Mitä blogini minusta kertoo: Ex-anorektikko? Tetris-addikti? Liikunta -ja kosmetiikka -friikki?

Some kertoo harvoin ihmisestä koko totuutta. Olen skeptinen kiinnostavuudestavuudestani ”some-persoonana”, mutta kokeillaanpa silti. Blogini ei todennäköisesti anna meikäläisestä aivan selkeää kuvaa edes some-persoonana. Liikunta näyttää olevan päälimmäisenä, mutta joukossa on sekasotku vaikka mistä. Tässä jokunen blogissani esiintynyt realistinen tosiasia meikäläisestä ja vähän triviaalia päälle:

Taitoluistelu ja taitorullaluistelu

Ensimmäinen vie ehdottomasti voiton! Aloitin taitoluistelun kolmasluokkalaisena. Toisin sanoen liian myöhään kilpailemista ajatellen. Kohtalo oli kuitenkin ”sinetöity”, sillä kyseinen taitoluisteluseura oli perustettu vasta vuotta aikaisemmin, eikä seuralla ollut kilpailutoimintaa varmaan pariin vuoteen edes aloitettuani.

Muutaman ensimmäinen vuosi meni alisuorittamisen merkeissä. Tykkäsin luistelusta kovasti. En vain hoksannut että pieni lisäponnistus olisi kannattanut. Oletin että asiat etenevät pienimmällä mahdollisella vaivannäöllä. Totta puhuen olin koulussa samanlainen..

Myös meille myöhemmin aloittaneille tuli mahdollisuus kilpailla harrastesarjoissa. Karsintoja oli kaksi, ja sitten loppukilpailut. Olen kiitollinen vanhemmilleni mahdollisuudesta kilpailla. Vaikka reissut olivat joskus rankkoja, ne olivat oma kokemuksensa. Suupielien suunta määräytyi paljolti kisamenestyksen mukaan. Ai olinko muka huono häviäjä??? No comments. Lukion ensimmäisellä luokalla luisteluharrastus jäi negatiivisissa tunnelmissa (omalla asenteellani oli osuutensa) 15 vuoden breikille, kunnes 2014 kevätkaudella puin ylikapoiset Risport Laserit taas jalkaan. Sille tielle sitten jäätiin, ja tällä hetkellä ventataan josko hallit joskus taas aukeaisivat.

Taitorullauistelu tuli oheislajiksi muutama kesä sitten. Kiitos Nice-skaten, Snow white -rullat/terät ovat vieläkin käytössä! Taitorullaluisteluun olen suhtautunut vähemmän kunnianhimoisesti arkuuden vuoksi. Tosin vielä ei tiedä mitä tämä kesä tuo tullessaan.

Notkeusharjoittelu ja muu treeni

Oheistreeni on tärkeää jos vähänkin tavoitteellisemmin luistelua harjoittelee. Kyse ei ole ”hifistelystä”, vaan tosiasiasta: Kunnon on riitettävä harjoitteluun. Tällöin kuntoa pitää kohottaa jään ulkopuolella. En ole ohjeisharjoittelusta niin tarkka, mutta esimerkiksi hyppy -ja notkeusharjoituksia pyrin tekemään.

Notkeusharjoituksista myönnän olevani innostunut. Olen ottanut mallia vähän mm. rytmisestä voimistelusta, telinevoimistelusta sekä kilpa-aerobicista. Noloa ehkä, mutta jos rytmisestä voimistelusta tai kilpa-aerobicista löytyisi laadukas (eli kunnon harjoittelua) aikuisryhmä, kokeilisin mielelläni!

Ideat harjoitteluun löytyvät niinkin laadukkaasta paikasta kuin Youtube ja ajoittain Instagram. Lajin nimi liitettynä esimerkiksi sanoihin ”tutorial” tai ”exercise” antavat mukavasti materiaalia. Ajoittain etsimistä vaikeuttaa se, etten tunne lajissa käytettävien liikkeiden nimiä.

Syömishäiriötausta

Sairastuin syömishäiriöön ”virallisesti” joskus vuosina 2008-2009, ehkä aiemmin. Kovempi oireilu alkoi 2009. 2010 syksyllä olin osastohoidossa. Sairauteni oli siis anoreksia. Oireisiini kuului myös oksentaminen, mutta minulla ei ollut bulimialle ominaista ahmimista. Reipasta napostelua kyllä, mitä seuraava "morkkis" johti oksentamiseen.

Ainakin 2013 asti olin ”recovering” -tilassa, mikä käytännössä oli täyttä roikkumista ja välinpitämättömyyttä. Samoihin aikoinin epilepsia oireili voimakkaasti, ja lääkitystä vaihdettiin viidesti ennen nykyisen lääkkeen löytymistä. Syömishäiriökupla oli osastohoidon jälkeen voimakkaampi, ja olin todella ikävä ihminen. ”Minä” oli loppujen lopuksi ainoa henkilö jonka taisin todellisuudessa havaita. Muut olivat muita. Heillä ei ollut väliä, kunhan huomasivat minut, minun ongelmani ja minun ties mitä.

n. 28-vuotiaana ymmärsin etten voi enää elää kuin ylikasvanut viisivuotias. Lisäksi elämään oli tullut mies (nykyinen puoliso) ja hänen lapsensa. Olin myös aloittanut opinnot Helsingin yliopistossa. Olin jo saanut sen tuen mitä terveydenhuolto ja läheiset kykenivät tarjoamaan. Vaihtoehtoja oli kaksi: joko jään ikuiseksi toipujaksi yksin ilman tulevaisuutta, tai valitsen taistelun tulevaisuuden, ammatin kumppani ja ylipäänsä vähän sisältörikkaamman elämän puolesta. Vinksahtaneiden ruokakäsitysten korjaaminen vei vielä muutaman vuoden. 

Jälkimmäinen vaihtoehto ei ollut helppo saavuttaa, mutta näin 34-vuotiaana olen tyytyväinen ratkaisuuni. Kaikki se vaati oikeastaan nöyryyttä ja alistumista. Minä ja syömiseni emme ole enää maailman napa, jotka näennäisesti leikkivät empaattista ja ymmärtäväistä. 

Pitkä opiskelutausta

Olen alkuperäiseltäni koulutukseltani bioanalyytikko amk. Sitten ”muutaman” mutkan ja kiemuran kautta pääsin Helsingin yliopistoon opiskelemaan teologiaa syksyllä 2013. Valmistuin maisteriksi syksyllä/jouluna 2018. Pääaineeni oli Suomen ja Skandinavian kirkkohistoria.

Paheena kosmetiikka

Meikeistä en suoranaisesti välitä, mutta meikkaisin mielelläni muita. Sama pätee kampausten tekemiseen. Mutta ihonhoitotuotteet ovat paheeni. Haksahdan todella helposti uutuuksiin. Vaikka suosin suurimmaksi osaksi ”halpiskosmetiikkaa” josta Cien lienee suosikkini, pidän myös esimerkiksi Lumenen Valo -sarjan tuotteista. Lisäksi olen kiinnostunut k-kosmetiikasta metodeineen. Noudatan niitä tosin vain puoliksi, lähinnä sen mukaan mistä ihoni tykkää.

Nk. kulmakiviäni ihonhoidossa ovat riittävä kosteutus, UV-suoja, hellävaraisuus ja mahdollisimman vähäinen veden käyttö. Puhdistuksessa käytän yleensä misellaarivettä, kosteusvoidetta ja ajoittain öljyä (baby oil).

Vaikeuksia levätä/palautua

Silloin tällöin kirjoitan joogasta, rentoutumisharjoitteista sekä kofeiinin vähentämisestä. Näitä yhdistää vaikeus levätä riittävästi. Onneksi mainitut keinot ovat jopa toimineet.

Muut harrastukset

Lukeminen lienee ainoa säännöllinen harrastus. Yleensä se ajoittuu iltaan ja nukkumaanmenoa edeltävään aikaan. Erityisesti pidän elämäkerroista, historiallisista tarinoista sekä historia-aiheisista tietokirjoista. Kiinnostukseni kohdistuu kuitenkin ns. yksilö/pienempien yhteisöjen tasolle. Tietämykseni on myös kapea-alaista. Erityisen huono olen maailmansotien historiassa. Ensimmäistä maailmansotaa käsittelevä kurssi yläasteella meni totaalisesti penkin alle.

Soitan pianoa ja viulua, hallitsen myös joten kuten kitarasäestyksen. Tällä hetkellä kaikissa on off-kausi, mutta kitaraa tulee ”pakon edessä” (mutta vapaaehtoisesti) soiteltua hieman säännöllisemmin. Muita on/off -harrastuksia ovat kuvataide ja käsityö.

Trivial -sälää

1. Olen vasenkätinen. 2. Minulla on lähes peffaan asti ulottuva tukka. 3. Lempipelejäni ovat mm. Alfapet ja Tetris. Jälkimmäiselle kelpuutan vain vanhan Gameboyn. Vähän kehuja: ennätykseni oli taso 16 ja pisteet ylsivät ”rakettiin”. Tietokoneella suosikkipelejäni ovat mahjon ja pasianssi. Tykkään myös ristikoista ja sudokuista. -Kunhan ovat riittävän helppoja.

Että näin hurjia paljastuksia! Mikäli kysymyksiä ilmenee, voin käsitellä niitä joko kommenteissa tai erillisessä Q&A -tekstissä.

Mukavaa pääsiäistä kaikille!

Näitä liikuntamahdollisuuksia alkaa olla ikävä! (vaikkei saisi)

Vaikka en poikkeustilan alettua pahemmin murehtinut rajoittuneista liikkumismahdollisuuksista, myönnän että ajoittain poden pientä turhautumista. Näin alkuun mainittakoon että kyseessä ei ole korkean vakavuustason kysymys, tietenkin ihmisten terveys ja turvallisuus menee etusijalle. Pidän kuitenkin oikeutettuna edes vähän haikailla ”turhuuksien” perään, sillä asian toteminen ääneen tuskin tekee ihmisestä itsekästä. Perustelu: Tällä hetkellä moni kaipaa asioita, jotka ovat poikkeustilan seurauksena poistuneet käytöstä.

Jäälle ja salille olisi kiva joskus päästä..

Kyllä, minä itsekkyyden perikuva kaipaan jäälle. Luistelu jäähallissa tuntuu yksinkertaisesti parhaalta tavalla luistella, ja samalla jäävuorot ovat mukava sosiaalinen tapahtuma. Tällä hetkellä rullikset ovat ns. vaihtoehtoinen harjoitteluväline, joskaan ei huono. Mutta valitettavasti joudun totetamaan viihtyväni jäähallissa paremmin.

Kaipaan myös salitreeniä. Periaatteessa akroharjoituksia voi tehdä ulkona ja jossain määrin sisällä, mutta se vaatii omat säätönsä. Sisällä käytettävissä oleva tila rajoittaa, samoin välineet. Joogamatto tuo jossain määrin kitkaa, mutta on sen verran ohut että kuperkeikkakin tekee kipeää. Ulkona sää tahtoo ajoittain rajoittaa treenaamista ulkosalla. Sade tekee lisäksi läheisen urheilupuiston tekonurmen julmetun liukkaaksi. Mutta onneksi "kotisalille" löytyi uusi liike, jossa tavoitteeksi voisi ottaa nopeamman tempon..

Kun ei meinaa päästä rulliksillekaan!

Säästä on aina turvallista puhua: Helvata noita sateita kun tekevät koriskentän asfaltin liukkaaksi!! Eilen piti keskeyttää harjoittelu kun meinasin märässä asfaltissa lentää kyljelleni. Ei hätää, seuraavana päivänä uudelleen! Ja sitten ystävällinen ääni säätiedotuksessa toteaa: ”Huomenna lähes koko Suomen yli liikkuu sadealue..”. No kiitos vaan! Eli kuten vimeisen muutaman viikon aikana on tehty: Odotellaan jälleen. Jos hyvin käy, viimeistään lauantaina tai sunnuntaina pitäisi tulla uusi mahdollisuus päästä harjoittelemaan.  

Joko maailmanloppu sittenkin lähestyy?

Uskon että tämä ei koidu kohtalokseni, kärsivällisyys on vain ajoittain koetuksella. Tällaisista asioistahan ei saisi näinä aikoina vinkua, mutta toisaalta turhamaisuudet pitistävät kummasti monen arkea.

Koronan aiheuttama poikkeustila kestää juuri niin pitkään kuin kestää. Säähänkään ei voi vaikuttaa. Käytännössä tämä näyttäisi tarkoittavan mainittujen asioiden hyväksymistä. Odottelen siis kiltisti kuivempia kelejä muuta tehden. Onneksi kotitreeni on mahdollista. Sen laatuun ja mielekkyyteen voi varmasti vaikuttaa pienillä (toivottavasti) investoinneilla. Esimerkiksi vähän paksumpi jumppamatto voi auttaa kummasti. Ja moni salilla keksitty/opittu liikee onnistuu ulkosallakin. Mm. tätä on testattu myös urheilupuistossa: 

Kiitos ”lajitovereiden” Instagram -päivitysten, ideoita oheisharjoitteluun on löytynyt oikein mukavasti! Esimerkiksi hyppynaru on siirtynyt treenikassista olohuoneen sohvalle taukojumppia varten.

Luvassa on myös hieman suurempia ja kauan odotettuja investointeja, mutta niistä lisää suunnitelman oikeasti siirryttyä toteuttamisen tasolle. Tästä (toivottavasti) lisää viimeistään parin viikon kuluttua..

Näin loppuun voisi todeta liikkumisen sujuvan edelleenkin harvinaisen hyvin ja mutkattomasti olosuhteisiin nähden. On suuri onni ettei liikkumista ulkosalla ole toistaiseksi rajoitettu. Vaikka rajoitukset ovat tarkoitettu parhaaksemme, on luonnollista että joitain asioita kaipaa. -Olivat ne miten turhia ja pinnallisia tahansa. Mutta näillä olosuhteilla mennään, ja tänään näyttää ulkoilu vielä onnistuvan. Wohoo!

Kaipaako joku muu liikuntamahdollisuuksia joihin ei juuri nyt pääse?

Kiusaaminen sosiaalisessa mediassa voi lisääntyä

Koulukiusaaminen lienee ilmiönä niin vanha kuin jotain kouluun viittaavaa on ollut olemassa. Omalla kohdallani kiusaaminen rajoittui lähinnä yläasteeseen. Olisin mielelläni jättänyt kiusaamisen kohteena olemisen väliin, mutta toisaalta pääsin helpommalla kuin esimerkiksi he, joita on kiusattu alusta asti. Pahimmassa tapauksessa kiusaaminen jatkuu vielä toisen asteen opintojen aikana.

Olin kiusaamiseen kohteena stereotyyppinen tapaus: riittävän vähän kavereita, riittävän puolustuskyvytön ja muutenkin kaikin puolin sopiva yksilö silmätikuksi. Myönnän olleeni käytökseltäni, kiinnostuksen kohdiltani ja pukeutumiseltani hieman massasta eroava. Luulen kuitenkin että perimmäinen syy kiusaaamiseen oli olemassaoloni. Minua ”suojelivat” asiat joista olin kiinnostunut, sillä niiden ansiosta saatoin keskittää huomioni koulupäivän jälkeen kiusaamisesta toisaalle.

Kiusaaminen ennen

Omana aikanani koulukiusaaminen oli ns. konkreettista, ja päättyi viimeistään kotona. Nk. pilapuheluita ilmeisesti harrastettiin jossain määrin. Saatuani ensimmäisen kännykkäni 7. luokalla en antanut numeroani kuin luotettaville tutuille, joten pilapuhelut eivät olleet ongelma. Minun ei myöskään tarvinnut pelätä bussissa, sillä asuin eri paikkakunnalla kuin kiusaajat.

Kokemani kiusaaminen koulussa oli pääasiassa sanallista, yleensä huomion kiinnittymistä jokaiseen liikkeeseeni, vaatekappaleeseen jne. 7-8. luokan mukana oli myös seksuaalista ahdistelua, mihin tuohon aikaan ei katsottu tarpeelliseksi puuttua. Jos asiasta kykeni kaiken häpeän keskellä edes jotenkin puhumaan auktoriteeteille, asialle lähinnä naurahdettiin toteamalla: ”Se tykkää sinusta”. Asiaton fyysiselle kosketukselle niin ikään annettiin siis lupa.

Kiusaaminen sosiaalisessa mediassa

Kiusaaminen sosiaalisessa mediassa asia, mistä paitsijäämisestä en ole pahoillani. On toki mahdollista, että esimerkiksi blogissani yritettäisiin jotain vastaavaa esimerkiksi asiattomilla kommenteilla. Olen tässäkin päässyt helpolla, sillä ajoittain kirjoittajille kirjoitetut kommentit ovat niin käsittämättömiä, että ajoittan herää kysymys kirjoittajan todellisesta iästä.

Toisaalta asenteeni lähenee kaksinaismoralismia. En hyväksy asiatonta kommentointia, oli henkilö miten ”turha julkkis” tahansa. Samaan aikaan kuitenkin pidän luonnollisena hyväksiä riskiä joutua negatiivisen huomion kohteeksi. Tällöin sen hetken tai tulevan julkisen persoonan on hyväksyttävä maalitauluksi joutuminen. En ole erityisen ylpeä tästä ajattelutavasta. Toisaalta pidän sitä rehellisenä, ja karun realismin olemassaolon hyväksymisena. Itse karun realismin olemusta en hyväksy.

Ilmiönä kiusaaminen somessa ei ole aivan yksiselitteinen. Mikä näin aikuisen näkökulmasta näyttää pahalta, lapsi/nuori itse pitää sitä normaalina ikäryhmänsä huumorina. Toisaalta tällainen ajattelumalli voi madaltaa lapsen/nuoren kynnystä hyväksyä myös häntä loukkaava toiminta. Jos kiusaaminen todella alkaa häiritä itse käyttäjää, hän kohtaa haasteen: Somesta ei voi poistua, sillä se on samalla merkittävä osa yhteydenpitoa ja yhteisöön kuulumista.

Entä nyt, kun somen käyttö lisääntyy?

Koulujen sulkemisen ja sosiaalisen (konktreettisen) kanssakäymisen vähennyttyä some alkaa olla ainoa tapa olla yhteydessä ikätovereihin ja muihinkin. Olosuhteiden pakosta kiusaaminen koulun alueella päättyy ainakin väliaikaisesti. Tämä ei välttämättä tee loppua kiusaajien tarpeelle kiusata, sillä sosiaalisen median kautta heillä on mahdollisuus olla osa yhteisä, ja näin hakea siellä oma tuttu roolinsa: alistaja.

Toki kiusaamisen roolijako on yhtä henkilöä monimutkaisempi, mutta se ei välttämättä sulje pois saman roolijaon toteutumista sosiaalisessa mediassa. Ehkä asennoidun yleisesti moneen asiaan liian pessimistisesti, mutta nk. nettikiusaamisen lisääntymisen riski näin poikkeusoloissa huolestuttaa. Toisaalta tilanne ei olisi sen parempi normaalioloissakaan. Sosiaalinen media ympäristönä on vain omalla tavallaan haasteellinen. Surullisen yleiseltä vaikuttavat esimerkiksi kiusaajien yritykset sabotoida kohteidensa käyttäjätilejä, mikä taas hetkessä näyttäytyy muille käyttäjille. Rehellisyyden nimissä en osaa edes kuvitella miltä tällainen saattaa tuntua.

Pohdintaa

Kiusaamisen määrään voidaan vaikuttaa, mutta edelleen pessimistisenä ajattelijana en uskalla uskoa mahdollisuuteen poistaa kiusaaminen kokonaan. Pidän kiusaamista sosiaalisessa mediassa vaikeampana ilmiönä kuin kiusaamista ”livenä”. Ainoa mitä itse voin edes ennakoivana ”hätäensiapuna” neuvoa, on salasanojen säännöllinen muuttaminen. Vaikkei minulla omia lapsia olekaan, kehotan jokaista vanhempaa neuvomaan jälkikasvulleen saman:

Vaihda salasanasi 1-2 viikon välein. Käytä sekä kirjaimia että numeroita, käytä myös isoja kirjaimia sekä erikoismerkkejä.

Lapset ja nuoret ilmeisesti saavat myös aikuisilta asiattomia viestejä, jotka he yllättävän hienosti osaavat nykyään deletoida. Surullisia poikkeuksia laskematta uskon, että harvinaisen moni lapsi ja nuori osaa suojautua somessa ainakin epämääräisiltä aikuisilta. Oman ikäluokkansa tuttujen kanssa tilanne voi olla toinen. Yleinen hyväksyntä voi johtaa siihen, että epäasiallinen toiminta jää tunnistamatta. -Vika on kohteessa. Hänellä on huono huumorintaju, tai hän ei vain ymmärrä.

Voin kokemuksesta todeta, että viiveellä ymmärretty satuttava toiminta voi satuttaa ja traumatisoida, vaikka asian ymmärtäisi vasta aikuisiällä. Lisäksi satuttavan toiminnan hyväksyminen voi kasvattaa ihmistä kieroon: Hän ei opi puolustautumaan, vaan antaa tehdä itselleen asioita, jotka todellisuudessa eivät ole hyväksyttäviä. Paha olo on merkki jälleen huonosta huumorintajusta tai siitä, että satuttava toiminta luullaan ”normaaliksi”.

Tämän tekstin kirjoittaminen ei ollut helppoa, vaikka se on pyörinyt mielessä pitkään. Koulujen sulkeminen ja sitä kautta lisääntyneen sosiaalisen median käytön lisääntyminen kuitenkin kannusti/painosti tämän tekstin kirjoittamiseen. Tämä ei tee minusta sankaria tai parempaa ihmistä. Mutta toivon että erityisesti vanhemmat kotiopetuksen tuomien haasteiden keskellä jaksaivat puhua aiheesta ja suorastaan vaatia tuota salasanan säännöllistä vaihtamista.

”Parempi myöhään kuin ei milloinkaan”. Allekirjoitan tämän, mutta näin edelleen pessimistinä totean, että myöhempi ei sulje pois pahemman ilmenemistä.

Aiheen masentavuudesta huolimatta toivotan kaikille mukavaa viikkoa!