Myönnän
että minulla on taipumus viihtyä todella pienen alueen sisällä.
Luulen että maisemien tai ylipäänsä paikan vaihtaminen
säännöllisesti ei koskaan ole ollut minulle niin tärkeää kuin
se, että teen jotain mistä olen kiinnostunut. Vaikka vaihtelu
virkistää, koen paikan vaihtamisen jollain tapaa stressaavaksi. Syy
on yksinkertainen: olosuhteiden muuttuminen ”häiritsee” asioita
joita teen. Kuulostaa ehkä oudolta ja rajoittuneelta. Kykenen siis
kyllä tekemään reissuja sekä muuttamaan tekemisiäni, mutta en
voi sanoa sen olevan helppoa.
Näitä
tekemisiä voisin hyvin kutsua myös harrastuksiksi. Osalle/monille
harrastukselle on oleellista harjoittaa sellaista omassa erillisessä
paikassaan, joka ei siis ole oma koti. Minä taas voisin tehdä
kaiken kotona ja ulko-ovesta parin metrin päässä jos sellainen
olisi mahdollista! Juu, saa nauraa. Mikä siinä tekemisessä sitten
on niin hienoa, että sen perässä voi vaikka asettua hävettävän
pienelle liikkuma-alueelle?
Mielekkyys
ja kiinnostavuus
Minkäs
sille voi kun joku asia vie mukanaan! Vaikka opiskelun aikana tuli
koettua yhtä sun toista mikä kiinnostaa, jotenkin kaipaan sen
ohelle jotain vastapainoksi. Luistelu on lajina todella monipuolinen,
ja ”työllistää” helposti jään ulkopuolellakin. Se kaikki on
siis täysin vapaaehtoista. Se jään ulkopuolinen puuha on off-ice
-harjoittelun ohella myös vähemmän liikunnallista: liikkeiden
katsomista Youtube -videoilta, kisaohjelman suunnittelua ja sitten
musiikkien väsäämistä. Aikaa voi säästää toki teettämällä
nuo asiat niitä osaavilla. Rahaa siinä sen sijaan ei säästä.
Koreografiassa hyödynsin minua osaavamman henkilön apua, ja
lopputulos oli oikein mukava ja itsekin sain vähän uutta oppia.
Musiikit sen sijaan teen mieluummin itse, sillä pidän siitä
puuhasta ahterin puutumisesta huolimatta.
Luistelun
ohella pidän mm. soittamisesta, vaikka olenkin joutunut luopumaan
siihen panostamisesta. Jos hyvin käy, ehkä sekin aktiviteetti
lisääntyy vähän pysyvämmin jatkossa. Joskus mietin olenko hieman
vieraantunut soittamisesta, mutta kyllä se kipinäkin iskee
säännöllisesti. Soittamisen lisäksi lukeminen on pysynyt ns.
vakioaktiviteettina päivittäin. ”Omien” kirjojen lukeminen on
rajoittunut iltoihin, mutta kenties siihenkin tulee lähikuukausina
muutosta. Mutta tuo iltalukeminen riittää oikein hyvin, pääasia
että saan lukea muutakin kuin opiskeluun liittyvää materiaalia.
Vaikka aikaa on se reippaasti alle puoli tuntia, koen ne minuutit
todella tärkeiksi.
Uuden
oppiminen eri tasoilla
Nuorempana
koin uuden oppimisen ja kehittymisen eteenpäin suuntautuvana
jatkumona: aina vain enemmän ja haasteellisempaa. Parin kuluneen
vuoden aikana olen yhä enemmän kiinnostunut kehittymisen eri
tasoista. Itse koen tämän esimerkiksi ilmaisun kehittymisenä
tekniikan ohella/sijaan. Tämä on sovellettavissa niin jäälle kuin
sen ulkopuolelle, eikä ainoastaamaan liikkeen tekemiseen tai
musiikin tuottamiseen. Esimerkiksi kirjoja lukiessa kirjan herättämät
ajatukset voivat olla aivan uusia niin suunniltaan kuin tasoltaan:
”En ole aikaisemmin ajatellut asiaa tässä valossa!”. Koen uudet
ajatukset ja oivallukset eräänlaisena uuden oppimisena.
Vaikka
soittoharrastus on jäänyt vähemmälle, edelleenkin pidän
erityisesti hetkistä joina oivallan kappaleesta jotain uutta. Sen ei
tarvitse olla tekniikkaan liittyvää, vaan esimerkiksi toistuvien
tai varioitujen rakenteiden löytämistä: ”Hei, tuo alkuosan teema
toistuu tässä vähän eri sävelillä, mutta rakenne on sama!”
Osa
identiteettiä
Mitä
pidempään tiettyjä asioita tekee, sitä enemmän ne tulevat
jollain tavalla osaksi persoonaa. Toisaalta tämä ajatus ei ehkä
ole aivan yksiselitteinen, sillä en tuskin joidenkin asioiden
jääminen pois ainakaan suoranaisesti muokkaa persoonaa. Jos
ajatellaan esimerkiksi luovuutta, sitä voi toteuttaa usealla eri
tavalla. Jos henkilö tanssin kautta ilmaisee itseään ja kertoo
tarinoita, tanssin jääminen pois tuskin vie luovuutta pois.
Samainen henkilö voi löytää uusia väyliä toteuttaakseen luovaa
puoltaan. Luulen että luovuutta voi ilmentää jo ajatustasolla,
sillä mitäpä sitä rajoittamaan.
Oli
kyse sitten soittamisesta, luistelusta, lukemisesta tai vaikkapa
käsitöistä, ne kaikki ovat vuosien mittaan tuleet osaksi minua
itseäni. Jos jokin niistä pitäisi yhtäkkiä lopettaa, myönnän
että se kirpaisisi. Vaikka moni tuttavani ehkä ajattelee että
luistelu on ainoa asia minkä näen koko maailmassa, jos joutuisin
vaikkapa silmäongelmien vuoksi lopettamaan lukemisen, kyllä se
olisi vaikea tilanne!
Identiteetti
tekemisessä
Toisinpäin
siis myös! Koen että ”minä itse” ilmenee soittotavassa,
luistelussa, tavassa valita lukemistoni jne. Joskus olen pitänyt
monia asioita niin ikään virheellisinä, tai puutteellisina.
Paukutan pianolla aika voimakkaasti vasemmalla kädellä jos huomio
vähänkin harittaa. Tähän syy on vasenkätisyydessä. Jos kappale
on pitkä, vasemman käden voimakkuus ilmenee väkisinkin jossain
kohtaa. Olen aina pitänyt tätä puutteena, mutta toisaalta se on
myös osa minua, sillä olenhan vasenkätinen.
Luistellessa
tämän ajatuksen soveltaminen onkin jo vaikeampaa, sillä en
itsekään pidä muutamista asioista: huonot ojennukset, ajoittain
huono ryhti ja hitaus. Toisaalta ehkä sellainen ihan hyväkin
itsekriittisyys on osa minua? Siinä ohella mukaan saisi tulla hieman
tehokkaampi virheliikkeiden parantaminen.. Olen periaatteessa arka ja
ajoittain pelkään brutaalia todellisuutta. Lukemistoni kautta pyrin
selkeästi tutustumaan myös karuihin tosiasioihin esimerkiksi
elämäkertojen kautta. Eihän se koskaan vastaa elettyä
todellisuutta, mutta ainakin kertova sellaisesta jotain.
Pohdintaa
Asiat
voivat viedä mennessään! Ehkä se uppoutuminen eri asioihin johtaa
siihen, että alueellinen paikanvaihdos ei aina ole pakollista.
-Vaikka säännöllisesti joskin hyödyllistä ja virkistävää.
Ymmärrän toki ihmisiä jotka tarvitsevat aikaa myös arkisen
ympäristön ulkopuolella. Minullekin sellainen tekee kyllä hyvää,
mutta joskus on vain vaikea siirtyä ei niin jokapäiväiseen
ympäristöön.
Olen
joskus miettinyt missä paikassa oikeastaan haluaisin asua. Joskus
aikaisemmin asuisinko mieluummin suuressa kaupungissa,
pikkukaupungissa, taajama-alueella vai maaseudulla. Jokin
pikkukaupungin ja taajama-alueen välimuoto hyvillä kulkuyhteyksillä
ja peruspalveluilla kelpaisi hyvin. Ratkaisevaa oikeastaan on, voinko
tehdä asuinpaikassani niitä asioita jotka ovat minulle tärkeitä.
Kyllä, mahdollisuus luisteluun säännöllisesti vaikuttaa paljon,
ainakin juuri nyt :D No joo, kyllä työpaikkakin kohtuullisen matkan
päässä olisi ihan mukava juttu. Mutta loppujen lopuksi itse
sijainnilla ei ole väliä. Toki turvallisuus olisi myös suuri etu.
Ihmiset
ovat erilaisia, samoin heidän näkemyksensä harrastuksista. Osalle
ne ovat keino päästä arjen ulkopuolelle, jolloin harrastuksen on
myös oltava jossain arkisen ympäristön ulkopuolella. Itse taas
kuulun heihin, jotka käyvät arjen ulkopuolella paikkaa vaihtamatta.
Tämä ei ole välttämättä vahvuus, sillä se laiskistaa paikan
vaihtamisessa, mikä taas ei ole hyväksi sekään. En kuitenkaan
usko että olisi vain yksi ja ainoa tapa suhtautua harrastuksiin, tai
määrillä sellaiset. Ja parempi näin, sillä väärin toimivia
ihmisiä olisi varmasti aika tavalla enemmän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti