Joskus vain menee pieleen. Myönnän reputtaneeni kevään aikana yhden kurssin, itse asiassa kahdesti. Kyseessä oli laaja ja haasteellinen esseetehtävä, mihin oli varattu aikaa vain viisi päivää. Ensimmäisellä yrityksellä sairastuin A-virukseen. Koska en pystynyt edes kirjoittamaan kuin muutaman pari sanaa kerrallaan saati sitten ajattelemaan, jouduin murtuneena myöntämään opettajalle etten pysty tekemään kurssitehtävää. Lisäksi samaan tautiin sairastuneen lapsen hoitaminen oli myös pakollista.
Uusinnan aikaan olin valmistautunut, mutta samaan aikaan jouduin hoitamaan muuton sijaisasuntoon, mihin jouduimme siirtymään lapseni kanssa remontin ajaksi. Lisäksi samaan aikaan oli yksi todella henkisesti raastava prosessi. Silti halusin saada esseen alta pois. Luin kirjat ennakkoon jotta pystyisin etsimään tarvittavat materiaalit. Korjasin tekstiä mm. lapsen tanssitunnin aikana. Laskin sanat ja kirjoitin kädet täristen viimeisen lauseen. Hylätty. 3000 sanan esseestä puuttui 15 sanaa. Loistavaa, koko työ meni hukkaan älyttömän laskuvirheen vuoksi. -Kyllä, minua ärsytti, ja v-sana kuvaa tunnetta paremmin.
Taustalla oli kaikenlaista..
Jokainen lukija varmaankin huomasi, että vaistomaisesti kerroin taustatekijät: A-virus, muutto ja eräs hankisesti raskas projekti. Kiertelemättä on siis todettava, että perustelin epäonnistumiseni. Ne muutamat joille kehtasin tästä kertoa (ennen tätä julkista tunnustamista) pitivät opettajaa kohtuuttomana ja muistuttivat miten hyvää työtä varmasti tein. -Ja että kurssi ei määrittele minua ihmisenä. Hetkeksi tuudittauduin näihin sanoihin, kunnes mieleeni nousi kysymys: Mikä minua esti tarkastamasta sanamäärän vielä kerran? -Ei mikään. Kyllä, olin väsynyt ja ajatukseni yhtä puuroa, mutta mitään oikeasti estävää tekijää sanamäärän laskemiselle ei ollut.
Minä mokasin yksinkertaisessa asiassa. Kieltämättä asia hävetti, mutta kiukuspäissäni ilmoittauduin kurssille uudelleen todeten, että opettaja saa sietää tekstejäni niin kauan kunnes saan kurssista vähintään hyväksytyn arvosana.
Ihmisyys ja tekemisen laatu erikseen
Kävin peruskouluni 90-luvun aikana ja päätin sen vuosituhannen vaihteeseen. Kasvatustyyli kouluissa on hieman toisenlainen, mutta tämä saattoi jo silloin olla koulukohtaista. Jos joku sai huonon arvosanan, asiaa seurasi yleensä "ratkaisukeskeisyys": Haluanko samanlaisen arvosanan seuraavista kokeista, vai haluanko saada paremman arvosanan? Mitä voin itse tehdä asialle, jos tämä arvosana ei miellytä? Kukaan ei ottanut kantaa millainen ihminen olin, eikä yrittänyt lohduttaa. Huono numero hävetti, mutta en koskaan edes osannut hävetä itseäni. Häpesin vain sitä, että olin mokannut. Sitä seurasi parempi valmistautuminen ja yleensä seuraava arvosana oli selkeästi parempi. Ei kukaan pohtinut oliko arvosana reilu.
Vaikka olen vahvasti sitä mieltä, että ihmisen arvo ei riipu arvosanoista ja muusta suoriutumisen tasosta, vierastan samalla asian ottamista esiin "lohdutuksena". Mielestäni asian pitäisi olla itsestäänselvyys: Jos jokin menee pieleen, vika ei ole ihmisessä vaan toiminnassa. Näin ollen kritiikin kohteena on toiminta tai sen laatu, ei henkilö. Nyt, rehellisesti keski-iän saavuttaneena ajattelen edelleen samaa: Kurssin opettaja ei ollut kohtuuton eikä epäreilu. Minusta ei tullut huonompi ihminen. Mutta mokasin. Katsoin sanojen määrän väärin enkä tehnyt lopputarkastusta. Mokasin, ja kieltämättä aika tyhmällä tavalla. En silti koe minkäänlaista tarvetta tässä kontekstista tarkastella itseäni ihmisenä. Sen pohdinnan paikka on muualla.
Epäonnistumista ei kannata ottaa henkilökohtaisesti
Harva selviää ilman epäonnistumisia. Ns. menestystarinoiden lukeminen on mielestäni kannattavaa, sillä niistä ilmenee miten monen menestyjän tie on kaikkea muuta kuin mutkaton. Osalla olosuhteet ovat saattaneet tasoittaa polkua, mutta toistaiseksi en ole törmännyt yhteenkään, joiden ura ei olisi sisältänyt myös epäonnistumisia ja virheitä. Tarinoita markkinoidaan kuvauksilla "uskomaton menestystarina" antaen ihmisille käsityksen että tie olisi ollut täysin suora ja sileä. Harvemmin se on.
Olen tänä vuonna pyrkinyt lisäämään sosiaaliseen mediaan luisteluun liittyen myös kuvia joissa kaadun. Tätä ennen laitoin pääasiassa onnistuneita elementtejä. Olen kehittynyt parin hypyn ja yhden uuden piruetin verran, mutta esimerkiksi hypyistä reilusti yli puolet voi mennä pieleen. Onnistuneiden hyppyjen sattuessa peräkkäisiksi lopetan viimeistään neljän onnistumisen jälkeen, sillä tässäkin on "parasta ennen" -ilmiö. Tietyn toistomäärän jälkeen alkaa mennä pieleen, ja virheiden siirtyminen osaksi tekniikkaa on todennäköisempää.
Opiskeluni ei myöskään ole päivittäin onnistunutta puurtamista. On päiviä joina eksyn tekemään jotain aivan muuta, ja kovalla komennuksella onnistun tekemään edes minimimäärän tavoitteesta. On päiviä kun jokin tehtävä tai lukemisen alue vie kaksi kertaa enemmän aikaa kuin oletin. Mutta on myös päiviä joina kaikki sujuu hyvin, ja saan enemmän aikaiseksi kuin oletin. Suoritan kursseja verkkaiseen tahtiin, mutta suunta on pysynyt samana. En ole lopettanut kesken. Kuitenkin jokaisen onnistumisen takana on aitoja epäonnistumisia, joissa ei voi vedota edes olosuhteisiin. Tiedostan tämän, ja yritän ottaa opikseni.
Pakosta tehdä uudelleen pitäisi puhua avoimesti
Urheilijalla epäonnistumiset ovat skandaali, ja onnistuminen sen jälkeen eräänlainen kompensaatio. Työuraa tehneet menestyvät vuosien saatossa. Vain mediaan yltävät skandaalit jäävät mieleen, ja valitettavasti myös leimaksi. Kuvaukseni on toki hieman yleistävä, ja kieltämättä siihen pyrinkin. Silti näkisin tärkeäksi, että matkasta tiettyyn pisteeseen puhuttaisiin avoimemmin, erityisesti mutkaisuuden näkökulmasta.
Epäonnistuminen. Sana mikä herkästi yhdistyy koko olemukseen: Epäonnistuin. Kuulostaa kuin tuo asia deletoisi kaiken mikä on mennyt hyvin. Todellisuudessa kyseessä on asia, mitä tapahtuu monille, oikeastaan kaikille. Itse henkilökohtaisesti uskon, että matkalla eteenpäin epäonnistumisen sietäminen on välttämätön taito. Ehkä juuri siksi siitä olisi tärkeä puhua avoimemmin ja nimenomaan ilman lohduttelua siitä, miten epäonnistuminen ei tee kenestäkään huonompaa ihmistä. Mikäli joku on kategorioimassa minua brutaaliksi ja kylmäksi ihmiseksi, mainittakoon ettei epäonnistumisista myöskään tulisi sättiä, haukkua eikä paheksua. Onnistumista ei voi pakottaa. Ainoastaan onnistumista rajoittavat tekijät ovat minimoitavissa, mutta sekään ei takaa varmaa onnistumista.
Kuinka pitkälle itse aion viedä nykyiset opinnot? Ja aionko sijoittua mitaleille jos pääsen taas kilpailemaan jäälle? -En tiedä. Opinnoissa etenen kurssi kerrallaan niin kauan kuin se on mahdollista, eli näin ollen myös niin pitkälle kuin mahdollista. Ensisijainen syy opiskeluun on täydentää osaamista. Kieltämättä haluan saada hyviä arvosanoja. Olosuhteeni ovat nyt erilaiset, mutta en löydä syitä miksen oppisi suoriutumaan riittävän hyvin myös näissä olosuhteissa. -Paitsi selittelyn. Influenssan hyväksyn edelleen hyväksi selitykseksi yhdelle epäonnistumiselle. Mutta jos en onnistu, maailma ei kaadu siihen.
Myönnän rehellisesti työntäneeni lohdukset joissa vedotaan siihen millainen ihminen olen. Toki sillä alueella lienee parantamisen varaa, mutta se on oma työmaansa minkä työstäminen on maksimissaan elämämittainen projekti ilman konkreettisia todistuksia ja diplomeita. Vaikka olisihan se hienoa saada silloin tällöin mitali, jossa lukee: "Olet saavuttanut vahvan keskitason sarjassa Vähiten k**ipää kuluneen viikon aikana. -Ja tässä ikäluokassa vaatimustaso on jos kova.
Mutta koska tällaista arviointia ei ole, ja moni arviointi sekä tuomarointi perustuu toimintaa liittyviin osa-alueisiin, joudumme tyytymään niihin. Toisaalta hyvä näin. Nyt on minun vuoroni ryhtyä työstämään uutta esseetä minkä todellakin mokasin. Seuraavina päivinä selviää, opinko virheestäni mitään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti