Onko rikas ihminen automaattisesti ilkeä?

Sain jonkin aikaa sitten ”kunnian” seurata sivusta keskustelua mielenkiintoisesta olettamuksesta: Jotta voisi rikastua, ei voi olla kohtelia, empaattinen ja ystävällinen. Käytännössä katsoen siis ystävällinen ja hyvä ihminen. -Tai mitä se hyvä sitten tarkoittaakaan. Tämän olettamuksen tausta on toki ymmärrettävä. Esimerkiksi monissa tarinoissa kerrotaan rikkaista ihmisistä, jotka ovat ihmisinä kylmiä ja välinpitämättömiä. Lopulta he ”parantuvat” annettuaan omaisuutensa köyhille. Entä todellisuus?

Syntyykö ihminen ilkeäksi?

Ehkä? Tai sitten ei? Itse taidan olla viimeisen päälle kalkkis, sillä uskon että koti- ja koulukasvatus ovat aika suuri tekijä sen suhteen millaiseksi ihminen kasvaa. Ja pisteenä i:n päälle: pidän lapsen vanhempia/vanhempaa/muita huoltajia ensisijaisina kasvattajina, en koulua tai varhaiskasvatusympäristöä. En myöskään väheksy jälkimmäisten työpanosta.

Ei. Se on harmillinen ja rajoittava sana, ainakin pikkulapselle joka tahtoisi toimia oman mielensä mukaan. Toisia ihmisiä tai lemmikkejä ei saakaan löydä, eikä omia tai sisarusten tavaroita saa ottaa ilman lupaa tai rikkoa jos niin huvittaa. Muille ihmisille ei myöskään saa puhua ilkeästi, eli rumasti. Turhauttavaa varmasti. -Ainakin 2-5 -vuotiaan näkökulmasta. Ja sitten toinen haaste: On mietittävä miltä toisesta ihmisestä mahtaa tuntua jos hänelle on ilkeä. Valitettavasti tämä kaikki on osa kasvamista ”mukavaksi” ihmiseksi. Tai ylipäänsä ei-ilkeäksi.

Jos lapsi ei saa oppia niitä kuuluisia käytöstapoja ja empatiaa kasvuympäristössään, sellaisten oppiminen voi olla haasteellista vanhemmalla iällä, vaikkei varmasti mahdotonta. Aina kasvuympäristö ei tietenkään vaikuta kaikkeen. Joskus ihmisestä yksinkertaisesti tulee ilkeä. Taustalla voivat olla ikävät kokemukset, suuret muutokset yms. Joskus selkeää syytä ei löydy. Mainittakoon tässä vielä, että en ole kasvatuksen ammattilainen sen enempää teorian kuin käytännönkään suhteen, eli voin myös hyvin olla väärässäkin. Jos siis tässä aihepiirissä ylipäänsä voi kukaan olla oikeassa..

”Ilmainen” rikastuminen Suomessa?

Tässä aiheessa kanssani saa olla eri mieltä. Itse kuitenkin pidän sellaista helppoa äkkirikastusmista Suomessa aika harvinaisena ilmiönä. Vaikka vanhempien status ja ammatti ”periytyisi”, tuskin moni selviää tekemättä mitään. Lieneeköhän nykyään yhtään sellaista ammattia, mihin voisi päästä opiskelematta lainkaan? Lisäksi opiskeluun panostaminen on usein aloitettava jo koulutien alkumetreillä: Perusopetus on hoidettava asiallisesti, samoin lukio. Sitä seuraa opiskelu itse alaan, mikä harvoin on aivan kevyt projekti.

Päättyykö puurtaminen valmistumiseen? -Enpä usko. Opiskelun aikana on saatava työkokemusta, ja harva pääsee korkeaan asemaan välittömästi valmistuttuaan. Sellaisen saavuttaminen vaatii myös oman aikansa ja työnsä. Myös hyvin tuottavan yrityksen menestys tulee harvoin ilmaiseksi ja mitään tekemättä. 

Tuleeko lottovoittajasta ilkeä ihminen?

Lottovoitto lieneekin yksi harvoista reiteistä äkkirikastumiseen. Mutta koska todennäköisyys ei ole suurin mahdollinen, en itse laskisi tämän vaihtoehdon varaan. Rehellisyyden nimissä itse en koskaan haluaisi löytää itseäni päävoiton saajana. No, eipähän tule pahemmin edes lotottua. Ei pelkoa siis. Osa voittajista joiden tilille on yhtäkkiä tipahtanut se miljoona tai kolme, ovat todenneet elämän muuttuneen. No, yllätys yllätys!

Muutokset eivät välttämättä ole positiivisia. Esimerkiksi sosiaaliset suhteet kärsivät. Kun tuttavapiiri sai tietää voitosta, rahan pyytäminen muuttuu yllättävän räikeäksi. Oikeastaan siitä tulee itse syy edes kommunikoida kyseisen henkilön kanssa. Kun lottovoiton saanut havaitsee tämän eikä ole halukas ottamaan ihmisiä vastaan vain rahanpyyntöjen merkeissä, häntä kritisoidaan: ”Hirveä kitupiikki! Tuollainen kroisos eikä voi antaa minulle kymppitonnia. Antaa olla, eipä huvita tulla takaisin.” Itse henkilön persoona ja olemus eivät ehkä ole muuttuneet, mutta hänestä tulee hänen omaisuudestaan kiinnostuneita olevien ihmisten silmissä ilkeä ja saita lurjus.

Rikkaan ihmisen vastuu

Millaista mahtaisi olla rikkaan johtajan arki? Ehkä hän oikaisee laadukkaan aamukahvin jälkeen kalliille sohvalle, polttaa sikarin ja lukee sanomalehteä. Hänellä on siivooja, keittäjä ja muuta tarpeellista henkilökuntaa. Samalla yhtiön työntekijät hoitavat kaiken, hän siis vain olla. Vai onko näin?

Ehkä ei. Kun omaisuus liittyy ammatilliseen statukseen, yleensä myös vastuu kasvaa. Työaika ei välttämättä ole kiinteä kahdeksan tuntia, vaan jatkuvaa ja vastuualueita on useita. Jos rehellisiä ollaan, en tiedä riittäisikö oma stressinhallintakykyni moisiin tehtäviin. Ehkä kävisikin niin, että stressi tekisi minusta.. no, ainakin vähemmän mukavan ihmisen jos ei aivan ilkeää.

Pohdintaa

Vaikka vältän liian jyrkkiä näkemyksiä, yhdestä asiasta olen melko varma: Ilkeäksi ihmiseksi tullaan. Raha ja rikastuminen itsessään eivät tee ihmisestä ilkeää. On myös hyvä muistaa, että johtajan asemassa olevat ihmiset voivat joutua tekemään ikäviä päätöksiä, muttei omasta tahdostaan.

Millaiset asiat sitten muuttavat ihmisen ilkeäksi? No, tietenkin se on kiinni arvostelijan arviointikriteereistä. Itse näkisin ns. ilkeyden rakennusaineeksi välinpitämättömyyden. Kun ihmisillä ja asioilla ei ole enää väliä, on ”helpompi” tehdä asioita jotka ovat tavalla tai toisella muille vahingollisia. Varmasti opitun empatiakyvyn voi kadottaa, etenkin jos elämässä tapahtuu asioita jotka sellaiseen provosoivat. Varmasti myös asiaan vaikuttavat myös asianomaisen kokemukset empatian kohteena olemisesta.

Kenties raha voi ”ajaa” ihmistä välinpitämättömyyteen. Itse henkilökohtaisesti uskon, että näin käydessä henkilöllä on taipumusta sellaiseen. Perustelu? No.. mikä muuten selittäisi ns. mukavien ja hyvää tekevien rikkaiden ihmisten olemassaolon?

Mikä saa ihmiset sitten arvioimaan ja arvostelemaan rikkaita ihmisiä? Ehkä sellaiset ns. todella rikkaat ja arvovaltaiset ihmiset tuntuvat elävän jossai kaukaisessa rinnakkaistodellisuudessa, johon muilla ei ole asiaa. Sen todellisuuden ja tavallisen elämän välillä on ajattelijan muodostama läpipääsemätön raja-aita. Ehkä juuri se saa aikaan kuvitelmia, jotka eivät välttämättä vastaa realismia. Ne kuvitelmat taas aiheuttavat ilmiön nimeltä kateus. Ehkä tässä kohden voisi kysyä, onko oma elämä todella niin huonoa, että kadehtiminen on tarpeen? Nyt en tarkoita toimeentulon rajoilla kituuttelua, vaan ns. ”tavallisella” tulotasolla varustettuja ihmisiä.

Oli ihmisen tulotaso ja status millainen tahansa, hän on ihminen muiden joukossa. Ammatti tai/ja pankkitili ei tee hänestä ihmistä huonompaa tai parempaa. Hän kasvaa ja kehittyy samaan tapaan kuin muutkin. Lisäksi hänen elämässään voi olla vastoinkäymisiä samaan tapaan kuin kenellä tahansa muullakin. Klisee tai ei: Ihmisiä tässä todellakin vain ollaan itse kukin.