Epilepsian paluu: Grand mal!

Aina elämä ja arki eivät tuo mukanaan mukavia muutoksia. Tällä kertaa minut yllätti tuttava vuosien takaa: epilepsiakohtaus, siis grand mal -tyyppinen. Kohtaukset ovat olleet poissa lähes kuuden vuoden ajan, ja muutama vuosi sitten (??) sain lopettaa lääkityksen. Epilepsiaani ei tutkimusten perusteella koskaan löytynyt selitystä esimerkiksi rakenteellisista poikkeamista. Lopputuloksena todettiin, että ”kohtauskynnys” vain on tällainen.

Alkoiko pelottaa?

Periaatteessa voisin pelätä, mutta olen tainnut käsitellä potentiaaliset pelot. Kohtaus tuli taas kerran ilman varoitusmerkkejä, ja tajusin tilanteen vasta jälkeenpäin. Ilmeisesti olin ehtinyt bussipysäkille bussia odottamaan. Jossain vaiheessa huomasin oman bussini saapuvan. Kun yritin nousta, vieressä istuva henkilö nappasi kädestäni ja sanoi että odotamme ambulanssia. Miksi ihmeessä?! Juuri silloin ambulanssi saapui ja hoitajat nappasivat minut mukaansa. Jossain vilahti sana epilepsiakohtaus. Ei jukoliste! Ei voinut olla!

Olo oli sen verran järkyttävä että asia oli pakko hyväksyä, etenkin kun silminnäkijöitä oli runsaasti. Onhan se tavallaan pelottavaa kun itse ei voi lainkaan kontrolloida oman kehonsa toimintaa. Entä jos kohtaus tulee jäällä, uidessa, saunassa, kallioilla tms.?? Taitaa olla niin, että nämä pelot ehdin käsitellä vuosia sitten. Entä jos saunassa putoaisin kiuasta vasten? Voihan sitä jossitella. Mutta sellainen putoaminen voi huonolla onnella tapahtua ilman kohtaustakin. Ehkä olen tullut vanhaksi: En jaksa enää murehtia siitä mitä voisi tapahtua.

Ajokielto?

Yleensä yhdestä kohtauksesta tulee vuoden ajokielto, mutta asia selviää varmaan lähipäivinä. Aiemmin asia ei harmittanut pätkääkään. Vaikken ole autoilusta erityisen kiinnostunut vieläkään, se saattaa olla jossain vaiheessa töiden suhteen ns. pakollinen paha. Jos siis rehellisiä ollaan, työelämän kannalta ajokiellon vaikutukset huolestuttavat.

Lääkitys pysyväksi

Näin ymmärsin asian, mutta tämäkin vaatii varmistuksen. Asia ei oikeastaan ole ongelma, sillä tuo Keppra viidentenä lääkekokeiluna on ollut varsin ongelmaton. Valproaattia sisältävä Deprakine sen sijaan ei tulee enää kysymykseenkään. Suoranaisesti minulla ei ollut mitään niitä kolmea muuta lääkettä vastaan, mutta kroppani oli eri mieltä. Osa huononsi valkosolujen määrää, ja osa laski natriumarvot liian alas. No, onneksi jotain löytyi.

En usko että Keppran kanssa tulee ongelmia nytkään, mutta kieltämättä ehkä pientä jännitystä on. Kun kyseessä on viides lääke ja jokaiseen kokeiluun liittyi omat haasteensa, sama rumba ei liioin innosta. Tai ”rumba” on hieman liioiteltu kuvaus. Parissa lääkkeessä oli käyttöönoton aikana omat haasteensa: nykimistä ja/tai kutinaa. Ei siis mahdottomia totuteltaviksi, mutta epämukavia.

Tulevaisuus?

Kuten taisi käydä ilmi, mitään radikaaleja toimenpiteitä tämä ei tule aiheuttamaan. Tuo ajokielto rajoittaa toki lisää työmahdollisuuksia, mutta tuskin laskee niitä nollaan. Onneksi elämäntavat muuten ovat olleet säännölliset ja alkoholin kulutuskin on laskenut varsin tervellisiin lukemiin. -Siis se on ollut sellaista jo vuosien ajan. Lisäksi vuosi takaperin aloin kiinnostua vähän suuremmasta unimäärästä. Ja liikunnan suhteen tärkeää on palautuminen.

Luulen että stressinhallintaan joudun kiinnittämään enemmän huomiota. Vaikka olen onnistunut pysymään rauhallisena, ilmeisesti stressi kalvaa omalla tavallaan sisältäpäin. Miten aion asiaan puuttua käytännössä? -Vielä en tiedä, mutta säännölliset joogatunnit ovat ainakin listalla.

Vaikken tästä aiheesta haluakaan kirjoittaa tarkkoja selostuksia, menköön tällä kertaa. Jos/kun perheenlisäys tulee ajankohtaiseksi, olen ymmärtänyt että epilepsian vuoksi seuranta lisääntyy. Mitäpä teologi tuohon voi todeta? Esimerkiksi jotain tyyliin: Tehdään sitten niin. Mutta palaan asiaan vasta kun ajankohtaiseksi tulee.

Ilmeisesti suolasta ei kuitenkaan tarvitse luopua.. hah! Tähän loppuun voisi todeta: Satunnaisesta sätkimisestä huolimatta elämä jatkuu. Sitä ei ylimääräiset äkkinäiset liikkeetkään saa pysähtymään.

Työnhaku on opettanut paljon

Vaikka keikkatöiden suhteen on onnistanut, ns. oman alani töitä en ole vielä löytänyt. -Tai olen toki, mutten ole tullut valituksi. Tällä alalla hakijoita on paljon suhteessa paikkojen määrään, eli kilpailu on kova. Oli ala mikä tahansa, tämä ei kuitenkaan tarkoita etteikö kannattaisi yrittää. -Ei ainakaan jos kutsumusta löytyy. Työnhaku on kuitenkin opettanut paljon, ja toivon etten unohda niitä oppeja vaikka töitä löytyisikin.

Itsensä markkinointi

Tämä on ollut vaikeaa! Itseään pitää kehua sopivasti, mutta realismin rajoissa. Samalla on perusteltava miksi juuri minä olen oikea henkilö tehtävään X. Olen pitänyt ”markkinointiteksti” tuottamista vaikeana ja suoraan sanottuna kiusallisena. Vähitellen oikeanlainen sävy on kuitenkin löytynyt, ja hakemus on johtanut jopa haastatteluun.

Keikkatöistä kokemusta

Suosittelen keikkatöitä jokaiselle, joka hakee töitä alalta mistä niitä on vaikeampaa saada. Jos keikkatyöt ovat toimenkuvaltaan lähellä ns. tähtäimessä olevaa työpaikkaa, niistä voi saada todella arvokasta työkokemusta. Minulle (kuten varmaan monelle muullekin) keikkatyöt ovat väliaikainen ratkaisu, mutta ainakin järkevä tapa käyttää aikaa.

Varsinainen syy keikkatöihin ainakin omalla kohdallani on joustovara. Keikkatöiden ulkopuolella en todellakaan löhöile, vaan panostan vapaaehtoistoimintaan. Ulkopuolisen silmin istun vain koneen ääressä, selailen kirjoja ja naputtelen silloin tällöin tekstejä. No, saarna- ja hartaustekstit eivät meikäläisellä ainakaan synny yhdellä istumalla..

Kutsu haastatteluun on paljon

Jos onnistunut itsensä markkinoiminen johtaa kutsuun työhaastatteluun, se on oikeasti suuri saavutus. Luonnollisesti haastettaluun kannattaa varautua hyvin ja tsempata itse tilanteessa. Mutta vaikka kuinka hyvin menisi, joku muu voi saada paikan. Vika ei tällöin ole välttämättä työnhakijassa. Haastateltavat saattavat oikeasti olla niin tasavertaisia ja jokainen todella hyviä, että todella minimaaliset seikat vaikuttavat lopulliseen valintaan.

Hyvin menneet haastattelut usein kuitenkin jäävät työnantajan mieleen, ja voivat jatkossa ”poikia” uusia mahdollisuuksia. Voi että minä inhoan tuota ”poikimis” -termiä..

Monipuolinen ja aktiivisuudesta kertova CV

Vaikka en olekaan mikään loistava esimerkki tällä hetkellä, kannusta silti olemaan aktiivinen sekä ilmaisemaan aktiivuus CV:ssä. Nyt en siis viittaa aktiivimalliin. Jos mahdollista, kannattaa vapaaehtoistoiminnan kautta toimia jossain, mikä tavalla tai toisella on sidoksissa työhön jota etsii. Aina ja kaikilla aloilla tämä ei välttämättä onnistu, mutta jos onnistuu, tällaiset aktiviteetit voivat samalla olla mahdollisuus kehittää omaa osaamista haluamallaan alalla.

Asian voisi tiivistää muotoon ”ei kannata istua tumput suorina ja vain odottaa puhelinsoittoja”. Mikäli taloudellinen tilanne sallii, suosittelen lämpimästi myös esimerkiksi opiskelua vaikkapa avoimessa yliopistossa sellaisilla kursseilla, jotka tukevat haettavassa ammatissa. CV:ssä tällainen kertoo siitä, että työnhakija on aidosti kiinnostunut kyseisestä alasta.

Pohdintaa

Ymmärrän täysin jos paljon työtä tekevä näkee työttömyysajan kadehdittana ”rentoiluaikana”. Tässä kohden joudun hieman oikaisemaan moisia käsityksiä. Kyllä, jos työttömyys aikana todella istuu tumput suorina odottaen että asiat vain tapahtuvat itsestään, rentoahan se varmasti on. Jos taas aktiivisesti etsii töitä, kirjoittaa hakemuksia sekä yrittää kehittää omaa osaamista opiskelemalla tai keikkatöillä, mitään lepolomaa tämä ei todellakaan ole. Lisäksi viikonloput eivät ole vapaita, vaan silloinkin tutkitaan työpaikkailmoituksia ja kirjoitetaan hakemuksia.

Samassa tilanteessa oleville voisin todeta, että itseään ei kannata syyttää. Jos työpaikkaa ei irtoa hyvästä hakemuksesta ja onnistuneesta haastattelusta huolimatta, todennäköisesti ratkaisevat tekijät ovat usean hyvän hakijan kesken todella pieniä.

Myönnän jännittäväni pääsenkö koskaan tekemään oman alani töitä, vaikka olenkin laajentanut urahaaveita. Lisää aiheesta löytyy täältä. Tämä on niitä hetkiä kun olisi mielenkiintoista nähdä tulevaisuuteen, mutta samalla sitä on kiitollinen kun sinne ei näe. Kun ei tiedä, jaksaa paremmin yrittää ja toivoa. Tämä on kautena stressaava ja käy itsetunnon päälle. Toisaalta parempi näin. Ainakaan tietoinen lusmuilu ei ole vaihtoehtona.

Nostalgiahetki: Kun yläaste alkoi syksyllä 1998..

Kun nykyisyys ei inspiroi, nostalgia toimii onneksi harvinaisen usein jonkinlaisena hätävarana. Kirjoitukseni kouluajoista ovat sijoittuneet ehkä hieman enemmän ala-asteelle, joten siirrytäänpä vaihteeksi yläasteelle. Vaikka nykyisellä asuinpaikallani pk-seudulla yhteiskoulut lienevät yleinen ilmiö, Suomessa kun on muitakin alueita, ja näin ollen myös toisistaan erillään olevia ala -ja yläasteita. Näin oli myös lapsuudenkotini alueella.

Periaatteessa yläasteen sijainti oli ennalta määrätty oman kunnan alueelle, mutta naapurikuntiin saatettiin anoa paikkaa esimerkiksi harrastuksen perusteella. Itse pääsin tällä perusteella ns. naapurikunnan kouluun. Mutta oli koulu missä tahansa, matkaa oli sen verran, että bussilla se oli taitettava. Coolimmat puhuivat toki ”dösästä”. Samaan kouluun ei tullut yhtäkään tuttua, eli koulutie kohti yläastetta alkoi yksikseen. Millainen tämä muutos sitten oli kuplassa kasvaneelle, viimeiset kuusi vuotta samaa koulua käyneelle taajaman asukille..

Bussimatka pelotti!

Ensimmäinen kerta oli karmiva! Eniten pelotti osaanko jäädä oikealla pysäkillä pois, vaikka kyseinen paikka oli näytetty minulle etukäteen. Ja pyh, enhän minä enää mitään muistanut! Tosin en tiedä kuinka tarkkaan olin katsonut ympärilleni aiemmin.. Jollain ihmeen keinolla onnistuin kuitenkin jäämään oikealla pysäkillä pois. Päivän päättyessä oli tietenkin pelko tuleeko bussi oikeaan aikaan vai kenties etuajassa.

Kaikki meni lopulta hyvin, mutta kesti aikansa ennen kun bussimatkat kouluun ja sieltä pois sujuivat rennosti. Mainittakoon että minun koululleni ei pahemmin mennyt porukkaa, eli ohje ”mene muiden mukana” ei toiminut.

Järkyttävän suuri koulu!

Ala-asteeni oli n. 200 oppilaan koulu. Pienimmät oppilaat olivat päiväkotirakennuksessa, muut varsinaisessa koulurakennuksessa. Nyt oppilaita reippaasti enemmän. Oudolta tuntuivat myös luokat hämmentävän pitkällee menevine kirjaimineen. Ala-asteella taisi vain yhdellä luokalla olla A -ja B-luokat. Nyt luokkia riitti ainakin E:hen asti, joskus F:ään. Oman luokkani kirjain oli D, mikä myös tuntui käsittämättömältä. Toisaalta luokkaa kohden oppilaita oli vähemmän.

Entä koulurakennus? Se tuntui järkyttävän suurelta! Miten ihmeessä kaikkien luokkien sijainnit oppii? Navigoimista helpotti hieman se, että kolmesta numerosta ensimmäinen kertoi kerroksen. Lisäksi kerrokset oli nokkelasti maalattu eri värisiksi. Hämärästi muistan, että liikuntasaliin oli aluksi vaikea löytää, samoin koulun lähistöllä olevalle urheilukentälle.

Outoja opettajia

Sori, tältä tuntui! Oma luokanvalvojamme tuntui oikealta kummanjaiselta, eikä hänen oppitunneistaan saanut mitään tolkkua. Niin no, ehkä aikuisiällä se kaikki olisi vaikuttanut johdonmukaiselta, mutta 13-vuotiaana opettajan suusta tullut teksti oli täyttä sekasotkua. Osa vaikutti jo ensimmäisen kohtaamisen jälkeen työhönsä kyllästyneeltä. Ehkä se olivatkin?

Näin aikuisiällä suora teksti ”oudoista” opettajista voi kuulostaa töykeältä. Tuskin tänä päivänä yhdessäkään heistä olisi mitään outoa, mutta 13-vuotiaana sitä suhtautui aikuisiin hieman kovemmalla kritiikillä.

Köksä pelotti!

Tämä johtui paristakin syystä. Yläasteella kiusaaminen alkoi jo ensimmäisten päivien aikana, friikki ja hylkiö kun olin. Ei sillä että kiusaaminen olisi ollut oikeutettua missään tilanteessa tai tapauksessa.. Köksä oli oppiaineista pahimpia, sillä en tietenkään voinut muiden oppituntien tapaan olla edes omassa rauhassani. Yksikään pöytäryhmä ei olisi erityisen mielellään halunnut ottaa minua mukaan. -Enkä minä mennä niihin, en erityisesti muutaman pahimman oppilaan porukkaan.. Tarinaa tuskin tarvitsee avata tämän tarkemmin: Pakollinen yhteistyö tässä porukassa ei ollut mitään herkkua, vaikka tehdyt ruuat olisivatkin.

Toinen ongelma oli uusavuttomuuteni. Vaikka köksässä ajatuksena on nimenomaan päästä tuosta piirteestä eroon, koin jokaisen tunnin pelottavaksi. Pelkäsin jokaista laitetta ja välinettä, pelkäsin että pilaan ruuan jo katseen voimalla ja samalla rikon jotain. Opettaja ei liioin kannustanut, vaan tokaisi korkeintaan ”pistäs likka vähän vauhtia tuohon tekemiseen!”. Onneksi keittiötaidot karttuivat ajan kanssa, ja kahdeksannella luokalla numerokin nousi seitsemästä yhdeksikköön.

Paljon todistuksia

Yläasteella koulunkäynti muuttui jaksottaiseksi, mikä tiesi myös ainakin neljää todistusta vuoden aikana. En tiedä miksen millään saa päähäni oliko jaksoja neljä vai viisi..kyllä niitä taisi olla neljä, mihin väliin se viides olisi mahtunut? Anyway, tässä systeemissä oli se hyvä puoli, että omaa kehitystä oppiaineissa saattoi seuravat paremmin sekä asettaa tavoitteita.

Jos rehellisiä ollaan, numeroni etenivät kuin puujalkavitsi: Seitsemännellä luokalla tuli pääasiassa seiskoja, kahdeksannella kaseja ja yhdeksännellä alkoi tulla enemmän ysejä. Tähän tosin vaikutti varmaankin seitsemännellä luokalla koettu ”shokki” kaikesta uudesta. Toisaalta kiusaaminenkin taisi vähän hellittää 9. luokkaan mennessä, vaikkei kuitenkaan loppunut.

Fysiikkaa..

Jukoliste tuo oppiaine ei vaan napannut! Kemiasta tykkäsin ainakin alkuvaiheessa, samoin orgaanisesta kemiasta yhdeksännellä luokalla. Älkää kysykö miten lopulta päädyin teologiksi.. Mutta fysiikka oli oppiaineena niin julmetun kuiva! Vaikka matematiikassa pidin kaavojen soveltamisesta, fysiikassa siinäkään puuhassa ei ollut minkäänlaista hohtoa.

Jos rehellisiä ollaan, aloin päästä fysiikasta paremmin jyvälle vasta aikuisiässä, eli amk-opintojen yhteydessä. Tosin vielä tänäkään päivänä en ymmärrä miten olen selvinnyt sähkö -ja isotooppifysiikasta. Kai se kaavojen pyörittely alkoi viimeinkin sujua?

Ihana uskonnonopettaja!

Kaikkien outojen opettajien joukosta löytyi kuitenkin jotain inhimillistä: uskonnonopettaja! Samainen opettaja opetti myös psykologiaa. No, kuvaamataidon -ja äidinkielenopettaja olivat itse asiassa myös mukavia, mutta uskonnonopettaja jäi parhaiten mieleen. Jotenkin se lämpö millä hän kohteli jokaista oppilasta ”taltutti” myös pahimmat häiriköt. Miten ihmeessä minusta tuli teologi? -Ehkä tässä on yksi syy.

Pohdintaa

Vaikka näistä muistoista voi äkkiseltään saada varsin negatiivisen kuvan, koko yläaste ei ollut yhtä murhetta ja surkeutta. Pidin monista oppiaineista, erityisesti uskonnosta, psykologiasta, äidinkielestä, kuvaamataidosta ja ajoittain myös matematiikasta. No, jälkimmäinen alkui sujua vasta seitsemännen luokan jälkeen.

Ehkä ilman kiusaamista yläaste kokonaisuudessaan olisi ollut positiivisempi kokemus, mutta onneksi siitä tuli noinkin onnistunut. Vaikka uusavuttomuus niin kulkuvälineiden kuin keittiötöiden suhteen saattaa monen silmissä tuntua naurettavalta, tuskin olin ainoa. -Ja kyllähän sen kaiken oppi kun pääsi opettelemaan. Todiste: Tällä hetkellä pärjään varsin mainiosti keittiössa ja kulkuvälineiden kanssa. En omista autoa, ja selviän hienosti paikasta A paikkaan B, vaikka välissä olisi C ja D. En syö valmisruokaa lainkaan enkä käy ulkona syömässä, eli kotiruualla mennään viiliä myöten. Viilin valmistusta laskematta olen toiminut näin jo useita vuosia.

Vaikka ajat miten muuttuisivat, se jännitys mikä yläasteelle siirtymiseen liittyy, on tuskin poistunut. Toki tilanteita on erilaisia. On oppilaita joiden koulumatkat vaativat kulkuvälineen. Toisaalta monissa yhteiskouluissa ala -ja yläaste ovat jaettu koulurakennuksen eri osiin. Vaikka muutos ei maantieteellisesti ole suuri, jäähyväisen ala-asteen puolelle voivat tuntua haikealta, ja siirtyminen ”isojen” puolelle pelottavalta. Muistan hyvin miten pieniltä yläasteelle tutustuvat kuudesluokkalaiset olivat! -Ja yhtä suoraan me toljotimme heitä ikkunasta kuin meitä tuijotettiin aikoinaan.

Millaisia muistoja teillä on yläasteelle siirtymisestä?