Nousimme opettajan kehotuksesta seisomaan. Opettaja laittoi mankan päälle, ja sieltä se tuli: Sutsisatsi. Se oli meidän ensimmäinen kokemuksemme Fröbelin palikoista. Silloin suurilukuinen porukkamme oli aivan innoissaan mukana laululeikissä, ja opettajamme aivan pokkana näytti liikkeet täydellisellä heittäytymisellä. Fröbelin palikat olivat kovin juttu ikinä! Nyt, yli 30 vuotta myöhemmin lapset edelleen tykkäävät samoista ja vuosien saatossa ilmestyneistä uusista kappaleista.
"Inkkarityttö"
Olen syntynyt ja elänyt lapsuutta ennen monikulttuurista aikaa. Kyseisellä paikkakunnalla sellainen aika ei liene vieläkään tullut. Minulla oli tummanruskea tukka ja ihoni ruskettui kesäisin. Meille opetettiin suvaitsevaisuutta eri etnisten taustojen edustajia kohtaan, tosin saatoimme nähdä heitä vain kirjojen kuvissa tai televisiossa. Luokassa oli erittäin vaaleatukkaisia oppilaita, sitten kenties enemmistönä jotain vaalean ja tumman väliltä, ja tummatukkaisia. Erittäin vaaleahiuksiset ja erittäin tummahiuksiset lienevät olleet vähemmistö.
90-luvun alussa niin hapsuhelmaiset paidat ja mekot olivat suosittuja. Rakastin keltaista mekkoani, jossa oli hapsuhelma. Valitettavasti jopa minä kasvoin, eikä kyseistä mekkoa päässyt esittelemään pitkään. Osasyynä oli sekin, ettei kesämekko oikein soveltunut talvella juhlamekoksi. Jotkut aikuiset kutsuivat minua "inkkaritytöksi". Se oli positiivinen lempinimi. Intiaanitytöt olivat lasten silmissä kauniita, ja pojat/miehet urheita sotureita.
On erittäin totta, että käsityksemme intiaaneista perustuivat stereotypioihin, ja ymmärrän myös, miksi sellainen nähdään tänä päivänä loukkaavaksi. Toisaalta pidän surullisena sitä, että tänä päivänä harvoin puhutaan nimenomaan siitä ihailuista, mitä lapset kokiva intiaaneja kohtaan. Lasten näkökulmasta intiaanit elivät tavalla, mistä moni saattoi vain haaveilla: He ratsastivat hevosilla, metsästivät, kunnioittivat luontoa, ja heillä oli kaunista sekä lähes taianomaista musiikkia.
Disneyn elokuva Pocahontas toi uutta perspektiiviä käsitykseemme intiaaneista. He kunnioittivat luontoa, olivat rohkeita, viisaita ja elivät sellaista elämää, mitä me ala-asteikäiset ihailimme. Elokuva antoi meille pohdittavaksi eettisiä kysymyksiä, ja toisaalta ajatuksen kaiken elävän arvostamisesta.
Ajankuva muuttuu
Se aika, kun Fröbelin palikat pukeutuivat intiaaneiksi, oli aikaa aikaa kun intiaanileikit olivat lapsille tärkeä asia. Intiaaneille ei irvailtu, vaikka laulujen sävy olikin leikkisä. Kun me lapset leikimme intiaaneja, emme todellakaan ajatelleen intiaaneja mitenkään alempana etnisenä ryhmänä. -Päinvastoin. Ehkä harrastimme jonkin tason kulttuurin omimista, mutta emme olleet ainoita. Olihan paikallisella kansalaisopistolla itämaisen tanssin ryhmä, missä joukko keski-ikäisiä naisia opetteli liikuttamaan lantiotaan sulavasti.
Ajankuva muuttuu. Tänä päivänä samanlaisten laulujen tekeminen tuntuisi tökeröltä. Ja jos kantaani kysytään silmien venyttelyyn, kuulun siihen tylsään kategoriaan jota kyseinen ele ei ole koskaan naurattanut. Minusta se on aina ollut vähän "nolo". Kansankielellä tyhmä, ja erittäin väkisin väännetty vitsi. Olemisessa porukan tylsimys, olin ilmeisesti aikaani edellä. Ja kieltämättä sillä eleellä irvaillaan tietyn etnisen taustan omaavan ulkonäöllä.
Silmien venyttelyn, ihon maalaamisen ruskeaksi ym. näen tänä päivänä toiminnaksi, missä on itsestään selvää ettei sellainen ole sopivaa tänä päivänä. -Ja täysin perustellusti. 90-luvulla ajateltiin eri tavalla. -Tai pikemminkin ei ajateltu, ainakaan erityisen tarkasti. Toisaalta erityisesti ulkonäön kommentointi ylipäänsä tapahtui matalammalla kynnyksellä. Minua kiusattiin mm. suurten etuhampaiden takia, ja pidin niitä itsekin koomisina. Kiusaaminen toki tuntui pahalta, mutta jostain keskivertomitoista poikkeavat etuhampaani olivat pilkan kohteena itsestäänselvyys. Eihän se oikein ollut, mutta luulen että yleisten asenteiden mukaista käytöstä. Toisin sanoen: Se oli sitä aikaa ja sen ajan asennetta.
Täytyykö historia kieltää?
Kannatan avoimuutta. Suomen historia sekä sen sisäiset muutokset ovat osa kansallista identiteettiämme. Yksilön identiteetti on ikuinen rakennustyömaa. Yksi olennainen tekijä tasapainon saavuttamiseen on omien puutteiden ja virheiden myöntäminen sekä hyväksyminen, sillä vain siten kasvu toivottuun suuntaan (mikä edelleen voi olla täysin väärä) on mahdollista. Ajattelen samaa kansallisesta identiteetistä. Ikäluokkani on kokenut erilaisia muutoksia aina asenteiden muuttumisesta digitalisaatioon.
Niin kauan kuin historiaa on kirjoitettu ja sitä ennenkin, ihmiset tekevät asioita, jotka vuosien jälkeen osoittauvat huonoiksi ideoiksi. Toisaalta, usein huonoja ideoita ja virheitä tarvitaan, jotta jokin parempi olisi realistinen skenaario. Tästä syystä näkisin tärkeäksi, että me suomalaiset kykenemme katsomaan avoimin silmin vaikkapa asennehistoriaamme, ja keskustelemaan siitä ääneen. En usko, että lastenlaulujen, vanhan Aapisen tai minkään muunkaan konkreettisen asian deletointi ja sitä seuraava puhumattomuus on paras ratkaisu. Kuitenkin jälkikasvumme saattaa esittää joka vuosi kiperämpiä kysymyksiä, ja heillä on oikeus saada niihin rehellisiä ja laadukkaita vastauksia.
Pienenä kevennyksenä tulkoon tähän loppuun lista, mitä kaikkea meidän tulisi samaa logiikkaa seuraten kieltää:
- Pocahontas -elokuva
- Notre Damen kellonsoittaja -elokuva
- Itämainen tanssi (kulttuurin omiminen)
- Afrikkalainen tanssi (kulttuurin omiminen)
- Etniset ruuat (erityisesti julkaistut reseptit koska kulttuurin omiminen ja ei todellakaan asianmukainen valmistustapa)
- Vieraskieliset lainasanat sekä "Finglish"
- Itämaiset kamppailulajit
- Shakira (sulauttaa itämaisia vaikutteita länsimaiseen poppiin)
- käyttämämme numerot, jotka ovat arabialaisia
