Leviävä disinformaatio: Mitä tehdä?

 Yleistä disinformaatiosta: salaliittoteoriat yms. sosiaalisessa mediassa

Suoraan määriteltynä disinformaatiolla viitavaan virheelliseen tietoon. Disinformaatiota näyttäisin esiintyvän erityisesti lääketieteeseen, luonnontieteisiin ja käsityksiin eri kulttuureista. Salaliittoteorioissa ajatuksena on, että ihmisiä huijatan tavalla tai toisella. Salaliittoteorioita voidaan liittää esimerkiksi rokoteohjelmiin ajatuksella, että todellisuudessa rokottamisen tavoitteena on tehdä ihmisille pahaa, tai pitää ihmisiä esimerkiksi "koe-eläiminä" tieteellisille kokeille. Myös kouluopetuksesta voidaan rakentaa salaliittoteorioita ajatuksella, että lapset "aivopestään" ajattelemaan tietyllä tavalla, vaikka todellisuus olisi toinen. 

Näiden asioiden taso ja mahdolliset haittavaikutukset vaihtelevat. Terveydenhoitoon liittyvä toiminta voi olla neutraalia, haitallista, tai pahimmassa tapauksessa johtaa kuolemaan. Luonnontieteissä kasvihuoneilmiön olemassaolo on myös tyypillinen esimerkki niin disinformaatiosta kuin salaliittoteoriasta. Jos oikein korkealle tasolle siirrytään, salaliittoteorioissa vaikuttavina tekijöinä ovat yliluonnolliset ilmiöt. Tosin tällaisten ajatusten ilmentyminen on vähäisempää. 

Salaliittoteoriat ja uskonto voivat muistuttaa toisiaan. Itse ajattelen salaliittoteorian olevan enemmänkin uskonnon hyödyntämistä. Allekirjoitan myös näkemuksen salaliittoteorioista uskontoa politisoivana tekijänä. 

Sosiaalinen media informaation lähteenä

Sisällön luominen sosiaaliseen mediaan helpottuu jatkuvasti. Lisäksi saman sisällön voi julkaista usealla alustalla. Julkaisijaa ihailevat henkilöt voivat jakaa julkaisun, jolloin katsojamäärä saadaan kasvamaan eksponentiaalisesti. Julkaisijan ei tarvitse olla perehtynyt aiheeseen, hän voi olla kuka tahansa. Olennaista on karisma. Miksi tällaiset julkaisut vetävät puoleensa enemmän katsojia kuin kirjallisuus, uutiset ja esimerkiksi tieteelliset artikkelit? 

Oma käsitykseni on, että esimerkiksi Tiktok -videossa houkuttelee efektien lisäksi helppous. Videon pituus on katsojalle vaivaton, eli maksimissaan 30 sekuntia. Mukana voi olla musiikkia, visuaalisia tehosteita, yksittäisiä iskulauseita ja jokin mieleenpainuva ja tarttuva lause. Itse sisältö ei enää ole olennainen. Mahdolliset vastustajat ja palauttetta antavat katsojat usein vain ruokkivat julkaisijan suosiota. 

Lukutaidon ja lähdekritiikin merkitys

Lukutaito on käsitteenä laaja. Se ei tarkoita vain teknistä lukemista, vaan kykyä ymmärtää luettua. Pidän skeptisyyttä tärkeänä. Nk. kyseenalaistava disinformaatio on mielestäni lähtökohtaisesti ymmärrettävää ajatus, mutta jossain kohtaa raja ylittyy. Sosiaalisessa mediassa leviävä disinformaatio on petollisinta katsojille, joiden lukutaito on heikentynyt puhtaasti liian vähäisen lukemisen seurauksena. Jottei asia pysyisi liian yksinkertaisena, lisätään tähän vielä yksi käsite: medialukutaito. 

Pidän lähdekritiikkiä osana lukutaitoa. Lähdekritiikki tosin on taito, minkä oppiminen vaatii riittävää käsityskykyä. Esimerkiksi juuri oppimaan koululaisen, saati sitten sitä nuoremman lapsen vastuuseen ei kuulu arvioida kuullun tai luetun tiedon luotettavuutta. En rehellisesti sanottuna tiedä, kuinka paljon lähdekritiikkiä harjoitellaan peruskoulussa, tai saati sitten toisen asteen oppilaitoksissa. Itse perehdyin sen taidon harjoittelemiseen vasta ammattikorkeakoulussa. Perusteellisinta kyseisen taidon opettelu oli yliopistossa. 

Mikäli tilanne ei ole parantunut, tilanne on varsin epätasa-arvoinen: Lähdekrittiikki voi parhaimmillaan lisätä henkilökohtaista turvallisuutta, mutta sen oppimiseen opastusta ja tukea tarjotaan vain korkeakoulutasoisissa opinnoissa. Näin ollen vähemmän koulutetut ihmiset saavat vastuulleen opetella lähdekritiikin taidon itse. Toisaalta.. ennen sosiaalista mediaa ja Internettiä "oppineet duunarit" olivat arkipäiväinen ilmiö. Moni ihminen luki, oli koulutustausta mikä tahansa. -Eikä pelkkää viihdekirjallisuutta.  Lapsuuden tuttavapiirissä oli itse asiassa varsin runsaasti paljon lukevia ja asioista kiinnostuneita aikuisia vailla akateemista taustaa. 

Disinformaation vaarat

Disinformaatio voi johtaa vaaratilanteisiin, toki tämä riippuu paljolti kontekstista. Erilaiset konfliktit lienevät toinen vaihtoehto. Toisaalta nekin voivat eskaloitua. Terveydelliset vaarat voivat olla seurausta esimerkiksi rokotteista kieltäytymisestä. Rokotteiden ansiosta olemme saanee kitkettyä pois tauteja, jotka aikaisemmin ovat olleet peräti tappavia, vai jättäneet vakavia vaurioita kehoon. Lievemmät varsiot taudeista voivat olla vaarallisia väestölle, joiden immuneetti on heikko. Toisaalta on hyvä pohtia myös sitä, että ne taudit voivat olla äärimmäisen ikäviä. 

Ympäristöön ja luontoon liittyvä disinformaatio johtaa puolestaan herkästi välinpitämättömyyteen ja toimintaan, mikä vahingoittaa ympäristöä merkittävästi. Kasvihuoneilmiö on ajoittain aihe, minkä olemassaoloa epäillään. Aiheena tämä on haasteellinen, sillä se näyttää houkuttelevan ihmiset varsin suoraviivaiseen ajatteluun. -Puolin ja toisin. 

Mitä missä milloin.. 

Disinformaation tunnistaminen näyttää olevan asia, mikä todellakin jakautuu eriarvoisesti. Niin kauan, kuin niin lukutaito, medialukutaito ja kyky lähdekritiikkiin heikkenevät, disinformaation leviämisen ja omaksumisen riski pysyy. Disinformaation leviämistä näyttäisi provosoivan asioiden politisoituminen ja nk. polarisaatio. Kansankielellä: Ihmisten tyytymättömyys heidän omaan elämäänsä vaikuttaviin asioihin provosoi etsimään tietoa "vaihtoehtoisista" lähteistä. Mitä helpommin ja vaivattomammin saatu informaatioksi koettu asia on saatavilla, sitä suurempi houkutus lienee olla yhtä mieltä lähteen sisällön kanssa. 

Toki olen tietoinen, että itse kuulostin äsken salaliittoteorioiden kannattajalta. Ja oletukseni kyvystää tunnistaa mahdollinen disinformaatio oli peräti loukkaava: Minähän kategorioihin ihmisiä, tai tarkemmin ottaen heidän kognitiivisia kykyjään koulutustason perusteella. Varsinainen itseään täynnä oleva elitisti siis. Ehkä asian tunnistaminen, ja kyky itseironiaan kompensoi hieman. Mainittakoon vielä, etten usko koulutuksen olevan ainoa keino saavuttaa joitain taitoja ja osaamista. Mahdollisuus lukea itsenäisesti ja tarkastella erilaista kirjallisuutta, tietoa ja lähteitä ei ole poissuljettu mahdollisuus keneltäkään. 

Kyse on enemmänkin tottumuksesta. Minä en saisi tältä seisomalta (hyvä on, istumalta) juostua puolimaratonia. Mutta uskon, että etsimällä tietoa oikeanlaisesta harjoittelusta voisin ehkä saada itseni sellaiseen fyysiseen kuntoon, että ainakin selviäisin itse matkasta. Samaan tapaan kuka tahansa voi etsiä tietoa, harjoitella lähdekritiikkiä ja medialukutaitoa. Mutta kuten juoksuharjoittelu, myös nuo asiat vaativat työstämistä. -Paitsi siltä rasittavalta ihmisryhmältä, joka osaa kaiken ilman suurempaa vaivannäköä. 

Kun juoksukoulut teettävät harjoitteita joissa harrastelijakin pääsee testaamaan käsitettä "ääriraja", korkeasti koulutettuja "rääkätään" säännöllisesti asioilla, jotka vaativat lukutaitoa, ja kehittävät sitä. Korkeakouluopiskeluja saa kokea mentaaliset maitohapot, mutta hänet saadaan kyseiseen tilaan ohjatusti. -Samaan tapaan kuin juoksuvalmentaja tekisi. Mitä yritän näillä epämääräisillä metaforilla kertoa? -Opettajan, ohjaajan tai urheilussa valmentajan johdolla asioiden opettelu on (ainakin minun mielestäni) helpompaa. 

Ja sitten ratkaisuja? Kuten moni itseään asiantuntijaksi hetkellisesti kutsuva, myös minä kuulun heihin, jotka kykenevät kirjoittamaan laajasti itse ongelmasta. Ratkaisujen kohdalla tuleekin kiire esimerkiksi kuvitteelliseen palaveriin. Kuitenkin uskallan kirjoittaa yhden asian: motivaatio ja kiinnostus lukea. Toki tämä vaatisi paluuta aikaan 40-50 vuoden taakse, kun perheen statuksessa riippumatta jokaisen perheen kirjahyllyyn kuuluivat tietokirjat ja sen ajan kirjasarjat. Ja jokainen lukutaitoinen niitä todellakin luki. Se mahdollisuus ei ole kadonnut mihinkään. 

Mieltymykseni: Suurimmaksi osaksi "kielletty" musiikki

 Otan riskin. Taustamateriaaliin perustuvan tekstin sijaan kirjoitan selkeän mielipiteeni. Tosin edellinen tekstini keinovalon haitoista saattoi mennä myös hieman subjektiiviseksi, kirjoitinhan ei kaamosmasennusta kokevan näkökulmasta. Mielipideteksti on haasteellinen laji ihmiselle, joka haluaisi loppujen lopuksi olla kaikille mieliksi. Yritäpä siinä sitten mieltä pidellä, kun sitä pitäisi jakaa tasapuolisesti kaikille niin, että lopputulos olisi epärealistinen: Kukaan ei pahoittaisi mieltään. -Toisaalta, epärealistiset skenaariot ja tavoitteet ovat olleet erikoisalaani pienestä pitäen. 

Piilotin kuvitteelliseen hattuun muutamia tulenarkoja aiheita, joista kirjoittamalla varmasti tulen loukkaamaan ihmisiä, pahoittamaan mieliä ja kannustamaan lukijaa kateogorioimaan minut johonkin tiettyyn joukkoon. Hattuun putosivat muun muassa sukupuolten määrä, sota, naisen euro, rasismi, seksismi sekä rokotteet. Tällä kertaa arvonnassa voitti sota. Ehkä se on lempeä aloitus, sillä seksismi ja naisen euro aiheina ovat oikoreitti tulla poltetuksi roviolla. -Ja voi kun tarkoittaisinkin pelifirmaa. 

Pakollinen puolueellisuus

Oma ajatukseni sodasta: Kun sotaan joudutaan, kaikki on jo pielessä, eikä mitään ole pelastettavissa. Sota on tila, jossa on pelkkiä häviäjiä. Joskus sota on tasapuolisesti siihen päätyvien osapuolten toiminnan tulos, joskus taas ei. Joskus joku osapuolista on tehnyt kaikkensa välttääkseen sodan, mutta siitä huolimatta joutuu sotaan. Sodassa henki on halpaa. Tavallisesti uhrit ovat siviileitä, mikä toki on loogista: päättäjien on vaikea antautua, jos he menettävät henkensä. 1600-luvulla sodankäynti oli kieltämättä tasapuolisempaa, sillä myös maan hallitsijat osallistuivat taisteluihin. 

Usein mietin, milloin sotaa voitaisiin käydä esimerkiksi pelaamalla Nintendoa. "Pleikkaa" en ehdota, sillä olen vannoutunut Nintendon kannattaja. Tosin siinäkin raja kulkee Supernintendossa. Mieluiten 8-bittinen Nintendo sopisi taisteluvälineeksi. Aluksi voitaisiin hyödyntää Mario -pelejä. Kun taistelu menee tiukaksi, Super Mario Bros 1 alkaa tarjota vastusta, koska siinä ei voi palata taaksepäin. Jos tilanne menee äärimmäisen pirulliseksi, valitsisin peliksi Simpsons -teemaisen Bart Against the World -pelin. Ohjattavuus on äärimmäisen epäonnistunut, ja siksi todella hankalaa. Siinä jos missä voidaan mitata, kenelle mikäkin raja kuuluu. 

Kun sota syttyy, seuraa siitä vaatimus asettautua jonkin tietyn osapuolen puolelle. Tämäkin kuulostaa loogiselta. Ehkä ihmsiluonnolle on ominaista valita, kuka on "pahis". Kun jokin on pielessä, etsimme jotain mitä syyttää. Jos alle kouluikäisten joukossa vaikkapa ulkopelissä käytetty pallo katoaa, etsiessä jokainen pohtiin, kenen syytä pallon katoaminen oli. Asia unohtuu kun pallo löytyy, mikäli merkittävää riitaa aiheesta ei ehtinyt syntyä. 

Sotaan liittyvä puolueellisuus ei ilmeisesti liity niinkään mielipiteisiin, vaan siihen, mitä kukin edustaa syntyperältään tai näkemyksiltään. Joukkosi määrittelee ketä kannatat, ja ketä vihaat. Välimuotoja sallitaan vain silloin, kun keskustelu on turvallista, ja eikä puheen sisältö kuulu muualle. 

Kieli ja kulttuuri

Itse ajattelen, että kieli ja kulttuuri ovat irrallisia poliittisista tai muuten idealogisista näkemyksistä. Sama pätee uskontoon. Esimerkiksi mielestäni jostain yksittäisestä virrestä pitäminen on sallittua myös ateistille, tai jonkin muun kuin kristinuskon edustajalle. En myöskään rajoittaisi maakuntalauluja vain siihen, mitä maakuntaa itse kukin edustaa. Tosin itse äärimmäisen puolueellisena pidän Hämäläisten laulusta, vaikka sisältö kaipaisi hieman päivitystä. -Ihan vain realismin nimessä. Kotiseutuni sijaitsee Hämeessä, ja pidän lähinnä aikamoisena sattumana, että pidän tuon alueen maakuntalaulusta. Kerrankin hyvä tuuri! Itse ulkonäöllisesti olemukseltani olen kylläkin "Hämeen neidon" vastakohta. 

Minulla on erikoisia kiinnostuksen kohteita, ja ne ovat tavallisesti pitkäkestoisia. Kiinnostuin venäjän kielestä teinivuosinani. Opiskelin sitä itsenäisesti siinä määrin, kun se oli mahdollista. Lukiovuosinani kyseisen kielen opetusta ei saatu järjestettyä. Siispä valitsin saksan. Sotahistorian näkökulmasta valintani kuulostaisi kostolta. Kyse oli kuitenkin ihan vain kiinnostuksen ja käytännöllisyyden välimuodosta. Amk:ssa luin pari kurssia japania, ja pidin siitä. Yliopistossa pakollisina olivat klassiset kielet: kreikka, heprea ja latina. Pidin hepreasta eniten. Tosin kyseessä oli Raamatun heprea, ei nk. nykyheprea. Osaan lukea kyseistä kieltä edelleen, mutta muuten taito on rapistunut. 

Pidän edelleen venäjän kielestä, ja myös heprean kielestä. Duolingoa syvällisempää opiskelua en ole saanut aikaiseksi, mutta yritän pitää molempiin liittyvää taitoa edes jotenkin yllä. -Salaa. Pidän myös venäläisestä kansanmusiikista, ja itse asiassa myös juutalaisesta kansanmusiikista. Kuuntelen ja soitan niitäkin.. salaa. 

Entä jos vaan annan itselleni luvan tykätä.. 

Aika hyvä saavutus? Mieltymyksiini kuuluu kaksi sellaisen kulttuurin musiikkia ja kieltä, joista pitäminen ei ole juuri nyt ihan paras vaihtoehto. Mutta toisaalta, kuinka laaja puolueellisuusgiljotiinin oikein on oltava? Jos ihminen puhuu jotain tiettyä kieltä, tuleeko hänet kategorioida sen perusteella johonkin? Oli aika, kun kaikki saksankielinen oli pahasta. Tämän taustalla oli erään viiksekkään keskinkertaisen taiteilijan yritys vaihtaa alaa. Lopputulos vain oli hivenen katastrofaalinen ja johti johonkin sellaiseen kuin yksi historian merkittävimmistä kansanmurhista. 

Samaa kieltä kuitenkin puhuu "muutama" muukin ihminen, joista jokainen ei ehkä ollut aivan samoilla linjoilla kuin tuo viiksekäs keskinkertainen taiteilija. Ja olipa kerran itänaapurissa eräs, joka opiskeli pappisseminaarissa mutta päätyi myös radikaaliin alanvaihtoon, ja päätyi myös vastuuseen "muutamasta" ihmishengestä. Jos olisin lapsena näistä kuullut, olisin varmaan kauhistuneena ja syyllisyydentunnossa pohtinut, onkohan meillä samoja suosikkilauluja. Tai mikä pahinta: entä jos myös pahimman luokan diktaattori pitää vaaleanpunaisesta väristä kuten minä? Jos näin on, joudunko inhoamaan vaaleanpunaista?

Yhtään sotaa ja siihen liittyä kauheuksia väheksymättä toivon, ettei jokaista asiaa vedettäisi mukaan puolueellisuuspakkoon. Kieli ja kulttuuri ovat syntyneet eri reittiä, ja kauan sitten. Rajan voisi vetää sellaiseen tuotantoon, johon on liitetty jokin sellainen näkemys, mikä ei mene yksiin oman moraalisen ja eettisen näkemyksen kanssa. Esimerkiksi vaikka KKK-porukka tekisi miten upeaa musiikkia tahansa (mikä tilastollisen todennäköisyyden perusteella on epätodennäköistä), heidän sanomallaan täytetty musiikki kuuluisi boikottilistaani. 

Annan kuitenkin itselleni luvan pitää kappaleesta "Valkoakaasiat" ja "Uralin Pihlaja". Edelleen, ymmärrän nykytilanteen sekä ajatuksen siitä, että tiettyjä asioita "pitäisi" välttää. Kuitenkin ajattelen, että kaikki mitä nykyään tapahtuu, ei ole heidän syytään, jotka ovat esimerkiksi muutamia satoja vuosia sitten säveltäneet maailmankuulua musiikkia. Ja jos ei maailmankuulua, niin äärimmäisen kaunista. Jos luokittelemme ihmisiä heidän mieltymyksiensä mukaan, ei siitä tulisi loppua. 

Haaveilen uudesta viulusta. Olen äärimmäisen ihastunut pariin saksalaiseen viuluun. Olenko siis automaattisesti "natsi"? -Mikä sekin, paljon puhekielessä käytetty ilmaisu on erittäin virheellinen. En ole vuosiin syönyt punaista lihaa. Jos valinta on mahdollinen, en mielelläni myöskään käytä elintarvikkeita jotka sisältävät liivatetta. En siltikään ole vegaani, enkä myöskään edusta mitään sellaista uskontoa tai ideologiaa, joka kyseiset elintarvikkeet kieltäisi ruokavaliosta. Otan pukeutumisessani vaikutteita K-muodista, mutten silti ole K-pop -fani. Pidän matematiikasta, mutta en ole siinä lajissa lahjakkuus, enkä näin ollen päätynyt matemaattiselle alalle. 

Lopuksi paljastan vielä, että lähes pakonomainen tarpeeni olla diplomaattinen, puolueeton jne. sai aikaan sen, että tämän tekstin julkaiseminen viivästyi muutamalla päivällä. Pahoittelen jos pahoitin mieliä. Haluan edelleen pitää kiinni puolueettomuusta ja objektiivisuudesta. Mutta raja kulkee politiikka- ja ideologiavapaiden tekijöiden kohdalla. Viimeiseksi lisättäköön lista kaikesta riskialttiista musiikista: 

- Uralin pihlaja: liian venäjämielinen. 

- Viuluni: Tsekkiläistä alkuperää, eli liian neuvostomielinen. 

- Juutalainen kansanmusiikki: liian israelmielinen. 

- Viulu instrumenttina: näkyvästi länsimaalaismielinen instrumentti (siitäkin huolimatta että se on esim. Kiinassa todella suosittu). Loukkaa syvästi myös suomalaisia juuriani, sillä en valinnut perinteitä kunnioittaen jouhikkoa. 

- Hämäläisten laulu: Soitat tätä kappaletta pääkaupunkiseudulla????

- Pienen pieni veturi: Saattaa aiheuttaa VR:n kalustuksessa komplekseja. 

- Virsi "Herraa hyvää kiittäkää": Kristillinen (loukkaa muiden uskontojen edustajia sekä ateisteja), vahvasti sukupuolittunut. 

- Duuriasteikot: Missä melankolisten naapureiden huomioiminen??

- Kappale "Oodi ilolle": Edelleen ne melankoliset naapurit.. 

- Viheltäminen: Ei huomioi kuulijoita jotka kyseistä taitoa eivät hallitse (en tosin minäkään kunnolla). 

Mukavaa viikkoa itse kullekin säädylle, ja tasavertaisuuden nimissä myös säädyttömälle.