Oliko sinulla lapsuudessa haaveammattia tai unelmia mitä haluaisit tehdä? Omani taisivat vaihdella epärealistisen ja äärimmäisen epärealistisen välillä. Tosin muistan että nukkeleikeissä esimerkiksi leikittiin harvoin kotia. Oli päiväkotia ja sairaalaa. Ilmeisesti haaveeni asettuivat jonnekin sosiaali- ja terveydenhuoltoalan tai kenties opetusalan alueille. Joskus haaveilin muusikon ammatista. -Tai tarkemmin ottaen siitä, että osaisin soittaa jotain soitinta mahdollisimman hyvin. Ajoittain halusin olla muun muuassa prinsessa, merenneito ja melko pitkään vampyyri. Kuten huomattavissa on, joukossa oli siis realistisia haaveita. -Kuten vampyyri.
Peruskoulun edetessä haaveammatit vaihtuivat, ja lukion loppusuoralla todellakin alkoi lyödä tyhjää. Musiikki ja taide kiinnostivat. Itse asiassa yritinkin molempiin, Valitettavasti lähtökohdat molempiin olivat liian hatarat. En ollut kummassakaan huono, mutten myöskään riittävän hyvä. Musiikissa (soittaminen) olin itseoppinut. Äkkiseltään soittoni saattoi kuulostaa hyvältä, mutta ammatti-ihmiset kyllä havaitsivat lukuisat puutteet tekniikassa. Lopputuloksena oli luonnollisesti välivuosi. Välivuoden vietin koulunkäyntiavustajana ja korotin yo-arvosanojani. Samalla mietin mikä minusta isona tulisi.
Keväällä pääsin minut hyväksyttiin kaksiin pääsykokeisiin: Silloisen Stadian (nykyään Metropolia amk) bioanalyytikon koulutusohjelman sekä Tampereen yliopiston luokanopettajakoulutuksen pääsykokeisiin. Valitsin ensimmäisen, sillä tuolloin luokanopettajakoulutukseen oli suuren hakijamäärän vuoksi (kuulemma) vaikea päästä. En halunnut toista välivuotta, ja ammattikorkean pääsykoemateriaalitkin ehdin saada. Myönnän että tätä päätöstä kaduin, vaikka se turhaa onkin. Niin opiskellessa ja työelämässä koin työtehtävät epämielekkääksi ja liian vaikeiksi. Koin olevani liian huono, ehkä olinkin? Mitä en kuitenkaan kadu, on koulutuksen käyminen loppuun ja saatu työkokemus.
Entä nyt? Joko tässä ollaan löydetty sopiva ammatti? Ehkä, ehkä ei? Entä kumpi merkitsee enemmän: työn mielekkyys vai palkka?
Mikä saa valitsemaan koulutuksen ja ammatin?
Jos rehellisiä ollaan, niin tärkeä osa kuin opinto-ohjaus onkin, se ei kuulunut lempitunteihini ainakaan aluksi. Kieltämättä olisi kannattanut kuunnella, mutta tätä teiniä eivät opiskelutekniikat yms. kiinnostaneet. Myös jatko-opiskelupaikoista en viitsinyt kuunnella, sillä lukio oli itsestäänselvyys. Oikeastaan mitä enemmän perehdyin käytännön osaamista vaativiin oppiaineisiin, sitä selkeämmäksi lukio tuli valintana. Ja koska erikoislukioissa melkein lähialueilla oli vaihtoehtona matematiikka -painotteinen lukio, valinta lähilukiosta oli sitäkin selvempi.
2000 -luvun alkumetreillä omassa tuttavapiirissäni ammatin mielekkyys tuntui olleen etusijalla. Silloin abeja (mielestäni) pyrittiin enemmän tai vähemmän hienovaraisesti hakeutumaan ns. järkeviin koulutuksiin, mikä toisaalta oli myös ymmärrettävää. Erityisesti tyttöjä kannustettiin hoitoalan puolelle. Mainittakoon että 20 vuotta sitten ammatit olivat sukupuolittuneita. Erityisesti matematiikassa eteviä oppilaita luonnollisesti kannustettiin oppilaitoksiin, joissa matemaattisesta lahjakkuudesta olisi hyötyä: lääketieteellinen, matematiikka, kauppatieteellinen jne. Taidealoja yms. ei mainostettu samaan tapaan. Toisaalta tämäkin on ymmärrettävää, sillä tarkoitus oli saada abeille jatko-opiskelupaikka.
Viime vuosina palkka ja erilaiset palkkavertailut ovat olleet keskusteluiden kohteena. Minulla ei toistaiseksi ole aavistustakaan mikä yleisesti on hyvä palkka. Jos oikein olen käsittänyt, 4000 eurosta ylöspäin voidaan puhua hyvästä palkasta. Itselleni taas mikä tahansa Kelan tukia suurempi summa on suuri. -Kiitos mm. ajan ensin opiskelijana, sitten työkyvyttömänä ja sitten taas opiskelijana. Toki "hyvän" palkan määritelmään vaikuttavat ne oikeasti pakolliset menot: asumiskulut (mahdollinen vuokra, sähkö jne.), puhelinlaskut, vakuutukset sekä ruokakulut. Näiden määrään taas vaikuttavat mm. ruokakunnan koko, asumismuoto jne. Toisaalta menoihin vaikuttaa paljon myös totuttu elämäntyyli ja kulutustottumukset.
Yritin mielenkiinnosta etsiä tietoa nuorten toiveammateista, mutta aivan ajankohtaista tietoa en (vielä) löytänyt. Korkeintaan yleisimmistä ammatista. Kieltämättä olisi mielenkiintoista saada tietää, millaisiin ammatteihin nuoret tänä päivänä haluaisivat tähdätä. - Ja me vähän vähemmän nuoret. Nim. en edelleenkään ole lyönyt mitään lukkoon. Mikä toiveammatti onkaan, mihin valinta perustuu? Palkkaan? Työn sisältöön? Työn sopivuuteen muun elämän kanssa?
Voisinko tehdä mitä vain kunhan palkka on hyvä?
En. Kuulun heihin, jotka haluavat viihtyä työssään. Olen viimeisen muutaman vuoden ajan (tosin nyt olen äitiysvapaalla) saanut tehdä työtä, jossa voin toteuttaa mielenkiinnon kohteita, opiskella ja oppia uutta sekä käyttää luovuutta. Palkka on ollut lähinnä mukava sivutuote ja aivan riittävä. Tosin jos lapsia olisi enemmän ja heillä olisi ikää muutama vuosi lisää, kulutustietoisuutta ei ainakaan parane unohtaa.
Toisaalta en ole koskaan tehnyt yleisesti hyväpalkkaiseksi määriteltyä työtä, joten en tiedä miltä tuntuisi tienata hyväpalkkaisen työn mukaisia summia. Hupaisaa sinänsä, koulutuksesta huolimatta minulla tuskin olisi mahdollisuus tehdä ns. yleisten käsitysten mukaisesti hyväpalkkaista työtä. Eli tiedoksi vain, koulutus ja tulotaso eivät kulje aina käsi kädessä. Niin oudolta kuin kuulostaa, minusta olisi upeaa saada työskennellä tutkijana tai esimerkiksi kirjoittaa tieteellisiä artikkeleita. - Tai ylipäänsä saada kirjoittaa työkseni. Todellisuudessa akateemisen tason tutkijoista monet tekevät nimenomaan kutsumustyötä. Suhteessa työn määrään ja vaativuuteen palkka harvoin on ainakaan liian suuri. Tilanne lienee oikeastaan sama kuin vaikkapa taiteilijoilla. -Kutsumusammatteja.
Hyvä palkka on mielestäni kuitenkin suhteellinen käsite. Jos elämäntyyli on kulutuspainotteinen ja kyky käyttää rahaa heikko, lieneekö hyväkään palkka riittävä? Millaista työtä minun olisi vaikeinta tehdä? En tiedä alkaisinko pitää alkuperäisen tutkintoni mukaisesta työstä jos saisin rauhassa perehtyä ja hankkia itsevarmuutta. Myös sihteerin tehtävissä olisin varsin huono. Ja tietenkin ammateissa joihin liittyy paljon käytäntöä. Lopputulos: työn on oltava mielekästä. Tietenkin pakon edessä sitä tekee ainakin väliaikaisesti mitä vain. Melkein?
Kannattaako tänä päivänä yrittää seurata unelmia?
Takana on hieman haastavat ajat: korona, lisää koronaa, sota, energiakriisi, inflaatio ja mitä lie seuraavaksi. Karu totuus on, että vaikka turvallisuus säilyisi, eläminen tulee muuttumaan tulevina kuukausina hintavaksi. Ei siis ihme jos hyvä palkka, eli käytännössä turvattu taloudellinen tilanne houkuttelee. Erityisesti korona jätti monet taide- ja viihdealan ihmiset tyhjän päälle, samoin sellaisten palveluihin liittyy ihmisten kokoontuminen: baarit, ravintolat, harrastustoiminta yms. Sodan, energiakriisin ja sen seurauksena tapahtuneiden hintojen nousemisen myötä varmasti yksi jos toinen haluaa ns. varman työpaikan.
Nostan hattua jokaiselle, jolla sitkeys ja rohkeus riittää valitsemaan alan, jossa riskit ovat suuret. Kieltämättä harmittaa se, miten vähän olen viime vuosina tukenut erilaisia kulttuuria tuottavia ihmisiä. En ole käynyt taidenäyttelyissä, konserteissa, teatterissa enkä elokuvissakaan. Tätä saamattomuutta ei voi laittaa täysin äitiyden piikkiin, sillä ei olisi mikään ongelma poiketa esimerkiksi paikallisessa taidemuseossa. Vaikka minun luulisi olevan se joka ensisijaisesti pyrkii estradille, minusta on mukava olla välillä yleisön joukossa. Erityisen mieluisia muistoja ovat antaneet mm. kansalaisopiston konsertit (okei, esiinnyin aikoinaan itsekin), tanssikoulujen esitykset sekä koululaisten juhlat.
Kulttuuria tuottavat ihmiset eivät ole ainoita, mutta nostan heidät esimerkiksi. On toisaalta ymmärrettävää että esimerkiksi terveydenhuoltopalveluiden tukeminen priorisoidaan valtion budjettia jakaessa. Kysymys on haasteellinen. Ns. somaattisen terveyden vaaliminen vaatii toimivaa terveydenhuoltoa, mutta kulttuuri ja vapaa-ajan aktiviteetit ovat usein merkittävä osa mielenterveyden ylläpitämistä. Tästä syystä en pidä taide- ja viihdealoja lainkaan turhina. Taiteen eri muodot eivät ainoastaan auta irtautumaan arjesta, vaan kehittävät mm. ajattelua, muistia ja motoriikkaa.
Toisaalta.. rahalla saa. Kannattaako sittenkään ryhtyä kutsumuksesta huolimatta taiteilijaksi tai vaikkapa kirjailijaksi? Saatan olla osan mielestä naiivi, mutta on asia johon uskon: Uskon siihen, että ihminen voi saavuttaa unelmansa (realismin rajoissa), jos hän valmis antamaan riittävästi unelmansa eteen. On toki asioita jotka ovat aloitettava jo lapsena. Kyse ei ole kuitenkaan vain taiteesta tai esimerkiksi kilpaurheilusta. Pari ystävääni aikoinaan hakivat korkeakouluun johon oli todella vaikea päästä. Molemmat pääsivät toisella yrittämällä. Kun kysyin toiselta mistä hän saa uskoa ja energiaa siihen työmäärään mitä hän tavoitteelleen antaa, vastaus oli pysäyttävä: "Koska minä haluan tätä niin paljon."
Olen tänäkin päivänä tuosta vastauksesta kiitollinen, sillä juuri se on kannustanut ja motivoinut minua niin pienissä kuin suurissa asioissa. Otsikkoon vastaisin: "Kyllä kannattaa, jos se unelma on oikeasti jotain mitä haluat tehdä."
Voiko kiinnostuksen kohteita toteuttaa myös omassa työssä?
Joskus unelma sellaisenaan voi olla esimerkiksi lähtökohtien tai olosuhteiden vuoksi vaikea toteuttaa työmäärästä huolimatta. Hyväksyin jo vuosia sitten, ettei minusta taida tulla muusikkoa eikä kuvataiteilijaa. Vampyyri ja merenneito ovat vielä kysymysmerkin alla. Prinsessan statuksen ymmärsin hylätä ymmärrettyäni että kotimaani ei ole monarkia. Onneksi pöytälaatikossa kuitenkin jokunen vara-ammatti uusien kriisien varalle.
Työt joita olen viimeisen kolmen vuoden aikana tehnyt, ovat mahdollistaneet myös musiikin ja kuvataiteiden ja jopa liikunnan hyödyntämisen. Alkuperäistä unelmaa ei siis tarvitse välttämättä hylätä, vaan siihen liittyvää toimintaa voi soveltaa jossain muussa ammatissa. Näin jälkeenpäin ajattelen, että oikeastaan parempi että musiikki, kuvataide ja liikunta ovat pysyneet harrastuksina, vaikka niihin tuleekin panostettua vähän enemmän kuin harrastustasolla. Tämä tyyli sopii mainiosti, sillä en ehkä kestäisi kilpailuasetelman luomia paineita, joita mainittujen taitojen harjoittaminen varsinaisena ammattina vaatisi. -Ellen sitten ammatikseni opettaisi kyseisiä asioita.
Koodaaminen on taito, jonka itsekin haluaisin oppia, samoin videoiden editointi yms. Olen ollut havaitsevani, että "tubettaminen" oli ainakin jossain vaiheessa melko yleinen haave lasten ja nuorten keskuudessa. Saatan olla myös väärässä. On totta, että yksittäiset ihmiset saivat tästä ammatin. Toisaalta kuten esimerkiksi muusikoilla, tubettajien ja sometähtien toimeentulo on kiinni seuraajien määrästä. Eli kilpailuasetelma jälleen. Toisaalta esimerkiksi hyvät TVT-taidot ja koodaus mahdollistavat esimerkiksi pelien ja sovellusten tekemisen, mitä taitona (ilmeisesti?) arvostetaan työmarkkinoilla. Mainittakoon että omat taitoni kyseisellä alueella ovat.. surkeat? Pahoittelen siis mahdollisia asiavirheitä.
Kokonaisuudessaan luovat taidot ja ominaisuudet eivät välttämättä mene hukkaan, eikä niistä tarvitse luopua välttämättä luopua työelämässä. Vaikka alkuperäinen haaveammatti ei toteutuisikaan, se ei sulje pois mahdollisuutta käyttää kykyjä jossain muussa ammatissa. Toki työn laatu ja työhkuvaan liittyvä liikkumatila vaikuttavat tähän mahdollisuuteen.
Oman taustan vaikutus
Tämä on haasteellinen kysymys, joka usein herättää myös voimakkaita tunteita: Onko kaikilla oikeasti mahdollisuus tehdä ihan mitä vain? Itselläni ei ole antaa tähän selkeää vastausta. Koen oman ikäluokkani saaneen melko vapaasti päättää tulevaisuudestaan, mutta uskallan todeta että perhetausta vaikutti ainakin osalla. -Tosin ei niin voimakkaasti kuin aikana jolloin kansa jaettiin selkeämmin "herroihin" ja "duunareihin". Omassa ikäluokassani vanhempien koulutus tuntuu vaikuttaneen jälkikasvun valintoihin, mutta ehkä enemmän arvomaailman perspektiivistä. Toisaalta myös kiinnostus koulunkäyntiin peruskoulussa oli toinen merkittävä tekijä, mihin tosin perhetausta saattoi vaikuttaa.
En halua yleistää, mutta koen että ns. duunariperheiden jälkikasvulta ei odotettu koulumenestystä tai jatko-opiskelua. Poikkeuksia toki oli. Asuinpaikallani lukioita oli vähän. Ns. lähempänä eli bussi- tai junamatkan päässä kaksi. Vähän kauempana oli ns. erikoislukio, mutta kovin moni ei sinne hakenut. Asuinpaikallani ei siis tunnettu liioin ajatusta paremmista ja huonommista lukioista. Jako "amistolaisten" ja "lukiolaisten" välillä sen sijaan oli vahvempi. Lukiolaisista vähemmistö alentui hengailemaan amistolaisten kanssa. Amistolaisista taas harva lähestyi snobeja lukiolaisia. Ja kyllä, asenteet ainakin täälläpäin olivat näinkin räikeitä.
Nyt kun tarkemmin muistelen, omistakin tuttavistani osa muokkasi haaveitaan taustansa mukaan. -Tavallaan. Vanhempien koulutustaso vaikutti osaltaan valintoihin, tosin aivan suoraa korrelaatiota ei tuolloinkaan ollut. Mutta uskallan väittää, että jälkikasvun valinta esimerkiksi ammattikoulun ja lukion välillä seurasi vanhempien valintoja. Toisaalta, ehkä tavallisempaa oli, että jälkikasvu valitsi lukion vaikka vanhemmat eivät olisi olleet ylioppilaita. Sen sijaan ammattikoulun valitseminen korkeasti koulutettujen vanhempien jälkikasvuna taisi olla harvinaisempaa. Joskus vanhemmat ohjasivat jälkikasvuaan oman koulumenestyksensä perusteella. Puhuttiin "lukupäästä". Jos sellaista oli, ehdottomasti lukioon, jos ei niin ammattikouluun. Korostan jälleen: tämä kokemus ja käsitys perustuu vain omaan suppeaan tuttavapiiriini.
Työ: tavoiteltava asia vai kirosana?
Minua on hämmentänyt lisääntyneet negatiiviset asenteet työntekoa kohtaan. Joskus työ oli nuoren ensimmäisia askeleita aikuisten maailmaan, ja suorastaan kunnioitettava asia. -Toisaalta myös välttämätön erityisesti perheissä, joissa tulotaso oli pieni. Olin sen verran monta vuotta poissa työelämästä, että ensimmäiset kerran ns. oikeissa töissä (ei työharjoittelussa) oli jotain aivan huikeaa. Olin päässyt ns. normaalien ihmisten joukkoon. Se mitä joku kutsuu oravanpyöräksi, tuntui saavutukselta minulle. Toisaalta minulla on ollut onni tehdä työtä, mistä todella pidän. Mutta.. olen myös tehnyt paljon työtä saadakseni tehdä sellaista työtä.
Toisaalta ymmärrän että rahakin houkuttelee. Toisaalta ns. korkeapalkkainen työ sisältää usein enemmän vastuuta ja vaatii korkeampaa koulutusta. -Tai sisältää vähintäänkin suuren määrän työtunteja. Esimerkiksi yrittäjä voi parhaassa tapauksessa yhdistää korkeat tulot ja mielekkään tekemisen, mutta tuottavuus lähtee harvoin ihan nousuun. Ns. hyväpalkkainen, mutta korkean koulutuksen vaativa työ puolestaan sisältää vastuuta, ja useamman vuoden hieman vaatimattomampaa elämää. -Ja paljon jälleen paljon työtä opintojen eteen.
Näin eri lähteisiin tutustuneena työnteko kokonaisuudessaan tuntuu muuttuneen kirosanaksi ja asiasta josta halutaan päästä eroon enemmän tai vähemmän helpolla rahalla. Lottovoitto on esimerkki mitä minun ei pitäisi käyttää, mutta on se kuuluisa kysymys: "Mitä sinä tekisit jos..?" Yksittäiset päävoitot saavat meidät kokeilemaan onneamme. Mitä itse olen kuullut, yksi jos toinen toteaisi että työnteko loppuisi siihen. Tavoitteena on siis helppoa raha, jolla pääsisi irti työelämästä. Mitä elämä olisi sen jälkeen? Jos saisin valita, en lopettaisi työntekoa. Toisaalta ehkä tekisin vapaaehtoistyötä.
Tilanteissa joissa työtä tehdään vain rahan vuoksi huolestuttaa yksilön oma jaksaminen ja henkinen terveys. Mikäli työ on todellakin äärimmäisen epämielekästä ja viikonlopun odottaminen alkaa sunnuntai-iltana, onko saatu palkka sen arvoista? Toisaalta on myös ihmisiä, joille todellakin on ihan sama mitä työtä tekee. Joskus toivon että kuuluisin tähän joukkoon.
Mitä mieltä sinä olet palkan merkityksestä ja työn mielekkyydestä? Onko/oliko sinulla ns. toiveammattia?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti