Peruskoulu 90-luvulla: Piirtoheitinkalvoja ja uudet kynät

Ja taas iski pieni nostalgiakohtaus! Kun luen kaikista uudistuksista joita peruskouluihin kohdistetaan, pääni menee miltei pyörälle. Toisaalta ehkä omienkin kouluaikojenikin muutokset tuntuivat käsittämättömiltä vanhemman ikäpolven mielestä. Toisaalta minunkin kouluaikoinani tuli jokunen uusia asia vanhan ohelle. Opetusmetodit taisivat olla aika ”perinteiset”, mutta välineistöä uusittiin. Mitä kaikkea mieleen onkaan jäänyt..

Ne uudet turkoosit kynät!

En tiedä miksi tämä tuli mieleen, mutta tulipa vain. En tarkalleen muista monennellako luokalla perinteisten keltaisten/oranssien lyijykynien tilalle tulivat turkoosit kynät, mutta ne olivat upea juttu! Ja mikä hienointa, ne taipuivat! Muistaakseni tätä kynää oli helpompi teroittaa verrattuna ”vanhanaikaiseen”.

Eihän se kynä mistään kumista ollut tehty, vaan jostain puuta joustavammasta materiaalista. Valitettavasti me oppilaat emme tätä rajoitetta ihan ymmärtäneet, vaan onnistuimme katkomaan kyniä. Opettaja taisi pistää stopin tälle touhulle. Uutta kynää ei saanut, vaan lyhyemmillä puolikkailla oli tultava toimeen kunnes kynä oli riittävän lyhyt. No, ihan ymmärrettävä ratkaisu opettajalta.

Oppituntien rakenne: perus, silti porukka oppi

”Hyvää huomenta!” ”Hyvääää huoomentaah!!”. ”Istukaa!” Tätä seurasi järkyttävä ryminä. Sitten otettiin tunnin teeman mukaiset kirjat ja vihot esille. Ja töihin! Opettaja kirjoitti taululle päivän aiheen, ja oppilaat tekivät muistiinpanoja. Tunnin aikana opettaja esitti myös kysymyksiä, jolloin oppilaat pysyivät aktiivisina. Välillä riittävästä hiljaisuudesta oli muistutettava. Luokassamme oli siis +/- 30 oppilasta, joista yllättäen lähti ääntä.

Tunteihimme ei kuulunut ilmiöoppimista tai muitakaan nykyajan työskentelytapoja. Kaikesta takapajuisuudestamme huolimatta opimme, ja porukka sai hyviäkin numeroita. Emme me mitään huippuoppilaita olleet (paitsi muutama), mutta jokainen kävi peruskoulun loppuun, siirtyi jatko-opintoihin, työelämään tai opiskeli lisää. Itse kuulun jälkimmäiseen porukkaan.

Jos rehellisiä ollaan, en koe lainkaan kärsineeni tuollaisesta ”perinteisestä” opetustyylistä.

Piirtoheitinkalvot

Olin toisella tai kolmannella luokalla kun tämä suuri ihme otettiin käyttöön. Perinteisen liitutaulun rinnalla piirtoheitin oli oikeasti hyvin moderni rakkine. Ja mikä parasta, jossain vaiheessa myös oppilaat saivat sitä kokeilla! Haasteena olivat ajoittain kuivuneet kynät, tai liian haalea väri.

Jottei opettajalla olisi ollut liian helppoa, ei tarvittu kuin pieni vilkaisu sivulle niin jo alkoi ”varjoteatteri”.

Ryhmätyöt: Ihmisbiologia jäi mieleen..

Okei.. en tykännyt ryhmätöistä. Tai en suoranaisesti inhonnutkaan, mutta jotenkin niistä puuttui sellainen tekemisen rauha. Joo joo, yhteystyötä pitää harjoitella pienestä pitäen! Onneksi selviän sellaisesta ihan kiitettävästi. No, oli miten oli muistaakseni viidennen luokan biologiaan liittyvistä ryhmätöistä kaksi jäi mieleen: oma ryhmäni sekä poikien ryhmän työ. Oman ryhmäni aiheena oli ihmisen verenkiertoelimistö. Työn toteutustapa oli klassinen: Yksi menee pitkän paperin päälle selälleen, ja hänestä piirretään kuva.

Alkuperäisenä tavoitteena oli merkitä verisuonten, erityisesti niiden merkittävimpien sijainti punaisella silkkipaperilla tai nauhalla. Nauhaa ei ollut, mutta silkkipaperia jonkin verran. Jonkin verran ei kuitenkaan riittänyt, eikä meillä ollut mitään punaista materiaalia suonia varten. Muistimme nähneemme kuvia, joissa verisuonia oli merkitty myös sinisellä. Emme siis olleet siirtyneet vielä valtimoihin ja laskimoihin. Kun esittelyn aika tuli, opettaja kysyi varsin vaikuttuneena olimmeko merkinneet erikseen valtimot ja laskimot. Valitettavasti olimme rehellisiä, eli kerroimme punaisen silkkipaperin loppumisesta. Se niistä grediiteistä!

Toinen mikä todellakin naurattaa oli poikien ryhmätyö. Poikien aihe taisi olla jotain sukupuoleen- ja elimiin sekä hormoneihin liittyvää. Pojat tekivät myös paperille ihmiskuvan”. Sivusta kuulin miten aiheeseen liittyvä hekotus oli muuttunut tuskailuksi: Mistä hahmolle saadaan vehkeet? Luovuus taisi iskeä, sillä pojat keksivät käyttää vessapaperin hylsyä. Hylsyn kiinnittäminen ihanteellisen lopputuloksen rakentaminen ei ilmeisesti ollut helppoa. Yhtäkkiä joku huusi: ”Ei varmana jätetä sitä noin.. se näyttää ihan raketilta!!” Kun ryhmätyön esittelyn aika tuli, pakko myöntää että raketti oli osuva kuvaus. Vaikka arvostan poikien vaivannäköä, vieläkin tuppaa naurattamaan.. Kyllä, huumorintajuni tätä tasoa.

Olimmeko me sitten niin takapajuisia?

Tavallisia oppitunteja ja ryhmätöitä rakettipeniksineen. Toki ala-asteen oppitunteihin mahtui muutakin. Tiesimme siis kyllä, että ihmisessä on muutakin kuin sukuelimet. -Vaikka tietyssä iässä huumori koostui navan alapuolen varustuksesa.. Toki maailma oli pikkuisen erilainen silloin. Esimerkiksi älylaitteita ei tuolloin ollut. Moni luki kirjoja ja kirjoitti käsin. -Siis myös vapaaehtoisesti. 

Toki tietokoneet ja Internet olivat tulleet monille tutuiksi. Mutta tuolloin nettiyhteys tuli puhelimen kautta. Voi jessus sitä ääntä.. Netissä harva pääsi roikkumaan ikuisuuksia, sillä talouden puhelin oli varattu. Kaikkea ei siis voinut katsoa netistä. Oli kysyttävä, tai käytettävä esimerkiksi kirjallisuutta. -Ja omia aivoja. Jos rehellisiä ollaan, koen digitalisaation tuoman mahdollisuuden ”googlettamiseen” laiskistaneen aivojani merkittävästi. Myös ulkoa opettelua oli, joskaan ei kansa- ja oppikoulun tyyliin. Minulla oli ristiriitainen asenne ulkoa opetteleluun. Tavallaan pidin siitä, se oli hauskaa ”aivojumppaa”. Toisaalta paine oppimisesta pisti unohtamaan kaiken opitun. Tämä koski siis esimerkiksi maiden nimeämistä kartalta. Vieraiden kielten sanat ja kertotaulut menivät kivuttomammin.

Vaikka tekstistäni saattoi saada käsityksen, että kritisoisin täysin nykyajan perusopetusta. Näin ei ole. Vaikka esimerkiksi kannatan numeroarviointia, sanallisen arvioinnin lisääntyminen ovat mielestäni todella hieno juttu. Myös lisääntyneistä valinnaisaineista olen suorastaan kateellinen! Maailma muuttuu, se on vain hyväksyttävä. Toisaalta olisi hyvä, että ennen kuin uusia metodeita otetaan käyttöön, kyseenalaistetaan vanhojen tapojen toimivuus, niin että tarve perustuu käytännön kautta saatuun tietoon. En ole mikään asiantuntija pedagogiikan alueella, että voisin lähteä liikaa kritisoimaan tai neuvomaan. Toisaalta kohteena ovat lapset ja nuoret, sekä heidän oppimisena. Se mitä ja miten hyvin he oppivat, vaikuttaa pitkälti heidän tulevaisuuteensa. Tällöin tehtyjen päätösten pohjalla lienee hyvä olla muutakin, kuin olettamuksia.