keskiviikko 5. toukokuuta 2021

Jälkeenpäin: Opiskelu pelasti syrjäytymiseltä

Viime viikonloppuinen vappu toi jälleen mieleen opiskeluajat. Olen erityisesti aikuisiällä kritisoinut kahtiajakoa ns. matalemman ja korkeammin koulutettujen välillä. En siksi, että saisin enkelin sädekehän pääni päälle, vaan siksi koska kyseessä on aito mielipide. Myönnän että nuorena aikuisena haaveilin yliopistosta hieman statusmielessä. Toisaalta kyse oli paljon muustakin. En halunnut jäädä elämäntyyliltäni haahuilevaksi mielenterveystoipilaaksi. 

Kuten olen joskus todennut, lukio ei ollut minulle aina ensisijainen vaihtoehto. Valitsin lukion osaksi kavereiden ja toisaalta sijainnin vuoksi. Toisaalta valintaan vaikutti sekin, etten olisi pärjännyt ammattikoulussa. Käytännön työskentely erityisesti aikataulutetusti ahdisti, ja paikallinen "amisto" olisi ollut täynnä koulukiusaajia. Voin myöntää harkinneeni vakavasti kosmetologin koulutusta. Näin jälkeenpäin myönän ettei minusta olisi ollut niin intensiiviseen asiakaspalveluun. 

Ankeat vuodet amk:ssa

Myönnän muotoilleeni otsikon tarkoituksella harhaanjohtavaksi. Itse amk ei ollut ahdistava, vaan aika ja elämäntilanne. Muutin ensimmäisen kerran omilleni. Olin täyttämässä sinä marraskuussa 20 vuotta, ja "henkinen" murrosikäni taisi alkaa. Muutamia poikkeuksia laskematta olin varsin kiltti teini-ikäinen. Toki sellaista tervettä mutta ympäristölle rasittavaa kapinointia yms. jälkeenpäin noloa käytöstä ilmeni. Terveen teinin merkki?

Riehuminen vaikutti luonnollisesti mielenterveyteen ja monet heikot alueet kärjistyivät. Masennus alkoi tehdä tuloaan ja sen perästä anoreksia. Nämä kaikki sattuivat sijoittumaan aikaan amk:ssa, mikä teki ajoista ymmärrettävästi ankeita. Toki sillä oli oma vaikutuksensa että bioanalytiikka ei ollut minun alani.

En silti koe että ne 4,5 vuotta olisivat menneet hukkaan. Vaikka moni kurssi tuntui ylitsepääsemättömän vaikealta, opintojen sisältöön mahtui paljon mielenkiintoisia asioita. Bakteriologia ja solubiologia kiehtovat edelleenkin. Lisäksi min joka en ole ollut erityisen hyvä fysiikassa ja kemiassa pääsin läpi mm. sähkö -ja isotooppifysiikan, kemian sekä biokemian kursseista. Pari kyyneltä niiden parissa tuli vuodatettua.. Kokonaisuudessaan pidän saavutuksena tutkintotodistusta. 

HEO: vähän suuntaa

Olin hukassa ja tuuliajolla. Elämässäni ei ollut todellakaan mitään suuntaa viittaavaa. Ns. pysähtyneessä toipumisvaiheessa ja lievästi laitostuneesti anorektikossa en vain osaa nähdä mitään sympatiaa herättävää. Hetkellisesti olin ilmeisesti päättänyt sairastaa ja elää miten sattuu, sillä toipuminen ja askeleet kohti normaalia elämää ja toisaalta vastuuta tuntuivat liian työläiltä. Sairastaminen oli tuttua, ja sitä kautta helpompaa. 

Teologia oli "salaa" kiinnostanut jo vuosia, mutta kynnys perehtyä siihen oli suuri. Kotipaikkakuntani kulttuurissa kristinusko oli ilmiönä joko-tai -tyyppinen. Oli oltava mukana täysillä ja määrätyin kriteerein, tai sitten ei lainkaan. Itse ns. jalat maassa -kristittynä ajattelin etten voi tällöin sopia kyseisen oppiaineen opiskelijaksi papista puhumattakaan. 

Hain HEO:oon ja pääsin, kiitos vähäisen hakijamäärän. Meidän miniyhteisömme vastuuopettajan lisäksi koostui kolmesta opiskeljasta. Vaikka arki opiskeljana oli aluksi vaikeaa, selkeä päivärytmi ja tieto päivän sisällöstä ja toisaalta opiskeluun liittyvästä vastuusta pakottivat elämään normaalimpaa elämää. Anoreksia osaltaan vaikeutti edelleen, mutta vielä enemmän epilepsia vaihtuvine lääkkeineen. Tuolloin valproaatti tuli ainoaksi lääkkeeksi jonka vaihtamista vaadin lopulta itse. Turvotukseen olisi ehkä tottunut, muttei väsymykseen ja hitauteen. Lääke oikeasti vaikutti elämänlaatuun ja oikeastaan koko persoonaan liikaa. En voinut opiskella, enkä tehdä paljon muutakaan. 

Keväällä oli aika näyttää miten paljon oikeasti haluan muutosta: aloin lukea teologisen tiedekunnan pääsykokeisiin. Facebookin muistoista on havaittavissa tahto ja kunnianhimo. Minä oikeasti halusin saada opiskelupaikan. Olin laittanut peliin peljon, sillä hain vain yhteen paikkaan, Helsingin yliopistoon. Pääsykokeita edeltävänä iltana ja aamuna pakotin itseni syömään kunnolla. Tein kokeen huolella. Jälkeenpäin oli tyhjä olo. Istuimme HEO:n porukan kanssa pääsykokeen jälkeisten terassijuomien ääressä itse kukin pölähtäneenä. Kaksi meistä kolmesta sai opiskelupaikan.

Helsingin yliopisto -teologinen tiedekunta

Vaikka ikäjakauma fuksien välillä oli laaja, silloin 28-vuotiaana tunsin itseni vanhaksi tädiksi juuri ja juuri 20-vuotiaiden joukossa. Liikuin pääasiassa omaikäisteni tai itseäni vanhempien joukossa, suurimmaksi osaksi yksin. Jälkimmäinen ei ollut protesti. Osasyynä oli lievä ujous, mutta myös taipumus mennä omaan kuplaan. Tämä korostui erityisesti gradua tehdessä. Pappeinkokousten pöytäkirjoja tutkiessa aika katosi. 

Itse koen opintojen edetessä uuden tiedon takominen päähän ja sen prosessointi ei saanut aikaan "nyt tiedän enemmän" -efektiä. Päinvastoin. Jokaisen kurssin jälkeen tunsin itseni tietämättömämmäksi. Ilmeisesti uusi tieto muutti perspektiiviä asianomaiseen aihepiiriin. Toisaalta kaikessa masokistisuudessani pidin tuosta tunteesta. 

Kuten olen todennut, kiireestä ja paineesta huolimatta pidin gradun tekemisestä. Pääsin jälleen omaan kuplaani. Aihe oli kiinnostava ja kirjoittaminen ylipäänsä tuntui mielekkäämmältä. Vaikka tenttien tekeminen tai tarkemmin ottaen niihin lukeminen vei energiaa, niiden tekeminen oli hyvää vastapainoa gradua tehdessä. -Siis työskentelytapana. Paras vastapaino oli luistelu. 

Sisäänpääsy ja valmistuminen: Ne kaksi vaikeinta

Loppujen lopuksi nämä kaksi olen kokenut korkeakouluopiskelun haasteellisimmiksi vaiheiksi. Erikoista sinänsä, amk:hon pääsin ensimmäisellä yrityksellä vaikka silloinen Stadia (nykyinen Metropolia) ei ollut helpoin paikka päästä sisälle. Todennäköisesti olin huonoimmat pisteet saanut joka vielä saatettiin hyväksyä. Yliopisto olikin toinen juttu. Kyllä, olen saanut erittäin monta "ohutta kirjekuorta" pääsykokeiden jälkeen. 

Teologiseen pääsin ensimmäisellä yrittämällä, mutta takana oli ehkä enemmän työtä kuin koskaan. Opiskelupaikka kertoi siitä, että töitä oli tehty riittävästi. Toisaalta "riittävä" on huono käsite, sillä kyse on puhtaasta kilpailusta. Pääsykokeesta on selviydyttä nin hyvin, että saa opiskelupaikan. 

Amk:sta valmistuminen tuntui ylitsepääsemättömän vaikealta, sillä heikon motivaation ja itsetunnon ohella anoreksia vaikeutti opinnoista suoriutymista. Pidän valmistumista suoranaisena ihmeenä. Vaikken pahemmin sen alan töitä tehnyt, opinnoista jäi käteen runsaasti tärkeää tietoa ja osaamista, jota olen voinut hyödyntää tiukan paikan tullen. 

Yliopistossa meno ja asenne olivat kuin toisesta maailmasta. Osaltaan asiaan vaikutti tietenkin anoreksiasta toipuminen. Sairaus oli jonkin verran "päällä" opintojen alkuvaiheessa, mutta vähitellen muu elämä voitti. Luistelu ja opiskelu vievät voiton, samoin parisuhde ja tytärpuoli. Syömishäiriölle ei enää ollut tilaa. Koen oppineeni opiskelemaan vasta yliopistossa. Toisaalta pidin teoreettisen tiedon soveltamisesta. Gradun saattaminen loppuun ei käynyt kivuttomasti, mutta pidemmän päälle pidin sen tekemisestä. Sivuaineen suorittaminen samaan aikaan sen sijaan oli käydä voimille. Valmistuminen tuntui samaan aikaan hienolta mutta myös haikealta. Olisin voinut jatkaa vielä puoli vuotta ainakin. 

Yliopisto ei ollut minulle "roikkumispaikka", vaan minä todella halusin tehdä töitä opintojen eteen. Toisaalta pidin myös monista kursseista. Vaikeinta oli jossain keskivaiheessa. Alun innostus oli neutralisoitunut ja opintoja oli paljon edessä. Erityisesti pakolliset opinnot olivat ajoittan rasittavia. 

Opiskelu ei ollutkaan status -kysymys

Ennen opiskelupaikan saamista se kieltämättä oli myös status -kysymys. Näin jälkeenpäin voin myöntää että kysymys oli henkiinjäämisestä. Opiskelu oli yksi askel elämän valitsemiseen. Vaikka usko on ollut lapsesta asti osa elämääni, en usko että olisin tässä nyt jos olisin valinnut sen "elämän" mihin olin jumittua. Jos kehoni ei olisi pettänyt anoreksian myötä, sen olisi tehnyt anoreksia elämäntyylinä yhdistettynä satunnaiseen mutta holtittomaan alkoholin käyttöön. En yllätys vaikka olisin päätynyt muihinkin aineisiin. 

En tarkoita että opiskelu olisi jokaisen raiteiltaan eksyneen pelastus. Se voi olla mikä tahansa asia, mikä pakottaa ottamaan vastuuta vähintäänkin itsestään. Niin kauan kun joku muu kantaa vastuuta ja itse on liian tottunut sellaiseen, ulospääsyä ei ole. "Bileistä" on osattava poistua itse ennen valomerkkiä. 

Vaikken tee täsmälleen oman alani töitä, opiskelu mahdollisti minulle tämän ainakin lähes normaalin elämän. Sanaa "lähes" tulen avaamaan myöhemmin. Se on oma erillinen tarinansa. Tämän tarinan päättäköön loppuunkulutettu klisee: Ei oppi ojaan kaada. 


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti