Nyt minä mieleni pahoitin: Mielensäpahoittamisen kynnyksen madaltuminen

Mielensäpahoittamisesta näyttää tulleen kuluneiden vuosien aikana suorastaan muoti-ilmiö. Tunnustan itsekin siihen sortuneeni satunnaisesti, mutta pieni vähennys on kieltämättä tehnyt hyvää. Lisää mielensäpahoittamisesta ja negatiivisuuskierteestä löytyy täältä. Joskus koen muun kuin säästä keskustelun suorastaan ahdistavaksi. Jos keskusteluun on aiheen vuoksi liitettävä pienikin määrä ihmisten jotain ihmisten ulkomuotoon viittaavaa, jokainen sana on siloiteltava viimeisen päälle sellaiseen muotoon, ettei yksikään kuulijoista kokisi verbaalista ulosantia loukkaavaksi. Toki kannata ns. perustason kohteliaisuutta, mutta joskus toivoisin ihmisten siirtyvän edes hieman kohti neutraalimpaa tilaa loukkaantumis -asemasta.

Arviointi on eri kuin arvostelu

Muistan kuinka teini-ikäisenä aloitettu kuvataide -harrastus erityisesti piirtämisen suhteen sai katsomaan ihmisiä, eläimiä ja ympäristöä ylipäänsä uudella tavalla. Aloin tarkastella näkemääni objektina ilman pohdintaa mitä ajattelen näkemästäni. Suomennettuna: Minua kiinnostaa mitä näen, ei se pidänkö näkemästäni vai en.

Tiedän etten ole ainoa joka tarkastelee näkemäänsä näin. Onneksi ”vertaistukea” on runsaasti. On kuitenkin tiettyjä asioita joiden sanominen ääneen tulkitaan usein välittömästi arvosteluksi: koko, ikä, muodot, toiminta jne. Ymmärrän miksi nämä ovat arkoja aiheita, sillä niillä on myös loukattu ihmisiä mahdollisia traumoja unohtamatta. Toisaalta en tiedä onko tämä ”hyssyttely -kulttuurikaan” hyvä asia.

Missä vaiheessa arviointi alkoi tarkoittaa samaa kuin arvostelu? Asiaan ovat toki voineet vaikuttaa vuosikymmenten aikana radikaalisti muuttuneet kauneusihanteet ja kulttuuri ylipäänsä. Asiaa voisi osaltaan selittää satunnaisella tasolla esimerkiksi herkitystyneellä mielentilalla tai ikävillä kokemuksilla. Omasta olemuksesta on revitty huumoria oikein reippaasti, ja jossain vaiheessa omalta kohdalta nauru ehti loppua. Nykyään jaksan niille taas nauraakin etenkin vääntäessäni pärstää orava-ilmeille. Mutta silloin kymmenkesäisenä olisin pahastunut neutraalistakin huomautuksesta ihan vain jatkuvan kiusanteon herkistämänä.

Joskus kuitenkin mietin, onko pahastuminen myös opittua. Pohdinta kuuluukin: Opetetaanko ihmisiä loukkaantumaan asioista, joista he muussa tapauksessa eivät välittäisi tippaakaan?

Puheet ulkomuodosta eivät määrittele ihmistä

Jostain syystä tätä on vaikea sisäistää. No, en minäkään ole tykännyt jos painoni muutoksia, ihoni kuntoa, mahdollisia uusia ryppyjä, ikää tai valintojani arvosteltaisiin päin naamaa. Ulkonäköön liittyvien kommenttien sulattamisvaikeudet laitan julkeasti syömishäiriötaustan piikkiin, mutta olen myös oppinut käsittelemään kyseisiä kommenttejä. Jos näytän jonkun mielestä hyvinvoivalta, en ole ”plösö”. Jos olen ”jo” 33-vuotias, en ole ikäloppu jne.

Myönnän ajoittain pelkääväni ajattelemieni asioiden sanomista ääneen. Jos näen kuvan tutusta ihmisestä selkeästi esimerkiksi pyöristyneenä, toivon hartaasti ettei hän johdattelisi minua ottamaan asiaan kantaa. Valitettavasti en osaa tyytyä hiljaisuuteenkaan, mikä koituu vastapuolen harmiksi. Pidän nimittäin luentoa vastaavan puheen miten en tarkoita sanomaani pahalla, vaan totean asian neutraalisti henkilö muuten arvostelematta. Kuinka sitä oikein voisi ilmaista asiansa niin, ettei kuulija ajattelisi kommentin liittyvän kohdehenkilön arvosteluun? Ei aavistustakaan..

Jokainen ulkoiseen olomuotoon yms. kohdistuva lause ei siis välttämättä määrittele ihmistä. Iän mainitseminen ei tee henkilöstä liian vanhaa, tai kehon koossa tapahtuvat ulkoiset muutokset eivät tee hänestä liian ”läskiä” tai ”kukkakeppiä”. Näihin kuuluisi varmaan liittää adjektiivit ”laiska”, ”epäonnistuja”, ”suorittaja” ja varmaan myös ”niuhottaja”. Molempiin liitetään usein myös adjektiivi ”ruma”. Onko tuo kaikki pakollista? Jos ihminen oppii liittämään nuo adjektiivit ulkonäön ARVIOINTIIN, hänellä on oltava rautainen itsetunto selviytyäkseen. Jos samainen henkilö ei itse ole asianomainen mutta sivusta kuulijan roolissa, hänellä on täysi työ puolustaa kohdehenkilöä. Tässä kohden voisi kysyä: Voisiko sen tulkinta -suodattimen tehoa säätää hieman kovemmalle vaihteelle?

Ihminen on arvokas ihmisenä, ei sen perusteella mitä hän ulkoisesti on. Ns. täyden ihmisen iän elävä ihmis -olento tulee käymään elämänsä aikana läpi lukuisia ulkoisia muutoksia elämänsä aikana. Muutoksista huolimatta hän säilyy ihmisenä läpi elämänsä, ja näin olleen myös arvokkaana.

Vähän tulkinta-apua esimerkeillä

Aika ihmiset saattavat kommentoida henkilön X ulkonäköä lähinnä kuvaillakseen häntä tai esimerkiksi todetakseen ulkonäössä tapahtuneet muutokset. Tietenkään kaikkea ei tule sanoa päin naamaa, mutta jokainen toteamus ei aina viittaa ensisijaisesti arvosteluun. Tässä muutama esimerkki lauseista, niiden ensisijaisesti tulkinnasta ja toisesta mahdollisesta tarkoituksesta.

• ”Hänellä on suuret rinnat!” Tulkinta A: ”Voi kamala mikä aivoton povipommi hänestä on tullut!” Tulkinta B: ”Muistin hänen rintojen olleen pienemmät.” Itse näkisin jälkimmäisen vaihtoehdon varsin neutraalina toteamuksena. Sitä ei ehkä parane huudella kovaan ääneen, mutta arvostelun sijaan henkilö luonnehti näkemäänsä ja vertasi sitä muistikuvaansa. Hänellä ei ollut aikomustakaan arvostella kyseistä henkilöä enempää ulkoisesti kuin ihmisenäkään.
• ”Onko hänellä jo uusi kumppani?” Tulkinta A: ”Voi luoja mikä kukasta kukkaan hyppijä! Ja eihän erostakaan ole kulunut riittävän pitkää aikaa! Kohta varmaan on taas uutta tyyppiä rinnalla..” Tulkinta B: Henkilö ei tarkoita toteamustaan arvostelevana tai päivittelevänä, vaan toteamuksena. Sana ”jo” voi olla harhaanjohtava, mutta ei välttämättä tarkoita mitään negatiivista. Henkilölle voi olla yksi ja sama koska kohdehenkilö sitoutuu uuteen kumppaaniin. 

• ”Onko hänelle tullut painoa lisää?” Tulkinta A: ”Voi kauhistus mihin kuntoon hän on itsensä päästänyt! Ei taida olla mitään itsekuria!” Tulkinta B: ”Hän näyttää erilaiselta kuin muistin”. Tavallaan ymmärrän miksi aihepiiri on arka, mutta asian toteaminen ei välttämättä leimaa itse ihmistä.
• Henkilön iän kuulemisen jälkeen: ”Ai hän on jo X vuotta vanha!” Tulkinta A: ”Jessus mikä ikäloppu!” Tulkinta B: ”Muistin hänen olleen X vuotta, ilmeisesti menin vuosissa sekaisin!” Sanat ”jo” ja ”vanha” eivät siis välttämättä tarkoita, että henkilö olisi täysi ikäloppu.

Pohdintaa

Ehkä yksi jos toinen odotti tätä lukiessaan koska on päivän suureen aiheeseen kantaa: Ylipainoisten kohteluun erityisesti terveydenhuollon puolella. Näkemykseni ei liene yllätys: Jos ylipaino on terveydelle haitaksi, on lääkärin velvollisuus kertoa asia. Lääkäri ei kuitenkaan kyseisellä tiedolla arvostele henkilöä ihmisenä. Sama pätee BMI:n toisen pään edustajiin. Toisaalta en tiedä miten kukin lääkäri on asian ilmaissut. Ehkä tökeröyttäkin mahtuu mukaan, jolloin pahastuminen on ymmärrettävää.

Pahastuminen taitaa olla yhtä subjektiivinen ilmiö kuin kipu: sitä ei voi vertailla. Ihmiset pahastuvat eri syistä, ja osa herkemmin kuin toiset. Uskallan kuitenkin väittää, että joskus kynnys pahastua voi käydä turhankin matalaksi, etenkin jos pahastuminen on ”opittua”. Pidän tärkeänä, että ihmiset uskaltavat puolustaa itseään ja arvoaan, mutta joskus pahastuminen sivuuttaminen voi olla yhtä lailla puolustamista kuin oikeus pahastua. Kansankielellä kyse voisi olla ainaisesta nokkiinsa ottamisesta. Jos jokainen sana ja ilmaisu on sensuroitava ja siloiteltava viimeisen päälle, voi kommunikointi muuttua vuosien mittaan hivenen haasteelliseksi. Toisaalta myös moraaliset haasteet astuvat mukaan: Jos jokin loukkaantumisherkälle alueelle sijoittuva asia uhkaa henkilön terveyttä tai turvallisuutta, onko hänen suojelemisensa pahastumiselta se nk. oikea teko?

Tähän loppuun voisin häpeällisen narsistisesti siteeraata aiempaa, ja jopa omaa tekstinäni: ”Entä jos en pahastuisikaan?” Tosin aika moni on varmasti esittänyt samaisen kysymyksen monessa eri muodossa. Ehkä en siis joudukaan kantamaan mukanani massiivista syyllisyyttä.

Mukavaa päivää kaikille! Ehkä itse loukkaannun viiden minuutin sisällä jostain aivan turhasta..