hyväksyi minut sellaisena kuin olin.
Koulussa vihasin ryhmätöitä ja joukkuepelejä. En yksinkertaisesti ymmärtänyt miten niissä toimitaan. Vaikka halusin pärjätä kaikessa, yhteistyö kaikessa oli vaikeaa, sillä en hahmottanut omaa rooliani ja tehtävääni. Tein aina jotain, mutta tietämättä miksi ja oliko se juuri sitä, mitä minun piti tehdä. Inhosin ryhmätöitä siksikin, koska lopputulos oli käytettyyn aikaan nähden mielestäni säälittävä: A2 -kokoinen kartonki, jossa oli ranskalaisilla viivoilla merkitty tekstiä, kuvia yms. johon yksin tehden olisi mennyt aikaa 10 minuuttia. Kyse ei ollut paheksunnasta. En vain käsittänyt tehtävän hyötyarvoa. Toki tein ja osallistuin, sillä opettajan käsky oli laki.
Oppimateriaalin sisällön laajentuessa haasteet lisääntyivät. Olin 5. luokkaan asti opetellut sisältöjä ulkoa, sillä se oli luontaista. Luin kirjoja säännöllisesti, mutta jostain syystä en hahmottanut ohjetta "lue ajatuksella". Historia ja maantieto olivat minulle erityisen vaikeita. Sen sijaan biologiassa ja uskonnossa pärjäsin hyvin. Myöhemmin maantiedon ongelmat lisääntyivät, mutta toisaalta paikallistuivat: kartat ja maan rakenne. Esimerkiksi lukiossa maapallon väestöön liittyvillä kursseilla pärjäsin paremmin. Myöhemmin olen tajunnut, että vaikeuksien taustalla saattaa olla todellinen hahmottamisvaikeus liittyen spatiaaliseen hahmotuskykyyn. Kansankielellä: minulla e ole suuntavaistoa.
Miksi en tajua enkä osaa...
Tämä oli raskasta jo lapsena. Olin aina se, joka ei tajua jotain yksinkertaista asiaa joko teknisissä ohjeissa tai käytöksessä. Sitten olin se, joka pohti asioita mitä kukaan "normaali" ei miettinyt. Ja olin se, jonka pohdinnat saivat aikuiset kiusaantuneiksi tai vähintäänkin turhautuneiksi. Ja se kuuluisat, usein kuulemani toteamukset: 1. Ajattelet liikaa. 2. Teet helpot asiat vaikeiksi. Todennäköisesti näin onkin. Haasteena vain on se, etten tee kumpaakaan näistä tahallani. En myöskään ole edes ahkeralla, tietoisella työskentelyllä kyennyt vaikuttamaan kumpaankaan erityisen paljon.
Toinen haaste on asioiden ymmärtäminen. Usein tuntuu siltä, että ymmärrän ylipuolet asioista "väärin". Tai en suoranaisesti väärin, mutta fokus on eri kohteessa kuin oletetaan. Tässä esimerkki: seurasin sivusta leikkiä jossa tietyssä kohtaa musiikkia tuli hypätä niin monta kertaa, kuin hyppyä tarkoittava ääni kuului. Säkeistöjä oli seitsemän, ja hypyt lisääntyivät joka säkeistössä yhdellä. Ohjaaja kysyi, kuinka monta hyppyä tuli hypättyä. Hieman paniikissa suositin aivojumpan ja sain nopealla päässälaskulla vastaukseksi 32. Vastaus oli 7. Luulin että kysyjä tarkoitti kaikkia hyppyjä yhteensä.
Tällaista on tapahtunut niin kauan kuin muistan. Tosin 8. luokan keväänä opettaja kirjoitti taululle sen päivän päivämäärän ja kysyi mikä siinä siinä oli harvinaista. Oli vuosi 2000. Vastasin välittömästi että kaikki luvut ovat parillisia. Vastaus oli oikea. Pienenä selvennöksenä mainittakoon, että tiettyyn pisteeseen asti pidän matematiikasta, mutta en todellakaan ole matemaattisesti orientoitunut. -Ainakaan pitkän matematiikan tasolle.
Sosiaalisissa tilanteissa minun on lähes aina ollut vaikea ymmärtää muita. Olen aina elänyt ikätovereihin nähden hieman eri todellisuudessa. Esimerkiksi murrosikän suhteen olin pitkään autuaan tietämätön, koska ne asiat eivät yksinkertaisesti kiinnostaneet. Toki kaksimielinen huumori nauratti. Mutta se vaati oikeaa koomisuutta. Esimerkiksi "päiväntasaajan" alapuolella sijaitsevien kehonosien nimet sellaisenaan eivät riittäneet naurattamaan.
Jos tekisin jonkinlaisen yhteenvedon asioiden tajuamisesta kuten pitäisi, kerrankin osaisin selittää lyhyesti: En tajua. Joskus kyllä, mutta satunnaisen säännöllisesti huomioni kiinnittyy kerrottavassa asiassa johonkin aivan muuhun kuin kertoja olettaisi. Kommentointini saattaa tästä syystä kuulostaa epäkohteliaalta ja jopa "tenttaavalta", sillä saatan kysyä jostain yksityiskohdasta mitä kertoja ei pidä olennaisena. -Eli ihan ymmärrettävää jos minusta ei tule se joukon tykätyin henkilö.
Tunnereaktioita ja räpyttelyä
Minua on luonnehdittu ilmeettömäksi ja puhettani monotoniseksi. Vastapainona näille saatan purskahtaa nauriin spontaanisti ja tilanteissa joissa sellaista ei odoteta. Toki minulla on siinä määrin tilannetajua, että en naura oikeasti vakavissa tilanteissa. Vaikka minun on vaikea ymmärtää tietynlaista sarkasmia, harrastan sellaista paljon. Samoin itseironiaa ja mustaa huumoria. Saatan nauraa vakavan uutisen otsikoinnille, jos asia on muotoiltu minusta erikoisella tavalla. Tämä on hieman haasteellinen ominaisuus, sillä itse uutisen sisältö voi järkyttää muita.
Naurahdukset tulevat usein "puun takaa". Toisaalta koen voimakkaasti iloa toisten onnistumisista, ja se tuntuu lähes omalta onnistumiselta vaikkei asia liittyisikään minuun. Kääntöpuolena toisten suru koskee paljon. Puhuessani ja joskus itsekseni ollessani, erityisesti hermostuneena saatan ravistella tai "räpytellä" kämmeniäni. Olen vuosikausia vedonnut käsillä puhumiseen. Ehkä osalla on mennyt läpi, mutta liike ei mene puheen rytmiin eikä vastaa sisältöä. Tämä on myös hivenen kiusallista. Samanlaista liikehdintää tulee myös esimerkiksi kun ulkoilemassa ilman Junioria, jolloin käteni eivät ole rattaissa.
Onko diagnoosi VIP-lippu vastuun pakenemiseen?
Autismitutkimusten ensimmäiset vaiheet eli alkukartoitus ja labrat on käyty läpi. Alkukartoituksen perusteella näyttöä on vahvasti autismin puolelle, mutta erikoissairaanhoidon puoli määrittelee loput. En siis anna itselleni diagnoosia täysin, mutta tavallaan tähän asti selvinneet asiat ovat olleet sekä helpotus että ahdistuksen aiheuttaja. En siis tee tuota kaikkea tahallisesti. Toisaalta vuosikausien "korjaustyö" on ollut turhaa, enkä siis muuttuisi nk. normaaliksi.
Mikäli lopputuloksena on diagnoosi joka heittää minut autismin puolelle, luulen että luvassa on pienoinen identiteettikriisi. Voi olla että tulevan tarvitsemaan "rakennusaikaa", mutta vain siihen asti että saan rakennettua itselleni uuden alun. En halua jättäytyä työelämän ulkopuolelle, mutta toivon että onnistuisin pääsemään töihin joissa voisin hyödyntää vahvuuksiani. Pidän silti edelleen kiinni siitä, että minua koskevat samat säännöt kuin muitakin ihmisiä. Minunkin on pyrittävä käyttäytymään asiallisesti ja täytettävä velvollisuuteni. Huolehdin asianmukaisesti lapsestani, itsestäni ja työstäni, mitä se tuleekaan olemaan. Lisäksi huomioin läheiseni sekä muut ihmiset. Mikäli saan palautetta esimerkiksi loukkaavasta puheesta, otan palautteen vastaan ja yritän ottaa opikseni.
Mitä itse taas toivon? Toivon ymmärrystä nk. outoon käytökseen, omalaatuiseen puheeseen, katsekontaktin vähäisyyteen sekä ylipäänsä siihen, että on asioita joita en tee tahallani, mutta yritän parhaani. Seuraavat kuukaudet määrittelevät mikä suunta tulee olemaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti