Kunnianhimo ja suorittaminen: Joskus näiden välinen raja on vaikeasti määriteltävissä. Minussa taitaa olla molempia piirteitä. Toiminnan siirtyessä suorittamisen puolelle, olen vuosien mittaan oppinut ainakin jonkin verran käymään dialogia itseni kanssa. Tämä taito on ollut eduksi. Sen myötä henkinen kapasiteetti on parantunut. Usein myös työstämisen laatu, ja joskus jopa lopputulos ovat parantuneet. Tekemissäni asioissa lopputulos ei aina ole ennustettavissa. Tästä syystä edes työskentelyn laatu ei aina takaa toivottua lopputulosta.
Haluan...
Pyrin harjoittelemaan esimerkiksi viulunsoittoa päivittäin koska haluan oppia uutta. Valehtelisin jos väittäisin ettenkö haluaisi kehittyä. Vuosien varrella olen kuitenkin oppinut sen, että kehitys on todella moniulotteinen käsite työstettävästä kohteesta riippumatta. Toisin sanoen: Voit kehittyä monella eri tavalla, ja jokainen alue jossa kehitystä on tapahtunut, on hyvä huomioida. Näin suhtaudun myös taitoluisteluun vaikka mahdollisuudet treenata ovat tällä hetkellä heikot.
Kunnianhimo on käsitteenä sävyltään hieman negatiivinen. "Kunnia" antaa herkästi assosiaation pyrkimyksestä tavoitella enemmänkin ulkopuolista arvostusta kuin itse asian osaamista ja sisäistämistä. Tuossa mielessä minä en ole erityisen kunnianhimoinen. En halua että osaamiseni tulee julkisuuteen ainakaan omalla nimelläni. Toisaalta olen mielelläni sellainen näkymätön ja anonyymi tekijä, jonka työn jälki on tunnettua, mutta tavalla mikä ei saa ketään kiinnostumaan kuka työn takana on.
Haluan oppia.. soittamaan Unkarilaisen tanssin viululla mahdollisimman sujuvasti, jäällä kaksoishyppyjä sekä puhtaampaa perusluistelu ja askelia, sellaista kielitaitoa että voisin käyttää sujuvasti myös muita kieliä kuin oma äidinkieleni, kirjoittamaan paremmin sekä muistamaan ja keskittymään paremmin. Vaikka kirjoitin nämä asiat julki, en halua oppia yleisen arvostuksen vuoksi. Haluan oppia (esimerkiksi) tällaisia asioita niiden itsensä vuoksi, sillä uskon että opittuna nämä asiat avaavat uusia "tutkimusalueita".
Minun on pakko tai muuten..
Kun motiivi tehdä kuulostaa tuolta, kyse alkaa olla selkeästi suorittamisesta. Usein pakkoon liittyy jonkinlainen sanktio. Jos asiaa ei tee tai kykene siihen, sitä seuraa jokin negatiivinen asia. Mikäli suorittaja on vähänkin kiinni realismissa, usein merkittävin sanktio on tunne huonommuudesta. Jos asia hän ei kykene tekemään asioita jotka hän olettaa pakollisiksi ja tietyllä tasolla, hän on surkimus.
Myönnän että on hetkiä, joina itsekin eksyn tähän ajattelumalliin. Usein taustalla on jotain muuta. Esimerkiksi stressi on varsin tehokas tekijä laukaisemaan suorittamisen tarpeen. Omalla kohdallani suorittaminen tahtoo osua arkisiin asioihin ja jopa lepoon. Haasteena on, että keinot jotka "normaaleja" ihmisiä rentouttaa, eivät välttämättä toimi minulla. Oikeastaan vasta nyt olen alkanut hyväksymään tällaiset piirteet.
Kun ihminen alkaa suorittaa, hän olettaa että useampi asia on hänen tekemisistään ja tekemisen tasosta kiinni. Suorittamiselle ei ole ikärajaa. Siihen eksyvät niin lapset kuin aikuiset. Syitä on monia aina omista piirteistä ympäristön vaikutukseen.
Laatu vai määrä?
En ole nk. ruuhkavuosista huolimatta halunnut lopettaa asioita ajanpuutteen vuoksi. Joskus taukoa tulee koska minuutit päivästä yksinkertaisesti loppuvat kesken. Joskus taas hyödynnän esimerkiksi viisiminuuttisen mikä on käytettävissä. Kun aikaa on vähän, laadun merkitys korostuu. Ennen äidiksi tulemista ja ajassa joustavammalla ajankäytöllä sorruin herkästi panostamaan työskentelyn määrään laadun sijaan. Kantapään (ja pohjelihaksen) kautta olen oppinut panostamaan laatuun.
On päiviä, kun aikaa työstämiseen tai harjoitteluun on todella vähän. Noina hetkinä teen sen verran kuin ehdin ja panostan keskittymiseen. Toki keskittymiseen olisi tärkeää panostaa aina, mutta kun aikaa on enemmän, kaiken kapasiteetin lataaminen tekemiseen ei ole niin helppoa. Diagnoosi: Olen ihminen. Oikeastaan sekin riittää, että päivittäin otan viulun kotelosta ja soitan edes vähän. Se voi olla intensiivisempi ja pitkäkestoisempi harjoitteluhetki olosuhteisen salliessa, tai sitten noin kahden minuutin mittainen harjoitteluhetki jona soitan asteikkoja. Sekin riittää. Osalle satunnainen tekeminen sopii, itse taas kaipaan säännöllisyyttä.
Toisaalta asiaan vaikuttaa se mitä tekee. Kyseen ollessa aktiviteetista mikä mihin liittyy jonkin taitoalueen kehittäminen ja ylläpitäminen, säännöllinen harjoittelu on tärkeää. Ainakin ylläpitäminen vaatii säännöllistä tekemistä, jotta se mitä on, säilyy. Oikeastaan tätä voisi verrata puutarhan hoitamiseen. Jotta se kaikki mitä siellä kasvaa säilyisi hengissä, on esimerkiksi huolehdittava että kasvit saavat vettä. Jos laatuun halutaan panostaan ja saada esimerkiksi kukan kasvamaan toivotunlaisiksi yksilöiksi, on veden lisäksi hoidettava maata ja kenties lisättävä ravinteita. Panostaminen voi siis tähdä ylläpitoon eli hengissäpitämiseen, tai sitten vielä tarkempaan lopputulokseen.
Mikä antaa mielihyvää?
Olen hieman erikoinen tapaus kilpailemisen suhteen. Inhoan kilpailemista ihmisten kanssa. Silti kaipaan esimerkiksi mahdollisuutta treenata jäällä tavoitteellisesti ja ennen kaikkea kilpailemista. Edellisistä kisoista on jo vuosia. Itse asiassa olen tässä välissä siirtynyt vanhempaan ikäryhmään. Ikäkriisin paikka? -Harkitsen asiaa kun sille päälle satun. Mutta.. haluan kilpalla mutta väitän etten ole lainkaan kilpailuhenkinen? Tämä on totta. Kilpailen korkeintaan itseni kanssa, mutta vain henkisesti. Testaan mihin minusta mentaalisesti on. Taitojen oppiminen ja niissä kehittyminen sen sijaan on puhdasta halua oppia uutta monella eri tasoilla.
Taitoluistelu ja soittoharrastus antava minulle mielihyvää mitä moni aktiviteetti ei kykenen antamaan. Tosin tankotanssi oli lähellä. Luulen että baletti toimisi samalla tavalla. Taitoluistelu tarjoaa mahdollisuuden itsensä ylittämiseen fyysisellä ja henkisellä tasolla. Jälkimmäinen viittaa erityisesti pelkojen voittamiseen, mutta toisaalta myös vaikkapa keskittymiseen. Lisäksi minua viehättää se, miten pikkutarkkaa tekeminen voi olla. -Tämä on luistelijasta itsestään kiinni. Toisaalta jää elementtinä tarjoaa aisteille ärsykkeitä joista jostain syystä pidän. En halua koskea jäätä paljain käsin, mutta pidän jäällä liikkumisesta sekä sen aikaansaamasta äänimaailmasta. Lisäksi jäähalli tilana on miellyttävä: avara, seesteinen ja antaa mahdollisuuden liikkeelle mikä ei muualla onnistu. Myös kaarteissa syntyvä ritinä on mukava ääni, sillä se kertoo huolellisuudesta.
Viulunsoitto tarjoaa varsin samankaltaisia kokemuksia. Viulu on todella anteeksiantamaton. Pienikin virhe sormien asettelussa, ja sävelpuhtaus on tiessään. Turhaudun ajoittain siitä, kun en kykene tuottamaan viululla sellaisia sävyjä mitä taitavat soittajat osaavat tehdä. Mutta mikään ei estä harjoittelemasta sellaisia. Viulunsoittoa ja luistelua yhdistävät myös mahdollisuus systemaattiseen harjoitteluun. Harjoittelu on suunnitelmallista ja jossain määrin tavoitteellista. -Ja ennen kaikkea tutkivaa. Oikeastaan juuri se tutkiva tekeminen on parasta.
Se, mikä kullekin tuottaa mielihyvää on yksilöllistä. Joku kaipaa leppoisaa ja meditativiistä hetkeä ulkoillessa, joku taas fyysisiä tuntemuksia. Joku kaipaa valtavaa määrää aistiärsykkeitä, joku taas haluaa nollata ne. Ei siis ole parempi-huonompi -asetelmaa. Itse kaipaan ajoittain omaa kuplaa ja intensiivistä perehtymistä, mutta minusta on mukava kuulla myös sellaisten ihmisten toiminnasta ja mieltymyksistä jotka poikkeavat omistani. Ehkä tämäkin on taas sitä kuuluisaa dialogia, minkä kautta ihmiset voivat tutustua toisiinsa eri tasoilla.
Mikä jonkun silmissä voi näyttää peräti suorittamiselta, voikin toisella olla mielihyvää tuottavaa aktiviteettia. Kyse ei ole yleisen "kunnian" tavoittelemisesta, vaan ehkä itse asia on saanut mukaansa ja henkilö nauttii tekemiseen liityvän prosessin jokaisesta vaiheesta. Samaan aikaan joku toinen nauttii ja rentoutuu ihan vain olemalla. Mutta sekään ei ole "vain" olemista. Se jotain, mitä asianomaisen henkilön mieli kaipaa.
Millainen "tekijä" sinä olet?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti