Positiivinen kasvatus 1600-luvulla

 Puhuttaessa "entisaikojen" kouluista, pelko nousee päällimmäiseksi tunteeksi. Opetus oli ankaraa. Fyysinen kuritus sekä julkinen nöyryyttäminen olivat arkipäivää. En kiellä etteikö näin olisi ollut. Jopa omina kouluvuosina 90-luvulla sain todistaa tällaista toimintaa. Puiset karttakepit tosin olivat muuttuneet muovisiksi, ja kohteena oli todellakin kartta. -Ja muut kohteet joihin opettaja ei yltänyt. Me oppilaat saimme siis olla turvassa. Sen sijaan tukistamista ja oppilaan raahaamista luokasta ulos ehdin todistaa. Tosin jälkimmäisessä kyseinen toimintatapa saattoi olla perusteltua. 

Millaista oli koulunkäynti 1600-luvulla? Tarkkaa tietoa on vaikea saada tuon ajan lasten arjesta. Kenties jotain lähdemateriaalia voisi löytyä, mutta tuskin helposti. Kyseessä oli aika, jona esimerkiksi mahdollisuus kirjoittaa päiväkirjaa oli harvinaisempaa kuin kaksisataa vuotta myöhemmin. Kirjapaino oli yleistymässä, mutta kirjojen saaminen seurakunnan käyttöön ei ollut itsestäänselvyys. Tuolloin Suomi oli osa Ruotsia, eikä kuningas ollut aina innokas tukemaan kansanopetuksen kehitystä. 

Tämä tuntuu hivenen ristiriitaiselta, sillä kansanopetus oli osa puhdasoppisuuttaa, mitä kuninkaan oli suosittava taistellakseen katolilaisuuden mukanaan tuomia poliittisia haasteita vastaan. Tästä syystä seurakunta saattoi joutua itse kustantamaan opetukseen tarvittavan materiaalin. Näin ollen lähdemateriaaliksi sopivaa dataa oppilaiden kautta saattoi olla vaikea tuottaa.

Ajatus oppimisen ilosta ja kannustamisesta 

Piispa Johannes Gezelius vanhempi vaikuttaa olleen monessa asiassa "itseoppinut". Pedagogiikassa hän oli ottanut vaikutteita muualta muokaten omaksuttuja ajatuksia ja asenteita antamiinsa ohjeistuksiin. Gezelius ei tahtonut oppimisen tapahtuvan pakotettuna ja ahdistuksen kautta. Sen sijaan Gezelius halusi painottaa oppimisen iloa ja kannustamista. Opetuksen tuli edetä systemaattisesta ja sellaisella nopeudella, että lapset ehtivät omaksua edellisen asian ennen uuden opettelemista. Tämä ilmeni erityisesti lukutaidon opettamisessa. 

Vastoin kuten tänä päivänä, Gezelius painotti myös ulkoluvun merkitystä. Samat kriteerit ilmenivät myös kinkereiden yhteydessä. Mikäli oppilaalla oli vaikeuksia omaksua jokin asia, häntä tuli kannustaa työstämää asiaa niin, että taidot kyseisellä osa-alueella vahvistuisivat. Edistyneiden oppilaiden tehtäväksi puolestaan annettiin muiden oppilaiden auttaminen. 

Toteutuko tämä aina? 

Johannes Gezelius vanhemmat ohjeistukset papistolle kuulostavat kieltämättä varsin identtisiltä nykypäivän asenteellisten metodien kanssa. Miksi sitten olemme kuulleet kouluista lähestulkoon kauhutarinoita ankarista opettajista? Voimme lähteä liikkeelle yhdestä tosiasiasta: Opettajat ovat ihmisiä. Valitettavasti kautta aikojen joukkoon eksynyt yksilöitä, jotka purkavat patoutumiaan oppilaisiin. Oppilaan tarpeet ja valmiudet unohtuvat. Lapsi tai nuori muuttuu omalla tavallaan osaksi negatiivista vallankäyttöä. Mikäli 1600-luvun metodit tuntuvat nykypäivänä puutteellisilta samasta ajatuksesta huolimatta, annettakoon se anteeksi. -Kasvatustieteet alana ja akateemisena oppiaineena nimittäin syntyi vasta paljon myöhemmin.  

Opetuksen valvonta ei ole uusi keksintö. Puhdasoppisuuden aikakaudella tällaista harjoitettiin piispantarkastuksissa. Eri asia on, saiko piispa tarkastuksen kohteena olevasta opetusympäristöstä realistisen kuvan. Mikäli huomautuksia tuli, kuinka kauan ja kuinka paljon toimintaa pyrittiin oikaisemaan? Samaa voisi kysyä ajalta vuosisatoja myöhemmin minun lapsuudestani: Miksi opettaja sai tukistaa oppilasta? -Ei hän saanutkaan. Mutta toimintaa ei kaiketi raportoitu virallisiin kansioihin, eikä viety eteenpäin. Se oli sen yhden päivän jännityksen hetki, minkä jokainen muistaa. -Erityisesti se oppilas, jonka maksimissaan kahden millimetrin mittaisen kuontalon tukistaminen saattoi vaatia opettajalta sorminäppäryyttä. 

Elämäkerrat yms. muistelmateokset sisältävät kertomuksia myös positiivisista koulukokemuksista. Opettajaa ja opetusta muistellaan lämmöllä. Kenties 1600-luvulla tilanne oli sama. Oli opettajia jotka aidosti välittivät työstään ja ymmärsivät lapsia. Sitten oli heitä, jotka opettivat vain, koska oli pakko. 

"Positiivinen kasvatus"

Tänä päivänä puhutaan paljon positiivisesta kasvatuksesta. Se kohdistetaan koko ihmisen elämänkaareen. Kouluopetus kehittyy hurjaa vauhtia, ja käsite innovaatio toistuu säännöllisesti. Lukiessani opetusmetodien asenteellisesta puolesta 1600-luvulla, havaitsen jotain tuttua. Se, mitä tänä päivänä korostetaan lasten kasvatuksessa, ei olekaan aivan uusi keksintö. Toisaalta ajatus lapsuudesta tämän päivän perspektiivistä alkoi ilmeisesti kehittyä 1500-1700 -luvuilla. Milloin tämä käsite ehti koteihin ja kansanopetukseen, saattoi olla tapauskohtaista. Toisaalta Johannes Gezelius vanhemman ajatuksissa korostui vivahde siitä, ettei lapselta voi vaatia sama kuin aikuisilta. Tämä ilmeni esimerkiksi kehotuksessa rajoittaa lapselle annettua työmäärää koulunkäynnissä. 

Jälleen lienee hyvä pohtia aikakauden kontekstia. Vaikka Gezelius ohjeisti esimerkiksi välttämään opetuksessa julkista nöyryytystä, on eri asia noudatettiinko ohjetta aina. Luulen, että moni aikuinenkin vasta prosessoi lapsuuden käsitettä, ja mitä sellaisen kunnioittaminen käytännössä tarkoittaa. Lapset olivat olleet täydellisen alisteisessa asemassa suhteessa auktoriteetteihin, eli aikuisiin. Lapsen tehtävä oli alistua ja muokkautua siten, että kunnon kansalaisen kriteerit täyttyisivät. 

Asiat, joita kulttuurimme kasvatusihanteissa korostetaan, eivät siis ehkä olekaan syntyneet tässä ja nyt. Vaikuttaisi sen sijaan siltä, että niiden juuret ovat jossain paljon kauempana. Yksi merkittävä muutoksia tekevä ilmiö oli luterilaisuuden tuomat muutokset. En halua todeta tätä yksisuuntaisena totuutena, vaan eräänlaisena peilaamisena menneisiin aikoihin. Toistaiseksi kuitenkin vaikuttaa siltä, että ajatus varsin monista tämän päivän ihanteista rantautui tuon ajan muutosten myötä. 

Kirkon toiminta 1600-luvun Suomessa: Vallankäyttöä vai huolenpitoa?

 Kirjoitin aiemmin tekstin kirkon ja hallitsijoiden välisistä valtasuhteista sekä kirkon alisteisesta asemasta suhteessa hallitsijoihin. Tässä tekstissä tavoitteenani on pohtia, millä osa-alueilla kirkolla oli suurempi auktoriteetti, ja mihin se olisi verrattavissa nykypäivänä. 

Kansanopetus

Puhdasoppisuuden aikakausi toi mukanaan vahvan panostamisen lukutaitoon, ja ylipäänsä kansanopetukseen. Oppiaineet olivat pääasiassa kristinuskoon liittyviä. Toisaalta lienee hyvä muistaa, että ne asiat olivat merkittävä osa jokaisen arkea, elämää ja ennen kaikkea arvomaailmaa. Kirkko osaltaan pyrki kasvattamaan lapsista kelvollisia kansalaisia. Vaikuttaisi vahvasti myös siltä, että velvollisuus opetukseen osallistumisesta ei ollut sukupuolisidonnaista. Näin ollen opetukseen pyrittiin saamaan sekä pojat että tytöt. 

Järjestyksen ylläpito

Mahdolliset rikkomukset saattoivat liittyä tavalla tai toisella huonoon käytökseen, laiminlyönteihin, messussa häiritsemiseen tai vaikkapa siveysrikkeisiin. Lisäksi kirkon edustajat pyrkivät välttämään tilanteita tai toimintaa, joiden seurauksena ilmenisi esimerkiksi holtitonta juomista ja sen seurauksena väkivaltaisuutta. Mahdollisissa väkivaltatilanteissa valtiota edustavan nimismiehen oli mahdollista puuttua asiaan, mutta lähteiden perusteella ensisijainen vastuu näytti olevan kirkolla. 

Köyhäinhoito

Kirkko pyrki ottamaan vastuulleen köyhäinhoidon köyhäintalojen avulla. Pääsykriteerit eivät olleet kevyet. Mikäli asukkaalla oli pienikin mahdollisuus tehdä edes jotain työtä, hänen tuli siihen tarttua. Lisäksi tavoitteena oli saada läheiset ja perheenjäsenet huolehtimaan hakijasta, jos suinkin mahdollista. Tähän mennessä löydettyjen lähteiden perusteella köyhäinhoidolla ei ollut aivan menestyksekkäitä tuloksia. 

Ovatko nämä kadonneet?

Eivät. Mutta vastuu siirtyi vuosisatojen varrella kunnalliselle tasolle, toki sen mukaan miten käsite "kunta" kehittyi. Voisi siis todeta: maallisten edustajien vastuun alaisiksi. Järjestyksen ylläpitäminen oli ilmeisesti sekä valtion että kirkon vastuulla, mutta kenties kirkon toiminta pitäjissä oli riittävää? Toki tämä vaatisi perehtymistä aineistoon siitä, millaista mahdollinen häiriökäyttäytyminen ja rikollisuus olivat 1600-luvun Suomessa. Haasteena toki on, että todennäköisesti vain osa tapauksista tuli siinä määrin julki, että niitä saatettiin käsitellä. 

Kansanopetus siirtyi lopulta täysin valtiolle, mutta kirkon rooli alkuopetuksessa oli merkittävä 1900-luvulle asti. Tämän taustalla oli se, ettei valtion järjestämään alkuopetusta ollut saatavilla syrjään asutuilla alueilla. Nyt, yli 400 vuotta myöhemmin keskittäminen vähentää pienten sekä harvaan asuttujen alueiden kouluja. -Juuri niitä, joiden piti täydentää lasten oikeutta perusopetuksen saamiseen. 

Pelkkää vallankäyttöä?

Olisi helppoa vain kritisoida kirkon työn jälkeä. Tämän päivän kansalaisista se kaikki saattaa tuntua jyrkältä, dominoivalta ja kyvyttömältä muutoksiin. Historiallisesta kontekstista tarkasteltuna kirkko itse sai aikaan merkittävän muutoksia siihen, mitä tänä päivänä kutsumme hyvinvointiyhteiskunnaksi. On myös hyvä pohtia, millä rakennusmateriaaleilla esimerkiksi koulutusta ja köyhäinhoitoa saatettiin kehittää. Esimerkiksi piispa Johannes Gezelius vanhempi joutui toimimaan paljolti itsenäisesti, ja itse hankkimansa osaamisen pohjalta. Ottaen huomioon esimerkiksi ajatuksen oppimisesta "ilon kautta", emme voi kehua sosiaalisessa mediassa paljon puhutun positiivisen kasvatuksen olevan tämän päivän innovaatio. 

Onko tämän, nk. modernin aikakauden toiminta todellisuudessa idealtaan modernia? Ehkä rakennusaineet hyvinvointiyhteiskuntaan ovat olleet olemassa pidempään, mutta kehityskulku on aaltoilevaa. On alkuja, nousuja, laskuja, hajoamisia ja uusimisia. Vastuu minkä kirkko kantoi, ei ehkä ollutkaan pelkkää vallasta ja auktoriteetista nauttimista. Ehkä siinä oli myös ajatus huolenpidosta, välittämisestä ja oman aikansan kontekstissa panostamisesta ihmisten hyvinvointiin.