Hyvä paha kuntotesti

Viime aikoina koulujen liikuntatunneilla tehdyt kuntotestit ovat herättäneet keskustelua. Osa kokee kuntotestit nöyryyttäviksi, minkä vuoksi testeistä olisi hyvä luopua. En tiedä millaisia testit nykyään ovat. Todennäköisesti suuria muutoksia ei ole tapahtunut. Mielessäni palasin takaisin peruskoulun ajoille. Ensimmäisiä kuntotestejä taidettiin tehdä ala-asteella, ja säännöllisemmin yläasteella. Ala-asteella kuntotesteihin taisi liittyä lähinnä lihaskunnon testaamista. Ehkä kestävyystestejä oli, mutta sellaisista ei ole muistikuvaa. Yläasteelta muistan sen sijaan cooperin testin, ja lukiosta sukkulajuoksun. Vaikka olin melko aktiivinen liikkuja jo ala-asteella, en kuulunut luokan "kärkijoukkoon". Jos totta puhutaan, en tainnut erityisemmin pitää liikunnasta. Joukkuepelit sählyä laskematta olivat epämieluisia. Juoksussa hävisin aina vaikka kuinka yritin pinkoa eteenpäin. Asiaan saattoi vaikuttaa se, että olin monia melkein päätä lyhyempi. Pituushypyssä olin keskinkertaisuus luisteluharrastuksesta huolimatta. Kuulantyönnössä kuula sentään irtosi kädestäni, mutta matkan pituudella en voi kehuskella. "Pitkän matkan juoksussa" väsähdin puolen kentän jälkeen. Korkeushypyn tekniikkaa en vain koskaan oppinut. Yläasteella en ollut sen taitavampi. Joukkuepelejä aloin inhota, ja "oikeasti" urheilevat tytöt (taas päätä pidemmät) peittosivat minut yleisurheilussa niin tehokkaasti, etten viitsinyt ottaa osaa kilpailuihin. 9. luokalla liikunnasta ensimmäisen yhdeksikköni, mikä taisi johtua siitä, että balettia tanssinut opettaja arvosti taitoluistelua.



Kokemukseni koululiikunnasta eivät siis ole positiivisimmasta päästä, mutta en sanoisi niitä traumatisoiviksi. Voisin asennoitua koulun liikuntaan samaan tapaan kuin fysiikkaan: ei kuulunut vahvuuksiini, mutta selvisin enemmän tai vähemmän kunnialla. Erona näiden oppiaineiden välillä on lähinnä se, että liikunta on edelleenkin suuri osa elämääni, fysiikka luojan kiitos vähemmän. Kuntotestit eivät kuitenkaan olleet mikään järkyttävä kokemus, vaikka kerran moraalikäsitykseni joutuikin koetukselle. Kestävyystestit olivat kieltämättä todella epämiellyttäviä! Toisaalta en edelleenkään pidä kestävyysharjoittelusta, kuten kerran jos toisenkin olen todennut. Ylävartaloon kohdistuneista lihaskuntotesteistä en jostain syystä muista mitään. Lieneekö alitajunta tarkoituksella pyyhkinyt ne muistot pois? Absurdia kyllä, onnistumiseen liittyvä muisto kaihertaa yhä mieltä. Sen sijaan että olisin yläasteella kuulunut suosittujen tyttöjen joukkoon, sain huomioni kiusaamisen muodossa. Statukseni ei siis ollut korkein mahdollinen. Taitoluisteluharrastuksen ja oma-aloitteisen harjoittelun ansiosta vatsalihakseni olivat hyvässä kunnossa, samoin reisilihakset. Meillä oli vuosittainen kuntotesti. Liikuntaryhmässä oli myös tyttö, joka harrasti tanssia. Vatsarutistuksia piti tehdä äänisignaalien tahdissa, mutta innostuin hieman liikaa. Tein siis aluksi rutistuksia kaksinkertaiseen tahtiin (parini pokkana laski jokaisen, siitä kiitos!). Minä ja tanssia harrastanut tyttö jatkoimme testin loppuun asti. Koska aluksi tein rutistuksia liian tiuhaan tahtoon, tulokseni oli korkeampi kuin toisella tytöllä. Tästä nousi suuri kohu, sillä minä luoka luuseri en mitenkään voinut selättää tanssia harrastavaa, "coolimpaa" tyttöä. Opettaja hiljaa nyökkäsi ja totesi asian ovan näin. Tunnin lopussa opettaja kutsui minut luokseen ja sanoi hiljaa: "Kyllä minä näin että teit enemmän. Merkkasin kyllä oikean tuloksen, mutta jouduin valehtelemaan etteivät tytöt olisi kimpaantuneet." Kiitos ja hyvää päivänjatkoa. Yritän olla ymmärtäväinen opettajaa kohtaan, mutta ajoittain se tuottaa vaikeuksia.



Ovatko koulun kuntotestit nöyryyttävä kokemus? Asenteella lienee suuri vaikutus. Kuntotestien pitäisi olla henkilökohtainen mahdollisuus tarkastella omaa kuntoa ja sen kehitystä. Jos oppilaat kilpailevat keskenään, testit voivat todella olla nöyryyttäviä. Jos kilpaileminen on välttämätöntä, niin vastustajana tulisi olla testin tekijä itse. Surullinen tosiasia on, että oppilasjoukossa on aina enemmän liikkuvia ja vähemmän liikkuvia. Jokaisella omat vahvuutensa ja heikkoutensa, aivan kuten arjen karussa todellisuudessakin. Ennen kuntotestien tekemistä oppilaille olisi hyvä tehdä selväksi, keitä ja mitä varten testit tehdään. Jokaisella on lähtötaso, On myös hyvä muistaa, että aktiivisesti urheilevia oppilaitakaan testin tulos ei ehkä miellytä. Vaikka he olisivat liikuntatunnilla parhaita, harrastuksen parissa heillä voi olla paljon parannettavaa. Lähtötasosta lienee siis turha luoda kilpailuasetelmaa, sillä jokaisen lähtökohdat ovat erilaiset. Kuten omasta kokemuksesta voin todeta, myös paras tulos voi aiheuttaa ongelmia.

Jos kuntotesteihin liittyy puolin ja toisin negatiivisia assosiaatioita, kannattaako niitä jatkaa? Itse vastaisin myöntävästi. Oikealla asenteella kuntotestit voivat rohkaista kilpailemaan itsensä kanssa. Vaikka lapsia, nuoria ja aikuisiakin pyritään ylisuojelemaan negatiivisilta kokemuksilta. kuntotestit ovat loistava mahdollisuus "katsoa peiliin". Vastustan viimeisen päälle aiheeseen liittyvää pilkkaamista. Mutta toisaalta jos parannettavaa on, tuntuu suoranaiselta heitteillejätöltä suojella oppilasta tai aikuista tältä tiedolta. Ns. hyvän kunnon ei tarvitse tarkoittaa testien huipputuloksia, mutta jos esimerkiksi puolen kilometrin reipas kävely tuntuu mahdottomalta (ilman perussairautta), voi parantamiseen olla syytä. Kuntoa ei paranneta liikunnanopettajan tai lääkärin mieliksi, vaan henkilön oman itsensä parhaaksi. Vähintäänkin kohtuullinen terveys kuuluu mielestäni perusoikeuksiin, ellei huono onni, geenit tai vaikkapa kulman takaa kurvannut auto toisin päätä. Haukkumista ja nimittelyä en hyväksy, mutta en myöskään "hyssyttelyä" loukkaamisen tai traumatisoimisen pelossa. Vaikka edustin aikoinaan toista ääripäätä, on äärimmäisen kiitollinen kun kehoni tilaa ei sensuroitu. Eihän niiden tosiasioiden kuuleminen mukavaa ollut, mutta epämukavuus oli pieni hinta siitä, mihin terveydentila olisi voinut kääntyä.



Kenties näitä surullisen kuuluisia kuntotestejä ei ole tarpeen demonisoida, mutta asenteita voisi hieman muuttaa. Vaikka koulujen resurssit eivät ehkä riitä, testien suorittaminen henkilökohtaisesti voisi auttaa hieman. Parhaimmillaan testeillä voidaan kannustaa yrittämään ja saamaan onnistumisen kokemuksia. Kyky kohdata mikä tahansa kehittämistä vaativa asia on suuri etu myös peruskoulun ja lukion ulkopuolella. Samaa sisua ja halua yrittää voi hyödyntää monessa tehtävässä. Jos kuntotestit jossain toimivat opettavaisena välineenä, niin seuraavan, ehkä jo kliseen konkretisoimisessa: työ tekijäänsä kiittää. Ja mitä traumoihin tulee, näin kohta 32-vuotiaana voin luvata, että elämä on täynnä traumatisoivia kokemuksia. Kummasti niitä pehmentää kyky osata nauraa itselleen.