Sain
jonkin aikaa sitten ”kunnian” seurata sivusta keskustelua
mielenkiintoisesta olettamuksesta: Jotta voisi rikastua, ei voi olla
kohtelia, empaattinen ja ystävällinen. Käytännössä katsoen siis
ystävällinen ja hyvä ihminen. -Tai mitä se hyvä sitten
tarkoittaakaan. Tämän olettamuksen tausta on toki ymmärrettävä.
Esimerkiksi monissa tarinoissa kerrotaan rikkaista ihmisistä, jotka
ovat ihmisinä kylmiä ja välinpitämättömiä. Lopulta he
”parantuvat” annettuaan omaisuutensa köyhille. Entä
todellisuus?
Syntyykö
ihminen ilkeäksi?
Ehkä?
Tai sitten ei? Itse taidan olla viimeisen päälle kalkkis, sillä
uskon että koti- ja koulukasvatus ovat aika suuri tekijä sen
suhteen millaiseksi ihminen kasvaa. Ja pisteenä i:n päälle: pidän
lapsen vanhempia/vanhempaa/muita huoltajia ensisijaisina
kasvattajina, en koulua tai varhaiskasvatusympäristöä. En myöskään
väheksy jälkimmäisten työpanosta.
Ei.
Se on harmillinen ja rajoittava sana, ainakin pikkulapselle joka
tahtoisi toimia oman mielensä mukaan. Toisia ihmisiä tai lemmikkejä
ei saakaan löydä, eikä omia tai sisarusten tavaroita saa ottaa
ilman lupaa tai rikkoa jos niin huvittaa. Muille ihmisille ei
myöskään saa puhua ilkeästi, eli rumasti. Turhauttavaa varmasti.
-Ainakin 2-5 -vuotiaan näkökulmasta. Ja sitten toinen haaste: On
mietittävä miltä toisesta ihmisestä mahtaa tuntua jos hänelle on
ilkeä. Valitettavasti tämä kaikki on osa kasvamista ”mukavaksi”
ihmiseksi. Tai ylipäänsä ei-ilkeäksi.
Jos
lapsi ei saa oppia niitä kuuluisia käytöstapoja ja empatiaa
kasvuympäristössään, sellaisten oppiminen voi olla haasteellista
vanhemmalla iällä, vaikkei varmasti mahdotonta. Aina kasvuympäristö
ei tietenkään vaikuta kaikkeen. Joskus ihmisestä yksinkertaisesti
tulee ilkeä. Taustalla voivat olla ikävät kokemukset, suuret
muutokset yms. Joskus selkeää syytä ei löydy. Mainittakoon tässä vielä, että en ole kasvatuksen ammattilainen sen enempää teorian kuin käytännönkään suhteen, eli voin myös hyvin olla väärässäkin. Jos siis tässä aihepiirissä ylipäänsä voi kukaan olla oikeassa..
”Ilmainen”
rikastuminen Suomessa?
Tässä
aiheessa kanssani saa olla eri mieltä. Itse kuitenkin pidän
sellaista helppoa äkkirikastusmista Suomessa aika harvinaisena
ilmiönä. Vaikka vanhempien status ja ammatti ”periytyisi”,
tuskin moni selviää tekemättä mitään. Lieneeköhän nykyään
yhtään sellaista ammattia, mihin voisi päästä opiskelematta
lainkaan? Lisäksi opiskeluun panostaminen on usein aloitettava jo
koulutien alkumetreillä: Perusopetus on hoidettava asiallisesti,
samoin lukio. Sitä seuraa opiskelu itse alaan, mikä harvoin on
aivan kevyt projekti.
Päättyykö
puurtaminen valmistumiseen? -Enpä usko. Opiskelun aikana on saatava
työkokemusta, ja harva pääsee korkeaan asemaan välittömästi
valmistuttuaan. Sellaisen saavuttaminen vaatii myös oman aikansa ja
työnsä. Myös hyvin tuottavan yrityksen menestys tulee harvoin
ilmaiseksi ja mitään tekemättä.
Tuleeko
lottovoittajasta ilkeä ihminen?
Lottovoitto
lieneekin yksi harvoista reiteistä äkkirikastumiseen. Mutta koska
todennäköisyys ei ole suurin mahdollinen, en itse laskisi tämän
vaihtoehdon varaan. Rehellisyyden nimissä itse en koskaan haluaisi
löytää itseäni päävoiton saajana. No, eipähän tule pahemmin
edes lotottua. Ei pelkoa siis. Osa voittajista joiden tilille on
yhtäkkiä tipahtanut se miljoona tai kolme, ovat todenneet elämän
muuttuneen. No, yllätys yllätys!
Muutokset
eivät välttämättä ole positiivisia. Esimerkiksi sosiaaliset
suhteet kärsivät. Kun tuttavapiiri sai tietää voitosta, rahan
pyytäminen muuttuu yllättävän räikeäksi. Oikeastaan siitä
tulee itse syy edes kommunikoida kyseisen henkilön kanssa. Kun
lottovoiton saanut havaitsee tämän eikä ole halukas ottamaan
ihmisiä vastaan vain rahanpyyntöjen merkeissä, häntä
kritisoidaan: ”Hirveä kitupiikki! Tuollainen kroisos eikä voi
antaa minulle kymppitonnia. Antaa olla, eipä huvita tulla takaisin.”
Itse henkilön persoona ja olemus eivät ehkä ole muuttuneet, mutta
hänestä tulee hänen omaisuudestaan kiinnostuneita olevien ihmisten
silmissä ilkeä ja saita lurjus.
Rikkaan
ihmisen vastuu
Millaista
mahtaisi olla rikkaan johtajan arki? Ehkä hän oikaisee laadukkaan
aamukahvin jälkeen kalliille sohvalle, polttaa sikarin ja lukee
sanomalehteä. Hänellä on siivooja, keittäjä ja muuta
tarpeellista henkilökuntaa. Samalla yhtiön työntekijät hoitavat
kaiken, hän siis vain olla. Vai onko näin?
Ehkä
ei. Kun omaisuus liittyy ammatilliseen statukseen, yleensä myös
vastuu kasvaa. Työaika ei välttämättä ole kiinteä kahdeksan
tuntia, vaan jatkuvaa ja vastuualueita on useita. Jos rehellisiä
ollaan, en tiedä riittäisikö oma stressinhallintakykyni moisiin
tehtäviin. Ehkä kävisikin niin, että stressi tekisi minusta.. no,
ainakin vähemmän mukavan ihmisen jos ei aivan ilkeää.
Pohdintaa
Vaikka
vältän liian jyrkkiä näkemyksiä, yhdestä asiasta olen melko
varma: Ilkeäksi ihmiseksi tullaan. Raha ja rikastuminen itsessään
eivät tee ihmisestä ilkeää. On myös hyvä muistaa, että
johtajan asemassa olevat ihmiset voivat joutua tekemään ikäviä
päätöksiä, muttei omasta tahdostaan.
Millaiset
asiat sitten muuttavat ihmisen ilkeäksi? No, tietenkin se on kiinni
arvostelijan arviointikriteereistä. Itse näkisin ns. ilkeyden
rakennusaineeksi välinpitämättömyyden. Kun ihmisillä ja asioilla
ei ole enää väliä, on ”helpompi” tehdä asioita jotka ovat
tavalla tai toisella muille vahingollisia. Varmasti opitun
empatiakyvyn voi kadottaa, etenkin jos elämässä tapahtuu asioita
jotka sellaiseen provosoivat. Varmasti myös asiaan vaikuttavat myös
asianomaisen kokemukset empatian kohteena olemisesta.
Kenties
raha voi ”ajaa” ihmistä välinpitämättömyyteen. Itse
henkilökohtaisesti uskon, että näin käydessä henkilöllä on
taipumusta sellaiseen. Perustelu? No.. mikä muuten selittäisi ns.
mukavien ja hyvää tekevien rikkaiden ihmisten olemassaolon?
Mikä
saa ihmiset sitten arvioimaan ja arvostelemaan rikkaita ihmisiä?
Ehkä sellaiset ns. todella rikkaat ja arvovaltaiset ihmiset tuntuvat
elävän jossai kaukaisessa rinnakkaistodellisuudessa, johon muilla
ei ole asiaa. Sen todellisuuden ja tavallisen elämän välillä on
ajattelijan muodostama läpipääsemätön raja-aita. Ehkä juuri se
saa aikaan kuvitelmia, jotka eivät välttämättä vastaa realismia.
Ne kuvitelmat taas aiheuttavat ilmiön nimeltä kateus. Ehkä tässä
kohden voisi kysyä, onko oma elämä todella niin huonoa, että
kadehtiminen on tarpeen? Nyt en tarkoita toimeentulon rajoilla
kituuttelua, vaan ns. ”tavallisella” tulotasolla varustettuja
ihmisiä.
Oli
ihmisen tulotaso ja status millainen tahansa, hän on ihminen muiden
joukossa. Ammatti tai/ja pankkitili ei tee hänestä ihmistä
huonompaa tai parempaa. Hän kasvaa ja kehittyy samaan tapaan kuin
muutkin. Lisäksi hänen elämässään voi olla vastoinkäymisiä
samaan tapaan kuin kenellä tahansa muullakin. Klisee tai ei: Ihmisiä
tässä todellakin vain ollaan itse kukin.
Pahuutta olen pohtinut paljon ja kuunnellut ja lukenut mm. Hannu Lauerman tekstejä siitä, minusta hän selittää ymmärrettävästi mitä pahuus ja paha voi tarkoittaa. Haluaisin ajatella, ettei ole olemassa hyviä ja pahoja ihmisiä, vain tekoja...ja että kaikissa meissä on hyvää/pahaa ja se on osin olosuhteista kiinni ja kontekstisidonnaistaja vaikka tekojaan ei voi aina korjata niin ihminen voi muuttua ja toimia eri tavoin. Toki jotkut hirmuteot mihin ihminen todistettavasti kykenee, panevat ajattelemaan toisellakin tavalla ja tuntemaan vihaa ja kammoa sitä ääretöntä pahuutta kohtaan mitä teot ilmentävät. Yhdistäisin äärimmäisen pahuuden psykopatiaan, ehkä siitäkin voi parantua.
VastaaPoistaRikkaudesta, en ole koskaan ajatellut että hyvätuloinen sinänsä liittyisi ilkeyteen tai hyvyyteen muuta kuin niin, että hyvätuloisilla voi olla enemmän resursseja ns. hyviin tekoihin, ja helpompi välttää pahoja tekoja. Onhan mm. rikollisuus yleisempää pienituloisilla, ja hyvätuloiset taas harjoittavat enemmän esim. hyväntekeväisyyttä. Joskus huomaan kuitenkin itsessäni ennakkoluuloisen suhtautumisen hyvätuloisia tai ns. etuoikeutettuja kohtaan siinä, että ikään kuin oletan elämän olleen heille hiukan helppoa ja myös oletan, etteivät he voi samaistua esim. pienituloisen arkeen. Tosin tämä oletus on joskus ihan oikea, koska eiväthän he välttämättä voikaan...Eräs aikoinaan läheinen ystäväni oli hyvin etuoikeutetuista oloista ja hänelle tuli esim. yllätyksenä se, etten voinut ostaa opiskelijakämppäämme mitään arvokkaita huonekaluja vaan käytin ikea-kamaa. Toki olimme tällöin nuoria. Toki myös tämän ystäväni kautta, tutustuessani häneen paremmin, huomasin ettei hänenkään elämä ollut todellakaan ollut helppoa tai sujunut ilman vastoinkäymisiä. En myönnä, että havittelisin itse ainakaan enää mitään kovin suuria tuloja tai rikasta elämää -- mutta myönnän, että toki jonkinlainen kateus ja katkeruus saattavat liittyä suhtautumiseeni etuoikeutetumpiin ihmisiiin, mutta tiedostan sen ja yritän myös päästä siitä eroon.
Toisaalta taas sitten pitäisi aina muistaa oma onnensa, on nimittäin ihan totta että on jo sinänsä lottovoitto syntyä Suomeen. Olin joskus virolaisten opiskelijoiden kanssa majoittumassa ja suuret erot arjessa tulivat ilmi mm. siinä, että osa heistä majoittui opintojen ajan esim. 6 hengen pienissä huoneissa ja joutuivat työskentelemään 10-12-tuntisia päiviä välillä. Pani miettimään, millaisen lottovoiton suomalainen systeemi opiskelijalle ihan oletusarvoisesti ja tasa-arvoisesti tarjoaa. Toki täälläkin on paljon kärsimystä ja köyhyyttä, eikä kärsimys joka tapauksessa katso rahaa.
Ihan niin kuin suomalaisuus ei suojaa kärsimykseltä verrattuna vaikka senegalilaiseen -- molemmat kärsivät omasta näkökulmastaan yhtä paljon, jos kärsivät -- niin tämän maan sisällä rikkaudet eivät suojaa verrattuna köyhään. Näin karrikoidusti. Uskon siis, ainakin jollain tasolla, ettei kärsimyksissä tai hädässä ole suhteellisuutta, niitä ei voi mitata tai verrata. Toisaalta...vertaanhan minä koko ajan. Ehkä niinkin, että kun ihminen kasvaa ja kehittyy, kyky suhteuttaa oman elämän haasteita voi myös kasvaa ja kehittyä.
Todella hyvä huomio tuo tekojen määritteleminen! Totta puhuen itsekin kannatan sellaista. Olen samaa mieltä myös siitä, ettei kärsimystä tai hätää voi verrata. Sama pätee kipuun: kukaan ei voi sanoa että häntä sattuu enemmän kuin muita. Hyvään tulotasoon liittyy tosiaan tietynlaista etuoikeutta eri asioihin, tai ainakin asioita voi tehdä ns. suoremmin erityisesti jos kyse on ostosten tekemisestä. -Ja mikä ihme se on, jos pieni kateuden poikanen nostaa päätään. Nim. koettu myös. Mutta kuten ystäväsi kohdalla samoin myös monien muiden, kaikilla tuppaa olemaan oman vaikeutensa.
VastaaPoistaJoskus mietin sillä kuuluissa ennen kaikki oli paremmin -perspektiivillä. Miten pärjättiin ennen opintorahaa? Opintolaina oli itsestäänselvyys, ja sitä makseltiin sitten työelämän aikana kukin omalla vauhdillaan. Toisaalta ennen (siis ennen 90-lukua), läppärit ja älypuhelimet eivät olleet pakollisia työvälineitä. Mutta varmasti taloudellisia haasteita riitti näistä huolimatta.
Kiitos paljon pohdintaa sisältävästä kommentista, todella mielenkiintoisia näkökulmia ja hyviä pointteja!