Kun intiaanileikkien suurin riski oli tulipalon vaara

Toisella luokalla kaksi ensimmäistä luokkaa olivat yhdistyneet. Meitä oli 30, tai ehkä 31. Opettajamme toimi yksin, avustajia ei ollut. Ainoa helpotus lienee ollut jako A-ja B-ryhmään. 90-luvulla ei ollut erityisoppilaita. Oli vain hyväkäytöksisiä ja huonokäytöksisiä oppilaita. Me pidimme opettajastamme kovasti. Silti mietin, miten ihmeessä hän pärjäsi niin suuren joukon kanssa. Muistan edelleen päivän, kun opettaja oli tuonut luokkaan "mankan". Se tiesi jotain uutta ja jännittävää. 

Nousimme opettajan kehotuksesta seisomaan. Opettaja laittoi mankan päälle, ja sieltä se tuli: Sutsisatsi. Se oli meidän ensimmäinen kokemuksemme Fröbelin palikoista. Silloin suurilukuinen porukkamme oli aivan innoissaan mukana laululeikissä, ja opettajamme aivan pokkana näytti liikkeet täydellisellä heittäytymisellä. Fröbelin palikat olivat kovin juttu ikinä! Nyt, yli 30 vuotta myöhemmin lapset edelleen tykkäävät samoista ja vuosien saatossa ilmestyneistä uusista kappaleista. 

"Inkkarityttö" 

Olen syntynyt ja elänyt lapsuutta ennen monikulttuurista aikaa. Kyseisellä paikkakunnalla sellainen aika ei liene vieläkään tullut. Minulla oli tummanruskea tukka ja ihoni ruskettui kesäisin. Meille opetettiin suvaitsevaisuutta eri etnisten taustojen edustajia kohtaan, tosin saatoimme nähdä heitä vain kirjojen kuvissa tai televisiossa. Luokassa oli erittäin vaaleatukkaisia oppilaita, sitten kenties enemmistönä jotain vaalean ja tumman väliltä, ja tummatukkaisia. Erittäin vaaleahiuksiset ja erittäin tummahiuksiset lienevät olleet vähemmistö. 

90-luvun alussa niin hapsuhelmaiset paidat ja mekot olivat suosittuja. Rakastin keltaista mekkoani, jossa oli hapsuhelma. Valitettavasti jopa minä kasvoin, eikä kyseistä mekkoa päässyt esittelemään pitkään. Osasyynä oli sekin, ettei kesämekko oikein soveltunut talvella juhlamekoksi. Jotkut aikuiset kutsuivat minua "inkkaritytöksi". Se oli positiivinen lempinimi. Intiaanitytöt olivat lasten silmissä kauniita, ja pojat/miehet urheita sotureita. 

On erittäin totta, että käsityksemme intiaaneista perustuivat stereotypioihin, ja ymmärrän myös, miksi sellainen nähdään tänä päivänä loukkaavaksi. Toisaalta pidän surullisena sitä, että tänä päivänä harvoin puhutaan nimenomaan siitä ihailuista, mitä lapset kokiva intiaaneja kohtaan. Lasten näkökulmasta intiaanit elivät tavalla, mistä moni saattoi vain haaveilla: He ratsastivat hevosilla, metsästivät, kunnioittivat luontoa, ja heillä oli kaunista sekä lähes taianomaista musiikkia. 

Disneyn elokuva Pocahontas toi uutta perspektiiviä käsitykseemme intiaaneista. He kunnioittivat luontoa, olivat rohkeita, viisaita ja elivät sellaista elämää, mitä me ala-asteikäiset ihailimme. Elokuva antoi meille pohdittavaksi eettisiä kysymyksiä, ja toisaalta ajatuksen kaiken elävän arvostamisesta. 

Ajankuva muuttuu

Se aika, kun Fröbelin palikat pukeutuivat intiaaneiksi, oli aikaa aikaa kun intiaanileikit olivat lapsille tärkeä asia. Intiaaneille ei irvailtu, vaikka laulujen sävy olikin leikkisä. Kun me lapset leikimme intiaaneja, emme todellakaan ajatelleen intiaaneja mitenkään alempana etnisenä ryhmänä. -Päinvastoin. Ehkä harrastimme jonkin tason kulttuurin omimista, mutta emme olleet ainoita. Olihan paikallisella kansalaisopistolla itämaisen tanssin ryhmä, missä joukko keski-ikäisiä naisia opetteli liikuttamaan lantiotaan sulavasti. 

Ajankuva muuttuu. Tänä päivänä samanlaisten laulujen tekeminen tuntuisi tökeröltä. Ja jos kantaani kysytään silmien venyttelyyn, kuulun siihen tylsään kategoriaan jota kyseinen ele ei ole koskaan naurattanut. Minusta se on aina ollut vähän "nolo". Kansankielellä tyhmä, ja erittäin väkisin väännetty vitsi. Olemisessa porukan tylsimys, olin ilmeisesti aikaani edellä. Ja kieltämättä sillä eleellä irvaillaan tietyn etnisen taustan omaavan ulkonäöllä.

Silmien venyttelyn, ihon maalaamisen ruskeaksi ym. näen tänä päivänä toiminnaksi, missä on itsestään selvää ettei sellainen ole sopivaa tänä päivänä. -Ja täysin perustellusti. 90-luvulla ajateltiin eri tavalla. -Tai pikemminkin ei ajateltu, ainakaan erityisen tarkasti. Toisaalta erityisesti ulkonäön kommentointi ylipäänsä tapahtui matalammalla kynnyksellä. Minua kiusattiin mm. suurten etuhampaiden takia, ja pidin niitä itsekin koomisina. Kiusaaminen toki tuntui pahalta, mutta jostain keskivertomitoista poikkeavat etuhampaani olivat pilkan kohteena itsestäänselvyys. Eihän se oikein ollut, mutta luulen että yleisten asenteiden mukaista käytöstä. Toisin sanoen: Se oli sitä aikaa ja sen ajan asennetta. 

Täytyykö historia kieltää?

Kannatan avoimuutta. Suomen historia sekä sen sisäiset muutokset ovat osa kansallista identiteettiämme. Yksilön identiteetti on ikuinen rakennustyömaa. Yksi olennainen tekijä tasapainon saavuttamiseen on omien puutteiden ja virheiden myöntäminen sekä hyväksyminen, sillä vain siten kasvu toivottuun suuntaan (mikä edelleen voi olla täysin väärä) on mahdollista. Ajattelen samaa kansallisesta identiteetistä. Ikäluokkani on kokenut erilaisia muutoksia aina asenteiden muuttumisesta digitalisaatioon. 

Niin kauan kuin historiaa on kirjoitettu ja sitä ennenkin, ihmiset tekevät asioita, jotka vuosien jälkeen osoittauvat huonoiksi ideoiksi. Toisaalta, usein huonoja ideoita ja virheitä tarvitaan, jotta jokin parempi olisi realistinen skenaario. Tästä syystä näkisin tärkeäksi, että me suomalaiset kykenemme katsomaan avoimin silmin vaikkapa asennehistoriaamme, ja keskustelemaan siitä ääneen. En usko, että lastenlaulujen, vanhan Aapisen tai minkään muunkaan konkreettisen asian deletointi ja sitä seuraava puhumattomuus on paras ratkaisu. Kuitenkin jälkikasvumme saattaa esittää joka vuosi kiperämpiä kysymyksiä, ja heillä on oikeus saada niihin rehellisiä ja laadukkaita vastauksia. 

Pienenä kevennyksenä tulkoon tähän loppuun lista, mitä kaikkea meidän tulisi samaa logiikkaa seuraten kieltää: 

- Pocahontas -elokuva

- Notre Damen kellonsoittaja -elokuva

- Itämainen tanssi (kulttuurin omiminen)

- Afrikkalainen tanssi (kulttuurin omiminen) 

- Etniset ruuat (erityisesti julkaistut reseptit koska kulttuurin omiminen ja ei todellakaan asianmukainen valmistustapa)

- Vieraskieliset lainasanat sekä "Finglish"

- Itämaiset kamppailulajit

- Shakira (sulauttaa itämaisia vaikutteita länsimaiseen poppiin)

- käyttämämme numerot, jotka ovat arabialaisia

Kun Kissanpolkka mittasi soittotaidon tason

 Lapsuudessani soittotaito oli yllättävän yleistä. En tarkoita "pro-tason" soittoa, mutta lähes jokainen kykeni jo korvakuulolta tai jonkun opettamana soittamaan esimerkiksi pianolla tuttuja melodioita. Kissanpolkan osasi lähes jokainen. Kitaransoiton oppiminen ainakin muutamalla soinnulla oli tavallinen tuliainen rippikoulun aikana. Kas, unohdin melkein mainita nokkahuilun (oma akilleenkantapääni). Jopa minä kykenin soittamaan kappaleen Ukko Nooa, joskaan en virheettömästi. 

Soittotaitoa mittasivat kappaleet Ukko Nooa ja Tuiki tuiki tähtönen. Jokainen osasi soittaa nuo kaksi edes jollain instrumentilla. Tosin silloin niitä ei kategorioitu soittotaidoksi. Tyypillinen vastaus soittotaidon määrittelyyn olikin: "En todellakaan osaa soittaa. Osaan pianolla/kitaralla/nokkahuilulla Ukko Nooa, eli en osaa." Itse asiassa, mielestäni Ukko Nooa vaatii jo hieman omaksumista. Kappale vaatii viiden nuotin käyttöä, ja korvakuuloa. 

Toinen kappale oli Kissanpolkka. Yksi jos toinen halusi oppia sen, lieneekö taustalla kappaleen koomisuus, vai jokin yhteisöllinen juttu? Minäkin osasin sen. -Siis Kissanpolkan. Yhteisöllisyys olikin toinen juttu. Nyt en hallitse kumpaakaan: en yhteisöllisyyttä, enkä Kissanpolkkaa. Eilen kokeilin Mozartin pianosonaattia C-duurissa. Muistin perusosasta melkein kaiken, mutta pahuksen Kissanpolkka on unohtunut täysin. 

Rehellisesti, en edes tiedä mikä nykyään on sellainen "yleismelodia", minkä jokainen osaisi soittaa esimerkiksi pianolla. Tai kitaralla näppäillen. Tai sillä ristiriitaisia tunteita herättävällä nokkahuilulla. Mitä olen havainnut, yhä harvemmin tulee edes koskemaan mihinkään soittimeen. Tosin jos oikein olen ymmärtänyt, esimerkiksi peruskoulussa ukulele on varsin suosittu oppilassoitin. Tämä on loogista: ukulele on sopivan kokoinen, ja ilmeisesti hintakin on kohtuullinen. Ilmeisesti myös sointujen löytäminen on kohtuullisen helppoa? -Ai olenko itse kokeillut ukulelen soittamista? En. 

Mutta ottaen huomioon asuinalueemme ja sen faktan, että muutaman vuoden kuluttua koulun musiikintunneilla lapseni saa opetella ukulelen soittoa.. todennäköisesti kotiimme saapuu ukulele. En ole lemmikkejä vastaan, mutta toistaiseksi eri eläinlajien sijaan taidamme haalia uusiksi perheenjäseniksi soittimia. Mutta aivan kuten lemmikkien kanssa, kerrostaloasunnossa on otettava huomioon millainen lemmikkisoitin soveltuu, ja millainen ei. Kiellettyjen listalla ovat esimerkiksi harppu (ei näillä neliöillä), alppitorvi (toki jos saamme asunnon jonka pohjaratkaisu mahdollistaa) ja suurimmat vaskipuhaltimet. Naapurisopua ei parane ajatella liikaa, sillä mekkalointiaikamme loppuu reilusti ennen järjestyssäännöissä ilmoitettua hiljaisuusaikaa. 

Ottaen huomioon Kissanpolkka -ajan, tuon tason soittotaitoa ei voi selittää sosioekonomisella asemalla eikä taloudellisilla tekijöillä. Kyse oli kiinnostuksesta. Tiettyjen kappaleiden soittaminen oli sosiaalinen ilmiö: joku opetti toiselle, ja tämä taas toiselle. Todennäköisesti opin Kissanpolkan sisareni avittamana, ja todennäköisesti minä opetin saman kappaleen kaverilleni. Mainittakoon vielä, että opin kyseisen kappaleen ennen pianotuntien aloittamista. Lisäksi sen oppi moni, joka ei koskaan käynyt millään soittotunneilla. 

Soittotaidon opettelu ei kuitenkaan ole kadonnut. Kiitos Tetris -tyylisten opetusvideoiden (mitkä haluaisin kieltää), moni on opetellut soittamaan toivekappaleitaan. Mutta soittotaidon ilmaiseminen vaikuttaa privaatilta, lukuunottamatta sosiaalista mediaa. Vaikka taideaineet lasketaan täydellisen turhiksi erityisesti perusopetuksessa, toivoisin että musiikkiin panostettaisiin hieman enemmän, ja nimenomaan soittotaidon suhteen. Tietenkin itse tehty "konemusiikki" on oppilaiden mielestä hienoa. Soittotaito kuitenkin saa aikaan merkittäviä hyötyjä myös neurologisella tasolla, mikä edesauttaa oppimista myös muissa oppiaineissa. Ikuisesti muistan erään ilmiön yläasteella ja lukiossa: Musiikkiopistossa jonkin soittimen soittoa opiskelevat pärjäsivät matematiikassa. 

Lopuksi kevyempi fakta: Soittaminen voi olla oikeasti hauskaa niin yksin kuin yhdessä. Itse pelkäsin yhteissoittoa pitkään, mutta olen viimein uskaltautunut sitä kokeilemaan. Yhteisessä tempossa pysyminen oli merkittävä haaste, mutta omaksuin sen nopeasti. Taustalla oli yksinkertainen asia: harjoittelu. Some on täynnä videoita, jotka lupaavat näyttävänsä keinoja, joilla opit minuutissa asian, minkä oppimiseen todellisuudessa menee pari vuotta. Voin heti todeta, että nuo videot ovat huijausta. Ellet satu olemaan kyseisessä asiassa nero, et todennäköisesti opi minuutissa soittamaan viululla puhtaasti paljoakaan. Mutta sen minuutin aikana saat käsityksen, kuinka harjoittelu tapahtuu. 

Miten yleistä soittotaito oli sinun lapsuudessasi? Kuulutko Kissanpolkka -kategoriaan? 

Se liian aliarvostettu nukkuminen

 Uni ja lepo. Siinä kaksi perustarvetta, jotka moni teoreettisesti muistavat, mutta käytännössä käsitys voi muuttua. Mielenterveysongelmat ovat lisääntyneet monien ikäryhmien keskuudessa. Syitä on lukemattomia, mutta jossain vaiheessa ymmärrys riittävän unen tärkeydestä hämärtyy. Tämä ei koske jokaista. On paljon ihmisiä, jotka pitävät kiinni riittävästä unimäärästä ja vuorokausirytmistä. Toisaalta on myös monia, jotka jaksavat huolehtia vain esimerkiksi jälkikasvunsa, mutta eivät omasta nukkumisestaan. 

Kun oletin etten tarvitse unta

Olin nuori ja kuolematon. Kompensoin univelkoja kofeiinilla. Kyllähän se alkuun toimi. Kofeiini oli ratkaisu muun muassa kaikkeen. Jaksoin istua luennoilla, lähdin aamulla reippaasti liikkeelle ja pieni tujaus energiajuomaa sai jälleen "koneet käyntiin". Arkisin varasin aikaa nukkumiseen maksimissaan kuusi tuntia, yleensä vähemmän. Tämä oli aikaa ennen älypuhelimia, mutta Internetillä varustettu tietokone minulla oli. 

Facebook oli vasta tullut, mutta eri tavat chattailla olivat tuttuja. Nk. Messenger toimi muistaakseni ilman Facebookia. Oli myös Skype, ja monen suosima IRC-galleria. Siellä tulikin tavattua monenlaista tuttavuutta. -Yöaikaan. Se oli sen ajan normaali: keskustelut tapahtuivat yöllä. Jokainen meni nukkumaan joskus, yleensä todellakin joskus. Ehkä silloin, kun silmät eivät pysyneet auki. 

Heikko lähimuisti, ahdistus, lennokkaat ajatukset..

Loistavia ideoita ja oivalluksia syntyi jatkuvasti. Jostain syystä ajatus vain katkesi. Nk. punainen lanka vähän katosi, tai meni kenties umpisolmuun. Periaatteessa opinnot olisivat sujuneet. Oppiminen alkoi lupaavasti, mutta siinäkin kävi jossain kohtaa katkeaminen. Tämä ilmeni esimerkiksi todella hyvin alkaneista tenttivastauksista, joissa jossain kohtaa jokin vain meni pieleen. 

Unohtelin asioita. Jopa sellaisia, joiden unohtamisen piti olla mahdotonta. Minulle oli lapsesta asti tärkeää pitää tavaroista ja velvollisuuksista huolta. Peruskoulussa tämä tarkoitti lähinnä läksyjä, kotiavaimia ja koulutarvikkeita. Vastuu puhelimesta alkoi ollessani n. 13-vuotias. Silloin Nokiani oli tosin sitä kokoluokkaa, että kadottaminen oli vaikeaa. Parikymppisenä moni asia alkoi mennä pieleen. Laskut sentään muistin maksaa. -Kiitos "maksa heti" -periaatteen. 

Mieliala siirtyi alaspäin, ja ahdistus muuttui yhä yleisemmäksi vieraaksi. Oletin sen johtuvan vain siitä, etten kykene olemaan kuten muut. Täysin väärin tämäkään ei ollut, sillä "maskaaminen" kuului päivittäiseen toimintaani, vaikka yritin samalla kapinoida vaihtoehtoisella pukeutumisella. Mieliala ja olotilat tekivät sellaisen siirtymän, että lopulta jouduin syömään pariakin lääkettä. 

Myöhemmin pitkäaikaisessa parisuhteessa päivärytmi normalisoitui. Vuoden sisällä epilepsialääkitystä lukuunottamatta kaikki muu lääkitys sai poistua. -Kiitos nukkumisen muututtua riittäväksi. 

Onko somen sisältö todella niin tärkeää että..?

Olen jo pidemmän aikaa asettanut itselleni säännön: Kellonajan X jälkeen puhelimeen ei vilkaista. Sitä ennen tarkistetaan onko herätys päällä, seuraavan päivän sää ja toivotettu muutamalle henkilölle hyvät yöt. Siitä hetkestä eteenpäin puhelin on käyttökiellossa herätykseen asti. Myös päivän aikana on "käyttökieltohetkiä". Aina näin ei ollut. Kun lapsi nukahti, unohduin selaamaan somea ja viestittelemään tuttujen kanssa. Siinähän se aika vierähtikin. 

En ole ainoa, joka sortuu samaan. Kun nukkumaanmenoajan aikaistaminen ei tahtonut onnistua, aloin pohtia, mikä somen sisällöstä tekee niin tärkeää, että laitan sen oman hyvinnvointini edelle? Mikä chattailusta ja meme -kuvien jakamisesta tekee niin tärkeää, että niitä kannattaa tehdä sinä aikana, kun pitäisi nukkua? Perusteluja oli vaikea löytää. Tajusin myös, että vastauksena "oma aika" on todella surkea. Mietin, miksi ihmeessä käytän sen ns. oman ajan oman hyvinvointini tuhoamiseen. 

Muutokset eivät näy heti

Omalla kohdallani 30 min. aikaistaminen nukkumaanmenoajassa teki suuren muutoksen. Yritän aikaistaa nukkumaanmenoaikaani vielä toiset 30 min, mutta myönnän että haasteita on. Toisaalta olen tyytyväinen kyettyäni pysymään uudessa ajassa. Muutoksia kuitenkin ilmeni jo näinkin pienellä erolla. Nyt nukkumiseen (eli kun suljen kirjan) on varattu hieman yli 8 tuntia. Näin ollen varsinaista nukkumista on n. 7 tuntia, eli edelleen hieman liian vähän. Tavoitteenani olisi varata nukkumiseen aikaa niin, että lopulta unen määrä olisi selkeästi 8 tunnin puolella. Olen hidas muuttuja, mutta muutokset ovat yleensä pitkäkestoisia. Viikonlopun valvominen on edelleen huono tapani, etenkin lapsivapaalla. 

Ensimmäisen yön jälkeen oli se perinteinen "univelkani on kuitattu" -olotila, mikä tavallisesti ilmenee viikonloppuisin. Seuraavina päivinä nukutti. Jouduin mahdollisuuksien salliessa turvautumaan 20 minuutin mittaisiin nokosiin, jotta jaksaisin loppupäivän. Tulevina päivinä mieliala alkoi hiljalleen kohota, ja mielen "sumuisuus" väheni. Meni pari viikkoa, kun huomasin päiväväsymyksen selkeästi vähentyneen. Lopulta myös peilikuva alkoi näyttää erilaiselta. -Hyvällä tavalla. 

Tätä "kokeilua" on takana vajaa kuukausi. Toivon että saisin aikaistettua nukkumaanmenoaikaa, mutta taipumukseni pysyä rutiineissa ja tehdä asiat samalla tavalla on vahva. Joudun etukäteen miettimään ja suunnittelemaan toimintani. Myös asioiden tekeminen eri kellonaikaan on muutoksena suuri, suorastaan epämukava. Mutta loppujen lopuksi yksi onnistunut kerta riittää. Narsistista tai ei, lisätäänpä vielä kuva nykyisestä habituksesta. Kuvan ainoa muokkaus on valo. Kuvan ottamiseen ei ollut syynä tämä postaus, vaan 40 täyttynyttä ikävuotta. 

Mitä pukeutumiseen tulee, myönnän etten ehkä noudata iän noudattamaa etikettiä. Mutta kenties käytän sellaisen pohtimiseen vaadittavan energian siihen, että onnistun jälleen aikaistamaan nukkumaanmenoaikaa. 

Leviävä disinformaatio: Mitä tehdä?

 Yleistä disinformaatiosta: salaliittoteoriat yms. sosiaalisessa mediassa

Suoraan määriteltynä disinformaatiolla viitavaan virheelliseen tietoon. Disinformaatiota näyttäisin esiintyvän erityisesti lääketieteeseen, luonnontieteisiin ja käsityksiin eri kulttuureista. Salaliittoteorioissa ajatuksena on, että ihmisiä huijatan tavalla tai toisella. Salaliittoteorioita voidaan liittää esimerkiksi rokoteohjelmiin ajatuksella, että todellisuudessa rokottamisen tavoitteena on tehdä ihmisille pahaa, tai pitää ihmisiä esimerkiksi "koe-eläiminä" tieteellisille kokeille. Myös kouluopetuksesta voidaan rakentaa salaliittoteorioita ajatuksella, että lapset "aivopestään" ajattelemaan tietyllä tavalla, vaikka todellisuus olisi toinen. 

Näiden asioiden taso ja mahdolliset haittavaikutukset vaihtelevat. Terveydenhoitoon liittyvä toiminta voi olla neutraalia, haitallista, tai pahimmassa tapauksessa johtaa kuolemaan. Luonnontieteissä kasvihuoneilmiön olemassaolo on myös tyypillinen esimerkki niin disinformaatiosta kuin salaliittoteoriasta. Jos oikein korkealle tasolle siirrytään, salaliittoteorioissa vaikuttavina tekijöinä ovat yliluonnolliset ilmiöt. Tosin tällaisten ajatusten ilmentyminen on vähäisempää. 

Salaliittoteoriat ja uskonto voivat muistuttaa toisiaan. Itse ajattelen salaliittoteorian olevan enemmänkin uskonnon hyödyntämistä. Allekirjoitan myös näkemuksen salaliittoteorioista uskontoa politisoivana tekijänä. 

Sosiaalinen media informaation lähteenä

Sisällön luominen sosiaaliseen mediaan helpottuu jatkuvasti. Lisäksi saman sisällön voi julkaista usealla alustalla. Julkaisijaa ihailevat henkilöt voivat jakaa julkaisun, jolloin katsojamäärä saadaan kasvamaan eksponentiaalisesti. Julkaisijan ei tarvitse olla perehtynyt aiheeseen, hän voi olla kuka tahansa. Olennaista on karisma. Miksi tällaiset julkaisut vetävät puoleensa enemmän katsojia kuin kirjallisuus, uutiset ja esimerkiksi tieteelliset artikkelit? 

Oma käsitykseni on, että esimerkiksi Tiktok -videossa houkuttelee efektien lisäksi helppous. Videon pituus on katsojalle vaivaton, eli maksimissaan 30 sekuntia. Mukana voi olla musiikkia, visuaalisia tehosteita, yksittäisiä iskulauseita ja jokin mieleenpainuva ja tarttuva lause. Itse sisältö ei enää ole olennainen. Mahdolliset vastustajat ja palauttetta antavat katsojat usein vain ruokkivat julkaisijan suosiota. 

Lukutaidon ja lähdekritiikin merkitys

Lukutaito on käsitteenä laaja. Se ei tarkoita vain teknistä lukemista, vaan kykyä ymmärtää luettua. Pidän skeptisyyttä tärkeänä. Nk. kyseenalaistava disinformaatio on mielestäni lähtökohtaisesti ymmärrettävää ajatus, mutta jossain kohtaa raja ylittyy. Sosiaalisessa mediassa leviävä disinformaatio on petollisinta katsojille, joiden lukutaito on heikentynyt puhtaasti liian vähäisen lukemisen seurauksena. Jottei asia pysyisi liian yksinkertaisena, lisätään tähän vielä yksi käsite: medialukutaito. 

Pidän lähdekritiikkiä osana lukutaitoa. Lähdekritiikki tosin on taito, minkä oppiminen vaatii riittävää käsityskykyä. Esimerkiksi juuri oppimaan koululaisen, saati sitten sitä nuoremman lapsen vastuuseen ei kuulu arvioida kuullun tai luetun tiedon luotettavuutta. En rehellisesti sanottuna tiedä, kuinka paljon lähdekritiikkiä harjoitellaan peruskoulussa, tai saati sitten toisen asteen oppilaitoksissa. Itse perehdyin sen taidon harjoittelemiseen vasta ammattikorkeakoulussa. Perusteellisinta kyseisen taidon opettelu oli yliopistossa. 

Mikäli tilanne ei ole parantunut, tilanne on varsin epätasa-arvoinen: Lähdekrittiikki voi parhaimmillaan lisätä henkilökohtaista turvallisuutta, mutta sen oppimiseen opastusta ja tukea tarjotaan vain korkeakoulutasoisissa opinnoissa. Näin ollen vähemmän koulutetut ihmiset saavat vastuulleen opetella lähdekritiikin taidon itse. Toisaalta.. ennen sosiaalista mediaa ja Internettiä "oppineet duunarit" olivat arkipäiväinen ilmiö. Moni ihminen luki, oli koulutustausta mikä tahansa. -Eikä pelkkää viihdekirjallisuutta.  Lapsuuden tuttavapiirissä oli itse asiassa varsin runsaasti paljon lukevia ja asioista kiinnostuneita aikuisia vailla akateemista taustaa. 

Disinformaation vaarat

Disinformaatio voi johtaa vaaratilanteisiin, toki tämä riippuu paljolti kontekstista. Erilaiset konfliktit lienevät toinen vaihtoehto. Toisaalta nekin voivat eskaloitua. Terveydelliset vaarat voivat olla seurausta esimerkiksi rokotteista kieltäytymisestä. Rokotteiden ansiosta olemme saanee kitkettyä pois tauteja, jotka aikaisemmin ovat olleet peräti tappavia, vai jättäneet vakavia vaurioita kehoon. Lievemmät varsiot taudeista voivat olla vaarallisia väestölle, joiden immuneetti on heikko. Toisaalta on hyvä pohtia myös sitä, että ne taudit voivat olla äärimmäisen ikäviä. 

Ympäristöön ja luontoon liittyvä disinformaatio johtaa puolestaan herkästi välinpitämättömyyteen ja toimintaan, mikä vahingoittaa ympäristöä merkittävästi. Kasvihuoneilmiö on ajoittain aihe, minkä olemassaoloa epäillään. Aiheena tämä on haasteellinen, sillä se näyttää houkuttelevan ihmiset varsin suoraviivaiseen ajatteluun. -Puolin ja toisin. 

Mitä missä milloin.. 

Disinformaation tunnistaminen näyttää olevan asia, mikä todellakin jakautuu eriarvoisesti. Niin kauan, kuin niin lukutaito, medialukutaito ja kyky lähdekritiikkiin heikkenevät, disinformaation leviämisen ja omaksumisen riski pysyy. Disinformaation leviämistä näyttäisi provosoivan asioiden politisoituminen ja nk. polarisaatio. Kansankielellä: Ihmisten tyytymättömyys heidän omaan elämäänsä vaikuttaviin asioihin provosoi etsimään tietoa "vaihtoehtoisista" lähteistä. Mitä helpommin ja vaivattomammin saatu informaatioksi koettu asia on saatavilla, sitä suurempi houkutus lienee olla yhtä mieltä lähteen sisällön kanssa. 

Toki olen tietoinen, että itse kuulostin äsken salaliittoteorioiden kannattajalta. Ja oletukseni kyvystää tunnistaa mahdollinen disinformaatio oli peräti loukkaava: Minähän kategorioihin ihmisiä, tai tarkemmin ottaen heidän kognitiivisia kykyjään koulutustason perusteella. Varsinainen itseään täynnä oleva elitisti siis. Ehkä asian tunnistaminen, ja kyky itseironiaan kompensoi hieman. Mainittakoon vielä, etten usko koulutuksen olevan ainoa keino saavuttaa joitain taitoja ja osaamista. Mahdollisuus lukea itsenäisesti ja tarkastella erilaista kirjallisuutta, tietoa ja lähteitä ei ole poissuljettu mahdollisuus keneltäkään. 

Kyse on enemmänkin tottumuksesta. Minä en saisi tältä seisomalta (hyvä on, istumalta) juostua puolimaratonia. Mutta uskon, että etsimällä tietoa oikeanlaisesta harjoittelusta voisin ehkä saada itseni sellaiseen fyysiseen kuntoon, että ainakin selviäisin itse matkasta. Samaan tapaan kuka tahansa voi etsiä tietoa, harjoitella lähdekritiikkiä ja medialukutaitoa. Mutta kuten juoksuharjoittelu, myös nuo asiat vaativat työstämistä. -Paitsi siltä rasittavalta ihmisryhmältä, joka osaa kaiken ilman suurempaa vaivannäköä. 

Kun juoksukoulut teettävät harjoitteita joissa harrastelijakin pääsee testaamaan käsitettä "ääriraja", korkeasti koulutettuja "rääkätään" säännöllisesti asioilla, jotka vaativat lukutaitoa, ja kehittävät sitä. Korkeakouluopiskeluja saa kokea mentaaliset maitohapot, mutta hänet saadaan kyseiseen tilaan ohjatusti. -Samaan tapaan kuin juoksuvalmentaja tekisi. Mitä yritän näillä epämääräisillä metaforilla kertoa? -Opettajan, ohjaajan tai urheilussa valmentajan johdolla asioiden opettelu on (ainakin minun mielestäni) helpompaa. 

Ja sitten ratkaisuja? Kuten moni itseään asiantuntijaksi hetkellisesti kutsuva, myös minä kuulun heihin, jotka kykenevät kirjoittamaan laajasti itse ongelmasta. Ratkaisujen kohdalla tuleekin kiire esimerkiksi kuvitteelliseen palaveriin. Kuitenkin uskallan kirjoittaa yhden asian: motivaatio ja kiinnostus lukea. Toki tämä vaatisi paluuta aikaan 40-50 vuoden taakse, kun perheen statuksessa riippumatta jokaisen perheen kirjahyllyyn kuuluivat tietokirjat ja sen ajan kirjasarjat. Ja jokainen lukutaitoinen niitä todellakin luki. Se mahdollisuus ei ole kadonnut mihinkään. 

Mieltymykseni: Suurimmaksi osaksi "kielletty" musiikki

 Otan riskin. Taustamateriaaliin perustuvan tekstin sijaan kirjoitan selkeän mielipiteeni. Tosin edellinen tekstini keinovalon haitoista saattoi mennä myös hieman subjektiiviseksi, kirjoitinhan ei kaamosmasennusta kokevan näkökulmasta. Mielipideteksti on haasteellinen laji ihmiselle, joka haluaisi loppujen lopuksi olla kaikille mieliksi. Yritäpä siinä sitten mieltä pidellä, kun sitä pitäisi jakaa tasapuolisesti kaikille niin, että lopputulos olisi epärealistinen: Kukaan ei pahoittaisi mieltään. -Toisaalta, epärealistiset skenaariot ja tavoitteet ovat olleet erikoisalaani pienestä pitäen. 

Piilotin kuvitteelliseen hattuun muutamia tulenarkoja aiheita, joista kirjoittamalla varmasti tulen loukkaamaan ihmisiä, pahoittamaan mieliä ja kannustamaan lukijaa kateogorioimaan minut johonkin tiettyyn joukkoon. Hattuun putosivat muun muassa sukupuolten määrä, sota, naisen euro, rasismi, seksismi sekä rokotteet. Tällä kertaa arvonnassa voitti sota. Ehkä se on lempeä aloitus, sillä seksismi ja naisen euro aiheina ovat oikoreitti tulla poltetuksi roviolla. -Ja voi kun tarkoittaisinkin pelifirmaa. 

Pakollinen puolueellisuus

Oma ajatukseni sodasta: Kun sotaan joudutaan, kaikki on jo pielessä, eikä mitään ole pelastettavissa. Sota on tila, jossa on pelkkiä häviäjiä. Joskus sota on tasapuolisesti siihen päätyvien osapuolten toiminnan tulos, joskus taas ei. Joskus joku osapuolista on tehnyt kaikkensa välttääkseen sodan, mutta siitä huolimatta joutuu sotaan. Sodassa henki on halpaa. Tavallisesti uhrit ovat siviileitä, mikä toki on loogista: päättäjien on vaikea antautua, jos he menettävät henkensä. 1600-luvulla sodankäynti oli kieltämättä tasapuolisempaa, sillä myös maan hallitsijat osallistuivat taisteluihin. 

Usein mietin, milloin sotaa voitaisiin käydä esimerkiksi pelaamalla Nintendoa. "Pleikkaa" en ehdota, sillä olen vannoutunut Nintendon kannattaja. Tosin siinäkin raja kulkee Supernintendossa. Mieluiten 8-bittinen Nintendo sopisi taisteluvälineeksi. Aluksi voitaisiin hyödyntää Mario -pelejä. Kun taistelu menee tiukaksi, Super Mario Bros 1 alkaa tarjota vastusta, koska siinä ei voi palata taaksepäin. Jos tilanne menee äärimmäisen pirulliseksi, valitsisin peliksi Simpsons -teemaisen Bart Against the World -pelin. Ohjattavuus on äärimmäisen epäonnistunut, ja siksi todella hankalaa. Siinä jos missä voidaan mitata, kenelle mikäkin raja kuuluu. 

Kun sota syttyy, seuraa siitä vaatimus asettautua jonkin tietyn osapuolen puolelle. Tämäkin kuulostaa loogiselta. Ehkä ihmsiluonnolle on ominaista valita, kuka on "pahis". Kun jokin on pielessä, etsimme jotain mitä syyttää. Jos alle kouluikäisten joukossa vaikkapa ulkopelissä käytetty pallo katoaa, etsiessä jokainen pohtiin, kenen syytä pallon katoaminen oli. Asia unohtuu kun pallo löytyy, mikäli merkittävää riitaa aiheesta ei ehtinyt syntyä. 

Sotaan liittyvä puolueellisuus ei ilmeisesti liity niinkään mielipiteisiin, vaan siihen, mitä kukin edustaa syntyperältään tai näkemyksiltään. Joukkosi määrittelee ketä kannatat, ja ketä vihaat. Välimuotoja sallitaan vain silloin, kun keskustelu on turvallista, ja eikä puheen sisältö kuulu muualle. 

Kieli ja kulttuuri

Itse ajattelen, että kieli ja kulttuuri ovat irrallisia poliittisista tai muuten idealogisista näkemyksistä. Sama pätee uskontoon. Esimerkiksi mielestäni jostain yksittäisestä virrestä pitäminen on sallittua myös ateistille, tai jonkin muun kuin kristinuskon edustajalle. En myöskään rajoittaisi maakuntalauluja vain siihen, mitä maakuntaa itse kukin edustaa. Tosin itse äärimmäisen puolueellisena pidän Hämäläisten laulusta, vaikka sisältö kaipaisi hieman päivitystä. -Ihan vain realismin nimessä. Kotiseutuni sijaitsee Hämeessä, ja pidän lähinnä aikamoisena sattumana, että pidän tuon alueen maakuntalaulusta. Kerrankin hyvä tuuri! Itse ulkonäöllisesti olemukseltani olen kylläkin "Hämeen neidon" vastakohta. 

Minulla on erikoisia kiinnostuksen kohteita, ja ne ovat tavallisesti pitkäkestoisia. Kiinnostuin venäjän kielestä teinivuosinani. Opiskelin sitä itsenäisesti siinä määrin, kun se oli mahdollista. Lukiovuosinani kyseisen kielen opetusta ei saatu järjestettyä. Siispä valitsin saksan. Sotahistorian näkökulmasta valintani kuulostaisi kostolta. Kyse oli kuitenkin ihan vain kiinnostuksen ja käytännöllisyyden välimuodosta. Amk:ssa luin pari kurssia japania, ja pidin siitä. Yliopistossa pakollisina olivat klassiset kielet: kreikka, heprea ja latina. Pidin hepreasta eniten. Tosin kyseessä oli Raamatun heprea, ei nk. nykyheprea. Osaan lukea kyseistä kieltä edelleen, mutta muuten taito on rapistunut. 

Pidän edelleen venäjän kielestä, ja myös heprean kielestä. Duolingoa syvällisempää opiskelua en ole saanut aikaiseksi, mutta yritän pitää molempiin liittyvää taitoa edes jotenkin yllä. -Salaa. Pidän myös venäläisestä kansanmusiikista, ja itse asiassa myös juutalaisesta kansanmusiikista. Kuuntelen ja soitan niitäkin.. salaa. 

Entä jos vaan annan itselleni luvan tykätä.. 

Aika hyvä saavutus? Mieltymyksiini kuuluu kaksi sellaisen kulttuurin musiikkia ja kieltä, joista pitäminen ei ole juuri nyt ihan paras vaihtoehto. Mutta toisaalta, kuinka laaja puolueellisuusgiljotiinin oikein on oltava? Jos ihminen puhuu jotain tiettyä kieltä, tuleeko hänet kategorioida sen perusteella johonkin? Oli aika, kun kaikki saksankielinen oli pahasta. Tämän taustalla oli erään viiksekkään keskinkertaisen taiteilijan yritys vaihtaa alaa. Lopputulos vain oli hivenen katastrofaalinen ja johti johonkin sellaiseen kuin yksi historian merkittävimmistä kansanmurhista. 

Samaa kieltä kuitenkin puhuu "muutama" muukin ihminen, joista jokainen ei ehkä ollut aivan samoilla linjoilla kuin tuo viiksekäs keskinkertainen taiteilija. Ja olipa kerran itänaapurissa eräs, joka opiskeli pappisseminaarissa mutta päätyi myös radikaaliin alanvaihtoon, ja päätyi myös vastuuseen "muutamasta" ihmishengestä. Jos olisin lapsena näistä kuullut, olisin varmaan kauhistuneena ja syyllisyydentunnossa pohtinut, onkohan meillä samoja suosikkilauluja. Tai mikä pahinta: entä jos myös pahimman luokan diktaattori pitää vaaleanpunaisesta väristä kuten minä? Jos näin on, joudunko inhoamaan vaaleanpunaista?

Yhtään sotaa ja siihen liittyä kauheuksia väheksymättä toivon, ettei jokaista asiaa vedettäisi mukaan puolueellisuuspakkoon. Kieli ja kulttuuri ovat syntyneet eri reittiä, ja kauan sitten. Rajan voisi vetää sellaiseen tuotantoon, johon on liitetty jokin sellainen näkemys, mikä ei mene yksiin oman moraalisen ja eettisen näkemyksen kanssa. Esimerkiksi vaikka KKK-porukka tekisi miten upeaa musiikkia tahansa (mikä tilastollisen todennäköisyyden perusteella on epätodennäköistä), heidän sanomallaan täytetty musiikki kuuluisi boikottilistaani. 

Annan kuitenkin itselleni luvan pitää kappaleesta "Valkoakaasiat" ja "Uralin Pihlaja". Edelleen, ymmärrän nykytilanteen sekä ajatuksen siitä, että tiettyjä asioita "pitäisi" välttää. Kuitenkin ajattelen, että kaikki mitä nykyään tapahtuu, ei ole heidän syytään, jotka ovat esimerkiksi muutamia satoja vuosia sitten säveltäneet maailmankuulua musiikkia. Ja jos ei maailmankuulua, niin äärimmäisen kaunista. Jos luokittelemme ihmisiä heidän mieltymyksiensä mukaan, ei siitä tulisi loppua. 

Haaveilen uudesta viulusta. Olen äärimmäisen ihastunut pariin saksalaiseen viuluun. Olenko siis automaattisesti "natsi"? -Mikä sekin, paljon puhekielessä käytetty ilmaisu on erittäin virheellinen. En ole vuosiin syönyt punaista lihaa. Jos valinta on mahdollinen, en mielelläni myöskään käytä elintarvikkeita jotka sisältävät liivatetta. En siltikään ole vegaani, enkä myöskään edusta mitään sellaista uskontoa tai ideologiaa, joka kyseiset elintarvikkeet kieltäisi ruokavaliosta. Otan pukeutumisessani vaikutteita K-muodista, mutten silti ole K-pop -fani. Pidän matematiikasta, mutta en ole siinä lajissa lahjakkuus, enkä näin ollen päätynyt matemaattiselle alalle. 

Lopuksi paljastan vielä, että lähes pakonomainen tarpeeni olla diplomaattinen, puolueeton jne. sai aikaan sen, että tämän tekstin julkaiseminen viivästyi muutamalla päivällä. Pahoittelen jos pahoitin mieliä. Haluan edelleen pitää kiinni puolueettomuusta ja objektiivisuudesta. Mutta raja kulkee politiikka- ja ideologiavapaiden tekijöiden kohdalla. Viimeiseksi lisättäköön lista kaikesta riskialttiista musiikista: 

- Uralin pihlaja: liian venäjämielinen. 

- Viuluni: Tsekkiläistä alkuperää, eli liian neuvostomielinen. 

- Juutalainen kansanmusiikki: liian israelmielinen. 

- Viulu instrumenttina: näkyvästi länsimaalaismielinen instrumentti (siitäkin huolimatta että se on esim. Kiinassa todella suosittu). Loukkaa syvästi myös suomalaisia juuriani, sillä en valinnut perinteitä kunnioittaen jouhikkoa. 

- Hämäläisten laulu: Soitat tätä kappaletta pääkaupunkiseudulla????

- Pienen pieni veturi: Saattaa aiheuttaa VR:n kalustuksessa komplekseja. 

- Virsi "Herraa hyvää kiittäkää": Kristillinen (loukkaa muiden uskontojen edustajia sekä ateisteja), vahvasti sukupuolittunut. 

- Duuriasteikot: Missä melankolisten naapureiden huomioiminen??

- Kappale "Oodi ilolle": Edelleen ne melankoliset naapurit.. 

- Viheltäminen: Ei huomioi kuulijoita jotka kyseistä taitoa eivät hallitse (en tosin minäkään kunnolla). 

Mukavaa viikkoa itse kullekin säädylle, ja tasavertaisuuden nimissä myös säädyttömälle. 

 

Haasteena valosaaste - Taistelu pimeyden puolesta

Kohtaan ajoittain keskusteluita, joissa myös minulta kysytään mahdollisista huolista luonnon, ihmiskunnan ja maapallon suhteen. Joskus jätän vastaamatta, sillä mielestäni aihepiiri on liian laaja sellaisenaan. Lisäksi osa asioista on tuotu yleisön kuultavaksi varsin yksipuolisesti ja harhaanjohtavasti. Mielestäni toimiva "ekoajattelu" vaatii syvempää valistuneisuutta, kuin mahdolliset jaeltavat lehtiset, vuosittaiset Earth Hour -hetket yms. 

Kyllä, olen huolissani. Ja kyllä, on asioita joita olen pohtinut ratkaisuiksi. Yksikään ei toki sellaisenaan muuttaisi kaikkea, mutta saattaisi helpottaa yksittäisiä osa-alueita. Pidemmän päälle globaalilla vastuulla on suuri rooli. Siinä kohtaa pessimismi tahtoo iskeä. Olemme saaneet lukea paljon aiheista koskien luonnon säästämistä, jätteen tuottamisen vähentämistä, kasvispainotteisen ravinnon lisäämisestä, hiilijalanjäljen pienentämisestä yms. Mielestäni tämä aihe jää liikaa pimentoon, vaikka sitä se ei oikeastaan tee: valosaaste. 

Mistä on kyse?

Kyse on liiallisesta, nimenomaan keinovalon määrästä. Vastoin kuten monet ilmastoon liittyvät haitat, valosaaste on määriteltävissä fysiikan ilmiöksi. Keinovalosta syntyneet valohiukset yltävät laajemmalle alueelle kuin olisi tarve. Valosaaste on myös energiatehokkaiden led-lamppujen ikävä kääntöpuoli; Valoa tulee liikaa erityisesti silloin, kun valoa ei ole kohdennettu selkeästi rajatulle alueelle. 

Valosaasteen vaikutukset luontoon ja ihmisiin

Lisääntynyt keinovalo ei ole vaikuttanut luontoon suotuisasti. Ensisilmäyksellä vaikutukset voivat tuntua vähäisiltä, mutta ne voivat edetä ketjureaktiomaisesti, jolloin syntyneet haittavaikutukset ovat erittäin laaja-alaisia. Kasveille yksi merkittävä haittavaikutus on, että keinovalo häiritsee kasvien rytmiä. Luonnollisen pimeyden vähentyessä kasvi ei pääse luonnolliseen lepotilaan, mikä puolestaan heikentää kasvua. Tätä voisi verrata meillä ihmisillä liian vähäisiin yöuniin: ilman riittävää unta toimintakykymme hereillä heikkenee. 

Valosaaste vaikuttaa myös pölyttäjien toimintaan, mikä taas johtaa kasvien lisääntymisen häiriintymiseen. Kun yksi ravintolähde vähenee tai sen laatu heikkenee, tämän vaikutukset yltävät ajan myötä ravintoketjuun laaja-alaisemmin. Lintujen kohdalla haitat liittyvät lintujen oman navigaatiojärjestelmän häiriintymiseen liiaksi valaistujen rakennusten vuoksi.

Myös ihmisillä valosaaste voi aiheuttaa terveydellisiä haittoja erityisesti unen suhteen. Liiallinen keinovalo haittaa herkästi melatoniinin tuotantoa, mikä puolestaan vaikuttaa negatiivisesti riittävään unensaantiin. 

Mahdolliset korjausliikkeet & pohdintaa 

Valosaastetta voidaan vähentää esimerkiksi paremmin kohdennetulla valaistuksella. Tällöin valohiukkasia ei karkaa liian laajalle alueelle. Usein mietin, että valosaasteen vähentäminen olisi harvinaisen yksinkertainen ympäristöteko, minkä vaikutukset yltäisivät niin luonnon kuin ihmisten hyvinvoinnin parantamiseen. Käyn säännöllisesti lapseni kanssa lapsuudenkodissani, mikä sijaitsee taajama-alueella. 

Kun muutin ensimmäisen kerran hieman alle 20-vuotiaana Helsinkiin opintojen perässä, opin arvostamaan lapsuudenkodissani erästä asiaa: pimeyttä. Periaatteessa olen aina ollut niin sanotusti hyvä nukkuja. Jonkinasteisia univaikeuksia ilmeni muutettuani omilleni. Syitä voi olla monia: vähän liikaa vapaudesta nauttimista, oletus että jaksan vähemmälläkin unimäärällä, ensikosketus Messengeriin ja sosiaaliseen mediaan yms. Mutta ennen näitä tapahtui yksi olennainen muutos: talvet eivät olleet kaupungissa yhtä pimeitä. 

Meidän ihmisolentojen suhteen on hyvä huomioida, ettei pelkkä keinovalon oikea kohdennus välttämättä riitä potentiaalisten univaikeuksien hoitamiseen. Olemme lähikontaktissa älylaitteiden kanssa, eli altistumme myös niistä tulevalle valaistukselle. Kuitenkin mietin, edesauttaisiko ulkona tapahtuva valon väheneminen luonnollisen väsymyksen ajoituksen kanssa. Toisin sanoen: Jos luonnollinen pimeys sille oikeaan aikaan lisääntyisi, olisiko meidän helpompi panostaa nukkumiseen ja siirtää älylaitteet syrjään luonnollisen väsymyksen kannustamana?

Ehkä tuo on toiveajattelua. Omalla vastuulla on roolinsa. Nk. kaamosmasennus vaivaa monia. On kuitenkin kyseenalaista, ovatko univaikeuksien aiheuttamat muut haasteet saadun keinovalon arvoisia. Ottaen huomiooon, miten laaja-alaiset vaikutukset valosaasteella on niin luontoon kuin ihmisiin, sen vähentämisen testaaminen lienee kokeilemisen arvoinen asia. Tapahtuisiko se sitten valaistuksia kohdentamalla vai peräti kirkkautta vähentämällä, se riippuu tavoitteista. Led-valojen suhteen en osaa arvioida, olisiko säästetty energia määrällisesti merkittävää. Toisaalta positiiviset vaikutukset luonnon ja ihmisten hyvinvointiin voivat olla sitäkin merkittävämpi syy pyrkiä valosaasteen vähentämiseen. 

Nepsy -piirteitä eri näkökulmista, tällä kertaa myös positiivisessa valossa

 Jääköön tieteellinen asiateksti tällä kertaa sikseen. Tosin kiinnostavia aiheita on kyllä jonossa. Olen aikaisemminkin "tullut kaapista ulos" nepsy -asioiden parissa. Pääsin pitkän taistelun jälkeen tutkimuksiin. Erityinen kiitos tästä kuuluu psykologille, joka ei ollut valmis luovuttamaan. Kuulen haasteelliseen ryhmään: Täytän pian 40 vuotta. Lapsuuteni sijoittuu siis 80-90-luvuille. Tuolloin autismikirjo ja ADHD olivat tuntemattomia käsitteitä. -Tai vähemmän tunnettuja. Olen kertonut haasteita, ja toistan tuota osiota hieman. Mutta tällä kertaa haluaisin kertoa myös autismikirjon piirteiden aikaansaamista vahvuuksista. 

Kiltit ja hankalat oppilaat 

Muistikuvani voivat kuulostaa karkeilta, mutta mielestäni koulumaailmassa jako oli yksinkertainen: Oli kilttejä oppilaita ja hankalia oppilaita. Oli heitä, joilla oli nk. matikkapää, ja heitä joilla taas oli nk. kielipää. Reaaliaineiden suhteen ei tainnut olla niin selkeää jakoa. 6. luokan opettajani oli ainoa, joka kyseenalaisti matikkapää/kielipää -ajattelua. Hän kritisoi ajatusta siitä, että kyseinen ominaisuus määrää täysin voiko kyseistä asiaa oppia. Valitettavasti muita vastaavasti ajattelia opettajia oli vähänlaisesti, siispä itsekin kategorioin itseni yksittäisten kokeiden perusteella. Itse asiassa pärjäsin sekä matematiikassa että kielissä kohtuullisesti. Tosin meillä, "landelaisilla" oli mahdollisuus opiskella vain englantia ala-asteella. Arvosanani vaihtelivat, mutta sekä kielissä että matematiikassa vilahteli myös selkeästi kiitettäviä. -Riippuen kiinnostiko kyseinen aihepiiri. 

Koska oppimisvaikuksista tai nk. erityisoppilaista ei liioin puhuttu, harva taisi saada tarvitsemaansa tukea. Minä olisin hyötynyt pienryhmässä opiskelusta, sillä suuressa joukossa osasin piiloutua mikäli aihe ei kiinnostunut. Tämä tosin näkyi viimeistään koenumerossa. Jos aihe kiinnosti, pärjäsin hienosti. Huonoin ratkaisu oli sijoittaa minut istumaan luokan taakse, tai edes keskelle. Etupenkissä toiminnanohjaus sujui, ja opettaja kykeni muistuttamaan että minäkin voisin lakata haaveilemasta. Jälkimmäinen oli tosin varsin nöyryyttävää. Halusin kuitenkin olla hyvä oppilas, ja ennen kaikkea opettajan hyväksymä. 

Haasteena oli ajoittain se, että "nurkkaan ajettuna" saatoin raivostua täysin. Nyt uskallan väittää, etten ollut, enkä halunnut olla tietoisesti ilkeä enkä huonokäytöksinen. Mutta jos luokassa oli liikaa ärsykkeitä ja sen lisäksi minua ärsytettiin, muutuin. -Ikävällä tavalla. Muistan tänäkin päivänä kun useampi oppilas oli ärsyttänyt minua, ja tämän seurauksena päädyin nipistämään yhtä luokan tyttöä. Tämän seurauksena tuo tyttö alkoi parkua, ja hänen mukanaan pari muutakin. Kun opettaja saapui kaaoksen keskelle, ei ole vaikea arvata ketä osoitettiin sormella. Näitä tilanteita on vaikea arvioida tänäkin päivänä. En hyväksy käytöstäni sen enempää itselläni kuin muillakaan. Toisaalta en myöskään hyväksy provokaatiota. Mutta.. selvisin ensimmäisestä luokasta, ja 8 muustakin peruskoulun osalta. 

Monet autismikirjon ihmiset haluavat "kelvata". Lisäksi erilaiset auktoriteetit ovat tärkeitä, samoin sääntöjen noudattaminen. Vaikka minulla oli tietyissä asioissa enemmän tai vähemmän haasteita, olin kuitenkin opettajien silmissä kiltti ja tunnollinen oppilas. Rehellisyyden nimissä: koulunkäynnin alkumetreillä ensimmäisinä päivinä suurin järkytys oli nähdä parin oppilaan riehuvan tunnilla. Tämä soti täysin sitä valmista käsitystä vastaan, mikä minulla oli koulunkäynnistä. Saatoin tosin olla hieman ärsyttävä, kun muutamia kertoja itse kehotin oppilaita olemaan hiljaa, sillä halusin että koko luokka yllättää opettajan olemalla täysin valmiina seuraavaa oppituntia varten.

Kun jokin asia kiinnosti..

Minä uppouduin täysin asioihin, jotka minua kiinnostivat. Kautta aikojen tämä on ollut sekä etu että haitta. Piirteeni ovat siinä määrin lieviä, että saatoin kiinnostua enemmän kuin yhdestä asiasta. Vaikka en pidä itseäni matemaattisesti lahjakkaana, pidin matematiikasta. Tosin siinäkin vaikutti paljon osa-alue. Pidin mekaanisesta laskemisesta, eli numeroita ja merkkejä. Vähennyslaskut ärsyttivät periaatteesta: tuntui pahalta vähentää, vaikka lasku ei teknisesti tuottanut ongelmia. Päässälaskut tuottivat alkuun vaikeuksia, sillä en jostain syystä viitsinyt kuunnella tehtävänantoa. Sanallisten tehtävien suhteen keksin ratkaisukeinon vasta aikuisena, kun itse toimin opettajan sijaisena: Lue ensin kysymys. 

Pidin englanti sujui vähintään kohtuullisesti lukioon asti. Äidinkielestä opin pitämään ainekirjoituksen myötä. Tämä ei kuitenkaan deletoinut kirjoitusvirheitä. Pärjäsin melko hyvin myös biologiassa ja olin siitä kiinnostunut. Pidin myös uskonnosta, sillä jokainen opettaja mitä minulla oli, oli valmis vastaamaan mihin kysymykseen tahansa. Toisaalta uskonto tarjosi mahdollisuuden pohtia eettisiä kysymyksiä kristinuskon perspektiivistä. Tosin saatoin myös hämmentää opettajia latelemalla ulkoa milloin mitäkin oppimaani hajatietoa. Ensimmäisella luokalla opettajan kysyttyä tietääkö joku mitä synti tarkoittaa, minä vastasin: "Se tarkoittaa sitä, että rikkoo Jumalan tahtoa". Kenties hieman epätyypillinen vastaus seitsenvuotiaan suusta. 

Ilmaisun vaikeudesta verbaaliseen moninaisuuteen

Minun on vaikea ilmaista tunteitani verbaalisesti. Myös muut "väylät" ova haasteellisisa silloin, jos joudun suoraan kertomaan miltä minusta tuntuu. Erityisesti negatiivisten tunteiden ilmaiseminen tuottaa merkittäviä haasteita. Ilmaisen tunteeni niin ikään monen mutkan kautta. Jos kirjoittaisin fiktiivisen tarinan, en suoraan käyttäisi itseäni hahmona. Sen sijaan keksimässäni hahmossa olisi ns. metaforisia ottaeita minusta ja tunteistani. 

Luen paljon, tosin nykyään vähemmän. Mieleeni jäävät hahmojen puhetavat, lauseet, ajattelun logiikka yms. Olen saanut palautetta (positiivista jopa) persoonallisesta tavasta kirjoittaa. Ikäväkseni joudun myöntämään, että tekstini on kokonaisuus sitä kaikkea, mitä olen elämäni aikana lukenut. Oikein tarkka lukija voisi löytää puheestani juuri tiettyjen kirjailijoiden tekstiä. Hyvä kysymys onkin, keksinkö todellisuudessa mitään omaa, vai onko verbaalinen ulosantini pelkkää plagiointia?

Toisaalta ajattelen, että ehkä jokainen teos on monen mutkan kautta plagioitu kokoelma. Mutta kun mutkia on riittävästi, teksti on määriteltävissä kirjoittajan oman ajatusvirran sekä mahdollisten taustamateriaalien tuotteeksi. -Korostaen osiota "oma". Ääripään ajatteluna voisin todeta, että jokainen käyttämäni sana on plagiaatti. Enhän ole keksinyt tekstistäni yhtäkään sanaa itse. Jos keksisin, olisi joku paheksumassa: "Eihän se ole sana!" Myönnän inhoavani tuota lausetta. Mielestäni jokainen sana on sana. Eri asia on, onko sanalla tunnettua merkitystä. Esimerkiksi öhmököhmö on sana. Siltä vain puuttuu merkitys. 

Tekstini ei ole suoranaisesti virheellistä, siis lukuunottamatta erittäin suurta määrää kirjoitusvirheitä. Joskus käytän vähemmän tyypillistä sanajärjestystä, mikä kuitenkin on kieliopillisesti oikein. Joskus käytän ns. odottamattomia sanoja, tavallisesti ilmaisuja joita kuulija ei odota kuulevansa. Taustalla ovat taas lukemani kirjat, joiden sanasto on jäänyt pyörimään päähäni. 

Ne aivoissa olevat "tiedostot"

Sosiaaliset tilanteet ovat ajoittain pelottavia, etenkin jos väkeä on enemmän. Yritän käyttäytyä mahdollisimman normaalisti, mutta usein epäonnistun. Koska haluan antaa itsestäni kuvan vastavuoroisena keskustelijana, yritän parhaani mukaan kuunnella tarkkaan mitä osapuolet puhuvat. Lisäksi yritän mahdollisuuksien mukaan esittää tarkentavia kysymyksiä. Toisaalta haluan antaa sellaisen tunteen, että puhuja on tullut kuulluksi. 

Jos aihe menee lähelle jotain vahvuusaluettani tai jotain, mihin olen perehtynyt, tapahtuu asia mitä joskus häpeän: Alan puhua. Minulta tulee se 1-2 min. kestävä tai pidempi lause, missä suustani purkautuu luento jostain yksityiskohdasta. Tietoa asiasta voi olla yllättävän paljon, ja selitän asian suurella innolla. Kyse voi olla hyvinkin eksaktista tiedosta. Turvallisessa seurassa olen oppinut nauramaan tälle piirteelle. -Etenkin kun selostukseni ei aina huomioi esimerkiksi tunnepitoista ilmapiiriä. Jos ihmiset esimerkiksi keksustelisivat siitä, kuinka sodankäynnin seurauksena naisia ja lapsia on haavoittunut, minä pamauttaisin (tahtomattani) luennon sotataktiikasta eri sodissa ja vertailisin keskenään diktaattorien toimintaa. 

Mainittakoon etten ole täysin uppoutunut sotahistoriaan ja sotaan aiheina, mutta näistä on tullut luettua yhtä sun toista. Puheenvuoroni ja pohdintani koostuvat erilaisesta mieleen painuneesta hajatiedosta, joita kuitenkin olen jossain välissä onnistunut mielessäni pyörittelemään. 

Pohdintaa

Tässä kaikessa on puolensa ja puolensa. Näin ohimennen totean jotain, mikä varmasti yksittäisiä lukijoita on häirinnyt enemmän tai vähemmän: En edes yritä tiivistää tekstiäni. Tähän on yksinkertainen selitys. Nepsy-ajatukset julkisesti ovat vielä uusia asia, ja käsiteltävää on paljon. Kaikessa itsekkyydessäni kirjoitan tätä kaikkea myös itselleni, ja motivaatio "virallistaa" teksti lukijaystävälliseen muotoon on vielä heikko. Uskon kuitenkin, että ajan kanssa ja opittuani enemmän, tekstien luettavuus tulee helpottumaan. Kirjoitusvirheiden vähenemisen suhteen en sen sijaan lupaa mitään. Toisaalta.. millä sitten viihdyttäisin lukijaa? Nim. bravuurini ovat edelleen "panovoima" ja "naisaisaliike". 

Sanonta "päässä raksuttaa kovasti" voi ärsyttää osaa. Autismikirjoon kuuluvista monille tämä ilmeisesti on kuitenkin arkipäivää. Asiat jotka "neurotyypillinen" voi vain tehdä, voivat autismikirjoon kuuluvalle saada aikaan samanlaisen jumituksen kun monimutkainen, sanallinen matematiikan tehtävä. Itse jumituin jo pohdintaan, onko kyseessä yhdyssana vai ei. Tällä kertaa onnistuin antamaan asian olla. Asia minkä sisältö ei ole muuttunut rutiiniksi, voi oikeasti olla vaikea. Jos tehtäväni on siivota parveke, joudun oikeasti valmistautumaan tähän pitkään. Syy: en hahmota mitä kyseiseen projektiin kuuluu, ja kuinka jokainen osio kuuluu tehdä. Lasien pesu? Lattioiden puhdistus -> Riittääkö imuroiminen? Jos ei, kuinka lattia kannatta puhdistaa? Mikä aine sopii pintaan? Mikä työväline paras jne. Lista on loppumaton. 

Sama haaste ilmenee sellaisissa vieraammissa sosiaalisissa tilanteissa, joissa minulla ei ole selkeää roolia. Pahinta on tilanne, jossa joku sanoo: "Saa nauttia ihan vain vieraana olemisesta!" No voi p**ka! Minulla on onneton kasvomuisti, kykenen vain tervehtimään ilman erillistä ohjetta, keskustelut pelottavat koska en tiedä mitä milloin kuuluu sanoa ja milloin voin turvallisesti olla hiljaa, pelkään että mokaan ruokailun aikana, pelkään että tahaton naurahdus iskee totaalisen väärässä tilanteessa jne. Taustalla ovat ne lukuisat mokat, joita lapsesta asti olen onnistunut tekemään. Jos minulla on jokin selkeä, toiminnallinen rooli, voin piiloutua sen taakse. Tästä syystä esimerkiksi seurakunnan tilaisuudet eivät ole lainkaan epämukavia, vaan peräti turvallisia ja miellyttäviä. 

Erilaisen tiedon haaliminen on asia, mitä pidän pääasiassa positiivisena aktiviteettina. Pakkomielteisyys on mielestäni liian patologisuuteen viittavaa määritelmä. Mielestäni kyse on enemmänkin korkeasta motivaatiosta milloin mihinkin asiaan. Tämä on mahdollistanut sen, että tässäkin iässä olen valmis opettelemaan uutta, ja perehtymään myös asioihin, jotka vaativat työstämistä. Lisäksi minulla on taipumus saattaa asiat loppuun asti. Tai vaihtoehtoisesti jatkan niitä todella pitkään projektin ollessa loppumaton. 

En siis usko että autismikirjon piirteet ovat vain ja ainoastaan negatiivinen asia. Oikeassa ympäristössä niistä voi olla merkittävä etu. Loppujen lopuksi meillä kaikilla on haasteemme, mutta nepsy-ihmisten haasteet vain ovat sellaisia, joita kulttuurimme ja yleiset normimme pitävät haasteina. Eikä siinä mitään. Jokin raami yhteiskunnassa on oltava, ihan vain siksi että se toimisi. Joskus mietin, että nepsy-ihmiset (jokaisen kategorian) oppivat vahvoiksi ja sinnikkäiksi, sillä heidän on yleisen selviytymisen ja sopeutumisen vuoksi kyettävä menemään mukavuusalueensa ulkopuolelle säännöllisesti. Vaikka koko elämänkaarelle riittää taisteltavaa. nepsy-ihmiset joutuvat tottumaan tietyn tason epämukavuuteen ja taistelemiseen. Uskon, että ns. oikean paikan ja oikeiden ihmisten löytyessä näiden kokemusten aikaansaama mentaalinen vahvistuminen on suuri etu. 

Edelliseen lisäisin, etten halua asettaa yhtäkään ihmistä paremmuusjärjestykseen. Meistä jokaisella on haasteemme. Toisaalta, meistä jokaisella on mahdollisuus myös löytää vahvuutemme, ja vahvistaa itseämme vähintäänkin psyykkisesti. Olennaista lieneekin hyväksyä omat haasteensa, ja pyrkiä vahvistamaan niitä siten, että voimme käyttää ja tuoda vahvuutemme esiin.