Täällä taas. Olosuhteet ovat olleet hieman keskimääräistä haasteellisempia. Tämän seurauksena kirjoittaminen on jäänyt vähemmälle. Pari viikkoa sitten tuli keskimääräistä suurempaa draamaa, tosin minusta riippumattomista syistä. Tavallaan haluaisin kirjoittaa asioista niiden oikeilla nimillä, mutta tietosuojan ja osaksi henkilökohtaisen turvallisuuteni vuoksi joudun kirjoittamaan todelle kierrellen. -Kenties rasittavuuteen asti. Kannattaako sitten aiheesta kirjoittaa? Ehkä ei, mutta jokin avautumisen tarve tässä ilmeisesti on. Ehkä meissä jokaisessa asuu pieni kimittävä huomioh**ra.
Kun sitä normaalia arkea häiritään
Nautin arjesta. Vaikka joskus esimerkiksi kiire tuo oman epämukavuutensa, minulla ei ole tarvetta paeta arkea. Pidän myös ihan tavallisista päivistä, sillä jokaiseen tavalliseen päivään mahtuu aina useampi mukava asia. Erittäin pitkällä aikavälillä arkeani on häiritty ensin vähän, sitten enemmän. Ajan myötä tilanne paheni. Lopulta tämä tekijä teki arjesta taistelua. Oli siedettävä, jaksettava, varottava ja pelättävä. Vaikka moni saattaa tästä käsittää millaisesta häiriötekijästä on kyse, tarkennan sen verran ettei kyse ole esimerkiksi mielenterveysasioista.
Arjen ei tarvitse olla juhlaa. Joskus arki on lapsen kiukuttelua, väsyneitä jalkoja kun pitäisi taittaa kauppareissu ja jaksaa laittaa ruokaa työpäivän päätteeksi, tai joskus monet pienet asiat ovat huonosti. Kontrastina arki on sitä, kun pieni älytön asia naurattaa sekä minua että Junioria, kun kalapuikot pitkästä aikaa osoittautuvat äärimmäisen herkullisiksi tai kun ne Hera Hakkaraisen aakkoset ovatkin kuukauden isoin juttu. Ja sitten se päivän ihanin hetki: Juniori joka juoksee syliin kun haen hänet päiväkodista.
Kun turvallisuus ei ole enää itsestäänselvyys
Vähitellen tilanne meni siihen suuntaan, että yksityisyys ja turvallisuus eivät enää olleet itsestäänselvyyksiä. Tuntui lähes absurdilta joutua pitämään puolia asioissa, jotka kaiketi kuuluvat ihmisen perusoikeuksiin. Jossain vaiheessa jokainen vähänkin normaali päivä muuttui lomapäiväksi. Lopulta tilanne kärjistyi niin, että oma koti ei enää taannut turvaa ja yksityisyyttä. Tässä kohtaa aloin itsekin olla äärimmäisen väsynyt. Ehkä myös pelkäsin.
Tilanteessa rauhoittumisen merkkejä
Lopulta minua kuultiin. Tilanteeni otettiin tosissaan. Ihan oman jaksamiseni vuoksi elän vahvasti siinä toivossa että tilanne helpottaa koko ajan, ja että saisin elää rauhassa ilman sellaisia häiriötekijöitä joita kenenkään ei tarvitse sietää. Vielä on asioita joiden yli on jaksettavat, mutta jo se että asioiden muuttumisesta on toivoa, antaa valtavasti energiaa. Kuten asiaan kaiketi kuuluu, tilanteen rauhoittuminen on laukaissut väsymyksen. Luulen että keho ja mieli ovat poistumassa henkiinjäämis -asemasta.
Pikku hiljaa kohti normaaliutta
Todennäköisesti varuillaan on oltava vielä tovi, mutta uskallan toivoa ettei kuluneiden lukuisten kuukausien tapahtumat enää toistu. Jos toistuvat, tiedän saavani apua. Keho ja mieli oireilevat jossain määrin. Selviydyin töistä ja arjesta, mutta mainitsemani väsymys iskee ajoittain. Joskus pinta nousee erilaisia tunteita ja kysymyksiä. Joskus mietin mitä olen tehnyt niin väärin että tällaisia asioita piti tapahtua. Olen varmuuden vuoksi ottanut vastaan keskusteluapua, sillä haluan kyetä olemaan lapselleni riittävän hyvä äiti.
Vielä kapasiteetti ei riitä täyteen tehoon, mutta yritän joka viikko tehdä myös mukavia asioita. -Vaikka sitten ihan pieniä sellaisia. Onneksi töissä on nyt rauhallista ja vähemmän ihmisiä. Kotona Juniorin kanssa olemisen lisäksi keskityn arjen perusasioihin, ja yritän saada niihin vähän uutta vivahdetta. Esimerkiksi perjantaina täydensin maustevarastoja saadakseni varovaista vaihtelua ruokiimme. Tulevalla viikolla toivon, että löytyisi sopiva hetki käydä Juniorin kanssa rannalla. Ja sitten taas se iänikuinen ruutuajan kontrolloiminen..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti