Lakkaako poika olemasta poika pinkissä paidassa?

 Tulevan tekstin ajatukset perustuvat pääasiassa ympäristöstä kerättyihin kokemuksiin, eivät tutkittuun tietoon. Kuluneina vuosina sukupuolineutraali kasvatus on ollut teemana eri aihepiireissä. Ajoittoin ajatus viedään ääripäästä toiseen: On vain tyttöjä ja poikia tai ei ole tyttöjä eikä poikia. Muu sukupuoli mainitaan harvemmin, mikä oletettavasti johtuu termin assosioitavuudesta sukupuolineutraaliuteen. Moni kampanja kohdistuu naisten ja tyttöjen aseman parantamiseen sekä oikeuksiin. 

Entäpä pojat? Millaisia oikeuksia pojilla on, etenkin puhuttaessa tasa-arvosta? 

Tyttöjen ja poikien värit ja kampaukset

Kun poikalapsen tukka leikataan ensimmäisen kerran lyhyeksi, tämä herättää suurta ihastusta. Lapsen ulkonäkö saa palautetta erityisesti siitä, kuinka hän näyttää "isolta pojalta". Lyhyt tukka saa positiivista palautetta myös käytännöllisyyden kannalta: Helppo, täit pysyvät loitolla, parempi kesällä. Tyttölapsi samassa tukassa saa herkemmin "poikakommentteja". Kukaan ei kuitenkaan odota, että kesää kohden myös tyttöjen tukat leikataisiin lyhyiksi. 

Omassa lapsuudessani 80-90-luvulla lapsille löytyi runsaasti nk. sukupuolineutraalia vaatetusta. Toki kaupallisuus näkyi vaatteissa, mutta esimerkiksi Disney -teeman vaatteet soveltuivat usein tytöille ja pojille. Sama Mikki Hiiri -paita siirtyi tarvittaessa vaikka serkusten välillä kantajan sukupuolesta riippumatta. Nykyään valikoimassa erityisesti värimaailmassa ja koristelussa on räikeä jako tyttöjen ja poikien vaatteiden välillä. Poikien vaatteiden sävyt ovat tavallisesti tummia ja kylmiä sävyjä. Tyttöjen vaatteisiin puolestaan lisätään glitterin ohessa erilaisia röyhelöitä helmaan korostamaan tyttömäisyyttä. 

Suppea liikkuma-alue

Loppujen lopuksi pojille sallittu liikkuma-alue on todella suppea. Jos pienellä poikalapsella on pidempi tukka, näyttää siltä että ympäristö peräti odottaa hetkeä jona tukka lyhennetään. On aikuisia, joilla rohkeus riittää kuuntelemaan lapsen toivetta omasta ulkonäöstä. Tai kärsivällisyys. Oli lapsi kategorioitavissa mihin tahansa, pidemmän tukan ajatellaan teettävän enemmän työtä, sillä käytännöllisyyden vuoksi tukka on hyvä laittaa kiinni. Tyttö-oletetuilla tämä on luonnista, ja tukkaa kehutaan. Entä jos pojan hiuksia koristaa monimutkainen lettikampaus?

Loppujen lopuksi pojille sallittu liikkuma-alue itsensä ja oman ulkonäkönsä ilmaisemisessa on tehty surullisen kapeaksi. Lyhyttä tukka on erilaisia malleja, mutta pituusraja pysyy. Kun pienen tyttölapsen tukka kasvaa, herää suuri ihastus kun haiveniin saadaan se ensimmäinen rusetti. Poikalapsen tukan koristaminen ei sen sijaan ole "normaalia" tänäkään päivänä. 

Nostan esille surullisen esimerkin Lenni-pojasta. Lennillä oli ikää noin neljä vuotta. Lenni halusi pitää mekkoja ja tukan pitkänä. Vanhemmat tämän sallivat Lennille. Lisäksi Lenni oli aloittanut taitoluistelun. Reilusti alle kouluikäistä Lenniä kiusattiin ja "homoteltiin". Tapauksesta on aikaa kymmenisen vuotta. Edelleen tiukka kategoriointi näyttää jatkuvan. 

"Mitähän siitä oikein kasvaa...?"

Surullisen yleistä on, että erityisesti poikalapselle vähemmän stereotyyppisen ulkonäön salliminen assioidaan ajatukseen, että lapsesta kasvatetaan jotain muuta kuin "tavallinen hetero". On vuosi 2025. Edelleen on lukuisia ihmisiä, jotka olettavat kotikasvatuksen vaikuttavan esimerkiksi seksuaaliseen suuntautumiseen. Tilanteessa lienee jonkin verran alueellisia eroja. 

Hyvä kysymys on, tukeeko vallitseva kulttuuri poikien kasvamista siten, että he voisivat ikänsä mahdollistamien valmiuksien mukaan olla osa yhteisöä, ja jonain päivänä laaja-alaisemmin osana yhteiskuntaa samalla toteuttaen itseään niin identiteetin kuin henkilökohtaisen motivaation suhteen. Pojat ovat poikia. Kun pojat riehuvat, tappelevat yms., asia usein kuitataan tällä. Pojille väkivaltainen käytös niin ikään sallitaan, tai heitä jopa kannustetaan sellaiseen. 

Viime aikoina on julkaistu tekstejä tutkimuksista, joiden mukaan pojilla on enemmän haasteita jo perusopetuksessa. Haasteet liittyvät usein koulumenestykseen. Voisiko olla, että stereotyyppiset kasvatustavat osaltaan kannustavat poikia käytökseen ja käyttäytymismalleihin, jotka jatkoa ajatellen ovat haitaksi? Erityisen surullista on, etteivät luonteeltaan rauhalliset pojat saavat osakseen ihmetystä. 

Sama pätee poikiin, joiden kiinnostuksen kohteet ovat esimerkiksi "tyttövaltaisissa", taide- ja kulttuuripainotteisissa harrastuksissa. Toki on mahdollista, että vahva sukupuolijakauma osaltaan viittaa myös kiinnostuksen kohtaiden jakautumiseen, missä todellakin voi olla sukupuolisidonnaisuutta. Hyvä kysymys on, onko vanhempien ja muiden lapsen elämässä läsnäolevien aikuisten tehtävä kannustaa lasta kokeilemaan hänelle itselleen sopivia asioita, vai pakottaa lapsi siihen muottiin, mitä ympäristö häneltä odottaa lapsen edustaman sukupuolen vuoksi. 

Seurakuntien kahvilatoiminta ihmisten tukena monella osa-alueella

 Asuinalueeni väkiluku on varsin suuri. Erilaisuus monella tasolla on arkipäivää. Vaikka ihmisiä on paljon, se ei sulje pois yksinäisyyden, eristäytyneisyyden ja syrjäytymisen riskiä. Korona-aika pakotti ihmiset eristäytymään ja etääntymään toisistaan. Teknologia auttoi sen verran kuin pystyi, mutta ei korvannut sosiaalisen kanssakäymisen vaikutuksia. 

Paikka jossa kohdata

"Paikka jossa on paljon ihmisiä, kenenkään ei tarvitse olla yksinäinen". Muutettuani pieneltä paikkakunnalta amk -opintojen perässä pääkaupunkiseudulle, saatoin todistaa tämän ajatuksen virheelliseksi. Luulin aluksi itse olevani viallinen, sillä uusien sosiaalisten kontaktien luominen oli vaikeaa. Vuosien saatossa olen ymmärtänyt, etten ole ainoa. Ympärillä olevien ihmisten määrä ei aina korreloi sen kanssa, kuinka helposti sosiaalinen elämä ja verkosto rakentuvat. 

Perheet

Alla kouluikäisten vanhemmilla on erilaisia syitä olla kotona lapsen kanssa. Vaikka kyseessä olisi vapaasti tehty valinta, aika pienen lapsen kanssa kotona ei ole aina kevyttä. Vaihtelu arjessa on tärkeää niin lapsen kuin vanhemman kannalta. Seurakunnan ylläpitämään kahvilatoimintaan liittyy usein perhekerhoja niin aamupäivällä kuin illalla. Aamupäivän perhekerhot antavat mahdollisuuden lasten kanssa kotona oleville vanhemmalle kohdata muita aikuisia, jutella seurakunnan työntekijöiden kanssa sekä tarjota lapselle tai lapsille vaihtelua arkeen sekä muiden lasten kanssa leikkimiseen. 

Illalla järjestetyt perhekahvilat sopivat puolestaan koko perheelle ja kouluikäisille lapsille. Tilat ovat usein sellaisia, että eväiden syöminen onnistuu, samoin ruuan lämmittäminen. Omia lautasia ym. välineitä on usein tarjolla kahvilan puolesta. Monissa paikoissa on lisäksi tarjolla ilmaista kahvia ja teetä. Ensisijaisesti aikuinen jonka mukana lapsi tai lapset saapuvat, on vastuussa lapsista. 

Olennaista tällaisessa toiminnassa on mahdollisuus saada arkeen sosiaalisia kontakteja, jakaa ajatuksia lapsiarjesta, kertoa mahdollisista huolista, kysyä neuvoja sekä tarvittaessa saada tietoa erilaisista perhearkea tukevista palveluista ilman puhelinsoittoa tai jonottamista. 

Kielen oppiminen 

Erityisesti suuremmilla alueilla kahvilatoimintaan on maahanmuuttajataustaisia kävijöitä varten järjestetty mahdollisuus Suomen kielen opettelemiseen. Työntekijät toimivat ohjaajina auttaen ja kannustaen osallistujia keskustelemaan suomeksi taitotason mukaan. Keskustelut voivat olla teemoittain. Usein osallistujat voivat esimerkiksi kertoa itsestään, päivästään ja kotimaastaan. Lisäksi he pääsevät harjoittelemaan arjessa tarvittavaa perussanastoa, lauseita ym. olennaista joita päivittäisessä arjessa tarvitaan. 

Ilmapiiri on kannustava, mutta toisaalta empaattinen.  Toisaalta tällainen toiminta on todella tärkeää, sillä kielen osaaminen ehto monelle asialle: koulutus ja työpaikka. Vaikka englanninkielinen kommunikointi on mahdollista monessa paikassa ja tilanteessa, loppujen lopuksi riittävä taito kommunikoida suomeksi suulliseksi ja kirjalliseksi on yleinen vaatimus monella osa-alueella. 

Mikä saa ihmiset hakeutumaan tänne ei uskonnollisten yhteisöjen ylläpitämien palveluiden sijaan?

Seurakunnan kahvilatoiminta on avointa kaikille. Paikassa ei vaadita kirkon jäsenyyttä, ei kristillistä vakaumusta. Paikoissa käy niin ateisteja kuin myös muiden uskontojen edustajia. Kenties sijainti ja helppo pääsy on yksi houkutteleva tekijä, sillä erityisesti suuremmilla alueilla kirkon kahvilatoiminta on saatu sijoitettua keskeiselle paikalle. Kun esimerkiksi suuremmat kaupat ja terveydenhuollon palvelut ovat lähellä, tämä on helpotus erityisesti lapsiperheille. 

Mahdollisuus oppia kieltä voi olla helposti lähestyttävä palvelu positiivisen ilmapiirin ohessa siinä, toiminta tapahtuu varsin matalalla kynnyksellä. Paikalla olevat ohjaajat ovat kannustavia ja ystävällisiä. Toisaalta uskonnollinen vaikaumus ei ole ehtona, ja palvelu oikeastaan toimii hengellisyyden ulkopuolella. Näin jokaisella saapujalla on mahdollisuus tulla kohdatuksi tasa-arvoisesti, ja omana itsenään. 

Laajemmalla tasolla valtion budjetin erilaiset leikkaukset osuvat myös kyseisiin palveluihin. Seurakunnan toiminta näyttäisi toimivan eräänlaisena täydentävänä tekijänä erityisesti nykyisessä tilanteessa. Toki seurakunnankin toiminnalla on resurssinsa. Mutta nähtävästi se tehdään, mikä on mahdollista. 

Ihmisiä tavoittavien sosiaalisen median julkaisujen kääntöpuoli: emotionaalinen eristäytyneisyys

 Tarve mielenterveyspalveluihin on lisääntynyt kuluneiden vuosien aikana eri ikäluokkien kohdalla. Erityisesti nuorten tarpeesta kyseisiin palveluihin on kirjoitettu paljon. Erilaiset tutkimukset antavat selityksiksi esimerkiksi seuraavia asioita: älylaitteet ja digitalisaatio, kasvavat paineet eri osa-alueilla sekä yksinäisyys. Kenties joskus mainitaan varoen myös rajojen puute. Fysiologisiin tekijöihin puolestaan lasketaan liian vähäinen nukkuminen, puutteellinen ravinto sekä liian vähäinen liikunnan määrä. 

Kuluneen 20 vuoden aikana kulttuurimme on muuttunut niin sosiaalisen median, kuin erilaisten trendien seurauksena. Tuleva tekstini ei anna suoraa diagnoosia. Sen sijaan tavoitteena on luonnehtia ilmiötä, mikä on syntynyt sosiaalisen median tullessa laajempaan käyttöön. Kyseinen ilmiö ei siis vaikuta jokaiseen, vaan on yksi osatekijä. Vaikutuksen määrä puolestaan on yksilökohtaista. 

Itsetutkiskelu, tunteiden tunnistaminen ja meditatiiviset hetket 

Erityisesti korona-aika siirsi osan ihmisten välisestä kommunikoimisesta sosiaaliseen mediaan. Peruspalvelut, joiden toiminta perustui ihmisten kohtaamiseen siirtyivät toimimaan mahdollisuuksien mukaan etänä. Näin tapahtui eri asteiden opetukselle, seurakuntatyölle, harrastustoiminnalle ja esimerkiksi mielenterveyspalveluille. Tahot, joiden tavoitteena oli kohdata ihmisiä, joutuivat kohtaamaan ihmiset uudella tavalla: etänä. 30 vuotta sitten olisimme ehkä jakaneet lehtisiä, paperilappuja ja muuta vastaavaa varustutettuna tekstillä Sinä olet tärkeä. 

    Kehitys kulki eteenpäin. Koronarajoitteet antoivat myöten, mutta sosiaalisen median käyttö osana kohtaamista jäi. Tämä on täysi ymmärrettävää. Sosiaalinen media on hyvä paikka mainostaa tapahtumia, kokoontumisia ja kutsua ihmisiä paikan päälle. Lisäksi sosiaalisessa mediassa voidaan tehdä julkaisuja, joiden viestillä pyritään tavoittamaan lukija antamalla ajatus, että hän on tärkeä, ja hänen toivotaan esimerkiksi pohtivan julkaisuun liittyvää ajatusta. 

    Havaittavaa kasvua näyttää tapahtuneen julkaisuissa, jotka esimerkiksi kysymyksellä kannustavat itsetutkiskeluun, omien piirteiden ja toisaalta myös omien tunteiden tunnistamiseen. Julkaisu kannustaa pohtimaan tunnelukkoja, erilaisia oireita joiden taustalla voi olla olennainen aiheuttaja, tarkaskelemaan kumppanin tai kollegan mahdollisia narsistisia piirteitä tai vaikkapa selvittämään kumpi tuntuu piirre kuvaa omaa luonnetta eniten: introvertti, ekstrovertti tai kenties ambovertti. 

    Osa julkaisuista puolestaan kannustaa positiiviseen ajatteluun, kiitollisuuten ja hetkeen pysähtymiseen. Seurakuntien julkaisut voivat sisältää kohtia Raamatusta sekä muutamia avainsanoja sopivan kuvan kera, ja näin kannustaa lukijaa pohtimaan, mitä ne sanat hänelle itselleen merkitsee. Muiden tahojen julkaisut voivat kannustaa esimerkiksi seuraavaa junaa odotellessa kokeilemaan mindfulness -harjoituksia. Yhtäläistä julkaisuille on kannustaa lukija toimimaan kannustukseen liittyvien ohjeiden mukaan. Ristiriitaista ehkä, mutta osa sosiaalisen median julkaisuista kannustaa ruutuajan vähentämiseen, eli käytännössä laittamaan puhelimen pois käsistä ja näin ollen lopettamaan julkaisujen lukemisen.     

Sosiaalinen media ja kannustus tunteiden pohdintaan

Idea on yksinkertainen: Julkaisuissa puhutaan termistä, jonka sisältöä tai ominaisuuksia julkaisun katsoja tarkastelee pohtien, löytyykö minusta nuo piirteet. Joskus julkaisut kehottavat esimerkiksi positiivisen minäkuvan ja asenteen havaitsemiseen. Kysymykset liittyvät esimerkiksi siihen, mistä päivän teoista lukija voisi todeta olevansa ylpeä. Lukijalta saatetaan myös kysyä, mikä pieni asia sai hymyilemään. Kokonaisuudessaan ajatuksena on pysähtyä juuri siihen hetkeen, mitä lukija sillä hetkellä elää.

    Osa julkaisuista kannustaa pohtimaan pelkoja, epävarmuutta, huolia ja muuta vastaavaa tarjoten selitykseksi termiä, joka antaa syyn löydetyille tunteille. Termi voi olla kallistua niin somaattisen kuin psyykkisen terveyden termeihin, tai esimerkiksi New age -henkisen ajattelun termeille. Esimerkiksi termi "Indigolapsi" oli aikoinaan varsin suosittu. Mahdollisesti yksi jos toinen, erityisesti itseään etsivät löysi itsensä tästä termistä. 

Nyt sosiaalinen media tuo esille yhä avoimemmin erilaiset mielenterveyden haasteet. Julkaisut voivat sisältää yksinkertaisen rasti ruutuun  -ajatuksella tehdyn testin, tai kertoa ilmiöön liittyvistä asioista. Näin yhä nuoremmat voivat havaita itsessään ilmenevät piirteet. Osa julkaisuista toisaalta kannustaa tuen ja yhteisöllisyyden löytämiseen. Mielenkiintoinen ilmiö eri seurakuntien julkaisuissa puolestaan on kannustus pyhän kokemiseen digitaalisen julkaisun kautta. 

Dialogin ja kollektiivisuuden puuttuminen

Työvälineet itsetutkiskeluun monella eri tasolla ovat siis käsissämme. Eri tahojen työntekijät tavoittavat jokaisen älylaitteen käyttäjän, ja näin ollen jokainen voi saada kannustuksen tarkastella milloin mitäkin aihepiiriä ja saada mahdollisuuden pohtia asiaa itsetutkiskelun kautta. Näkisin tässä kuitenkin kääntöpuolensa. Hieman mustan huumorin kategorian esimerkkinä käytän diagnoosin etsimistä Googlen avulla. Varsin moni lienee vähintäänkin kohdannut ihmisen, joka on googlettanut itselleen useita tappavia sairauksia sekä vakavia mielenterveydellisiä haasteita. Usein erityisesti jälkimmäisen aihepiirin diagnoosit kohdistuvat muihin ihmisiin. -Jostain syystä heihin, joiden kanssa tulee heikommin toimeen. 

Taito mikä tuntuu Internetin yleistyessä heikentyneen monilla, on lähdekritiikin hallitseminen sekä oman ajattelun rajoittaminen. Kyse on enemmänkin siitä, ettei jokaisella ole riittäviä valmiuksia käsitellä viattomalta tuntuvia ja hyvää tarkoittavia sisältöjä yksin. Ajatukset alkavat kiertää kehää, ja dialogin puuttuessa tunteiden sanoittaminen voi vaikeutua. Tähän sopisi termiksi emotionaalinen eristäytyneisyys. 

Oli kyse sitten itsediagnoosien rakentamisesta, itsetutkiskelusta tai vaikkapa hengellisyydestä, on epävarmaa, tavoitetaanko jokainen julkaisujen lukija toivotulla tavalla. Itsetutkiskelu voi johtaa suuriin tunteisiin, jotka voivat emotionaalisen eristäyneisyyden seurauksena osalla ihmisistä kietoutua vaikeaan umpisolmuun. En halua yleistää, että jokaisen kohdalla kävisi näin. Oikeastaan aiheesta voisi saada mielenkiintoisen aiheen laajempaan tutkimustyöhön. 

Vaikutus henkiseen hyvinvointiin

Ehkä osalle digitaalisen materiaalin kautta saatu kysymys toimii kohtaamisen välineenä. Silti uskon, että osalle se ei ole hyväksi. Pahoittelen karua esimerkkiä: Sama kuin lahjoittaisi Coca-cola -tölkkejä nälänhädästä kärsiville. -Energiaa tässä lahjassa on, ja olo voi hetkellisesti olla hyvä. Varsinaista ravitsemuksen haastetta ei kuitenkaan saada korjattua. Samalla tavalla nämä ihmisiä tavoittavat julkaisut voivat toimia, mutta dialogin mahdollisuuden puuttuessa yksinäisyys omien ajatusten kanssa pysyy ennallaan. 

Pitäisikö kyseinen toiminta poistaa sosiaalisesta mediasta? -Tähän en osaa kommentoida, sillä riittävä taustatieto puuttuu. Toisaalta ihmisten tavoittaminen sosiaalisen median kautta on nykyaikaa, ja työvälineenä hyvä. Mutta kuten se tölkillinen Coca-colaa, ravitsemuksellisen tilan täydelliseen korjaamiseen vaaditaan vielä muutakin. 

Heikentynyt perusopetus uhkaa hyvinvointiyhteiskunnan tarkoitusta

Kansanopetuksella, josta myöhemmin alettiin käyttää termiä "perusopetus", on pitkä historia. 1600-luvulla kirkko otti ratkaisevia askeleita lukutaidon levittäjänä kaikille. Näin lukutaito ei ollut enää vain ylempien säätyjen edustajien mahdollisuus. Vuosisatojen aikana kansanopetus kehittyi. Varsinaisen pohjan suomalaiselle kansanopetukselle muodosti vuonna 1866 säädetty kansakouluasetus. 1970-luvulla kansakoulu muuttui peruskouluksi. 

Perusopetuksen tavoitteeksi nousi turvata tasavertainen koulutus kaikille. Oppilaiden sosioekonomisen taustan, sukupuolen, uskonnon, etnisen taustan yms. ei tule vaikuttaa jatko-opintoihin. Lisäksi oppilailla on mahdollisuus saada tukea oppimiseen ja työskentelyyn tuen tarpeen mukaan. Toki myös mahdolliset resurssit vaikuttavat jossain määrin. Digitalisaation ja muiden tarpeiden seurauksena koulunkäynti muuttui radikaalisti opetustapoja ja opiskelutiloja myöten. 

Riippuen koulusta ja alueesta, oppimateriaalin ja opetuksen muuttaminen digitaaliseen muotoon yleistyi. Myös esimerkiksi ylioppilaskirjoitukset ovat olleet digitaalisessa muodossa vuosia. Opiskelutilat muuttuivat "avokonttoreiksi" jo pienten oppilaiden kohdalla. Luokkakoot kasvoivat merkittävästi peräti yli 40 oppilaan ryhmiksi. Kuluneina vuosina erilaiset median julkaisut ovat tuoneet esille, etteivät muutosten aikaansaamat tulokset ole olleet toivottuja. Oppimisen tulokset ovat heikentyneet, yhä nuoremmat oppilaat potevat uupumista ja vahvaa motivaation puutetta. 

On fakta, että aika tekee uudistukset välttämättömiksi. Perusopetukseen liittyvissä uudistuksissa ei mitä ilmeisimmin kuitenkaan huomioitu esimerkiksi oppilaan kykyä käyttöönotettuihin opiskelumuotoihin -ja ympäristöihin suhteessa oppilaan iän mukaisiin valmiuksiin. Tulosten vaikutukset olivat tuhoisia, sillä moni oppilas menetti sen, mihin he olivat jo lainsäädännölliset tasolla oikeutettuja: Riittävän laadukkaaseen perusopetukseen. 

Otsikoissa opettajat nostetaan syyllisiksi. Toisaalta on hyvä muistaa, että opettajat toimivat annettujen määräysten perusteella. Opettajan tulee noudattaa annettua opetussuunnitelmaa, ja tehdä arviointi kriteerien mukaan. Hyvä kysymys on, ovatko uudistukset tehty liian hätiköiden ilman selkeää tutkimustaustaa sekä luotettavia tuloksia. 

Ajatus uudistuksiin saattoi olla kaunis: Erilaisten innovaatioiden kautta oppilaat saavat oppia ajan hengen mukaisesti. Tässä on kuitenkin haasteensa. Lisääntynyt digitalisaatio ja esimerkiksi neurologisten tutkimusten antamat tulokset kuitenkin ovat varsin epäyhteneväiset. Lasten kyky ottaa vastuuta omasta toiminnasta digitaalisten laitteiden parissa ei ole kehittynyt, ja toiminta vaatii näin ollen aikuisen tukea. Kun kymmenet alle 13-vuotiaat työskentelevät tietokoneella, todennäköisyys esimerkiksi pelaamiseen tehtävien tekemisen ohessa kasvaa. Lopputuloksena on nk. multitaskaaminen, mikä tehokkaan ajankäytön sijaan ylikuormittaa aivoja, ja johtaa pitkään jatkuneena keskittymiskyvyn heikkenemiseen. 

Teoriassa laadukas perusopetus on osa hyvinvointiyhteiskunnan palveluita, ja mahdollistaa jokaiselle ikäluokalla yhtäläiset mahdollisuudet hyvään tulevaisuuteen. Voisi siis suoraviivaisesti todeta, että perusopetuksessa tehdyt, liian hätiköiden tapahtuneet uudistukset ovat vastoin hyvinvointiyhteiskunnan arvoja ja toimintaa. Hyvä kysymys on, ovatko taustalla kauniit kuvat uusista kehityksen suunnista, säästötoimenpiteistä vai molemmista. Oli taustalla mitä tahansa, peruskoulua käyvät ikäluokat joutuvat maksamaan siitä oman tulevaisuutensa suuruisen hinnan. 

Heikossa asemassa olevien kasvojen käyttö markkinoinnissa: Hyväntekeväisyyttä vai hyväksikäyttöä?

 Yhä useammat tuotemerkit ovat lisänneet mainontaansa sateenkaari -symbolin tehden selväksi, että haluavat omalla toiminnallaan tukea seksuaalivähemmistöjen asemaa. Unisex -wc:t yleistyvät. Jonkin aikaa sitten havaitsin erään tanssikoulun järjestävän "sateenkaaribalettitunteja". Äkkiseltään katsottuna suunta vaikuttaa positiiviselta. Myös poliittiset puolueet esittävät vahvasti kantansa, joka on tavallisesti puolesta tai vastaan. -Tai jotain siltä väliltä. Näin jokainen voi siis valita hyllyltä itselleen sopivan tuotteen ja ideologian plussa- tai bonuspisteitä unohtamatta. 

Positiivisesta suunnasta huolimatta on asia, mistä puhutaan yllättävän vähän. Erityisesti markkinoinnissa mainoksen pääasiallinen tehtävä on tehdä tuote houkuttelevaksi. Tuotteet voivat vaikkapa fyysisen terveyden ohessa tarjota mahdollisuuden matalan kynnyksen hyväntekeväisyyteen. Ostaessaan tuotetta, harva pohtii kuinka suuri määrä hinnasta prosentuaalisesti menee kohteeseen, jota tuotteessa mainostetaan. Yllättävän suuri määrä prosentuaalisesti taitaa mennä arvonlisäveroon, mutta jostain syystä tätä ei mainosteta. 

Ostamalla tämän tuotteen maksat neljänneksen hinnasta arvonlisäveroa! 

En ole perehtynyt markkinointiin kuin pienissä määrin amk:ssa, mutta kieltämättä lupaus että teen osuuteni seksuaalivähemmistöjen aseman tai sademetsien kunnon parantamiseksi kuulostaa houkuttelevammalta. Eniten taidan kuitenkin tuottaa voittoa sille taholle, jota tuotteen ostan. 

Dilemma

Jos ostan vaatteen, jonka tuotosta menee osa jonkin ihmisryhmän hyvinvoinnin ja oikeuksien parantamiseen, miten tämä käytännössä tapahtuu? Joskus kyseiset merkit saattavat mainoksissaan kertoa, kuinka olivat todella saaneet kokoon lahjoituksia sille ihmisryhmälle, joka tuotteen mainoksessa mainittiin. Itse mietin, miten lahjoitus vaikutti? Muuttuiko ihmisryhmän olosuhteet ja status parempaan suuntaan? Käsitän, että jo pelkkä tutkimustyö vaatii usein rahoituksen, mutta kuinka moni kuluttaja pohtii sen parannusprosessin etenemistä ja päämäärää, mitä hän on taloudellisesti tukenut ostamalla tietyn tuotteen?

Entä jos hyvintekeväisyyteen menevä osuus on todellisuudessa todella pieni? Siitä huolimatta lahjoitus tuodaan suuresti esille niin, että kuluttajalle syntyy mielikuva suuremmasta osuudesta. Kun hyväntekeväisyys tuodaan visuaalisesti esille riittävän hyvin, siitä syntynyt positiivinen mielikuva jää päällimmäiseksi. Loppujen lopuksi voisi sanoa, että yritys myy niiden henkilöiden kasvoilla, jotka ovat heikommassa asemassa. Tämä herättää meissä kuluttajissa tunteita, jotka puolestaan saavat meitä tekemän päätöksiä. 

Tavallaan tätä voisi pitää eräänlaisena hyväksikäyttönä markkinoinnin edistämiseksi. Toisaalta markkinointi tuo heikossa asemassa olevat ihmiset esille. Materialismi ja arvot tuodaan näin kulkemaan käsi kädessä. Tästä syntyy vain pieni dilemma: Kuluttajia houkutellaan tunteisiin vetoamalla tukemaan heikossa asemassa olevia ihmisiä ja vaikuttamaan tasa-arvon lisääntymiseen. Samalla yritykset voivat saada voittoa. Väärin, mutta oikein? Oikein, mutta väärin, toisaalta oikein? 

Olen ostanut tuotteita, joiden kautta olen voinut saada pienen sädekehän pääni ylle. Samaan aikaan silti mietin, rahoitanko vain vähemmistöjen hyödyntämistä markkinoinnissa. Toisaalta samalla olen konkreettisesti kannattanut heidän kasvojensa näkymistä. On kuitenkin eräs poikkeus: Joka joulu yritän saada ostettua itselleni edes partiolaisten joulukalenterin. Kieltämättä minussa herää tunteita, kun pienet koululaiset seisovat kalenterit kädessä. Siinä vain on jotain mikä vetoaa. Toisaalta tuntuu hyvältä nähdä lasten ilahtunut ilme, kun kalenteri menee kaupaksi. Ehkä tässäkin teossa on lukuisia kääntöpuolia, mutta ilmeisesti sellaista vapaata toiminta ei ole lainkaan. 

Länsimainen identiteettikriisi

 

Viime aikoina olen hyödyntänyt taustamateriaalinani Markku Lehdon teosta Hyvinvointiyhteiskunnan arvot - Avain tulevaisuuden Suomeen. Kuluvien vuosien aikana uskontojen näkyminen julkisesti on ollut merkittävä puheenaihe. Tähän mennessä eniten huomiota lienee herättänyt peruttu konsertti. Perumisen syyksi määriteltiin liian näkyvä uskonnollisuus. Tämä tapahtuma kuvaa vahvasti merkittävää ristiriitaa arvopohjassamme. Suomi on vuosikymmenien ajan määritelty hyvinvointiyhteiskunnaksi. Ajatuksen taustalla on useita ideologioita ja arvoja. 

Perustana hellenismi ja juutalaiskristillinen perinne 

Kaikella on juurensa, samoin länsimaisella arvopohjalla, mistä aikanaan syntyi hyvinvoinnin, ja myöhemmin hyvinvointiyhteiskunnan käsitteet. Tätä aihetta myös Lehto käsitteli teoksessaan. Lehto nosti esille ne vaikutteet, joista länsimainen arvopohja rakentuu. Tätä arvopohjaa ovat rakentaneet aikoinaan antiikin Kreikan filosofit, ja sittemmin juutalaiskristillinen perinne. Edelleen esimerkiksi Aristoteleen teos Nikomakhoksen etiikka, kymmenen käskyn ja vuorisaarnan viestit ovat arvomaailmalle perusta. Samojen arvojen varaan rakentuu myös ajatus hyvinvointivaltiosta. 

Pohjana hellenismiä ja juutalaiskristillistä perinnettä voisi tarkastella myös kronologisella tasolla, tai eräänlaisena jatkumona. Samalla ne kuitenkin muodostavat tärkeän pohjan. Periaatteessa näiden kahden, tai tavallaan kolmen tekijän tulisi olla selkeästi osa yleissivistystämme. Jostain syystä ajatus uskonvapaudesta on kääntänyt suuntaa niin, että joudumme kieltämään juuremme. Absurdia lienee se, että ollaksemme vapaita, meidän on kiellettävä historiamme ja sen rooli osana nykyhetkeä. 

Häpeämmekö menneisyyttämme? 

Kristillinen maailmankuva koki ensimmäisen kerran haasteita 1400-luvun tutkimusmatkojen myötä. Kopernikus opetti, ettei maa olekaan kaiken keskus, vaan yksi aurinkoa kiertävistä planeetoista. Suunta pysyi samana. Tiede ja aatteet haastoivat uskonnon asemaa. Nykypäivän trendejä ovat mahdollisen loukkaamisen varominen, ja tarvittaessa loukkaantumiseen löytyvien syiden etsiminen. Samaan aikaan ihmisille markkinoidaan geenitestejä, joiden kautta he voivat saada selville todellisen perimänsä. Monen identiteetti rakentuu uudelleen, kun tieto omasta geneettisestä perimästä tarkentuu. 

Samaan aikaan nousevana trendinä näyttää olevan kulttuurimme juurten kieltäminen. Kuitenkin ne juuret kulttuuriperintöineen ovat luoneet sen, mikä on globaalilla tasolla ylpeyden aiheemme: Hyvinvointiyhteiskunta. Ehkä olemme tienristeyksessä. Otammeko linjan, jossa kaikki uskonnollisuus ja siten myös kulttuuri kielletään? Tämän seurauksena joudumme leikkaamaan pois suuren osan kulttuuriperinteestämme ja identiteetistämme. Sama pätee myös muiden uskontojen edustajiin. Toinen vaihtoehto on hyväksyä itsemme, ja menneisyytemme. 

Rakastin barokkimusiikkia jo lapsena. Rakastin itse musiikkia. En kokenut hengellisiä elämyksiä. Musiikki itsessään vei mukanaan, ja vie edelleen. Saman musiikin kuvioita ovat hyödyntäneet esimerkiksi raskasta metallia soittavat yhtyeet. Uskon vahvasti myös siihen, että liiallisuuden rajan ylittäessä hyvänä pidetty asia muuttuu negatiiviseksi. Allekirjoitan siis vahvasti Aristeleen hyve-etiikan ajatuksen. Pidän Kymmenen käskyn lakia hyvänä runkona sille, että ihmiset voivat elää sovussa ja turvassa. 

Länsimaisen kulttuurin taustalla on uskontoja ja ideologioita, jotka ensimmäisellä silmäyksellä voivat olla jopa ristiriidassa keskenään. Silti ne muodostavat kokonaisuuden, josta ajan saatossa rakentui länsimainen arvomaailma. Myöhemmin globaalia arvostusta saanut hyvinvointiyhteiskunta. 

Samalla viivalla -Ainakin melkein

Kävin peruskoulun 90-luvun alussa. Peruskoulun päättötodistus ojennettiin minulle keväällä 2001. Keskiarvoni oli 8,5 tai 8,6. En päässyt tavoitteeseeni "ei yhtään seiskaa" kuten 6. luokan keväänä. Seuraava kohde oli itsestäänselvyys: lukio. Olin toki miettinyt kosmetologin tai kampaajan ammattia, mutta käsite "ammattikoulu" ei tullut kuuloonkaan. Paikkakunnalla jossa kouluni kävin, oli vain yksi lukio. Myöhemmin pääkaupunkiseudulla ilmenevä lukioiden jaottelu parhaista huonompiin oli käsittämätön ilmiö.

Myös lukioon pääseminen oli itsesäänselvyys, sillä keskiarvoraja oli hieman päälle 7. En siltikään koskaan osannut ajatella käymääni lukiota "huonoksi". Lukiolaiset saattoivat olla omanlaisensa eliittijoukko ammattikoululaisten rinnalla. Täysi-ikäiset taisivat jopa juhlia eri paikoissa. Seurustelusuhteita lukiolaisten ja ammattikoululaisten välillä oli, mutta vähemmän. Toisaalta, myös lukiossa oli omat "kuppikuntansa", eikä minulla ollut asiaa paikkakunnan eliitin sisäiseen eliittiin. Lukion jälkeen itse kukin lähti omaan suuntaansa. Minä pidin välivuoden, sillä en saanut opiskelupaikkaa. Seuraavana vuonna pääsin ammattikorkeakouluun. Seuratessani vuosien varrella miten peruskoulu ja toisen asteen oppilaitokset kehittyivät, lähtökohdat tasa-arvoon ja yhteisiin mahdollisuuksiin kasvoivat merkittävästi. 

Tuen saaminen 

Jokaisella on oikeus tukeen perusopetuksessa sekä toisen asteen koulutuksessa riippuen tuen tarpeesta. Toki muun kuin yleisen tuen saaminen vaatii tarkemmat selvitykset, eikä tukea saada välittömästi. Mutta lainsäädännöllisesti tuen saamiseen on oikeus. Nopeuteen ja tuen intensiivisyyteen vaikuttavat myös resurssit. Itse kävin kouluni 31 oppilaan luokassa. Avustajia meillä ei ollut, mutta satunnainen mahdollisuus tukiopetukseen koulun jälkeen kyllä. Niin kutsuttu "tarkkis" eli tarkkailuluokka löytyi yläkoulun puolelta. 

Nykyään tukea on mahdollista saada myös toisen asteen oppilaitoksissa. Periaatteessa lähes jokaisella joka vähänkin pystyy oppimaan uusia taitoja, on mahdollisuus kouluttautua edes jotenkin. Toki lainsäädännön ja käytännön välillä on omat ristiriitansa. Avun saaminen on oma prosessinsa, eikä kyseisellä taholla välttämättä todellisuudessa ole apua tarjottavaksi. Tämä johtaa siihen esimerkiksi pakkoon harkita oppilaitoksen vaihtamista sellaiseen, missä tukea saa. 

Pääsykokeet

Jo pidemmän aikaa mistä tahansa toisen asteen koulutuksesta on voinut pyrkiä opiskelemaan korkeakoulututkintoon johtavaan opetukseen. Pääsykokeet määrittelevät paljon, mutta se vaikuttaa osaltaan onko pyrkijä nk. ensikertalainen. Itse pääsin teologiseen tiedekuntaan juuri ennen tätä säädöstä. En tiedä mahdollistiko tämä opiskelupaikkani, sillä en koskaan selvittänyt pistemäärääni. Minulle riitti tieto siitä, että olin saanut opiskelupaikan. 

Toki on opiskelupaikkoja, joissa lukio-opinnot antavat merkittävän pohjan. Esimerkiksi lääketieteellinen kuuluu tällaisiin. Toisaalta, jos joku ammatillen tutkinnon suorittanut selviää pääsykoetehtävistä niin että riittävä pistemäärä on saavutettu, opiskelupaikka on hänen. Pääsykokeissa ei mitata hakijan taustaa tai muitakaan lähtökohtia. Niissä mitataan hänen osaamistaan. Toisaalta pääsykoetehtävät ovat tunnetusti todella vaativia mikä luonnollisesti luo omanlaisensa kilpailuasetelman. Kenties tässä kohden tausta vaikuttaa jossain määrin: Kuka opiskelee itse, kuka taas voi saada tukea erilaisilta maksullisilta valmennuskursseilta. 

Yhteinen taistelu: paikka työelämässä

Kun tutkinto on saavutettu, jokainen on lähtökohtiensa suhteen samalla viivalla: Taistelu työpaikasta. Se miten paljon on taisteltava, riippuu alasta. On aloja, joissa töitä käytännössä tarjotaan työntekijälle. Sitten on aloja, joissa työpaikoista todellakin on taisteltava usean hakijan kesken. Myös monilla aloilla on taisteltava työkokemuksesta. Usein haasteena on, että työkokemusta tarjotaan mieluummin heille, joilla jo on työkokemusta. 

Kuka määrittelee mikä sinusta tulee isona? 

Perusopetus antaa jokaisella mahdollisuudet saada ne yleistiedot- ja taidot, joita todistuksen saanut ihminen voi hyödyntää toteuttaakseen omia haaveitaan. Hänen perhetaustansa ei määrittele mikä hänestä tulee. Perhetausta ei hidasta, muttei myöskään voi antaa etumatkaa muihin nähden. Perhetausta voi sen sijaan vaikuttaa asenteellisesti. Monet vanhemmat siirtävät omat kokemuksen ja oman osaamisensa oletukseksi jälkikasvunsa osaamisesta. Jälkikasvua ei välttämättä painosteta, mutta hänelle saatetaan vuosia puhua mitä "kannatta" tehdä. 

Myös valintojen motiiveihin voivat vaikuttaa niin perhetausta kuin sosiaalinen ympäristökin. Se mihin kaverit hakevat, voi olla tärkeää. Ehkä tämä oli yksi syy miksi aikoinaan valitsin lukion. Kiusaajat siirtyivät ammattikouluun, mikä tarkoitti että pääsisin heistä eroon. Toisaalta lukio antoi miettimisaikaa. 15-vuotiaana minulla ei ollut mitään aavistusta miksi haluaisin tulla. Lisäksi olin niin rutinoitunut koulunkäyntiin, etten kokenut mitään tarvetta lopettaa sitä. 

Loppujen lopuksi yksilö itse määrittelee sen, mikä hänestä tulee. Toki erilaiset oppimisvaikeudet yms. vaikuttavat valintoihin. Itselläni esimerkiksi merkittävät vaikeudet nk. spatiaalisessa hahmotuskyvyssä ja toisaalta vaikeus käytännön tehtävissä ovat rajanneet vaihtoehtoja. Mitä vuosien varrella olen kuitenkin oppinut, se miten paljon ihminen on valmis näkemään vaivaa, vaikuttaa hänen mahdollisuuksiinsa saavuttaa haluamansa. Olen itse hieman laiskuuteen taipuvainen, mutta toisaalta tiedostan millaisen työpanoksen nyt tavoittelemani asia vaatii. Näin käytännössä yh-vanhempana mahdollisuuteni työskennellä ovat rajattu. Mutta jos käytän saamani ajan järkevästi ja olen valmis menemään mukavuusalueeni ulkopuolelle, voin ehkä päästä sinne mihin haluan. 

Vastaus on yksinkertainen: Loppujen lopuksi sinä itse määrittelet, mikä sinusta tulee. Voi olla, ettei jokainen vaihtoehto ole mahdollinen erityisesti silloin, jos kyseinen ala vaatii sitoutumista jo lapsuudessa. Tämä ei kuitenkaan sulje pois monia muita vaihtoehtoja.