Työt loppuvat, mitä seuraavaksi?

 Hävettää myöntää, mutta minusta on ilmeisesti taas tulossa ainakin väliaikaisesti työtön. Jotenkin tuo kuulostaa sekä solvaukselta että nöyryyttävältä tuomiolta. Tiedän että tila on väliaikainen, mutta silti se hävettää ja ahdistaa. Asiaa ei liioin auta se, että haaveilen alan vaihtamisesta. Toisaalta mietin myös sitä, että nyt olisi hyvä tilaisuus täydentää aiempaa osaamista. 

Opiskelun mahdollisuus?

Vannoin etten enää opiskele kuin harrastuksena. No, työttömänä on ainakin aikaa "harrastaa". Alkujaan ajattelin, että opiskelen mitä tahansa ilman, että mietin aihepiirin hyötyarvoa. Eri alojen kartoitus on kuitenkin osoittanut, että tarvitsen lisää osaamista parilta osa-alueelta. Maisteritutkintoa en ainakaan alustavasti tule tekemään, mutta perusopinnot ovat ensisijainen tavoite. Kyseiseltä alalta kandidaatin tutkinto mahdollistaisi jo työpaikan. -Etenkin yhdistettynä aiempaan koulutukseeni. Mutta kandidaatin tutkinto vaatii jo aikaa, ja mielellään kokoaikaopiskelua. Työn ohessa opiskelu ei ole mahdottomuus, mutta joudun pohtimaan pystynkö esimerkiksi tekemään kanditutkielman kaiken muun ohessa. 

Osaaminen mitä tavoittelen, on toivottavasti yksittäisten kurssien ja itsenäisen harjoittelun päässä. Enemmän minua huolestuttaa se, osaanko vielä opiskella ja miten ajanhallinta tässä elämäntilanteessa onnistuu. Vauvavuotena suoritin yhden perusopintokokonaisuuden loppuun, mutta lapsen kanssa oli erilaista. Taaperon kanssa opiskelu vaatii hieman enemmän järjestelyitä. Mutta.. en halua vielä kategorioida tätäkään mahdottomuudeksi. 

Onneksi on keikkatyö

Keikkatyö ei taloudellisesti ole se paras vaihtoehto, mutta ainakin se pitää edes vähän kiinni työelämässä. Lisäksi keikkatyö tuo kuitenkin sitä työllä ansaittua rahaa, mikä on aina parempi kuin tuet. Keikkatyön huono puoli on epävarmuus ja ennalta-arvaamattomuus. -Eli kaksi heikkouttani. Aikoinaan päätin etukäteen tietyn määrän keikkoja joita minun on "pakko" tehdä esimerkiksi kahden viikon aikana. Toki tähän vaikutti erityisesti sijainti. Jos matka on todella pitkä, siihen on vaikea liittää esimerkiksi nämä: Vie lapsi päiväkotiin sillä aikaikkunalla mitä on sovittu ja ole työpaikalla ajoissa. Jos matka työkohteeseen vie yli tunnin, mainittujen asioiden yhdistäminen on käytännössä mahdotonta. 

Ajattelin kuitenkin hieman laajentaa keikkatyön kohteita niin, että hieman lähemmäksi olisi mahdollista päästä. Niin hullulta kuin kuulostaa, en tee keikkatyötä rahasta. Teen sitä enemmänkin siksi, että saisin päiviin vaihtelevaa sisältöä. Oikeastaan tämä on suurin syy miksi haluan käydä töissä: Jotten lojuisi kotona. Kyllä, säännölliset tulot ovat oikein mukava lisä, mutta töiden tuoma mielenterveydellinen vaikutus on sitäkin arvokkaampi. Täytyy vain toivoa, että niitä pitkäaikaisempia työpaikkoja löytyy taas. Vakituisesta työstä en edes uskalla haaveilla. 

En lopeta työhakemusten tekemistä

Teen hakemuksia aina, kun kiinnostavia tai edes potentiaalisia kohteita löytyy. Ns. varmoja työpaikkoja on, mutta en haluaisi jämähtää sille alalle missä olen ollut. Voin työskennellä näissä tehtävissä määräaikaisena, mutta yritän silti päästä toisiin tehtäviin. Näin ollen myös hakemusten tekeminen jatkuu. Alan vaihtamisessa näin aloittelijalla on hieman ikävä asema, sillä minun on todistettava työnantajalle kykeneväni kyseiseen tehtävään vähäisemmällä näytöllä kuin hakija, jolla kokemusta on enemmän. 

Panostaisinko osaamiseni ilmentämiseen? 

Kyllä. Kunhan vain pääsen alkuun. Kunhan pääsen rauhoittumaan, teen tarkempaa kartoitusta millaisiin paikkoihin yritän hakea. Selvitän mitä niihin vaaditaan, ja yritän parhaani mukaan tuottaa näyttöä työn vaatimasta osaamisesta. Kaikessa tämä ei ole mahdollista. Käytän esimerkkinä kirjoittamista. Jos haluan päästä tehtäviin joissa voin kirjoittaa, minulla tulee olla näyttöä siitä, että kirjoitan aktiivisesti. Tekstit eivät voi olla pelkkiä vapaita blogitekstejä, vaan myös asiatekstejä joihin liittyy materiaaleihin perehtymistä. 

Riippuen siitä, miten aika ja osaaminen riittävät, olen myös pohtinut vapaaehtoisen näytön antamista kysymältä suoraan sopivilta tahoilta, pääsenkö esimerkiksi osallistumaan joihinkin tehtäviin. Tosin tämä vaatisi virallista työharjoittelua. Itse asiassa voisin sellaiseenkin suostua, jos vain mahdollisuus tulee. Kuulostaa ehkä hullulta. Miksi en vain suoraan mene palkkatöihin? -Koska olen valmis näkemään vaivaa. Minun ei tarvitse saada asioita helpoimman kautta vain siksi että "tienaan". Olen valmis näkemään vaivaa sen eteen, että voin haastaa itseni. 

Lopuksi

Edessä on siis täysin uudenlaiset haasteet ja seikkailut. Vaikka töiden loppuminen ahdistaa, samalla se tuntuu tavallaan vapaudelta. Kotona lojuminen on vaihtoehdoista ainut, täysin suljettu pois. Vaikka elämäntilanteeni ei ehkä ole se helpoin, haluan silti testata mihin pystyn. Nyt on aika hieman pysähtyä ja levätä. Sen jälkeen... etenen askel kerrallaan, mutta eteenpäin. -Vaikka se vaatisi mukavuusalueelta poistumista ja vaivannäköä. 

En pystykään auttamaan jokaista..

Järkytyin eilen siitä, millaiseksi olen tullut. Olen yleensä lähes neuroottisesti halunnut tukea ja auttaa ihmisiä lähelläni. Olen halunnut auttaa heitä elämässä eteenpäin, tukea vastoinkäymisissä ja toivoa että he saisivat elämästä kiinni. Kuluneiden viikkojen aikana tajusin, että olen joutunut "luovuttamaan". Olen joutunut toteamaan etten pysty auttamaan, enkä enää jaksa. Millaisissa tilanteissa uskoni sitten on loppunut?

Pohjattomat kaivot

On ihmisiä, jotka haluavat ainoastaan jatkuvaa lohtua, empatiaa, mahdollisuutta kertoa kurjuudestaan. He haluavat ohjeita, neuvoja ja kannustusta. -Myös konkreettisia. Menee tovi, ja uudessa yhteydenotossa sama teksti toistuu. Jokainen ohje on unohtunut, ja yritysten määrä on pyöreä nolla. Vaikka haluaisin auttaa ja tukea, olen joutunut toteamaan etten enää voi auttaa. 

Vaikka haluaisin auttaa ja tukea, huomaan että keskustelu alkaa herättää minussa kielteisiä tunteita empatian ja auttamisen halun sijaan. Muutun turhautuneeksi. Ehkä olotilassani on ripaus katkeruutta. En voi kehua että olisin menestynyt, mutta pärjään omillani ja hoidan lasta yksin. Lisäksi taistelen paikastani yhteiskunnassa jossain muualla, kuin joukossa jonka ainoa vaihtoehto on elää tukien varassa. Olen valmis kouluttautumaan lisää ja ylipäänsä näkemään vaivaa. Ainoa mistä en luovu, että lapsen priorisoiminen. Mistä voin luopua paljonkin, on omat mahdolliset huvitukseni. 

Kun itse oikeasti näkee vaivaa saadakseen elämää johonkin kuosiin, valitus sellaisen ihmisen suusta joka ei ole valmis tekemään mitään vaikka pystyisi, herättää ristiriitaisia tunteita. Minulta pyydetään empatiaa, tukea ja ohjeita, mutta kaikki se mitä oikeasti tosissani annan, katoaa hetkessä jonnekin. Tässä vaiheessa en enää tiedä mitä tehdä. Nyt en tarkoita tilanteita joissa ihminen on aidosti esimerkiksi työkyvytön, vaan tilanteita joissa on vapaaehtoisesti juurruttu esimerkiksi negatiivisuudella varustettuun elämänasenteeseen ja katkeruuden aikaansaamaan uhriutumiseen. 

Ihmisen oma vastuu omasta elämästään

Jokaisella aikuisella, ns. kykenevällä ihmiselle on vastuu omasta elämästään. Apua voi saada, ja todella paljon. Samoin tukea. Kaikki tuo on tarkoitettu väliaikaiseen käyttöön siihen asti, kunnes asianomainen kykenee seisomaan omilla jaloillaan. Osan korvaan tämä kuulostaa karulta. Minä taas näen asian niin, että jokaisella on mahdollisuus saada elää itsensä näköistä näköistä elämää, elää omanlaistaan arkea ja tehdä sellaista työtä, mikä tuntuu mielekkäältä. 

On totta, että aivan kaikkeen ei välttämättä pääse. Osa "unelmatöistä" voi vaatia pitkäaikaista harrastuneisuutta, tai muuta perehtyneisyyttä. Esimerkiksi minulla ei olisi mitään asiaa konservatorioon vaikka soitankin pianoa kohtuullisen hyvin. Minä en ole soittanut intensiivisesti pikkulapsesta astin, enkä ole opiskellut musiikkiopistossa. Mutta olen silti saanut hyödyntää soittotaitoa työssäni, ja viedä sitä niin pitkälle kuin vain olen harjoittelemalla pystynyt. Mutta.. tämäkin on vaatinut vaivannäköä. Mitä teen kun tämä työ loppuu pian? -Teen parhaani. Haen töitä ja hankin odotellessa lisää osaamista jotta mahdollisuudet saada töitä lisääntyisivät. En kysy itseltäni haluanko tai onko minulla "kivaa". Minä yksinkertaisesti teen tätä kunnes onnistun. 

Edelleen haluan auttaa ja tukea mutta...

..Oman jaksamiseni vuoksi joudun rajoittamaan. Autan ja tuen mielelläni jokaista, joka aidosti haluaa päästä eteenpäin ja taistella. En aseta aikarajaa enkä vaadi minkäänlaista tavoitteisiin pääsemistä. Tiedän itsekin että taistelu on ajoittain edestakaista sahaamista ennen kuin edistysaskelia tulee. Joskus ne askeleet ovat niin mikroskooppisen pieniä, että matkan huomaa vasta pidemmän ajan kuluttua. Olen mielelläni se, joka saa toisen havahtumaan tähän. 

Poden jossain määrin huonoa omaatuntoa, sillä joudun sanomaan "ei". Toisaalta olen alkanut hyväksyä, että tällaisten "pohjattomien kaivojen" auttaminen saattaa olla todellisuudessa jotain, mikä vain pahentaa tilannetta. Jos annat alkoholistille tai narkomaanille rahaa, tuet hänen riippuvuuttaan. Joskus se ikävämpi vaihtoehto eli kieltäytyminen voi olla todellisuudessa parempi. Samoin niille ihmisille, joiden addiktio kohdistuu saatuun huomioon ja myötätuntoon. Jokainen meistä tarvitsee tukea, myötätuntoa, huomiota ja läheisyyttä. Se on ihmisen perustarve. Mutta eri asia on vaatia sellaista loppumattomiin niin, että muut ongelmat pysyvät. Haluan tukea ihmisiä taistelemaan. 

Miksi jätin Priden väliin tänäkin vuonna?

 Osallistuin Prideen vuosia sitten kahtena kesänä peräkkäin. Kyseessä oli Helsingin kulkue. Toisella kerralla ehdin perehtyä hieman myös muihin tapahtumiin. Näiden jälkeen innostukseni laski. Vaikka pidän tapahtumaa ja sen sanomaa tärkeänä, oman identiteettini selkeydyttyä ja toisaalta tapahtuman liiallisen politisoitumisen seurauksena jäin kulkueesta pois. Olin toki ns. hengessä mukana, mutta en enää halunnut mennä paikan päälle. Taustalla ei ole katkeruus, viha tai muukaan negatiivinen ajatus. En vain löytänyt paikkaani kyseisestä tapahtumasta. 

Minä olen monta

Tuolla nimellä John Irving kirjoitti yhden lukuisista kirjoistaan. Kirja oli koskettava, ja omalla tavallani samaistuin päähenkilöön. Päähenkilö omasi piirteitä niin hetero- kuin homoseksuaalisuudesta. Biseksuaalisuus oli kirjan tapahtumien aikana jotain käsittämätöntä. Määritin itseni ennen biseksuaaliksi, mutta ajan myötä en kokenut soveltuvani täysin siihenkään. Oikeastaan kaikki parisuhteeni ovat olleet heteroparisuhteita. 

Jos ihastun, ihastuksen kohde on kokonaisuus. Hän ei ole vain mies, nainen tai muun sukupuolen edustaja. Hän on ihminen johon olen mieltynyt. Hänessä olevat asiat ovat ihania sukupuolesta riippumatta. Jos henkilö on mies, pidän niistä nk. miehisiksi määritellyistä ominaisuuksista koska ne ovat osa kyseistä ihmistä. Samalla tavalla kaikki viehättäisi henkilössä jos hän olisikin nainen. 

Aihe on arkaluontoinen. Sen kuitenkin voin julkisesti todeta, etten edusta aseksuaaleja. Minua viehättävät tietynlaiset ihmiset, mutta ne asiat eivät ole sukupuolisidonnaisia. Sana "seksuaalisuus" oikeastaan jopa häiritsee, sillä se lokeroi asiaa liikaa. Se pakottaa määrittelemään kumpi, tai mikä sukupuoli herättää seksuaalisen vetovoiman. Minulla se kaikki tapahtuu taas sen perusteella, onko itse ihminen puoleensavetävä, miellyttävä ja ylipäänsä sellainen joka saa aikaan kipinän. Se mitä hän biologisesti on, muuttuu yhtä rakastettavaksi koska se on osa häntä. 

Liiallista lokerointia

Minulla saattoi olla yksinkertaisesti huonoa tuuria sen suhteen, millaisten ihmisten kanssa keskustelin. Minua ei pidetty riittävän biseksuaalina koska kumppanini oli miesoletettu. Toisaalta tietyt piirteet eivät myöskään sopineet riittävän hyvin heterouteen. Kysymys mitä eniten inhosin: Kumpaa sä loppupeleissä mieluummin panisit? Miestä vai naista? Minulle tuo kysymys oli samaan aikaan hämmentävä ja se herätti hieman jopa ärtymystä. Kaikella kunnioituksella: Tuo kysymys oli minulle hälytysmerkki raskaan sarjan junttiudesta. -Eikä hyvällä tavalla. 

Ainoa missä olen valmis pysymään uskollisena on parisuhde henkilön kanssa jota rakastan. Se mitä itse olen, siihen en halua asettaa liiallisia rajoitteita. Vaikka vähemmistöjen puolia pitävät tahot korostavat liberaaliutta ja mahdollisuutta olla oma itsensä, minä en ole kokenut saamaani vastakaikua sellaisena. Koin, etten sovi oikein mihinkään valmiiseen lokeroon mitä minulle käytännössä pakkosyötettiin. 

Ehkä joskus.. 

Jos joskus löydän kaltaisiani enemmän, ehkä vielä juhlistan Pridea julkisesti. Toki asiaan vaikuttaa elämäntilanne, sekä ajan ja energian määrä. Ilmeisesti joudun etsimään joukon joka on liberaalista vielä astetta liberaalimpi. Toisin sanoen joukon, jossa on halutessaan sallittua myös olla käyttämättä räikeitä värejä. -Ja ennen kaikkea lupa olla vähemmän näkyvä, mutta omana itsenään. 

Jos rehellisiä ollaan, en ymmärrä miksi esimerkiksi Hetero Pride oli niin suuri ongelma. Miksi hetero ei saisi olla ylpeänä hetero ja oma itsensä? Olennaista mielestäni on, ettei ei-heteroita syrjitä. Toki huonoa käytöstä tahtoo ilmetä. Toisaalta en hyväksy sitäkään, jos ei-hetero hyökkää heteroiden kimppuun. Olen ehdottomasti molemminpuoleisen suvaitsevuuden kannalta, minkä vähemmistölläkään ei mielestäni ole oikeutta huudella mitä sattuu. 

Eli ehkä joskus. Katson miltä tuntuu, ja löydänkö lisää kaltaisiani. Eli ihmisiä jotka eivät osaa, eivätkä oikeastaan edes halua päättää mitä he ovat. Haluan vain olla kaikkine piirteineni, rakastaa luvan kanssa, olla samaan aikaan äiti, mutta myös paljon muutakin. En myöskään halua lokeroida ihmistä jota rakastan sukupuolen asettamiin rajoihin, vaan katson häntä mieluummin kokonaisuutena jossa on lukuisia rakastettavia yksityiskohtia niin fyysisesti kuin hänen luonteessaan ja ajatuksissaan. Onneksi aina voin olla vapaasti se mikä olen: Montaa eri asiaa ja piirrettä. 

Paluu melkein normaaliin

Toissa viikolla pääsin palaamaan töihin ja enemmän tai vähemmän normaaliin arkeen. Suurta luksusta on ollut tavallisten asioiden tekeminen. Juuri nyt elän tilannetta, jona kesäloma ei ole paras mahdollinen vaihtoehto. Sen sijaan töihin meneminen oli sitäkin suurempaa terapiaa. Toki lomalle tulee olemaan käyttöä, mutta tulevan kuukauden vietän vielä töissä ainakin osapäiväisesti. 

Tunteiden käsittelyä

Jotenkin olen havainnut, että erityisesti pysähtyessä vaikeat tunteet nousevat pintaan. Sellaisia ovat pelko, epävarmuus ja jopa häpeä. Jälkimmäiseen liittyvät kysymykset siitä, mitä oikein olen tehnyt väärin, ja miten ylipäänsä olen onnistunut tekemään valintoja jotka ovat johtaneet tähän tilanteeseen? Taustalla ovat opitut soimaukset liian hätiköidystä toiminnasta ja sinisilmäisyydestä. Olivat asiat miten tahansa, silti en voisi kuvitella esimerkiksi elämää ilman Junioria. 

On hyvä hetkiä ja huonoja hetkiä. Arkipäivisin saan työskennellä yksin ja omaan tahtiin. Tällainen kiireettömyys ja rauha ovat mitä parhain vaihtoehto nykyisessä tilanteessa. Huomaan, että tehdessä pyörittelen päässäni monia ajatuksia. Joskus ne ahdistavat, joskus yksittäisiä pieniä solmuja aukeaa. Samaan aikaan toivoisin juttuseuraa, mutta samaan aikaan olen myös kiitollinen että saan olla yksin. Ristiriitaista. 

Jotain tekemistä

Se että on jatkuvasti tekemistä tuntuu nyt tärkeältä. Onhan se omanlaistaan pakenemista, mutta enemmän ajattelen työntekoa lievänä puudutusaineena: Se taitaa ahdistukselta terän, ja samalla voin hieman vähemmän energiaa kuluttavalla tavalla käsitellä mielessäni tapahtunutta. Toisaalta se että jotain tekemistä on, kohottaa tavallaan itsetuntoa. Saan edes jotain aikaiseksi, ja vieläpä konkreettisella tasolla. 

Tiedän kokemuksesta myös sen, että aikatauluton oleminen ja päivät ilman selkeää sisältöä eivät tee minulle hyvää. Ajatukset laukkaavat liian helposti reitille, mistä kontrolli puuttuu täysin. Tämän seurauksena on liian helppoa jäädä jumittamaan ahdistukseen ja negatiivisiin asioihin. Toki nekin on kohdattava, mutta näitä ajatuksia ja niihin liittyviä asioita on myös käsiteltävä. 

Pois kotoa edes hetkeksi

Koti on tärkeä paikka, mutta sieltä on tärkeää myös poistua säännöllisesti. Mitä enemmän kotona ihmettelee ja eksyy puhelimen ääreen, sitä todennäköisemmin ahdistusprosentti kasvaa. Tässä kohtaa sekä vanhemmuus että työ ovat tärkeitä asioita: Ne pakottavat poistumaan kotoa säännöllisesti. Päivän tärkeä vapaapäivinä sekä minulle että Juniorille on pitkä ulkoilu, johon liittyy aina leikkihetki milloin missäkin. Tämän reissun päätteeksi Juniori on valmis päiväunille, ja minä kahvihetkeen. Kotonakaan ei enää seinä kaadu päälle, kun sieltä poistuu säännöllisesti. 

Saman mahdollistaa työt. Poden huonoa omaatuntoa siitä, että Juniori on loma-aikaan päivähoidossa, mutta onneksi vain osa-aikaisesti. Ja onneksi lähiaikoina meillä on edessä yhteinen loma. Nyt töissä käyminen on ollut kuitenkin lähes terapeuttista aikaa, ainakin siinä vaiheessa kun saan huonon omantunnon nostattamat kyyneleet kuivatuiksi. Tämä siis liittyy Juniorin päivähoitoon. 

Jatkoa..

Työt jatkuvat vielä muutaman viikon ajan. Sitä seuraa tavallaan pakkoloma, sillä nykyinen määräaikainen työsopimukseni päättyy. Kieltämättä hieman ahdistaa ja jännittää mitä seuraavaksi ja milloin. Olen kuluneiden kuukausien tapahtumien vuoksi ottanut vastaan keskusteluapua, ja minulle on vahvasti suositeltu sairaslomaa jotta saisin käsitellä kuluneiden kuukausien tapahtumia. Olen sekä puolesta että vastaan. Jos suostun, haluan että päivillä on sisältöä. -Vaikka sitten terapiakäyntejä, ulkoilua, sosiaalista elämää jne. Kunhan ei päämäärätöntä haahuilua. Tässä lapsi on onneksi todella hyvä tilanteen pelastaja. 

Kaiken ohessa tarkastelen mahdollisia työpaikkoja ja laitan hakemuksia. Toistaiseksi ei ole tärpännyt. Osaltaan tähän vaikuttaa sekin, että yritän vaihtaa alaa ja vähäinen työkokemus kohteissani on merkittävä hidaste. Yritän silti. Toki haen varmuuden vuoksi myös sellaisia töitä, joihin pääseminen on todennäköisempää. 

Ehkä tämä tästä. Se mikä tuo paljon toivoa, on elämän ja arjen normalisoituminen edes vähän kerrallaan. Haluan uskoa että asiat menevät ennen pitkää hyvin. -Tai ainakin riittävän hyvin.