Kiusaaminen sosiaalisessa mediassa voi lisääntyä

Koulukiusaaminen lienee ilmiönä niin vanha kuin jotain kouluun viittaavaa on ollut olemassa. Omalla kohdallani kiusaaminen rajoittui lähinnä yläasteeseen. Olisin mielelläni jättänyt kiusaamisen kohteena olemisen väliin, mutta toisaalta pääsin helpommalla kuin esimerkiksi he, joita on kiusattu alusta asti. Pahimmassa tapauksessa kiusaaminen jatkuu vielä toisen asteen opintojen aikana.

Olin kiusaamiseen kohteena stereotyyppinen tapaus: riittävän vähän kavereita, riittävän puolustuskyvytön ja muutenkin kaikin puolin sopiva yksilö silmätikuksi. Myönnän olleeni käytökseltäni, kiinnostuksen kohdiltani ja pukeutumiseltani hieman massasta eroava. Luulen kuitenkin että perimmäinen syy kiusaaamiseen oli olemassaoloni. Minua ”suojelivat” asiat joista olin kiinnostunut, sillä niiden ansiosta saatoin keskittää huomioni koulupäivän jälkeen kiusaamisesta toisaalle.

Kiusaaminen ennen

Omana aikanani koulukiusaaminen oli ns. konkreettista, ja päättyi viimeistään kotona. Nk. pilapuheluita ilmeisesti harrastettiin jossain määrin. Saatuani ensimmäisen kännykkäni 7. luokalla en antanut numeroani kuin luotettaville tutuille, joten pilapuhelut eivät olleet ongelma. Minun ei myöskään tarvinnut pelätä bussissa, sillä asuin eri paikkakunnalla kuin kiusaajat.

Kokemani kiusaaminen koulussa oli pääasiassa sanallista, yleensä huomion kiinnittymistä jokaiseen liikkeeseeni, vaatekappaleeseen jne. 7-8. luokan mukana oli myös seksuaalista ahdistelua, mihin tuohon aikaan ei katsottu tarpeelliseksi puuttua. Jos asiasta kykeni kaiken häpeän keskellä edes jotenkin puhumaan auktoriteeteille, asialle lähinnä naurahdettiin toteamalla: ”Se tykkää sinusta”. Asiaton fyysiselle kosketukselle niin ikään annettiin siis lupa.

Kiusaaminen sosiaalisessa mediassa

Kiusaaminen sosiaalisessa mediassa asia, mistä paitsijäämisestä en ole pahoillani. On toki mahdollista, että esimerkiksi blogissani yritettäisiin jotain vastaavaa esimerkiksi asiattomilla kommenteilla. Olen tässäkin päässyt helpolla, sillä ajoittain kirjoittajille kirjoitetut kommentit ovat niin käsittämättömiä, että ajoittan herää kysymys kirjoittajan todellisesta iästä.

Toisaalta asenteeni lähenee kaksinaismoralismia. En hyväksy asiatonta kommentointia, oli henkilö miten ”turha julkkis” tahansa. Samaan aikaan kuitenkin pidän luonnollisena hyväksiä riskiä joutua negatiivisen huomion kohteeksi. Tällöin sen hetken tai tulevan julkisen persoonan on hyväksyttävä maalitauluksi joutuminen. En ole erityisen ylpeä tästä ajattelutavasta. Toisaalta pidän sitä rehellisenä, ja karun realismin olemassaolon hyväksymisena. Itse karun realismin olemusta en hyväksy.

Ilmiönä kiusaaminen somessa ei ole aivan yksiselitteinen. Mikä näin aikuisen näkökulmasta näyttää pahalta, lapsi/nuori itse pitää sitä normaalina ikäryhmänsä huumorina. Toisaalta tällainen ajattelumalli voi madaltaa lapsen/nuoren kynnystä hyväksyä myös häntä loukkaava toiminta. Jos kiusaaminen todella alkaa häiritä itse käyttäjää, hän kohtaa haasteen: Somesta ei voi poistua, sillä se on samalla merkittävä osa yhteydenpitoa ja yhteisöön kuulumista.

Entä nyt, kun somen käyttö lisääntyy?

Koulujen sulkemisen ja sosiaalisen (konktreettisen) kanssakäymisen vähennyttyä some alkaa olla ainoa tapa olla yhteydessä ikätovereihin ja muihinkin. Olosuhteiden pakosta kiusaaminen koulun alueella päättyy ainakin väliaikaisesti. Tämä ei välttämättä tee loppua kiusaajien tarpeelle kiusata, sillä sosiaalisen median kautta heillä on mahdollisuus olla osa yhteisä, ja näin hakea siellä oma tuttu roolinsa: alistaja.

Toki kiusaamisen roolijako on yhtä henkilöä monimutkaisempi, mutta se ei välttämättä sulje pois saman roolijaon toteutumista sosiaalisessa mediassa. Ehkä asennoidun yleisesti moneen asiaan liian pessimistisesti, mutta nk. nettikiusaamisen lisääntymisen riski näin poikkeusoloissa huolestuttaa. Toisaalta tilanne ei olisi sen parempi normaalioloissakaan. Sosiaalinen media ympäristönä on vain omalla tavallaan haasteellinen. Surullisen yleiseltä vaikuttavat esimerkiksi kiusaajien yritykset sabotoida kohteidensa käyttäjätilejä, mikä taas hetkessä näyttäytyy muille käyttäjille. Rehellisyyden nimissä en osaa edes kuvitella miltä tällainen saattaa tuntua.

Pohdintaa

Kiusaamisen määrään voidaan vaikuttaa, mutta edelleen pessimistisenä ajattelijana en uskalla uskoa mahdollisuuteen poistaa kiusaaminen kokonaan. Pidän kiusaamista sosiaalisessa mediassa vaikeampana ilmiönä kuin kiusaamista ”livenä”. Ainoa mitä itse voin edes ennakoivana ”hätäensiapuna” neuvoa, on salasanojen säännöllinen muuttaminen. Vaikkei minulla omia lapsia olekaan, kehotan jokaista vanhempaa neuvomaan jälkikasvulleen saman:

Vaihda salasanasi 1-2 viikon välein. Käytä sekä kirjaimia että numeroita, käytä myös isoja kirjaimia sekä erikoismerkkejä.

Lapset ja nuoret ilmeisesti saavat myös aikuisilta asiattomia viestejä, jotka he yllättävän hienosti osaavat nykyään deletoida. Surullisia poikkeuksia laskematta uskon, että harvinaisen moni lapsi ja nuori osaa suojautua somessa ainakin epämääräisiltä aikuisilta. Oman ikäluokkansa tuttujen kanssa tilanne voi olla toinen. Yleinen hyväksyntä voi johtaa siihen, että epäasiallinen toiminta jää tunnistamatta. -Vika on kohteessa. Hänellä on huono huumorintaju, tai hän ei vain ymmärrä.

Voin kokemuksesta todeta, että viiveellä ymmärretty satuttava toiminta voi satuttaa ja traumatisoida, vaikka asian ymmärtäisi vasta aikuisiällä. Lisäksi satuttavan toiminnan hyväksyminen voi kasvattaa ihmistä kieroon: Hän ei opi puolustautumaan, vaan antaa tehdä itselleen asioita, jotka todellisuudessa eivät ole hyväksyttäviä. Paha olo on merkki jälleen huonosta huumorintajusta tai siitä, että satuttava toiminta luullaan ”normaaliksi”.

Tämän tekstin kirjoittaminen ei ollut helppoa, vaikka se on pyörinyt mielessä pitkään. Koulujen sulkeminen ja sitä kautta lisääntyneen sosiaalisen median käytön lisääntyminen kuitenkin kannusti/painosti tämän tekstin kirjoittamiseen. Tämä ei tee minusta sankaria tai parempaa ihmistä. Mutta toivon että erityisesti vanhemmat kotiopetuksen tuomien haasteiden keskellä jaksaivat puhua aiheesta ja suorastaan vaatia tuota salasanan säännöllistä vaihtamista.

”Parempi myöhään kuin ei milloinkaan”. Allekirjoitan tämän, mutta näin edelleen pessimistinä totean, että myöhempi ei sulje pois pahemman ilmenemistä.

Aiheen masentavuudesta huolimatta toivotan kaikille mukavaa viikkoa!