Menneitä ei pitäisi miettiä liikaa, mutta välillä vanhoja, tavallisesti ikäviä muistoja nousee pintaan kummittelemaan. Tässä blogissa virheenä lienevät "tagit", jotka liittyvät tavalla tai toisella syömishäiriöön. Kun katson tilastoja, on surullista huomata, että pro-anaan linkittyvät tekstit ovat eniten katsottuja. Kyseessä kuitenkin on menneisyys, josta joka hetki karisee osa pois. Usein kuitenkin tunnen saaneeni erittäin pinttyneen leiman otsaani. Todennäköisesti kyse on vainoharhaisuudesta, mutta jos ruokailussa tai liikunnassa jokin vähänkin herättää huomiota, tunnen olevani tulilinjalla. No, olihan tuo hieman turhan dramaattisesti ilmaistu, mutta tunnen oloni varsin nurkkaan ajetuksi. Nykyään syömisiäni rajoittavat vatsaongelmat (yksityiskohtiin enempää menemättä), joista en itsekään liioin pidä. Liikunnassa, erityisesti luistelussa, tankotanssissa ja muussa temppuilussa minut valtaa lapsenomainen innostus. Puuttuu vain hervoton tasajalkahyppely ja huudahdus: "Kivaa, tehdään vielä uudestaan!!". Kyllä, kun innostun jostain, myös muusta kuin liikuntaan liittyvästä, muistutan enemmän viisivuotiasta kolmekymppisen sijaan. Tällainen innostus on hieno asia ja iloinen siitä. Mutta kuten pienet lapset, en malta lopettaa jos on riittävän hauskaa. Luonnollisesti ulkopuolinen yhdistää tämän pakkomielteiseen toimintaan, mikä sinänsä on ymmärrettävää. Joskus olen vain väsynyt olemaan ymmärtävä osapuoli.
Jos käännän vuosikalenteria taaksepäin, en näe toiminnassani mitään hienoa. En voi käsittää sitä myötätunnon määrää, mitä moni syömishäiriöinen olettaa saavansa. Itsekin haalin monenlaisia etuoikeuksia sairauteen vedoten. Tuskin maltan odottaa, miten monen vuoden projekti on päästä eroon siitä häpeästä, jonka näiden asioiden tajuaminen sai aikaan. Haluaisin jälleen omistaa tämän kirjoitukseni erityisesti teille, jotka etsitte motivoivaa tekstiä pro-ana -toimintaanne. Tässä muutamia asioita ja silloisia ajatuksia, jotka todella hävettävät jälkeenpäin:
1. Varokaa sanojanne, jätän muuten syömättä tai oksennan. Tämä oli oikein mukava keino kontrolloida muiden ihmisten verbaalista ulosantia. Keskustelun aiheet eivät saaneet lainkaan liittyä ruokaan, painoon tai ulkonäköön. Minulla oli myös loistava kyky keksiä ns. aasinsiltoja, joiden kautta saatoin oikeutetusti ahdistua ja toimia omien sääntöjeni (tai syömishäiriön) mukaisesti. Mikä onkaan reilumpaa toimintaa, kuin muuttua miinakentäksi, jossa pienikin virhe asioiden ilmaisussa johtaa räjähdykseen. Syömishäiriöiden ei itse tietenkään tarvitse opetella käsittelemään kuulemiaan asioita ilman kääntämistä oireilua ruokkivaksi. Itse toiminnan ohella häpeän sitä, että tällainen toiminta oli hyväksyttävää.
2. ..Koska minulla syömishäiriö. Muita ihmisiä ei tarvinnut ottaa huomioon, sillä minulla oli sairaus, jonka perusteella sain omat vapauteni. Jos joku ei ymmärtänyt riittävästi, hän oli ilkeä. Oli kyse sitten ilkeästä käytöksestä, muiden ihmisten kohtelusta tai siitä, että sosiaalisissa tilanteissa ei tullut kysymykseen edes yrittää syödä normaalisti tullut kysymykseen oli selitettävissä sairaudella. Oli täysin hyväksyttävää, että muut saivat jännittää tulevaa ja seuraavia käänteitä.
3. Ette voi ymmärtää. Muistan hyvin sen oman pikku maailman, minkä rakensin. Vain muut syömishäiriöiset saattoivat sitä ymmärtää, mutta terveiltä oli pääsy kielletty sen perusteella, että he eivät ymmärrä mistä on kyse. Olihan se järkyttävää, kun joku kehtasi väittää toiminnan olevan sairasta. Kyllä, kyseessä oli sairaus, mutta siitä niin mukavan identiteetin itselleen. Terveistä ihmisistä tuli alempiarvoisia, ehkä sen takia, sillä he kehtasivat arvostella. Samaan aikaan oli kitistävä apua, mutta kaikki mahdollinen apu oli myös työnnettävä syrjään, sillä henkilöt olivat ulkopuolista roskaväkeä.
Näin jälkeenpäin on järkyttävä tajuta se minä -keskeisyyden määrä. Pidemmän päälle en näe eroa syömishäiriöisten, narkomaanien tai alkoholistien välillä. Tähän voisin lisätä vielä elämäntapatyöttömät. Jokainen näistä viihtyy hyvin siinä omassa pikku kuplassaan, jonka olemassaolosta jokin muu taho pitää kiinni. Toisin sanoen: elämää muiden siivellä. Syömishäiriö voi olla lyhyehkö vaihe, joka taistelun ja hoitojen kautta loppuu, tai ainakin jää niin vähäiseksi, että muu elämä saa voiton. Mutta siinä vaiheessa kun herää siihen tosiaan, että aikaa on vierähtänyt 10-20 vuotta, ei katsominen peiliin ole enää se hauskin asia. Itse pääsin helpolla, millä tarkoitan keskimäärin 4-5 vuotta. Toki pienimuotoista oireilua on edelleenkin ja tulee ehkä olemaan. Toisaalta oireilua ilmenee lähinnä ns. heikkoina hetkinä, toisin sanoen stressin tai rutiinien muuttuessa liikaa esimerkiksi flunssan, menemisten tai muun vastaavan myötä. Loppujen lopuksi pysyminen "kirkkaalla" puolella on yllättävän yksinkertaista: mitään ei tarvitse tehdä. Ajatuksen menevät itsestään ohi.
Ehkä kirjoitus tuntuu brutaalilta, mutta pro-ana -toiminta ei mielestäni ansaitse myötätuntoa. Jos joku haluaa siihen asenteeseen jäädä, jääköön itsekseen. Jos taas paraneminen vetää puoleensa, on myös henkilön itse oltava valmis yhteistyöhön, eikä olettaa muiden tanssivan hänen pillinsä mukaan. Jokaisella on yhtäläiset mahdollisuudet päästä kuiville, mutta sooloilu ja hyväksikäyttö vievät vain syvemmälle. Jos visio huomata olevansa 20 vuotta vanhempi kuin hetki sitten, on parempi niellä ylpeytensä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti