Minuuttiaikataulu
On tällaista eletty ennenkin. Tiedän jo entuudestaan miltä tuntuu, kun ehtiminen paikasta A paikkaan B vaatii juoksuaskelia, oli sitä edeltä aika miten tehokasta ja ripeää tahansa. Tiedän miltä tuntuu kun ainoa hetki välipalalle on liukuportaissa seisominen. Erittäin tuttua. Poikkeuksena aiempaan, välipäiviä on heikosti. Vapaapäivät ovat luonnollisesti aikataulullisesti väljempiä, mutta se ei sulje pois tekemisen määrää. -Siis pakollisen tekemisen.
Ei tässä suoranaisesti mitään, sillä tällaista on monen normaali arki. Kiireistä ja täynnä tekemistä. Joskus ne juoksuaskeleet todellakin ovat pakollisia. Toisaalta.. kunto kasvaa? Tosin myönnän ajoittain kaipaavani sitä ajallisesti ja sisällöllisesti tasapaksua vauva-arkea. Se oli aikaa ennen pakollisia toimenpiteitä. Sitten niitä tuli. Pieninä annoksina, mutta jäädäkseen.
Ensin oli aika, mikä koostui imetyksestä, vaipanvaihdosta, säännöllisestä kylvetyksestä, pyykkäämisestä, siivoamisesta, ruuanlaitosta ja ulkoilusta. Se oli aikaa kun vielä saattoi lukea kirjaa, tehdä omaan tahtiin opintoja, pohtia miltä tuntuisi käydä kahvilassa tai ravintolassa, tai vaikkapa miltä tuntuisi katsoa Euroviisut. Jälkimmäistä en tosin ole kokenut muutamaan vuoteen.
Mihin yritän panostaa?
Kirjoitin aiemmin kunnianhimosta ja tavoitteellisuudesta. Tekstissä myönsin, että minulla on myös omia projekteja joihin haluan panostaa sen mukaan, miten olosuhteet antavat myöten. Liikunta on tällä hetkellä ylläpitävää erityisesti taitojen suhteen. Lenkkeilen säännöllisesti, yritän panostaa myös juoksemiseen, ja mahdollisuuksien mukaan eli 1-2 kertaa viikossa harjoittelen esimerkiksi rotaatiohyppyjä ja muita sellaisia asioita, jotka toivottavasti auttavat kehonhallinnan löytymisestä jos joskus taas pääsen jäälle.
Vapaa-ajallani pyrin päivittäin harjoittelemaan viulunsoittoa, ja satunnaisesti myös pianonsoittoa. Lisäksi projektinani on opiskella minulle alkujaan vierasta kieltä siinä toivossa, että hyötyisin kyseisestä taidosta erityisesti työelämässä. En kuitenkaan panosta pelkkään tavoitteelliseen tekemiseen. Päivässä on näiden ja liikunnan ohessa kaksi, ehkä kaikkein tärkeintä asiaa: Riittävä ja monipuolinen ravinto sekä riittävä määrä unta. Jälkimmäisen kanssa on ajoittain pienoista taistelua, mutta onneksi operaatio nukkumaanmenon aikaistaminen on onnistunut.
Ravintoon ja nukkumiseen panostaminen ovat oikeastaan lapsen hoitamisen ohessa toinen prioriteettini, sillä niiden kautta ylläpidän jaksamistani ja hyvinvointiani. Tiedän kyllä kokemuksesta miten univaje vaikuttaa esimerkiksi fyysiseen jaksamiseen, kognitiivisiin kykyihin ja ennen kaikkea mielialaan. -En suosittele kenellekään, vaikka surullisen moni tietää seuraukset.
Haluaisin kirjoittaa enemmän mutta..
..Tämä on asia minkä joudun asettamaan prioriteeteissa alemmalle tasolle. Kieltämättä olisi mukavaa päästä kirjoittamaan useammin, mutta se olisi pois nukkumiseen varatusta ajasta. Kun lapsi on hereillä, istahtaminen ja keskittyminen ovat käytännössä mahdottomia toteuttaa. Mutta tämä ei haittaa. Elämässä on sellainen vaihe, että aikaa on parempi viettää muualla kuin ruudun ääressä. Vaikka kotona osa ajasta menee kotitöiden ja lapsen kanssa olemisen yhdistämiseen. Ja onneksi yhteistä leikki- ja läheisyysaikaa mahtuu jokaiseen päivään.
Minulla on siinä mielessä hyvä onni, että soittamista voin harjoitella työpaikalla, mutta vieraan kielen opiskelu ajoittuu lyhyisiin hetkiin joina Juniori nukkuu, tai esimerkiksi siihen 25 minuutin mittaiseen bussimatkaan kodin ja työpaikan välillä. Joskus mietin olisiko opiskeluprojektit parempi lopettaa, mutta miten käyttäisin saman ajan? Selaisin somea ja tuijottaisin videoklippejä? Lopulta unohtuisin näiden ääreen ja hups, nukkumaanmenoaika olisi kaksi tuntia myöhässä. Sen sijaan tekstien lukeminen ja ne pari erää Duolingoa ovat sopivan virkistävä ja väsyttävä yhdistelmä. Ja jossain vaiheessa on lopetettava, ja siirryttävä nukkumaan.
Ehkä joskus taas tulee hetkiä kun pääsen kirjoittamaan useammin. Tämä kai on nyt niitä ruuhkavuosia. Joskus kaipaan aikaa kaksi vuotta sitten. Samalla muistan miten vuosi sitten aloin turhautua. On hetkiä kun olen äärimmäisen väsynyt. On myös hetkiä kun töissä koen onnistumisen iloa. Sitten arkena on se hetki mikä on ehkä paras: Kun menen hakemaan Junioria päiväkodista, ja vastaan kipittelee tyyppi jolla on ehkä aurinkoisin hymy ikinä. Ja tämä tyyppi on heti valmiina hyppäämään syliin. Luulen että tuo hetki tekee tästä ajasta omalla tavallaan ihanaa. Siispä olkoon tämä aika nyt, ja ehkä tulee taas aika kun ehdin kirjoittaa enemmän.
Olen yleensä todella huono kommentoimaan blogeihin, mutta täytyypä tällä kertaa kommentoida, että päädyin pitkästä aikaa kurkkaamaan tätä blogiasi ja oli hauska huomata, että olet palannut kirjoittelemaan tälle puolelle. :)
VastaaPoistaNäin ainakin blogisi perusteella sinusta saa kyllä kuvan, että onnistut pitämään yllä monenlaisia harrastuksia jokseenkin vauhdikkaassa elämänvaiheessa ja juuri tuo kuulostaa hyvältä tavalta, että käyttää ne pienetkin hetket omien juttujen tekemiseen. Itsekin kirjoitan blogia teoriassa, mutta harvakseltaan sille tuntuu löytyvän aikaa, vaikka todellisuudessa käytän aikaa kuitenkin päämäärättömään netin selailuun juuri niissä väleissä, kun voisi myös tehdä jotakin aikaansaavempaa.