Seksuaalisen liberaaliuden uusi tabu: Toive privaattiudesta

 Tämän päivän teksti siirtyy hieman eri aiheeseen. Innoittajana on viime Sunnuntain Helsingin Sanomien artikkeli liittyen seksuaalisen liberaaliuden aikaansaamaa käsitystä nk. seksityöstä. Kirjoittaja otti esille sen, kuinka todella nuoret naiset ryhtyvät myymään seksillä helpon rahan toivossa. Lisäksi moni olettaa, että työ on helppoa. Loppujen lopuksi käykin toisin. Monen psyyke ei kestä. Hyvä esimerkki on Onlyfans, josta hämmentävän moni olettaa, että kyse on helposta rahasta. 

Seksille on vaikeaa olla altistumatta. Käväisy vaatekaupassa riittää. Liberaaliutta ovat lisänneet avoin keskustelu. Periaatteessa kannatan tätä ajatusta. Ajoittain kuitenkin tuntuu siltä, että liberaalius on kadonnut jälleen. Oli vapauttavaa kun erityisesti naiset saivat pukeutua hieman paljastavammin, tuoda seksuaalisuutensa esille avoimesti, ja ennen kaikkea vapautuneesti. Olen näin vanhemmiten siirtynyt jälleen uuteen vähemmistöön: Siihen joukkoon, joka sittenkin haluaa pitää tietyt asiat privaatteina. 

Snoopy -liiveillä hyväksytyksi

Olin teini 90-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa. Tyttöjen vaatemuoti oli aidosti rivoa. Luonnollisesti minä, manipulaatioherkkä ja hyväksyntää hakeva lapsenvartaloinen teini lähdin siihen mukaan. En yhdistänyt pukeutumiseen mitään seksuaalista. Laitoin yllänni naruolkaisen topin ja vedin sen asianmukaisesti niin alas kuin muutkin. Kyllähän se tuntui oudolta. Erona muihin luokan tyttöihin oli siinä, että vartaloni ei ollut kehittynyt samaan tahtiin. Yritin kompensoida asiaa topatuilla Snoopy -kuosisilla pushup -liiveillä. 

Olin tuolloin 15-vuotias. Näin lähemmäs nelikymppisenä voin karusti todeta olleeni pedofiilin päiväuni. Sallivatko meidän tuon ajan teinien vanhemmat tuollaisen pukeutumisen? -Eivät todellakaan. Muiden tyttöjen tapaan minullakin oli topin päällä villatakki tai huppari, minkä riisuin luokassa. Me teinitytöt pukeuduimme härskisti, mutta en näe mitään syytä syyttää asiasta vanhempiamme. En usko että he olisivat voineet asialle mitään. Sitä muotia meille markkinoitiin, ja me tartuimme siihen. 

Autismikirjon piirteiden äärimmäisen nolo puoli on naiivius tiettyihin asioihin. Valitettavasti tämä puoli ei ole muuttunut lainkaan. En tänäkään päivänä kykene tunnistamaan seksuaalissävytteisiä signaaleja jotka liittyvät puheeseen, käytökseen tai vaatteisiin. Olen vuosien saatossa ymmärtänyt tämän teoriatasolla ja valitettavasti myös kantapään kautta. 15-vuotiaana Snoopy -pushup -liivit olivat "söpö" asuste, jotka hieman muotoilivat kehoa niin, että minäkin sain rinnat. En ajatellut että liivien pilkottaminen topin alta olisi ollut mitenkään "sellainen" juttu. Seksuaalisuus oli minulle kaukainen asia, ns. "aikuisten juttu". Se ei koskettanut minua, eikä kehoani. Halusin vain tulla hyväksytyksi muiden joukossa. 

Nuori, vapautunut aikuinen

Seksuaalisen vapautumisen hehkuttaminen alkoi nuorena aikuisena. Koin itseni feministiksi, liberaaliksi ja ennen kaikkea halusin olla rohkea ja estoton nainen. Toki goottityyli - ja mentaliteetti hieman tekivät vaikutelmasta ristiriitaisen: Taisin olla synkkä ja estoton. Pukeuduin korsettiin ja pvc-hameeseen. Se kuitenkin on pakko todeta, että gootti- ja metallipiireissa miehet olivat herrasmiehiä. Meitä goottityttöjä ei liioin ahdisteltu, puristeltu eikä kosketeltu ilman lupaa. Jonkun silmään muistutimme 1800-luvun prostituoituja. Mutta joukkomme miehet kunnioittivat meitä. Jos jotain tapahtui, se tapahtui suljettujen ovien takana vapaasta tahdosta. En voi puhua muiden puolesta, mutta tämä oli minun kokemukseni. 

Tuolloin olin IRC-gallerian aktiivinen käyttäjä. Profiilini täyttyi "herutuskuvista", ja sain tykkäyksiä. Pakko kuitenkin todeta, että samanlaisia kuvia oli lukuisilla muilla saman genren edustajilla. Seksuaalinen sävy oli osa goottityyliä, mutta jostain syystä kyseisen genren edustajat suhtautuivat siihen aivan toisin, kuin naisiin jotka poseerasivat pinkeissä topeissa ja minihameessa. Kaksinaismoralismia? -Myönnän että kyllä. Ehkä siinä oli mukana jonkinlainen "heimotaistelu". Ehkä erityisesti niissä goottipiireissä joissa itse olin, oli itsetunto kohonnut hieman yli suositusrajojen. Olimme älykkäämpiä, sivistyneempiä ja ilmeisesti siis parempia ihmisiä. 

Paheellinen privaattius

Seksuaalinen minäni on käynyt läpi lukuisia kehitysvaiheita. 40 vuotta lähestyy, joten on aika hyväksyä että sillä saralla laskusuunta lähestyy. Tai ehkei laskusuunta, mutta muutos vähintäänkin. Ehkä seksuaalisuus ilmenee muilla tavoilla. Olen ensimmäisen kerran elämässäni harvinaisen tyytyväinen kehooni. En pidä siitä täysin, mutta olennaista on, etten vihaa sitä enää. Kohtelen kehoani edelleen kaltoin vedoten kiireeseen ja haluun tehdä asioita silloin, kun mahdolllisuus on. Olen myös sinut seksuaalisuuteni kanssa. Hyväksyn sen määrän ja laadun. 

Hyväksyntä on johtanut uuteen tarpeeseen: Olen alkanut kaivata asioille privaattiutta. Ajankohta on vain äärimmäisen huono. Nyt kun seksuaalinen liberaalius on saanut uuden noususuunnan, privaattius alkaa olla pahe. Se mikä goottimuotiajoissa oli hienoa, oli se, että pukeutujat saivat olla kauniita. Heitä ei seksualisoitu. -Ainakaan ääneen. Ihmiset osasivat pysyä hiljaa. Kun pukeudun kauluspaitaan ja polvenpituiseen vekkihameeseen, mietin edelleen onko asuni sopiva, ja ettei se viestitä mitään.  Kykenen puhumaan seksistä ja seksuaalisuudesta yleisellä tasolla neutraalisti ja suoraan, mutta omat ja mahdollisen kumppanin asiat haluan pitää privaatteina. 

Balanssin löytäminen ei ole helppoa. Olennaisinta lienee, että asiat tapahtuvat yksilön omasta vapaasta tahdosta. Kannatan ajatusta siitä, että seksistä ja seksuaalisuudesta ei tarvitse vaieta. -Yleisellä tasolla. Toisaalta koen, että nykyinen trendi on tehnyt privaattiudesta ja halusta pitää asioita tavalla tai toisella piilossa niiden intiimiyden vuoksi on ajoittain muuttumassa uudeksi tabuksi. Kuulun joukkoon joka toivoo seksin ja seksuaalisuuden olevan luonnollisia ja ennen kaikkea luontevia asioita. Ne ovat osa ihmistä. Mutta samalla haluan pitää kiinni myös oikeudestani privaattiuteen. Olen oppinut kieltäytymisen jalon taidon, samoin sen, että minunkaan ei hyväksynnän vuoksi ole paljastettava kaikkea. 

Kyse ei ei ole rajoittuneisuudesta

Jokaisella on omat syynsä siihen, miten paljon ovat valmiita paljastamaan vartalostaan ja intiimielämästään. Näin jälkeen voin omalla kohdallani todeta, että paljastava ja seksuaalissävytteinen pukeutuminen alkoi minun kohdallani liian nuorena. Oikeastaan minun kohdallani sitä ei ehkä olisi koskaan kannattanut edes aloittaa. Oli onni, että sitä tuli harrastettua gootti- ja metallipiireissä missä todellakin vallitsi "herrasmieskulttuuri". Yläasteella seksuaalinen ahdistelu oli osa kiusaamista. Silloinkaan en ymmärtänyt asiaa niin. Kun takapuoltani kourittiin, oletin sen johtuvan takapuoleni koosta: Sen täytyi olla liian suuri, siksi siihen käydään käsiksi. 

En minä säkkiin halua pukeutua. En vain enää halua paljastaa kehoani samalla tavalla kuin 15 vuotta sitten. Olen vuosien varrella julkaisut esimerkiksi Instassa kuvia, joissa olen pukeutunut paljastavasti. Havahduttuani omaan reaktiooni tykkäysten suhteen ymmärsin, että reaktioni ei ole toivottava. Huomasin arvottavani itseäni sen perusteella, miten puolialastomaan kehooni reagoidaan. Jos saan riittävästi kehuja, olen itsekin riittävän hyvä. Paras vaihtoehto olisi kai täydellinen somelakko. Minä kun en ääripäihin koskaan uskalla siirtyä, tein kompromissin: Julkaisin kuvia hieman harvemmin, ja keskityin kuviin joissa minulla oli vähän enemmän vaatteita. Ajoittain olen julkaissut luistelukuvia, ja jopa videoita joissa soitan viulua. 

Miten tuo muutos vaikutti? Tykkäysten ja kehujen aikaansaama reaktio pysyi. Mutta muutoksen myötä ymmärsin, että kelpaan ainakin sosiaalisen median näkökulmasta myös vaatteet päällä. Toki panostin myös elämään ruudun ulkopuolella. Olen pyrkinyt vähintään kerran viikossa panostamaan sosiaaliseen elämään erityisesti lapsivapaalla. Näiden muutosten aikaansaama kokonaisuus on vaikuttanut positiivisesti minäkuvaan. Olen riittävän hyvä. -Myös vaatteet päällä. Kieltämättä tämä muutos on saanut pohtimaan myös sitä, kuinka ihmisten rohkeus riittäisi toivomaan julkisesti seksin ja seksuaalisen privaattiuteen. Kyse ei ole rajoittuneisuudesta, vaan oikeudesta pitää ne asiat yksityisinä. 

Lopuksi

Seksi ja seksuaalisuus ovat hienoja asioita. Näin kristinuskon kannajana pidän niitä Jumalan lahjoina ihmiselle. Kannatan myös vapautuneisuutta, mutta samalla oikeutta siihen, ettei kaikkea tarvitse tehdä ja näyttää avoimesti. Vuosikymmeniä sitten seksuaalisuus oli suuri tabu. Toisaalta tuntuu viehättävältä, että esimerkiksi säärien paljastaminen sai aikaan kipinän. Pidän yksinkertaisuudesta, ehkä siksi tämä kaiken paljastamiseen pyrkivät uusi trendi ahdistaa. En näe tarvetta kieltää nk. seksibileitä, mutta itse vastaisin kutsuun kieltävästi. Mielestäni on hyvä, että myös tuollaisista on lupa puhua. Jokaisella vain tulisi olla oikeus myös kieltäytyä. 

Erityisesti naisten seksuaalisuudesta annettu kuva tuntuu ajoittain kapea-alaiselta. Jo teini-ikäisille annetaan sellainen kuva, että paljastava pukeutuminen ja irstas huumori ovat ainoa ja oikea merkki vapautuneisuudesta. Samoin se, että on valmis kokeilemaan mm. kaikkea. On siis loogista että minä, kauluspaitaan ja vekkihameeseen pukeutuva osa-aika -vaikenija ja muut samankaltaiset leimataan rajoittuneiksi. Loppujen lopuksi tämäkin on yksi seksuaalisuuden ilmaisemisen muoto: Kaikkea ei tarvitse kertoa julkisesti. Lupa tällaiseen on merkittävä osa sitä liberaalia asennetta, minkä liberaaliuden käsitteen tulisi kattaa. 

Sääty-yhteiskunta oman aikansa kontekstissa verrattuna nykyaikaan

 Sääty-yhteiskunta on merkittävä osa myös Suomen historiaa. 1600-luvun yhteiskunnassa suvulla ja syntyperällä oli merkittävä rooli. Yhteiskunnan ajatusmaailmassa korostuivat perinteiden kunnioittaminen sekä hierarkkisuus. Olennaista oli myös esivallan kunnioitus.1 

Kolmisäätyopilla kohti kollektiivisuutta

1600-luvun muutosten myötä esille nousi myös niin kutsuttu kolmisäätyoppi liittyen kristilliseen perinteeseen. Siihen kuului oppisääty, jota edusti pääasiassa papisto. Sen tehtäviin kuului lakien laatiminen sekä niiden oikeellisuuden tutkiminen. Hallitsevan säädyn tehtävä oli rankaista lakeja vastaan rikkoneita. Taloussäätyyn kuluivat porvaristo ja rahvas. Säätyjen välillä kuitenkin vallitsi riippuvuussuhde. Hallitsijan rooli oli merkittävä. Perinnöllinen monarkia oli ainoa mahdollinen valtiomuoto. Tätä säätyoppia myös papisto opetti kansalle. 2

Verrattuna perinteiseen nelisäätyjärjestelmään, kolmisäätyopissa näyttää korostuneen kollektiivisuus sekä se, kuinka yhteiskunta saadaan toimimaan. Säädyt näyttivät olleen toisistaan sekä irrallaan, että kiinteässä yhteydessä toisiinsa. Nelisäätyjärjestelmä taas tuntui aktiivisemmin erottamaan tiettyjä säätyjä toisistaan. Esimerkiksi rahvas ja esivalta olivat etäällä toisistaan. Kirkko ja sitä kautta papisto ilmeisesti toimi eräänlaisena siltana rahvaan ja esivallan välillä.  

Yhteistyötä, valtataistelua ja kollektiivisuutta

Havaittavissa on, että papisto pyrki tekemään esivallan kanssa kiinteästi yhteistyötä. Tähän liittynee pienissä määrin ilmenevä symbioottinen suhde. Kirkko saattoi esimerkiksi saarnojen kautta muistuttaa kansaa esivallan roolista. Tämä loogisesti johti siihen, että yhteiskunnassa vallitsi selkeä jako, jossa jokainen tiesi paikkansa, velvollisuutensa ja valtuutensa. Lienee hyvä käsittää, että kyseisen ajan kontekstissa asiaa nähty epäoikeudenmukaisena, vaan eräänlaisena ennalta määrättynä järjestyksenä. 

Kolmisäätyoppi löysi vähitellen paikkansa. Kolmisäätyoppi oli aatelistolle eduksi pysyvyyden ja perinteiden kannattamisen vuoksi. Hierarkkinen yhteiskunta ajatuksena mahdollisti tuon pysyvyyden, samoin ajattelu siitä, että säätyyn synnytään. Järjestyksen muuttuminen olisi tietänyt balanssin menettämistä.3 Suurvalta-ajan ajattelussa ominaista oli yksimielisyyden tavoittelu ja riitojen välttely. Yhteiskunnan tuli taistella ulkoisia ja sisäisiä vihollisia vastaan. Näin ollen kansan tuli noudattaa esivallan määräyksiä.4

Tässä kohden on hyvä huomioida merkittävä motivoija saada kansa yhtenäiseksi: Yhteinen vihollinen, tai vähintäänkin ajatus siitä. Yhteisen turvallisuuden ollessa uhatuksi kansa joutuu yhdistämään voimansa. Suomessa sama ilmiö toistui esimerkiksi toisen maailmansodan yhteydessä, vaikka kaksi vuosikymmentä aikaisemmin sisällissota oli repinyt kansan kahtia. Kun vastaan nousi jokaista uhkaava tekijä, oli myös jokaisen elämä osa-alueineen uhattuna. Ehkä vuosisatoja aikaisemmin samalla logiikalla toiminut uhkakuva teki esivallan kunnioittamisesta helpompaa. 

Papiston säätyjen välisenä yhdistäjänä 

Papiston tehtävänä oli sananjulistuksen ohessa valvottava seurakuntalaisten elämää. Tähän kuului myös säädyssä pysymisen valvonta. Rahvas pidettiin kurissa kehityksin, varoituksin, ja toisaalta lohduttamalla.5 Rahvas oli esivallasta etäällä, mutta olennainen osa toimivaa yhteiskuntaa jo esimerkiksi välttämättömyyksien tuottajana. Toisaalta asiallisesti ja toivottavalla tavalla käyttäytyvä rahvas oli merkittävä osa yhteiskunnan sisäistä turvallisuutta. Papisto mitä ilmeisimmin oli tärkeä yhteydenpitäjä esivallan ja rahvaan välillä, sillä papiston toiminta perustui esivallan määräyksiin. 

Papiston tehtävä oli tuskin helppo. Kuningas saattoi olla suurelle osalle kuvitteellisen hahmon kaltainen. Kukaan ei välttämättä nähnyt kuningasta elämänsä aikana, vaan tiedot perustuivat kuulopuheisiin. Silti kuningasta pidettiin suuressa arvossa. Papiston tehtävänä oli tuoda määräykset ja ilmoitukset rahvaan kuultavaksi. Lisäksi papiston oli vahdittava, että rahvasta koskeva määräykset toteutetaan. Vastuu oli siis suuri. Papisto sekä kasvatti kansaa, että huolehti tiedonvälityksestä esivallan ja rahvaan välillä. Papiston tuli myös pyrkiä toteuttamaan sellaiset määräykset, joiden toteuttaminen ei ollut helppoa liittyen esimerkiksi työn laajuuteen. 

Tasa-arvoa vai epätasa-arvoa?

Nykypäivän perspektiivistä sääty-yhteiskunta on helppo leimata epätasa-arvoiseksi. Tässä kohden on hyvä muistaa, että säädystä riippumatta järjestelmä sekä ajatus omasta määrätystä paikasta oli yleisesti hyväksytty. Kaipuu toiseen säätyyn ei mitä ilmeisimmin kuulunut sallittuihin puheenaiheisiin, koska jokaisen paikka oli ennalta määrätty. Oliko ajatus balanssista ja pysyvyydestä pelkkää kansan manipulointia? Ehkä selkeä järjestys toimi. 

Oma kysymyksensä on, onko syntyperän vaikutus asemaan oikein? Tähän vaikuttaa lukuisat näkökulmat, kuten aika ja kulttuuri. Jos siirtyisin aikamatkalla 1600-luvulle, 39-vuotiaana naisena paikkani ei olisi kirjoittaa tätä tekstiä. Ikäni puolesta olisin menetetty tapaus. Kenties yrittäisin opettaa jälkikasvulleni jotain hyveellisestä elämästä.

Kysymyksessä tasa-arvosta yhdistettynä sääty-yhteiskuntaan on helppo joutua umpikujaan, sillä aika, arvomaailma ja tapa ajatella olivat erilaiset. Ne mahdollisuudet jotka tänä päivänä annetaan jokaiselle, ovat varsin uusi ilmiö. Ajoittain vaikuttaa siltä, että ihmiset itse tekevät nyky-yhteiskunnasta hierarkkisen. Esimerkiksi koulutuksen taso on usein vahvasti ylisukupolvinen ilmiö.

 Akateemisen perheen jälkikasvua ohjataan automaattisesti korkeamman koulutuksen pariin. Nk. duunariperhe taas kannustaa panostamaan niihin ammatteihin, jotka perhepiirissä ovat entuudestaan tuttuja. Ehkä juuri tuttuus on se, mikä ajaa ihmisiä pysymään sukupolvelta toiseen kulkeneella tiellä. Tästä voisi vetää yhteyden käsitteeseen mikä kauan sitten piti yllä sääty-yhteiskuntaa: perinteiden kunnioittaminen ja tarve pitää yllä muuttumattomuutta. 

1 Karonen 2014, 161.

2 Karonen 2014, 161-162.

3 Karonen 2014, 162.

4 Karonen 2014, 166.

5 Karonen 2014, 167.

Karonen, Petri 2014: Pohjoinen suurvalta – Ruotsi ja Suomi 1521-1809. 4. uudistettu painos. 1. painos                                   1999 (WSOY). Suomalaisen kirjallisuuden seura. Helsinki. 2014. 

Positiivinen kasvatus 1600-luvulla

 Puhuttaessa "entisaikojen" kouluista, pelko nousee päällimmäiseksi tunteeksi. Opetus oli ankaraa. Fyysinen kuritus sekä julkinen nöyryyttäminen olivat arkipäivää. En kiellä etteikö näin olisi ollut. Jopa omina kouluvuosina 90-luvulla sain todistaa tällaista toimintaa. Puiset karttakepit tosin olivat muuttuneet muovisiksi, ja kohteena oli todellakin kartta. -Ja muut kohteet joihin opettaja ei yltänyt. Me oppilaat saimme siis olla turvassa. Sen sijaan tukistamista ja oppilaan raahaamista luokasta ulos ehdin todistaa. Tosin jälkimmäisessä kyseinen toimintatapa saattoi olla perusteltua. 

Millaista oli koulunkäynti 1600-luvulla? Tarkkaa tietoa on vaikea saada tuon ajan lasten arjesta. Kenties jotain lähdemateriaalia voisi löytyä, mutta tuskin helposti. Kyseessä oli aika, jona esimerkiksi mahdollisuus kirjoittaa päiväkirjaa oli harvinaisempaa kuin kaksisataa vuotta myöhemmin. Kirjapaino oli yleistymässä, mutta kirjojen saaminen seurakunnan käyttöön ei ollut itsestäänselvyys. Tuolloin Suomi oli osa Ruotsia, eikä kuningas ollut aina innokas tukemaan kansanopetuksen kehitystä. 

Tämä tuntuu hivenen ristiriitaiselta, sillä kansanopetus oli osa puhdasoppisuuttaa, mitä kuninkaan oli suosittava taistellakseen katolilaisuuden mukanaan tuomia poliittisia haasteita vastaan. Tästä syystä seurakunta saattoi joutua itse kustantamaan opetukseen tarvittavan materiaalin. Näin ollen lähdemateriaaliksi sopivaa dataa oppilaiden kautta saattoi olla vaikea tuottaa.

Ajatus oppimisen ilosta ja kannustamisesta 

Piispa Johannes Gezelius vanhempi vaikuttaa olleen monessa asiassa "itseoppinut". Pedagogiikassa hän oli ottanut vaikutteita muualta muokaten omaksuttuja ajatuksia ja asenteita antamiinsa ohjeistuksiin. Gezelius ei tahtonut oppimisen tapahtuvan pakotettuna ja ahdistuksen kautta. Sen sijaan Gezelius halusi painottaa oppimisen iloa ja kannustamista. Opetuksen tuli edetä systemaattisesta ja sellaisella nopeudella, että lapset ehtivät omaksua edellisen asian ennen uuden opettelemista. Tämä ilmeni erityisesti lukutaidon opettamisessa. 

Vastoin kuten tänä päivänä, Gezelius painotti myös ulkoluvun merkitystä. Samat kriteerit ilmenivät myös kinkereiden yhteydessä. Mikäli oppilaalla oli vaikeuksia omaksua jokin asia, häntä tuli kannustaa työstämää asiaa niin, että taidot kyseisellä osa-alueella vahvistuisivat. Edistyneiden oppilaiden tehtäväksi puolestaan annettiin muiden oppilaiden auttaminen. 

Toteutuko tämä aina? 

Johannes Gezelius vanhemmat ohjeistukset papistolle kuulostavat kieltämättä varsin identtisiltä nykypäivän asenteellisten metodien kanssa. Miksi sitten olemme kuulleet kouluista lähestulkoon kauhutarinoita ankarista opettajista? Voimme lähteä liikkeelle yhdestä tosiasiasta: Opettajat ovat ihmisiä. Valitettavasti kautta aikojen joukkoon eksynyt yksilöitä, jotka purkavat patoutumiaan oppilaisiin. Oppilaan tarpeet ja valmiudet unohtuvat. Lapsi tai nuori muuttuu omalla tavallaan osaksi negatiivista vallankäyttöä. Mikäli 1600-luvun metodit tuntuvat nykypäivänä puutteellisilta samasta ajatuksesta huolimatta, annettakoon se anteeksi. -Kasvatustieteet alana ja akateemisena oppiaineena nimittäin syntyi vasta paljon myöhemmin.  

Opetuksen valvonta ei ole uusi keksintö. Puhdasoppisuuden aikakaudella tällaista harjoitettiin piispantarkastuksissa. Eri asia on, saiko piispa tarkastuksen kohteena olevasta opetusympäristöstä realistisen kuvan. Mikäli huomautuksia tuli, kuinka kauan ja kuinka paljon toimintaa pyrittiin oikaisemaan? Samaa voisi kysyä ajalta vuosisatoja myöhemmin minun lapsuudestani: Miksi opettaja sai tukistaa oppilasta? -Ei hän saanutkaan. Mutta toimintaa ei kaiketi raportoitu virallisiin kansioihin, eikä viety eteenpäin. Se oli sen yhden päivän jännityksen hetki, minkä jokainen muistaa. -Erityisesti se oppilas, jonka maksimissaan kahden millimetrin mittaisen kuontalon tukistaminen saattoi vaatia opettajalta sorminäppäryyttä. 

Elämäkerrat yms. muistelmateokset sisältävät kertomuksia myös positiivisista koulukokemuksista. Opettajaa ja opetusta muistellaan lämmöllä. Kenties 1600-luvulla tilanne oli sama. Oli opettajia jotka aidosti välittivät työstään ja ymmärsivät lapsia. Sitten oli heitä, jotka opettivat vain, koska oli pakko. 

"Positiivinen kasvatus"

Tänä päivänä puhutaan paljon positiivisesta kasvatuksesta. Se kohdistetaan koko ihmisen elämänkaareen. Kouluopetus kehittyy hurjaa vauhtia, ja käsite innovaatio toistuu säännöllisesti. Lukiessani opetusmetodien asenteellisesta puolesta 1600-luvulla, havaitsen jotain tuttua. Se, mitä tänä päivänä korostetaan lasten kasvatuksessa, ei olekaan aivan uusi keksintö. Toisaalta ajatus lapsuudesta tämän päivän perspektiivistä alkoi ilmeisesti kehittyä 1500-1700 -luvuilla. Milloin tämä käsite ehti koteihin ja kansanopetukseen, saattoi olla tapauskohtaista. Toisaalta Johannes Gezelius vanhemman ajatuksissa korostui vivahde siitä, ettei lapselta voi vaatia sama kuin aikuisilta. Tämä ilmeni esimerkiksi kehotuksessa rajoittaa lapselle annettua työmäärää koulunkäynnissä. 

Jälleen lienee hyvä pohtia aikakauden kontekstia. Vaikka Gezelius ohjeisti esimerkiksi välttämään opetuksessa julkista nöyryytystä, on eri asia noudatettiinko ohjetta aina. Luulen, että moni aikuinenkin vasta prosessoi lapsuuden käsitettä, ja mitä sellaisen kunnioittaminen käytännössä tarkoittaa. Lapset olivat olleet täydellisen alisteisessa asemassa suhteessa auktoriteetteihin, eli aikuisiin. Lapsen tehtävä oli alistua ja muokkautua siten, että kunnon kansalaisen kriteerit täyttyisivät. 

Asiat, joita kulttuurimme kasvatusihanteissa korostetaan, eivät siis ehkä olekaan syntyneet tässä ja nyt. Vaikuttaisi sen sijaan siltä, että niiden juuret ovat jossain paljon kauempana. Yksi merkittävä muutoksia tekevä ilmiö oli luterilaisuuden tuomat muutokset. En halua todeta tätä yksisuuntaisena totuutena, vaan eräänlaisena peilaamisena menneisiin aikoihin. Toistaiseksi kuitenkin vaikuttaa siltä, että ajatus varsin monista tämän päivän ihanteista rantautui tuon ajan muutosten myötä. 

Kirkon toiminta 1600-luvun Suomessa: Vallankäyttöä vai huolenpitoa?

 Kirjoitin aiemmin tekstin kirkon ja hallitsijoiden välisistä valtasuhteista sekä kirkon alisteisesta asemasta suhteessa hallitsijoihin. Tässä tekstissä tavoitteenani on pohtia, millä osa-alueilla kirkolla oli suurempi auktoriteetti, ja mihin se olisi verrattavissa nykypäivänä. 

Kansanopetus

Puhdasoppisuuden aikakausi toi mukanaan vahvan panostamisen lukutaitoon, ja ylipäänsä kansanopetukseen. Oppiaineet olivat pääasiassa kristinuskoon liittyviä. Toisaalta lienee hyvä muistaa, että ne asiat olivat merkittävä osa jokaisen arkea, elämää ja ennen kaikkea arvomaailmaa. Kirkko osaltaan pyrki kasvattamaan lapsista kelvollisia kansalaisia. Vaikuttaisi vahvasti myös siltä, että velvollisuus opetukseen osallistumisesta ei ollut sukupuolisidonnaista. Näin ollen opetukseen pyrittiin saamaan sekä pojat että tytöt. 

Järjestyksen ylläpito

Mahdolliset rikkomukset saattoivat liittyä tavalla tai toisella huonoon käytökseen, laiminlyönteihin, messussa häiritsemiseen tai vaikkapa siveysrikkeisiin. Lisäksi kirkon edustajat pyrkivät välttämään tilanteita tai toimintaa, joiden seurauksena ilmenisi esimerkiksi holtitonta juomista ja sen seurauksena väkivaltaisuutta. Mahdollisissa väkivaltatilanteissa valtiota edustavan nimismiehen oli mahdollista puuttua asiaan, mutta lähteiden perusteella ensisijainen vastuu näytti olevan kirkolla. 

Köyhäinhoito

Kirkko pyrki ottamaan vastuulleen köyhäinhoidon köyhäintalojen avulla. Pääsykriteerit eivät olleet kevyet. Mikäli asukkaalla oli pienikin mahdollisuus tehdä edes jotain työtä, hänen tuli siihen tarttua. Lisäksi tavoitteena oli saada läheiset ja perheenjäsenet huolehtimaan hakijasta, jos suinkin mahdollista. Tähän mennessä löydettyjen lähteiden perusteella köyhäinhoidolla ei ollut aivan menestyksekkäitä tuloksia. 

Ovatko nämä kadonneet?

Eivät. Mutta vastuu siirtyi vuosisatojen varrella kunnalliselle tasolle, toki sen mukaan miten käsite "kunta" kehittyi. Voisi siis todeta: maallisten edustajien vastuun alaisiksi. Järjestyksen ylläpitäminen oli ilmeisesti sekä valtion että kirkon vastuulla, mutta kenties kirkon toiminta pitäjissä oli riittävää? Toki tämä vaatisi perehtymistä aineistoon siitä, millaista mahdollinen häiriökäyttäytyminen ja rikollisuus olivat 1600-luvun Suomessa. Haasteena toki on, että todennäköisesti vain osa tapauksista tuli siinä määrin julki, että niitä saatettiin käsitellä. 

Kansanopetus siirtyi lopulta täysin valtiolle, mutta kirkon rooli alkuopetuksessa oli merkittävä 1900-luvulle asti. Tämän taustalla oli se, ettei valtion järjestämään alkuopetusta ollut saatavilla syrjään asutuilla alueilla. Nyt, yli 400 vuotta myöhemmin keskittäminen vähentää pienten sekä harvaan asuttujen alueiden kouluja. -Juuri niitä, joiden piti täydentää lasten oikeutta perusopetuksen saamiseen. 

Pelkkää vallankäyttöä?

Olisi helppoa vain kritisoida kirkon työn jälkeä. Tämän päivän kansalaisista se kaikki saattaa tuntua jyrkältä, dominoivalta ja kyvyttömältä muutoksiin. Historiallisesta kontekstista tarkasteltuna kirkko itse sai aikaan merkittävän muutoksia siihen, mitä tänä päivänä kutsumme hyvinvointiyhteiskunnaksi. On myös hyvä pohtia, millä rakennusmateriaaleilla esimerkiksi koulutusta ja köyhäinhoitoa saatettiin kehittää. Esimerkiksi piispa Johannes Gezelius vanhempi joutui toimimaan paljolti itsenäisesti, ja itse hankkimansa osaamisen pohjalta. Ottaen huomioon esimerkiksi ajatuksen oppimisesta "ilon kautta", emme voi kehua sosiaalisessa mediassa paljon puhutun positiivisen kasvatuksen olevan tämän päivän innovaatio. 

Onko tämän, nk. modernin aikakauden toiminta todellisuudessa idealtaan modernia? Ehkä rakennusaineet hyvinvointiyhteiskuntaan ovat olleet olemassa pidempään, mutta kehityskulku on aaltoilevaa. On alkuja, nousuja, laskuja, hajoamisia ja uusimisia. Vastuu minkä kirkko kantoi, ei ehkä ollutkaan pelkkää vallasta ja auktoriteetista nauttimista. Ehkä siinä oli myös ajatus huolenpidosta, välittämisestä ja oman aikansan kontekstissa panostamisesta ihmisten hyvinvointiin. 

Reformaatio ja jokaiselle kuuluva lukutaito

Reformaatio ja luterilaisen kirkon kehitys ei tapahtunut yhdessä päivässä. Luther ei myöskään saanut muutosta aikaan vain toteamalla katolisen kirkon edustajille "ei näin" ja kiinnittämällä teesejä. Työ oli intensiivistä, ja vei vuosia. Myös nk. puhdastoppisuuden aika jona reformaation sisältö levisi esimerkiksi pohjoismaihin, oli siirtymänä hidas ja suuritöinen. Vaikutukset eivät kuitenkaan liittyneet vain kirkkoon, vaan paljon laajemmalle alueelle. Merkittävää työtä tällä alueella teki myös itse suomen kielen eteen Mikael Agricola, joka kuului Lutherin oppilaisiin. 

Kansan oman äidinkielen huomioiminen

Lutherin yksi merkittävä projekti kirkon dogmaattisen sisällön uudelleenjärjestämisen ohessa oli uskonnollisten tilaisuuksien sisällön sekä siihen liittyvän kirjallisuuden kääntäminen kansan omalle kielelle. Mitä tämä käytännössä vaati? Lutherin oli tehtävä intensiivistä käännöstä työtä vähintään kolmesta eri kielestä saadakseen kirjallisuuden teologisen sisällön sellaiseksi, että itse sanoma säilyy. Lisäksi Luther panosti myös virsiin, joista meille yksi tunnetuimmista on jouluvirtenä tunnettu Enkeli taivaan. 

On myös hyvä muistaa, että kristinuskon sisältö esimerkiksi lakeineen oli osa kyseisen ajan ihmisten elämää ja arkea. Raamattu ja siitä rakennetut lisämateriaalit olivat se, mitä tuolloin oli tarjolla. Messuun osallistuminen oli tapahtumana kollektiivinen, mutta mahdollisuus kuulla päivän sanaa omalla äidinkielellä tarjosi kävijöille jotain merkittävää: mahdollisuuden ymmärtää. 

Lukeminen 

Vaikka kansan lukutaitoon panostaminen ei käynyt hetkessä, ajan myötä lukutaito antoi kansalle välineitä, joita heillä ei aiemmin ollut. He eivät olleet enää pelkään suullisen tiedon varassa. Tätä prosessia lienee hyvä tarkastella eräänlaisena hitaana ketjureaktiona: Jokaisella uudistuksella on seurauksensa. Lukutaidon muuttuessa säädystä tai ylipäänsä yhteiskunnalliseksi statuksesta riippumattomaksi asiaksi, yhä useampi ihminen sai mahdollisuuden itse nähdä sivulle painetun informaation ja tulkita sitä ilman välikäsiä. 

Toki on tärkeää muistaa, että myös kirjapainon kehittymisen jälkeen kirjat olivat pitkään ylellisyys. Aika jona mahdollisuus tuohon ylellisyyteen lisääntyi, oli pitkä. Kun siirrymme yli 200 vuotta eteenpäin Suomeen, oli lukutaidon oppiminen jo yleisempää. On helppoa tarkastella ilmiötä mieluummin kauhistelemalla kirkollisen opetuksen jyrkkää kurinpitoa sanktioineen kuin sitä, mitä luku- ja laskutaito saattoivat merkitä tavallisen kansalaisen elämässä. Ainoa keino lienee vaihtaa perspektiivi nykyaikaan ja erilaisten hyväntekeväisyysjärjestöjen toimintaan, jotka keräävät varoja edistääkseen erityisesti tyttöjen lukutaitoa kehitysmaissa. 

Noin viisisataa vuotta myöhemmin? 

Lukutaidon tasosta kertovat uutiset eivät ole olleet hyviä. Ihmiset lukevat yhä vähemmän, ja kyky ymmärtää luettua tekstiä laskee. Kirjoihin liittyvä pitkäjänteisyys ja keskittyminen on muuttunut yhtä vaikeammaksi, etenkin kun älylaitteet tarjoavat lyhyitä ja nopeasti vaihtuvia tekstejä. Aivot tottuvat nopeutuneeseen tempoon ja pienempään määrään materiaalia. Kirjoittaminen käsin on vähenemään päin, eikä kaunokirjoitusta enää vaadita opeteltavaksi. 

Myös luetun tiedon laadun ymmärtäminen on heikentynyt. Kyky lähdekritiikkiin näyttää laskeneen. Ihmiset eivät enää ymmärrä, millainen lukemisto on luotettavaa. Teknisesti saatamme osata lukea, ja voimme nopeasti vilkaista päivän uutiset mahdollisilta verkkosivuilta tai suoraan sovelluksista. Tämä mahdollistaa aivoillemme nopean reitin vilkaista ja omaksua havaitun tekstin sisältöä. Saatu informaatio jää kuitenkin herkästi pintapuoleiseksi, ja unohtuu herkästi. 

Se, mitä ihmisten lukutaidolle on vähitellen tapahtunut ja tulee tapahtumaan, on huolestuttava ja surullinen ilmiö. Ne mahdollisuudet, joiden ensimmäisten askelien eteen nuo reilu viisisataa vuotta sitten vaikuttaneet henkilöt työstivät projektiaan uhraten suurimman osan ajastaan ja energiastaan, on valumassa hukkaan. Itse näen tämän suunnan merkittävänä uhkana yksilön hyvinvoinnin, valinnanvapauden ja tulevaisuuden kannalta. Mitä enemmän lukutaito heikkenee, sitä suurempi riski on, että ihmiset jäävät vaille sellaista informaatiota mikä jo heidän tavallisessa arjessaan olisi olennaista. 

Voimme tukea taloudellisesti kehitysmaiden tyttölapsien lukutaidon parantamisen puolesta, mutta samaan aikaan annamme itse oman, ja tulevien sukupolvien lukutaidon valua hukkaan. Koska suunnan on oltava kehityskeskeinen, ilmeisesti tarvitsemme uuden reformaation, tai vaihtoehtoisesti käänteisen sellaisen. 

Kirkon asema Suur-Ruotsissa puhdasoppisuuden aikakaudella: hallitseva vai alisteinen?

Ajoittain ihmisten käsitys kirkkohistoriasta erityisesti ennen valistuksen aikaa siirtyy ajatukseen kirkon merkittävästä vallasta. Kirkon valta oli selkeästi suurempi kuin nykyään. Tänä päivänä määräysvaltaa yhteiskunnallisista asioista ei ole lainkaan. Suomessa uskonnolliset yhteisöt voivat ottaa kantaa, mutta vaikutusvaltaa ei ole. Tässä tekstissä esitän hieman toisenlaista näkökulmaa kirkon vallasta 1600-luvulla.

Poliittiset suhteet ratkaisivat  

Esivallan merkitys oli suuri. Vaikka hallitsijaan yhdistettiin ajatus Jumalan osuudesta hänen työhönsä, esivaltaa kunnioitettiin. Tämä ilmenee esimerkiksi brittiläisessä kulttuurissa hallitsijan merkittävänä ihailuna. Kirkko puolestaan oli eräänlainen tiivis yhteistyökumppani. Kirkon rooli yhteiskunnassa oli suuri, samoin vaikutus hallitsijaan. Katolisen kirkon valtakautena ennen reformaatiota tilanne saattoi olla toinen. Alueilla, joihin reformaatio ylsi, esivallan rooli vaikutti kirkon toimintaan. 

Esimerkiksi Ruotsissa 1600-luvulla Kaarle-herttua teki kirkon toimintaa koskevat ratkaisut paljolti poliittisten tekijöiden perusteella. Hänen valtaansa uhkasi katolilaisen kasvatuksen saanut Puolan kuningas Sigismund. Näin ollen oli taktisesti viisaampaa taistella myös katolilaisuutta vastaan, ja panostaa luterilaisuuden vahvistamiseen Suur-Ruotsin alueilla. 

Papisto yritti saada enemmän toimivaltaa

Papisto ei saanut toimia täysin vapaasti. Esimerkiksi virkojen täyttäminen vaati hallitsijan hyväksyntää. Upsalan kokouksessa 1593 papisto toivoi saavansa olla toiminnassaan vähemmän riippuvainen hallitsijan suostumuksesta. Kirkko toivoi esivallan enemmänkin tukevan kirkkoa sen toimessa sekä kirkkokurin ylläpitämisessä. Näille ajatuksille Kaarle-herttua ei myöntynyt. Hallinnollisella tasolla kirkon valta jäi siis alisteiseksi suhteessa hallitsijaan. 

Toisaalta kirkon ja papiston rooli itse kansalaisten keskuudessa oli erilainen. Lienee kuitenkin hyvä pohtia, mitä käsitteellä "valta" tarkoitetaan. Kirkon ja papiston rooli saattaa äkkiseltään antaa kuvan hallitsevasta roolista. Kohteen ollessa pitäjän yksittäinen asukas perheineen, hänen tuli perheineen elää kirkon oppien mukaisesti. Kuka kuka annettujen käskyjen takana oli, ja kuka pääasiassa oli velvollinen viemään käskyjä eteenpäin. 

Lopuksi

Voisi siis todeta, että poliittisella ja hallinnollisella tasolla luterilainen kirkko oli suhteessa hallitsijaan alisteisessa asemassa. Vaikka reformaatio muutti kirkon ja politiikan välistä suhdetta, kirkko ja valtio tekivät tiivistä yhteistyötä. Kirkon toiminta toisaalta ylsi usealle tasolle: akateeminen maailma, kirkon omat hallinnolliset tehtävät, hengellisen elämän jakaminen kansalle, kansanopetus, kirkkokurin ja kansan siveyden vaaliminen ja tietenkin osallistuminen elämän merkittäviin hetkiin: kaste, ripillepääsy, avioliittoon siunaaminen ja hautaan siunaaminen. -Toisin sanoen: koko elämänkaaren merkkihetkiin.

Esimerkiksi yksittäisellä pitäjällä kirkko saattoi pitää yllä järjestystä laaditun säännöstön, ja tarvittaessa sanktioiden kautta. Lisäksi kansaa kasvatettiin "oikeaoppisen elämisen" suhteen kollektiivisuuteen, mikä kenties helpotti yleisen järjestyksen ylläpitoa. Voisiko siis olla niin, että kirkkokuriin panostaminen kohdistui myös rikkeiden ennaltaehkäisyyn ja seurausten hoitamiseen siten, ettei valtiollisen tason tukea tarvittu kuin poikkeustilanteissa? 

Lopuksi muistuttaisin, että kirjoittamani teksti oli jälleen vain yksi näkökulma. Ei itse totuus. Valta on käsitteenä laaja. Se, miten Suur-Ruotsin tai ylipäänsä yhdenkään suurvallan valtahierarkkia jakautuu, on harvoin yksinkertainen rakennelma. Lienee tarpeellista pohtia, oliko kirkon valta todellisuudessa yksiselitteisesti sellainen, kuin yleisesti saatetaan olettaa? Ehkä hallitsijan ja kirkon suhde oli molemminpuoleisesti toisistaan riippuvainen, mutta konkreettinen käskynjako oli rajoittunut vain yhteen tahoon. 

Kirkko hyvinvointivaltion esiasteen rakentajana

 Varoitus: aihepiiri vaihtuu täysin. Työstän paria aihetta osaksi harrastuksena, ja osaksi sumuisena haaveena saada olla kyseisen aiheen parissa hieman enemmänkin. Olen teologi. Yliopistossa pääaineeni oli Suomen ja Skandinavian kirkkohistoria. Tosin kuluneen vuoden aikana tehtyäni paluuta teologian koko sisällön pariin, olen saanut kipinään myös aihealueista, jotka opiskeluaikojen kiireessä olivat "pakkopullaa". Näihin kuuluivat mm. eksegetiikka. En kritisoi yliopistoa vaan vaatimuksia: Tiukat aikataulut tekevät vaikeaksi nauttia useammasta osa-alueesta. Toki tietyillä aloilla yliopistolla on mahdollista "asua", mutta omalla kohdallani ikä ja elämäntilanne pakottivat pitämään edes jotain aikataulua. 

Suhteeni historiaan ylipäänsä on ristiriitainen. Minun on vaikea oppia historiaa, sillä suuret kokonaisuudet tuntuivat jo peruskoulussa liian vaikeilta sisäistää. Yliopistossa etuna oli se, että kun tenttimisestä selvisi, ei asioita tarvinnut enää opetella ulkoa. Nk. pänttääminen jäi vähemmälle, sillä aineistoa alettiin tutkia. Tämä oli minulle uusi perspektiivi, ja myönnän että se taisi viedä minut. Esimerkiksi gradun tekeminen oli mielestäni yliopiston yksi parhaista osuuksista. Sääli vain, että arvosana jäi keskitasolle. Mitä aion yrittää nyt? Kirjoitan tänne oppimispäiväkirjan ja pohdintatekstien kaltaisia julkaisuja aiheista joihin olen perehtynyt. Ehkä tämä ajan myötä kehittyy tieteelliseksi kirjoittamiseksi. Tämän päivän pohdinta on seuraava: 

Kirkko hyvinvointivaltion esiasteen rakentajana Suomessa 1600-luvulla

Taustalla on kaksi Pentti Laasosen teosta: Johannes Gezelius vanhempi ja suomalainen täysortodoksia sekä Suomen kirkkohistoria 2. Käsite ortodoksia ei tässä kontekstissa viittaa ortodoksiseen eli nk. kreikkalaiskatoliseen kirkkoon, vaan reformaation ohessa tulleeseen puhdasoppisuuteen, mikä suuntautumuksena taisteli katolista kirkkoa vastaan. 1600-luvulla Suomi oli osa Ruotsia. Kirkko ja politiikka kulkivat käsi kädessä. Mitä suuntautuneisuutta hallitsija suosi riippui paljolti siitä, keiden hallitsijoiden kanssa välit olivat hyvä, ja keiden kanssa eivät. 

Suomen kirkkoon puhdasoppineisuuden aikakausi toi mukanaan merkittäviä muutoksia. Yksi suurimmista vaikuttajista oli piispa Johannes Gezelius vanhempi. Virkavuosinaan Gezelius vaikutti mm. köyhäinhoitoon esittämällä vaatimuksen, että jokaisen seurakunnan tuli pitää köyhistään huolta. Hieman epäselväksi jäi, mikä merkitys nk. hospitaaleilla oli. Nimi luonnollisesti saa aikaan assosiaation paikkaan jossa hoidetaan sairaita. Näyttää siltä, että hospitaalit olivat joissain pitäjissä köyhäintaloja vastaavia paikkoja, mutta oli myös ohjeistetty, että hospitaaliin vietäisiin tarttuvaan tautiin sairastuneita. Oliko kyseessä eristys vai mahdollisuus saada hoitoa? Se jäi epäselväksi. 

Gezelius panosti vahvasti myös kirkon järjestemään kansanopetukseen, jonka tavoitteena oli lukutaidon opettaminen. Edistystä seurattiin mm. rippikirjoista. Pedagogisella tasolla Gezelius toi mukanaan uusia suuntia panostaessaan sisälukuun, ulkolukuun ja ymmärtämiseen. Lisäksi Gezelius painotti oppimisen iloa ja kannustamista. Oppilasta joka ei tiennyt vastausta ei saanut nolata tai rangaista, vaan häntä tuli kannustaa oikean vastauksen löytämiseen. 

Hyvinvointiyhteiskunnan aineksia

Kirkko siis panosti asioihin, jotka vuosisatoja myöhemmin olivat nk. hyvinvointiyhteiskunnan aineksia: Köyhistä huolehtiminen ja kansanopetus. Vaikka näiden sisältö ei ollut yhtä kattavaa kun aikana jona Suomi virallisesti identifioitui hyvinvointivaltioksi, on hyvä huomioida aikaan liittyvä konteksti. 1600-luvulla lukutaito ei ollut itsestäänselvyys. Vaikka syrjäseudulla asuva maatilan pitäjien jälkikasvu ei päätynyt akateemisen maailman vietäväksi, on hyvä pohtia mitä lukutaito merkitsi tulevaisuuden kannalta. Tiedämme myös nykyajan maailmasta miten merkittävä asia lukutaito on, ja mitä sen puuttuminen merkitsee. 

Siveyden vaaliminen oli kirkolle tärkeä tehtävä. Tälle aiheelle modernin länsimaalaisen yhteiskunnan jäsenen on helppo nauraa ja ivailla. Luettuani aiheesta hieman enemmän, siveyden vaalimisella näyttäisi olleen kauskantoiset vaikutukset. Siirryn ajassa yli parisataa vuotta eteenpäin lukemiini pappeinkokouksien pöytäkirjoihin. Kävi ilmi, että siveyden "mittari" oli selkeimmin aviottomien lasten määrä. 

Tässä kohden on hyvä pohtia, mitä aviottoman lapsen syntyminen tarkoitti. Se ei tarkoittanut vain määrättyä aikaa jalkapuussa. Avioton lapsi itse oli asemassa, jossa syrjäytymisriski oli suuri. Samoin lapsen äiti, joka saattoi iältään olla hyvinkin nuori. Avioliitto mahdollisti sinetin turvattuun tulevaisuuteen monesta eri näkökulmasta. Rajoittunutta ja tasa-arvon vastaista? Vastaukseni jälleen: Muistakaa konteksti. Näin voidaan siis ajatella, että kirkkokuri ja siveellisyyden vaaliminen saattoi ennaltaehkäistä köyhyyttä ja syrjäytyneisyyttä. 

Asiat joita kirkko pyrki työstämään muistuttavat mielestäni paljon sitä, mitä satoja vuosia myöhemmin "oikea" hyvinvointiyhteiskunta pyrki tekemään. On hyvä muistaa, että käsite yhteiskunta kävi läpi merkittäviä muutoksia 1600-luvusta 1900-luvulle ja tähän päivään. Lisäksi Suomessa hallitsija vaihtui kertaalleen, ja lopulta Suomi muuttui itsenäiseksi. Kirkon asema heikkeni, jolloin sen toiminta-alueista suuri osa siirtyi valtiolle. Näkisin silti tärkeäksi uskaltaa nähdä ne elementit, jotka kirkko 1600-luvulla Suomeen rakensi.

Koska materiaalini koostuu vain sekundaarilähteistä, en koe mahdolliseksi tehdä vahvoja johtopäätöksiä. Toistaiseksi näyttäisi kuitenkin olevan viitteitä siitä, että kirkko 1600-luvun Suomessa (Ruotsi-Suomessa) rakensi eräänlaisen esiasteen sille, mitä me voimme nykyään luonnehtia hyvinvointiyhteiskunnaksi.