Samalla viivalla -Ainakin melkein

Kävin peruskoulun 90-luvun alussa. Peruskoulun päättötodistus ojennettiin minulle keväällä 2001. Keskiarvoni oli 8,5 tai 8,6. En päässyt tavoitteeseeni "ei yhtään seiskaa" kuten 6. luokan keväänä. Seuraava kohde oli itsestäänselvyys: lukio. Olin toki miettinyt kosmetologin tai kampaajan ammattia, mutta käsite "ammattikoulu" ei tullut kuuloonkaan. Paikkakunnalla jossa kouluni kävin, oli vain yksi lukio. Myöhemmin pääkaupunkiseudulla ilmenevä lukioiden jaottelu parhaista huonompiin oli käsittämätön ilmiö.

Myös lukioon pääseminen oli itsesäänselvyys, sillä keskiarvoraja oli hieman päälle 7. En siltikään koskaan osannut ajatella käymääni lukiota "huonoksi". Lukiolaiset saattoivat olla omanlaisensa eliittijoukko ammattikoululaisten rinnalla. Täysi-ikäiset taisivat jopa juhlia eri paikoissa. Seurustelusuhteita lukiolaisten ja ammattikoululaisten välillä oli, mutta vähemmän. Toisaalta, myös lukiossa oli omat "kuppikuntansa", eikä minulla ollut asiaa paikkakunnan eliitin sisäiseen eliittiin. Lukion jälkeen itse kukin lähti omaan suuntaansa. Minä pidin välivuoden, sillä en saanut opiskelupaikkaa. Seuraavana vuonna pääsin ammattikorkeakouluun. Seuratessani vuosien varrella miten peruskoulu ja toisen asteen oppilaitokset kehittyivät, lähtökohdat tasa-arvoon ja yhteisiin mahdollisuuksiin kasvoivat merkittävästi. 

Tuen saaminen 

Jokaisella on oikeus tukeen perusopetuksessa sekä toisen asteen koulutuksessa riippuen tuen tarpeesta. Toki muun kuin yleisen tuen saaminen vaatii tarkemmat selvitykset, eikä tukea saada välittömästi. Mutta lainsäädännöllisesti tuen saamiseen on oikeus. Nopeuteen ja tuen intensiivisyyteen vaikuttavat myös resurssit. Itse kävin kouluni 31 oppilaan luokassa. Avustajia meillä ei ollut, mutta satunnainen mahdollisuus tukiopetukseen koulun jälkeen kyllä. Niin kutsuttu "tarkkis" eli tarkkailuluokka löytyi yläkoulun puolelta. 

Nykyään tukea on mahdollista saada myös toisen asteen oppilaitoksissa. Periaatteessa lähes jokaisella joka vähänkin pystyy oppimaan uusia taitoja, on mahdollisuus kouluttautua edes jotenkin. Toki lainsäädännön ja käytännön välillä on omat ristiriitansa. Avun saaminen on oma prosessinsa, eikä kyseisellä taholla välttämättä todellisuudessa ole apua tarjottavaksi. Tämä johtaa siihen esimerkiksi pakkoon harkita oppilaitoksen vaihtamista sellaiseen, missä tukea saa. 

Pääsykokeet

Jo pidemmän aikaa mistä tahansa toisen asteen koulutuksesta on voinut pyrkiä opiskelemaan korkeakoulututkintoon johtavaan opetukseen. Pääsykokeet määrittelevät paljon, mutta se vaikuttaa osaltaan onko pyrkijä nk. ensikertalainen. Itse pääsin teologiseen tiedekuntaan juuri ennen tätä säädöstä. En tiedä mahdollistiko tämä opiskelupaikkani, sillä en koskaan selvittänyt pistemäärääni. Minulle riitti tieto siitä, että olin saanut opiskelupaikan. 

Toki on opiskelupaikkoja, joissa lukio-opinnot antavat merkittävän pohjan. Esimerkiksi lääketieteellinen kuuluu tällaisiin. Toisaalta, jos joku ammatillen tutkinnon suorittanut selviää pääsykoetehtävistä niin että riittävä pistemäärä on saavutettu, opiskelupaikka on hänen. Pääsykokeissa ei mitata hakijan taustaa tai muitakaan lähtökohtia. Niissä mitataan hänen osaamistaan. Toisaalta pääsykoetehtävät ovat tunnetusti todella vaativia mikä luonnollisesti luo omanlaisensa kilpailuasetelman. Kenties tässä kohden tausta vaikuttaa jossain määrin: Kuka opiskelee itse, kuka taas voi saada tukea erilaisilta maksullisilta valmennuskursseilta. 

Yhteinen taistelu: paikka työelämässä

Kun tutkinto on saavutettu, jokainen on lähtökohtiensa suhteen samalla viivalla: Taistelu työpaikasta. Se miten paljon on taisteltava, riippuu alasta. On aloja, joissa töitä käytännössä tarjotaan työntekijälle. Sitten on aloja, joissa työpaikoista todellakin on taisteltava usean hakijan kesken. Myös monilla aloilla on taisteltava työkokemuksesta. Usein haasteena on, että työkokemusta tarjotaan mieluummin heille, joilla jo on työkokemusta. 

Kuka määrittelee mikä sinusta tulee isona? 

Perusopetus antaa jokaisella mahdollisuudet saada ne yleistiedot- ja taidot, joita todistuksen saanut ihminen voi hyödyntää toteuttaakseen omia haaveitaan. Hänen perhetaustansa ei määrittele mikä hänestä tulee. Perhetausta ei hidasta, muttei myöskään voi antaa etumatkaa muihin nähden. Perhetausta voi sen sijaan vaikuttaa asenteellisesti. Monet vanhemmat siirtävät omat kokemuksen ja oman osaamisensa oletukseksi jälkikasvunsa osaamisesta. Jälkikasvua ei välttämättä painosteta, mutta hänelle saatetaan vuosia puhua mitä "kannatta" tehdä. 

Myös valintojen motiiveihin voivat vaikuttaa niin perhetausta kuin sosiaalinen ympäristökin. Se mihin kaverit hakevat, voi olla tärkeää. Ehkä tämä oli yksi syy miksi aikoinaan valitsin lukion. Kiusaajat siirtyivät ammattikouluun, mikä tarkoitti että pääsisin heistä eroon. Toisaalta lukio antoi miettimisaikaa. 15-vuotiaana minulla ei ollut mitään aavistusta miksi haluaisin tulla. Lisäksi olin niin rutinoitunut koulunkäyntiin, etten kokenut mitään tarvetta lopettaa sitä. 

Loppujen lopuksi yksilö itse määrittelee sen, mikä hänestä tulee. Toki erilaiset oppimisvaikeudet yms. vaikuttavat valintoihin. Itselläni esimerkiksi merkittävät vaikeudet nk. spatiaalisessa hahmotuskyvyssä ja toisaalta vaikeus käytännön tehtävissä ovat rajanneet vaihtoehtoja. Mitä vuosien varrella olen kuitenkin oppinut, se miten paljon ihminen on valmis näkemään vaivaa, vaikuttaa hänen mahdollisuuksiinsa saavuttaa haluamansa. Olen itse hieman laiskuuteen taipuvainen, mutta toisaalta tiedostan millaisen työpanoksen nyt tavoittelemani asia vaatii. Näin käytännössä yh-vanhempana mahdollisuuteni työskennellä ovat rajattu. Mutta jos käytän saamani ajan järkevästi ja olen valmis menemään mukavuusalueeni ulkopuolelle, voin ehkä päästä sinne mihin haluan. 

Vastaus on yksinkertainen: Loppujen lopuksi sinä itse määrittelet, mikä sinusta tulee. Voi olla, ettei jokainen vaihtoehto ole mahdollinen erityisesti silloin, jos kyseinen ala vaatii sitoutumista jo lapsuudessa. Tämä ei kuitenkaan sulje pois monia muita vaihtoehtoja.