Olen
omin korvin kuullut tämän ”nykyajan nuorison” kummastelevan
kuinka me kalkkikset osasimme olla ilman älypuhelimia ja
pelikoneita. No, omalla kohdallani heitän pienen oikaisun
jälkimmäiseen: Ainakin me vuosimallia -85 koimme ajan suuren
hienouden: 8-bittisen Nintendon. Saatan muistaa väärin, mutta
pelien pelaaminen kävi vain voimien päälle. Vika saattoi olla
minussakin, mutta pelejä ei kai saanut tallennettua. Tällöin
pelaaminen läpi vaati oman aikansa.. Rehellisyyden nimissä
meikäläisen perslihakset eivät siihen projektiin koskaan
riittäneet. Vuosia myöhemmin Supernintendo mahdollisti sen
hienouden, että pelit sai pelattua myös läpi.. sama rakkine on
muuten tallessa vieläkin!
Älypuhelimen
hankkimisessa viivyttelin aika tavalla. Jotenkin tykkäsin
”perinteisestä” puhelimesta, enkä kaivannut siihen nettiä tai
chatteja. Kun siirryin lopulta älypuhelimeen, vähitellen netti ja
viestittelyvälineet tulivat tutuiksi. -Ehkä pientä addiktoitumista
tapahtui. Välillä sitä miettiikin, miten ilman näitä onkaan
selvitty. Yleensä se pohdinta johtaa vanhojen hyvien aikojen
kaipuuseen. Kysymys kuuluu: Millaista elämä ja arki sitten olivat?
Siirrytäänpä esimerkiksi 90- ja 2000 -luvun alkupuolelle..
Kavereille
mentiin kylään
Jep!
Lankapuhelimeen/kotipuhelimeen saatettiin toki soittaa, sillä
kavereilla saattoi toki olla joskus menoakin. Puhelut olivat lyhyitä
ja yksinkertaisia, ts. sovittiin paikka ja kellonaika. Sitten ulos ja
kaverin luo! Matkan pituudesta riippuen reissu taittui jalan tai
pyörällä. Kaverin luokse saattoi mennä myös ilman erillistä
varoitusta, eli rimpauttamaan ovikelloa ja kysymään se klassinen
kysymys: ”Voitsä olla mun kaa?” Jos läksyt ja muut vaadittavat
hommat oli hoidettu, vastaus oli yleensä myöntävä.
Eli
kavereiden luokse mentiin tai he tulivat kylään ilman sen suurempia
toimenpiteitä. Ei chattailua, ei keskusteluja Whatsapp -ryhmissä
tai Instgrammin kuvien kommentointia. Puhelimet eivät myöskään
kuuluneet yhdessäoloon. Pilapuhelut olivat toki tuolloin käytössä
oleva kepponen, mutta itse en koskaan uskaltanut. Hah, olin nössö!
Leikittiin
leluilla..
Me
tosiaan leikimme. Mainittakoon että noihin aikoihin ”leluikä”
kesti hieman pidempään, siis myös heillä joilla se päättyi
aikaisemmin. Luulen että lähes jokainen alle 12-vuotias leikki
leluilla, ja irtautuminen alkoi kai siinä 11-12 -vuotiaana. Nim.
Leikin salaa Barbie -nukeilla vielä seiskaluokkalaisena..
Meillä
tyttölapsilla Barbiet taisivat olla suosikkeja, mutta myös nuket.
Olin kai siinä mielessä ”nolo”, että nukkeikäni jatkui
leluiän loppuun asti. Tai ehkä ei ihan, luulen että kiinnostus
nukkeihin loppui vähän aikaisemmin. Kyse lienee siis 1-2 vuodesta.
Leikkimisen lisäksi piirtelimme kavereiden kanssa yhdessä musiikkia
kuunnellen. Joskus katsottiin leffoja, mutta se oli harvinaisempaa
syystä että..
Yleensä
emme saaneet olla sisätiloissa
Meidän
tosiaan ”ajettiin” ulos jos sää vähänkin näytti sopivalta.
Jos joku pitää tätä brutaalina, ei meitä todellakaan komennettu
vesisateeseen tai hirveään pakkaseen. Totta puhuen sellainen
”perus” ulkona oleminen ei kuulunut lempijuttuihini, en tiedä
miksi.
Leikisti oli tällaista?? :D
Tykkäsin
kyllä käydä uimassa, hiihtämässä ja tietenkin luistelemassa. En
vain oikein osannut leikkiä ulkona. Mutta kärrynpyöriä ja muita
temppuja oli kiva harjoitella, samoin laskea talvella pulkalla mäkeä.
Naapurissa asuvalla ystävälläni oli vieläkin hienompia välineitä:
Stiga ja ”ufo”! Jälkimmäisellä laskeminen ei vain olllut aivan
helppoa, sillä se mokoma kääntyi välillä.
Harrastukset
Harrastukset
eivät koskaan olleet sellainen ”pakko jotta tekisit vähän
muutakin” -juttu. Pääasiassa harrastuksiin oli mielettömän kiva
mennä, tai kivaa oli viimeistään paikan päällä. Okei, huonoina
päivinä oli myös harvinaisen kivaa päästä pois. Luistelusta
tuli vakioharrastukseni kolmasluokkalaisena, ja jatkui lukion toiseen
luokkaan asti.
Ratsastusta
tuli kokeiltua parina kesänä, mutta se jäi. Ilmeisesti kyseessä
oli se pakollinen hevostyttövaihe, mikä ei sitten ollutkaan oma
juttu. En myöskään sopeutunut muiden hevostyttöjen joukkoon, eli
ulkopuolisuus söi myös motivaatiota. Mutta oli siellä kivaakin!
Hah! En vieläkään tajua miten on mahdollista, mutta ehkä 10-11
-vuotiaana kävin kesän ajan pesäpallokerhossa ja jopa tykkäsin
lajista! Se taisikin olla ainoa aika kun laji sujui, ja sitä
seurasikin alamäki. Mutta yhteenvetona voisi todeta, että
harrastukset oli nimenomaan kiva juttu ja mukavaa vaihtelua! Ennen
kaikkea ne olivat eräänlainen kaverijuttu.
Pohdintaa
Ei
se elämä siis ollutkaan niin ankeaa. Saimme aikamme hienosti
kulumaan, liikuimme, kommunikoimme, leikimme, opimme vastuuta
harrastusten kautta (välineiden pakkaaminen yms.), pääsimme
reissaamaan harrastusten kautta, istuimme harvinaisen vähän
persuksillamme, nukuimme riittävästi ilman valvottavia chatteja ja
somea, tykkäsimme lukemisesta, osasimme kaunokirjoitusta
(tyyppikirjoitusta minun lapsuudessani) jne. Ihan hyvin pärjättiin
siis. Ai niin, kirjoitimme myös oikeita kirjeitä.
Vaikka
älylaitteet ovat helpottaneet ja nopeuttaneet tiettyjä asioita,
edelleenkin olen niin kiitollinen siitä, että olen saanut elää
lapsuuteni ja teinivuoteni sekä osan aikuisiästäkin ilman somea,
chattia, Instagrammia, Facebookia yms.
Millaisia
ajatuksia teille nousee mieleen jos muistelette aikaa ennen
älylaitteita? Siis jos olette sellaista eläneet :D
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti