perjantai 30. joulukuuta 2016

Kohti uutta vuotta ja uusia kujeita

Niin se joulu tuli ja meni! Uusi vuosi tosin on vielä edessä, mutta sekin jo huomenna. Joulu meni oikein mukavasti, tosin leppoisuus oli hieman harvinaisempaa herkkua. Tämä ei kylläkään haitannut, sillä uuden ja energisen sukupolven edustajat pääsivät nauttimaan joulusta. No, nuorempi osapuoli otti lähinnä rennosti mutta hymyä riitti vaikka muille jakaa! Lasten joululahjoja kummastellessa oli ajoittain tehtävä aikamatka omaan lapsuuteen. Nyt ehkä suurimman ilon kolmevuotiaalle antoi soiva Elsa -nukke, joka asianmukaisesti "lauloi" Frozen -elokuvan kappaletta "Let it Go". Ei minulla suoranaisesti ole mitään kyseistä kappaletta (tai oikeastaan kertosäettä) vastaan, mutta parinkymmenen toiston jälkeen kyseinen osa jäi soimaan päähäni. Toisaalta kolmevuotiaan ilme oli äärimmäisen autuas kappaleen soidessa, joten mukavahan se oli huomata että uusi suosikkilelu oli löytynyt pukin kontista. Nyt hieman ehkä tylsänä kommenttina täytyy todeta (vaikka myös kehua), että pienestä räminästä huolimatta näiden soivien lelujen äänenlaatu on parantunut huimasti viimeisen 25 vuoden aikana! Vaikka Frozen -elokuva ei henkilökohtaisesti minua vedä puoleensa, on hienoa että Disney on jälleen onnistunut innostamaan niin monet lapset. Oma suosikkini lienee edelleenkin Pieni merenneito ja erityisesti Sebastian -rapu!

Kun jouluähky, joulukilot sekä näiden välttäminen näyttävät olevan suosittu aihe, otetaanpa sekin esille. Minulla ei ollut mitään tarkkaa suunnitelmaa jouluruokien suhteen. Tosin makeaa tuli napsittua varsin kohtuudella, enkä enempää kaivannutkaan. Sitä ns. kunnon ruokaa meni siinä määrin että vatsa tuli täyteen. Myönnän kummastelevani ruuan ja syömisen koko ajan kasvavaa roolia joulun aikoihin. No, joskus ennen muinoin joulu oli vuoden ainoa päivä jona todellakin sai syödä niin paljon kuin haluaa. Pienoisena erona nykyaikaan verrattuna taisi kuitenkin olla ruumiillisen työn yleisyys sekä se, ettei ruoka ollut itsestäänselvyys eivätkä määrät rajattomia. Jos minulta kysyttäisiin neuvoa jouluähkyn -ja kilojen välttämiseksi, antaisin kaksi vaihtoehtoa: 1. Ota pieniä määriä joka sorttia ja suosi kevyempiä ruokalajeja. Juo nestettä säännöllisesti ja lopeta syöminen kun vatsa on täynnä, sillä edes jouluna kukaan ei pakota syömään yli sietokyvyn. Paitsi syöjä itse? 2. Mikäli vaihtoehto 1. ei onnistu, hyväksy tilanne. Toisaalta luulen että jouluna syömiseen liittyy jonkinlainen sosiaalinen paine, kiitos perinteille joita emme kykene soveltamaan itse aikaan. Vaikka itse olen kohtuullisuuden puolella, ehkä osalla jouluähky kiloineen ovat vuotuinen traditio, mikä kompensoituu tammikuun jumpparyhmien toiminnan kautta. Mikäli asian kanssa on itse sinut, sallittakoon joulunen ruokaperinne. Jos taas tammikuinen peilikuva ja vaakalukema eivät saa riemuitsemaan, lienee ilmiön ennaltaehkäisy tarpeen. Yhteenveto: kukin tyylillään.

Juuri kun arkihuolet oli heitettävä, ne on taas kerättävä takaisin. Jouluvisiitin aikana luin tenttikirjaa iltalukemistona ja sain gradun taustatietojen keräämisen alkuun. Yritän tuon tiedekuntatentin saada alta pois helmikuussa, niin ei jää liian pitkäksi aikaa odottelemaan. Vastoin alkuperäisiä suunnitelmia hoidan seurakuntaharjoittelun jo keväällä, minkä jälkeen voin täysin keskittyä opintoihin ja hyvällä onnella valmistumiseen. Hieman huolestuttaa itsenäisten tehtävien määrä, sillä niiden tekemisestä on harmillisen helppoa luistaa. Ajattelin helpottaa tilannetta lukujärjestyksellä. Miten hyvin kykenen sellaista seuraamaan? Ei aavistustakaan. Toisaalta olen pitänyt selkeistä rutiineista ja aikatauluista, vaikka pieni joustovara ja mahdollisuuden hengähtääkin parin minuutin ajan. Opiskeluun liittyen olen melko toiveikas tulevan vuoden suhteen. Yritän ennen harjoittelua saada tarvittavat tentit hoidettua sekä kerätä gradua varten pohjatietoa niin hyvin kuin mahdollista, jotta varsinainen projekti sujuisi ilman suurempaa draamaa. Vastoinkäymisiltä tuskin vältytään, mutta vankan pohjan avulla työskentely sujuu varmasti paremmin.

Joulun aikana liikunta oli hieman erilaista totuttuun verrattuna. Lenkkeilin keskimääräistä enemmän. Jäällä kävin vasta tiistaina, mikä olikin todella mukavaa! Ystäväni oli nimittäin saapunut ulkomailta Suomeen käymään, ja kokeilimme yhteisharjoittelua pitkästä aikaa tutussa hallissa. Vaikka herätys oli aikainen, se ei menoa haitannut. Tiistaina palasin kotipuoleen jälleen, ja keskiviikkona poikkesin jälleen treenaamassa. Oli mukava huomata ettei neljän päivän tauko aiheuttanut ongelmia. Pienoisena yllätysonnistumisena on tullut lentävä vaakapiruetti, tai kameli jos tarkkoja ollaan. Kiitos hyvän ohjauksen, hyppy on kohtuullisen korkea ja toinen piruettikin pyörii paremmin. No, ei sentään jokaisella yrityksellä. Axelissa on tapahtunut jonkinlaista takapakkia, mutta luulen että asia korjaantuu harjoittelun myötä. Ongelma on lähinnä ponnistamisessa oikeaan aikaan sekä "jalan päälle" hyppäämisessä. Minulla on huono tapa ponnistaa liian varhain. Kaksoissalchow sen sijaan menee paremmin, ja onnistuu myös liitettynä ohjelmaan. No, sekin menee ajoittain pieleen. Olen viime aikoina yrittänyt harjoitella enemmän kaksoistulppia, mutta luulen että onnistuminen menee useamman kuukauden päähän ellei ihmeitä tapahdu. Kaksoisritti jatkaa hidasta etenemistä. Tänään olen menossa taas harjoittelemaan. Yhtenä tehtävänä "listalla" on ohjelman askelsarjan harjoitteleminen. Sain sellaisen mukamas hienon ajatuksen, että sarjan lopussa teen piruetin hieman erilaisesta lähtöstä, eli kolmosesta sisäänpäin. Ilmeisesti askelsarja sekoittaa keskittymistä siinä määrin, että yksi viidestätoista piruetista on onnistunut. Muun harjoittelun kannalta lämmin sää on osoittaunut eduksi. Eilen poikkesimme puolison kanssa urheilupuistossa, ja pääsin pitkästä aikaa laatikoiden kanssa leikkimään. Pehmeä ja märkä hiekka hankaloittivat hieman, mutta vielä hypyt onnistuivat. Innostuin myös "paiskomaan köysiä". Kenties noilla kahdella köydellä on jokin virallinen nimikin, mitä en vain tiedä vielä. On muuten erittäin tehokas harjoite ylävartalolle ja hiki tulee hetkessä! Ensi viikolla olisi sitten ensimmäinen kerta tanssiakrobatiaa, eli vaihtelua luvassa jälleen.

Tulevalla viikolla yritän panostaa gradumateriaalien tutkailuun sekä toivottavasti lisääntyvään tenttilukuun. Keskiviikkona pääsen kokeilemaan hieman kotimaan matkailua, tosin käytännön asioiden perässä. Onneksi aikaa on sen verran, että ehdin hieman kiertelemään aseman lähettyvillä ja kenties hemmottelen itseäni lounaalla jossain.

Oikein mukava viikonloppua kaikille!

lauantai 24. joulukuuta 2016

Rauhaisaa joulua!

Ja sitten koitti jouluaatto! Vaikka kuinka olen hokenut itselleni ettei lumi ole välttämätön osa joulua, nyt on myönnettävä että harmaa sää on hivenen masentava näky. Toisaalta se olisi masentava näky minä päivänä tahansa. Ehkei säätä sittenkään pidä sitoa joulumieleen? Lieneekö tämän ajatusketjun lopputulos se, että lumi ei edelleenkän ole välttämätön osa joulua, ilmeisesti kyllä. Viime yönä sain hieman viimeaikaisia univelkoja paikattua. Seuraavaksi edessä on hieman puuhasteltavaa, mutta leppoisaa sellaista. Kelistä huolimatta toivon ehtiväni hieman ulkoilemaan, mikä tuskin on aivan epärealistinen haave. Uskon myös että niitä pitkään toivottuja rauhoittumishetkiä tulee myös löytymään. Toisaalta en ajattele rauhoittumisen tarkoittavan ainoastaan paikoillaan olemista. Rauhoittuminen voi tapahtua myös pään sisällä, toisin sanoen sellaisten aktiviteettien parissa joiden avulla murheet ja stressi siirtyvät jonnekin riittävän kauas. Ehkä tämän vuoksi esimerkiksi ulkoilu on tärkeä osa päivää, siis aina kun sellainen on mahdollista.

Millaisia asioita näin jouluaattona nousee mieleen? Kunhan syrjään siirtyvät ne "pitäisi tehdä" -kategorian asiat, mietin usein millaiset asiat ovat tärkeitä jouluna. Olen jo vuosikausia kritisoinut jouluun liittyvää liiallista materialismia. Toisaalta lapsena sorruin sellaiseen itsekin, mutta ehkä materialismi jouluna on lasten oikeus. Koen kuitenkin olleeni erittäin onnekas jo lapsena, sillä lahjojen ohella sain oman henkilökohtaisen kuvani joulutunnelmasta. Joulupukki oli tietenkin jännittävä osuus. Joulupöytää opin arvostamaan vasta hieman myöhemmällä iällä, siis kouluikäisenä. Sitä ennen en voinut käsittää miksi pöytään piti kasata suuri määrä mitä hirveämpiä ruokia. Nykyään pidän lähes kaikista, vaikka en liharuokia harrastakaan. Tosin "setsuuri" on yksi pahimmista vihollisistani, ja jo sen haju saa vatsan kääntymään ylösalaisin. Syy: kumina. Visuaalisella tasolla pidän jouluvaloista ja kimalteesta, mutta kohtuullisissa määrin. Usein tuntuu siltä, että kohtuuttomus tahtoo iskeä jokaiseen osa-alueeseen. Luulen että pidän sellaisesta, mikä on mahdollisimman lähellä luonnollista. Esimerkiksi pakkasella lumihanki kimaltelee kuin vanhan ajan kiiltokuva. Pidän samalla tavalla kimaltelevista joulukoristeista todella paljon. Mikä lie symbolinen yhteys tässäkin on. Kulkusen kilinä on mitä jouluisin ääni. Kyseessä on kuitenkin heleä kilinä, ei sellainen migreenin laukaiseva mekkala. Kynttilät tuovat myös paljon tunnelmaa, etenkin kun sellainen on niin lähellä että lämpö ulottuu iholle (ilman palovammojen riskiä). Joulu syntyy siis pienistä asioista. On tuoksuja, visuaalisia kokemuksia ja ääniä. Toisaalta näistä nauttimisen mahdollistaa rauhoittuminen. On oltava aikaa keskittyä näihin kaikkiin. Siihen tarvita välttämättä täydellistä keskittymistä ja meditaatiota. Sen sijaan arkisten kiireiden on siirryttävä hetkeksi pois ajatuksista. Näin itse joulu saa tilaa. Se tila sille sallittakoon, sillä muille ajatuksille on aikaa sentään 364 päivänä vuodessa.

Mitähän se joulurauha käytännössä voisi tarkoittaa? Ensisijaisesti se liittyy luonnollisesti sopuun niin yksilö -kuin yhteisötasolla. Valitettavasti tällainen onnistuu harvoin. Toisaalta joulurauha voisi tarkoittaa myös irtautumista materialismista, ja toisaalta myös itsesyytöksistä liittyen mahdolliseen itsekkyyteen. Ehkäpä joulurauha antaa meille mahdollisuuden hyväksyä itsemme sellaisena kuin olemme kerran vuodessa. Toisaalta lienee tärkeää, että kerran vuodessa voimme ajatella myös muita ihmisiä, olla avuksi, tai ainakin muistaa heitä ja olla kenties tukena aina kun tarve on. Vaikka itsesyytökset saattavat toimia demoneina muistuttamalla vuoden muiden päivien itsekkyydestä, jouluna meillä on mahdollisuus keskittyä muihin ja itseemme hyväksyvästi ja huomioonottavasti. Tämä ei toisaalta estä saman asenteen ottamista esille myös vuoden muina päivinä. Tässä vaiheessa annan itselleni luvan myös kirjoittaa julkisesti uskonnollisesta näkökulmasta. Joulun syntynyt Jeesus -lapsi tuli lopulta vapauttamaan ihmiset synneistään oman kuolemansa kautta. Luulen että kuka tahansa, uskova tai ei uskova voi soveltaa tätä tapahtumaan omaan elämäänsä ja toimintaansa. Jos unohdamme toisten syyttelyn ohella itsesyytökset, saamme mahdollisuuden aloittaa "puhtaalta pöydältä", ja toimia tavalla, minkä näemme oikeaksi. Itse henkilökohtaisesti olen tästä mahdollisuudesta kiitollinen elämäni loppuun asti, ja mahdollisuuksien mukaan pidempäänkin.

Oikein rauhaisaa joulua kaikille!

perjantai 23. joulukuuta 2016

Yksi yö jouluun!

Enää yksi yö jouluaattoon! Valitettavasti sellainen lapsuuden ajan jännitys on jossain muualla, mutta sitäkin enemmän toivon lasten saavuttavan kyseisen tunnelman. Koska tämä joulu tulee vietettyä "maalla" (tai taajama-alueella jos tarkkoja ollaan) muun perheen kanssa, saan kuitenkin mahdollisuuden antaa mainittua tunnelmaa ja jännitystä kolmevuotiaalle neitokaiselle. Itselläni ei muistikuvia ole, mutta varmasti tuossa iässä jouluun liittyvä satumaailma on voimakkaimmillaan, ja on toivottavasti vielä pari seuraavaakin vuotta. Toisaalta mikään ei estä saavuttamasta sellaista aikuisenakaan? Myönnän että omalla kohdalla olosuhteet ja toisaalta omakin toiminta on hieman työntänyt joulua syrjään. Kiireitä on riittänyt, ja kun pakolliset kiireet on saatu alta pois, on luonnollisesti täytynyt järjestää uusia kiireitä. Jos siis jotain toivon tulevilta päiviltä, niin mahdollisuutta hiljentyä, nauttia, rauhoittua, hymyillä, nauraa ja vaikka tarpeen vaatiessa itkeä. Opintojen suhteen olen suunnitelmieni mukaisesti puoliksi lomalla, toisin sanoen lueskelen tenttikirjaan. Gradumateriaaliksi tarkoitettu kirja houkuttelisi kieltämättä ottaa mukaan! Yhtä kurssiarvosanaa vaille tämän vuoden suoritukset on saatu. Toukokuun työharjoittelupaikka varmistui myös, eli turvalliseen suuntaan ollaan menossa ja tavoiteaika valmistumisen suhteen vaikuttaa jopa realistiselta! 

Aiemmin harkitsin osallistumista tanssiakrobatian alkeiskurssille. Uskomatonta mutta totta, ilmoittauduin kurssille! Jatkokurssille en valitettavasti pääse liian myöhäisen kellonajan vuoksi. Mutta mikäli mahdollisuuksia tulee, jazz-tanssi voisi myös olla mielenkiintoinen laji. No, asia ja laji kerrallaan, katsotaan siis miten tuolla tanssiakrobatian kurssilla käy. Mikäli onnistun oppimaan jotain kuvan arvoista, yritän rohkaistua julkaisemaan jotain täällä blogin puolella. Liikuntatilanteissa tosiaan keskityn itse harjoitteluun siinä määrin intensiivisesti, että kuvaaminen ei ole ensimmäisellä sijalla. Viime päivinä olen päässyt jäälle varsin mukavasti. Kaksoissalchow menee usein jo osana ohjelmaa, myös axeleiden joukossa on yhä useammin kelvollisia yrityksiä. Seuraavaksi pitäisi saada lisättyä vauhtia ja korkeutta. Kaksoisritissä -ja flipissä rotaatioasento on kehittynyt syksyn aikana. Ritissä pääsen yhdelle jalalle vajaalla kierrosmäärällä, mutta kenties saan sitä harjoittelun myötä täytettyä. Kaksoisflipissä pääsin eilen ensimmäisen kerran oikealle jalalle, mutta vasen tahtoi tehdä tutun askelluksensa. Flippi menee selkeästi aggressiolla, kun taas ritissä tulee odoteltua enemmän. No, toisaalta lähtö kaarelta vaatii pientä odottamista. Kaksoistulppia olen myös yrittänyt tehdä, mutta alastulo ja täydet kierrokset ovat vielä vaikea kombinaatio. Askeleissä ei suoraan sanottuna ole tapahtunut mitään erityistä harppausta. Varmuus kasvaa toki tehdessä, mutta edistyminen on hidastunut siinä määrin että jokainen yritys tuntuu yhtä.. no, takkuiselta. Kisaohjelman askelsarjan ohella harjoittelen rittiaskeleita, kantakäännös-käännös -yhdistemää, kolmoskäänöksiä, chocktawia verkkaiseen tahtiin ja varsin kömpelösti sekä twizzle -käännöksiä. Yritän nykyään ottaa myös kädet mukaan. Pirueteissa harjoittelen hammasta purren istumapiruettia taaksepäin, siis paikoiltaan lähtien. Jotenkin se piikiltä lähteminen ei meinaa onnistua vieläkään. Lentävään vaakapiruettiin on tullut hieman lennokkuutta ja pysyn pystyssä useammin. Seuraava mystinen arvoitus on saada toinen piruetti siistiin asentoon. Tuossa elementtien harjoittelemisesta kisaohjelmaan liitettyinä on ollut se etu, että keskittymisharjoittelun ohella kunto on kasvanut. 

Tänään olisi tarkoitus siirtyä junalla vanhempien luokse joulua viettämään. Puoliso saapuu huomenna, samoin sisareni perheineen. Vaikka hulinaa tulee olemaan paljon, odotan huomista innolla. Tulevia päiviä odotan myös kovasti, sillä pääsen tapaamaan ulkomailla asuvaa ystävääni (joka siis on saapunut Suomeen). Toivottavasti rauhoittumisen ohella ehtii ulkoilemaan mahdollisimman paljon! Vaikka lumet päättivät siirtyä muualle, näyttävät kelit muuten suosivan ulkoilua. Toisaalta sekin on mukavaa, että ei tarvitse liukastella. 

Oikein mukavaa aatonaattoa kaikille!

sunnuntai 18. joulukuuta 2016

Opintojen etenemistä ja uudenlaisia treeniohjeita

Niin se aika vierähtää. Hetki sitten joulukuu oli vasta aluillaan, ja nyt jouluaattoon on viikko aikaa. Ne "pakolliset" valmistelut alkavat olla lähes valmiina, toisin sanoen lahjat. Tänä vuonna kiirettä on pitänyt sen verran paljon, että joistain enemmän tai vähemmän perinteistä on jouduttu luopumaan. Yksi sellainen on piparkakkujen leipominen puolison kanssa. No, onneksi kyseistä perinnettä on toistettu vasta kahtena vuotena, joten tämän yhden jääminen pois ei ole mikään katastrofi. Sellainen "joulumieli" tunnelmineen on tänä vuonna jäänyt kiireiden ja toisaalta pienoisten saavutustenkin varjoon. Miltään suurelta murheelta tämä ei kuitenkaan ole tuntunut. Uskon että tunnelma löytyy pian, etenkin kun vietämme aattoa tällä kertaa muun perheen parissa. On hauska nähdä miten pienimmät innostuvat ja jännittävät. No, pienin tuskin vielä ymmärtää jännittää, mutta kolmevuotias kummityttöni on kyllä löytänyt sen "joulun taian", mikä hyvällä onnella saapuu myös omien käsieni ulottuville. Tänään "Aliisan tonttupajassa" saatiin toinen lahja jopa valmiiksi, eli pussi tanssitarvikkeille. Ottaen huomioon tauon tällaisten käsitöiden tekemisestä lopputulos oli jopa hyväksyttävä. Toinen projekti valmistuu toivottavasti myös muutaman päivänä sisällä. 

Jotta opintojen priorisoiminen liikunnan rinnalla toteutuisi myös näissä teksteissä, aloitettakoon sen kategorian kuulumisista. Opiskelun suhteen uskaltauduin päästää itseni pienelle joululomalle pientä tenttilukua laskematta. Koska tenttikirjan aihe on suorastaan mielenkiintoinen, se käyköön myös vapaa-ajan lukemistosta. Jokunen päivä sitten sain virallisen tiedon siitä, että kandiopinnot ovat aikaan sopivaa ilmaisua käyttäen pulkassa. No, lumitilanne ei aivan tue kyseisen ilmaisun toimivuutta, mutta olkoon. Kunhan yksi opettaja kirjoittaa minulle suoritusmerkinnän, sen jälkeen voin tilata tutkintotodistuksen. Siitä taas seuraa totuttelu nimikkeeseen "teologian kandidaatti". Lienee siis hyvä varautua identiteettikriisin aineksiin. Potentiaalisen kriisin sijaan aikomukseni olisi kuitenkin aloittaa tammikuussa gradun rakentaminen. Kyseessä olisi enemmänkin tiedonhaku, missä tuskin ehtii tylsistymään. Kenties tulen katumaan päätöstäni, mutta en tee graduani jatkona kandityölleni, vaan siirryn toiseen aiheeseen. Toisaalta kandityöhöni liittyvät taustatiedot Suomen historian ja kirkkohistorian suhteen tulevan tosin tukemaan myös graduani. Koska kandityö on virallisesti hyväksytty, voin jopa paljastaa aiheen. Käsittelin työssäni Kuopion hiippakunnan alueen kiertokoulujen kohtaloa viimeisinä vuosia sekä yrityksiä tehdä yhteistyötä kunnallisen opetuksen kanssa. Kiertokoulujen opetussisältö ei vastannut kansakoulussa vaadittavia valmiuksia, minkä vuoksi kiertokouluihin kohdistui jatkuvaa kritiikkiä. Kuten arvata saattaa, taustalla näytti olevan pienoista valtataistelua kirkollisen ja kunnallisen opetuksen välillä. Kirkollisen alkuopetuksen, eli tässä kontekstissa kiertokoulujen opetussisältöä pyrittiin kyllä laajentamaan, mutta huonoin tuloksin. Käytetyistä materiaaleista ei koskaan selvinnyt, kuinka paljon yhteistyöhön liittyi konkreettista keskustelua. Tilanne vaikutti minunkin mielestäni lähes koomiselta, mutta toisaalta on hyvä muistaa, että samoihin aikoihin Kuopion hiippakunnassa piispanistuin siirtyi Ouluun, mikä saattoi osaltaan vaikuttaa käytännön asioihin. Kirkollisen alkuopetuksen kunniaksi on kuitenkin todettava, että juuri se mahdollisti esimerkiksi lukutaidon opettamisen ns. syrjäseuduilla, joihin kunnallinen opetus ei vielä yltänyt. 

Ja sitten liikunnan pariin! Viime viikolla kävin jäällä varsin ahkerasti, ihan vain innostuksesta. Uusi kisaohjelma rakentuu mukavaan tahtiin, nyt vain toivon että tämä toimii myös musiikin kanssa. Ohjelman alkuosa on miltei kopio vanhasta ohjelmasta, mutta jatko on erilainen. Askelsarjaan pitäisi saada reilusti enemmän vauhtia, mutta luulen riittävän monien toistojen auttavan tässäkin. Lentävä vaaka/kameli herättää hieman epäilyksiä, sillä viime aikoina olen ottanut tavakseni kaatua siinä harmillisen usein. Axelissa ja kaksoissalchowissa toiveikkuus sen sijaan lisääntyy. Hypyt pamahtavat yhä harvemmin tasaterälle, mutta aivan piikillekään eivät tahdo tulla. Axelissa sen sijaan rotaatio on usein täynnä, ja olen saanut lisättyä hyppyjä sen perään. Salchowiin saisi hiljalleen tulla hieman lisää korkeutta. Kaksoistulpin kanssa olen yrittänyt terästäytyä. Jotenkin riittävän korkeuden ja alastulon yhdistäminen on harvinaisen vaikeaa: joko tulen alas yhdelle jalalle mutta puolen kierroksen vajauksella, tai sitten 1,5 kierrosta tulee täyteen ja vasen jalka käväisee jäällä. Koomista kyllä, vasta nyt yksöistulpin tekniikka alkaa selkiytyä. Kaksoisritissä -ja flipissä on tapahtunut jälleen parannusta. Rotaatioasento on selkeämpi ja ritissä, ainakin osassa vasen jalka vain koskettaa jäätä ilman painonsiirtoa. Jälleen kiitän "apuvalmentajiani", jotka jaksavat ja uskaltavat mainita mahdollisista virheistä. Minulla nimittäin ryhti vetää kumaraan ilmassa. Tätä olen parhaani mukaan yrittänyt korjailla. Askelsarjaan lisäsin pirullisen kantakäännös-käännös -liikkeen, mihin yritän nyt saada varmuutta. Nykyään liike onnistuu molempiin suuntiin, vaikka alkusyksystä ei ylävartalo tahtonyt millään kääntyä. 

Voiko jäällä tehdä kuntoharjoittelua? Kyllä! Tällä kertaa lisään loppuosioon hieman harjoitteluohjeita, joissa ns. perusluistelutaito riittää. Myös hokkarit sopivat välineiksi, sillä hyppyjä tähän ei kuulu. Myös "kaunoluistimet" toimivat hyvin, kunhan potkutekniikka pysyy oikeana, eli sivusuuntaan aavistuksen verran takaviistoon. 
- 3-4 kertaa kentää tai kaukaloa ympäri perusluistelua vauhdikkaalla tempolla etuperin
- Keskiympyrällä (tai ympyrän muodossa) sirklausta etu -ja takaperin molempiin suuntiin (1-2 min. jokaista)
(pieni tauko)
- pujottelua 2 kertaa kentä ympäri
- makkaroita nopealla tempolla 2-3 kertaa kenttää ympäri (muista joustaa polvista vaikka reisilihaksesi ovat hapoilla ensimmäisen kymmenen sekunnin jälkeen)
- Tasapainoharjoittelua: vaakaliukua kaarella (3x molempiin suuntiin, käytä selkälihaksia jalkaa kannatellessa) Huom, jos vaaka tuntuu liian hurjalta, voit kokeilla esim. kukkoliukua nostamalla vapaan jalan koukkuun)
- nopeita makkaroita jälleen, mutta toiseen suuntaan
(tauko)
- Kentän päädyissä kunnon vauhti, ja pitkillä suorilla kyykkyyn, ylös, kyykkyyn, ylös jne. x3
- Loppuverryttelynä perusluistelua kenttä kerran ympäri. 

Miksi tehtä tuollaista? No, mikäli kunnon kohottaminen on liian ylimarkkinoitu tavoite kaiken fitness -huuman keskellä, esimerkiksi siksi ettei seuraavana päivänä tarvitse edes miettiä jalkojen käyttämistä? Hyvä on, vakavoidun. Aiemmin skeptisenä kannatukseni kuntoluistelua kohtaan nousi yhdellä kerralla. Syke saadaan korkealle ja reisilihakset saavat varmasti riittävästi huomiota. Tasapainoharjoitukset puolestaan vaikuttavat myös keskivartalon lihaksiin, etenkin syviin. "Miinuksena" tässä treenissä on se, että perusluistelutaitoa on oltava. Sirklausosion voi jättää pois, tai vaikkapa keskittyä sirklauksen harjoittelemiseen. Hokkareilla liukujen tekeminen vaatii hieman rohkeutta ja kykyä nauraa itselleen (ihan niinkuin muukin luistelu luistimista riippumatta). Myös jarrutustaito on tärkeä, etenkin jos jäällä on muitakin. Toisaalta ajoitus ratkaisee. Luisteluradoilla varhaiset aamut lienevät mahdollisuus saada privaattiaikaa. Jäähalleissa ollaan taas yleisöluisteluaikojen varassa. Toisaalta onnistuessaan kuntoluistelu takaa pienoista vaihtelua sekä varsin tehokasta harjoittelua. 

Tuleva viikko.. otan rennosti aina kun mahdollista. Toki tuo yksi käsityöprojekti täytyy saada valmiiksi, mutta se on turvallisella mallilla. Huomenna olisi treenit iltasella, mihin menen erittäin mielelläni. Tiistaina pääsen testaamaan taitojani luistelun opettajana, mitä odottelen innolla ja mielenkiinnolla. Mitään jyrkkiä tavoitteita en aseta tulevalle viikolle. Tosin ulkoilu voisi olla toivottavaa aktiviteettia. 

Oikein mukavaa kohta tuleva viikkoa kaikille! 


sunnuntai 11. joulukuuta 2016

Lähestyvä joulu, treeniä ja ärsyttävän terveellinen smoothie

Joulukuu etenee hurjaa vauhtia eteenpäin. Tarvittavat jouluvalmistelut ovat turvallisessa pisteessä, mikä osaksi johtuu matalista tavoitteista. Muutaman koristeen olen sentään saanut laitettua, ja puolisen tyttären kanssa siirryimme pianonsoitossa parin joululaulun pariin. Itsekin myönnän sellaisia soittaneeni ja laulaneeni, mutta niin ettei kukaan kuule. Valitettavasti tässä ihanassa ajatuksessa on ajoittain vaikea elää, sillä olen kiusallisen tietoinen talon huonostoa äänieristyksestä. Ja kiitos joskus otettujen laulutuntien, ääneni ei ole kaikkein hiljaisin. Vaikka jouluruuat -ja herkut ovat jääneet vähälle, tässä olisi milteinen jouluisen makuinen smoothie, lusikoitava sellainen:

1 persimon
1 porkkana
(hieman leseitä)
sitruunamehua
piparkakkumaustetta
palanen tuoretta inkivääriä
(1 tl psylliumhiutaleita)
(vettä)

Terveysintoilua tai ei, itse ainakin pidin mausta ja tämän kaiken järjen mukaan pitäisi edes hieman vahvistaa puolustuskykyä. Mikäli puolustuskyky ei kohdistu flunssaan, ehkä sitten johonkin muuhun. Päivä terveyssmoothien ohella oli varsin luistintäytteinen. Ei, tämä ei ollut kirjoistusvirhe. Sain vanhat luistemi myytyä. Vaikka luistinpari on antanut hyviä muistoja, jalka -rukkani eivät kelpuuta niitä lainkaan, minkä vuoksi luopuminen ei ollut vaikeaa. Koomista kyllä, kaupasta ostin sitten luistimet kolmevuotiaalle, en tiedä miten innokkaalle jääprinsessalle. Ainakin tuo Minni -luistin oli varsin prinsessamainen ensiluistin! Jos minun aikanani olisi ollut tuollaisia saatavilla, olisin ollut myyty saman tien! Varmaankin 80-luvun loppupuolella tällaisia ensiluistimia oli, mutta kaunoluistimien saatavuus oli kenties parempi. Omat luistimeni olivat varmaankin peritty joltain tutulta tai sukulaistelta, mistä kylläkään traumatisoitunut. Toivottavasti näillä "Minneillä" on mukava harjoitella, ja saa nähdä pysyykö opettajakaan pystyssä. Välillä mietin, että minullekin voisi tehdä hyvää kokeilla luistimia ilman kärkipiikkejä. Ehdin hetken aikaa iloita vapautuneesta tilasta, kunnes aloin taas pohtia ulkoluistimien hankkimista. Hyvä on, minulla ei taida olla varaa kritisoida esimerkiksi kenkiin kohdistuvaa addiktiota. Siis kenkien ostamiseen lähinnä, jättäkäämme muut mieltymykset tällä kertaa sikseen.

Viikonloppu on sujunut kohtuullisen leppoisasti. Olen tosiaan esseetäni naputellut verkkaiseen tahtiin, mutta turvallisella etenemisellä. Koska puolisoni ystävällisesti mahdollisti eilen minulle lisää vapaa-aikaa, pääsin kirjastoon hakemaan tenttimateriaaleja. Samalla reissulla metsästin nuotteja joululauluihin, ja mukava määrä löytyi niitäkin. Kotona odottikin ruoka valmiina, ja hyvää oli! Tällainen on kyllä arvostettavaa autuutta erityisesti kaiken kiireen ja menemisen keskellä! Onneksi nyt joulun alla ehtii vähän perehtyä muuhunkin aktiviteettiin. Yhden kirjontatyön näpertäminen on ollut oikeaa hermolepoa. Ensi viikon aikana pääsen kokeilemaan akryylimaalia kangasvärinä. Aivan 100%:sta lomaa en jouluna pidä, sillä tiedekuntatenttiin lukeminen on saatava alkuun. Sen kuitenkin olen päättänyt, että luen ilman suurempia tavoitteita. Pääasia että rutiini säilyy, oli sivumäärä sitten kaksi tai viisikymmentä yhtä päivää kohden. Mitään pakkolepoa (tai tarvetta sellaiseen) en haluaisikaan, mutta mahdollisimman paljon sellaisia asioita ja tekemisiä, joihin aika ei muuten riitä. Jotenkin tämä joulun odottaminen sujuu mukavasti, kun melkein jokaiselle päivälle on jotain mukavaa. Huomenna pääsen jääharjoituksiin erittäin mukavan joukon kanssa. Tiistaina myös, mutta yleisövuorossa. Keskiviikkoa odotan erityisesti siksi, että pääsen kyläilemään sisareni luokse. Keskustelu, voivottelu ja nauraminen hölmöilylle ovat livenä aina aivan eri asia kuin chatin välityksellä. Samalla pääsen kuulemaan aurinkoisen kolmevuotiaan filosofisia pohdintoja sekä katsomaan mitkä reaktio on kun uudet "Minnit" saadaan jalkaan. Ja tietenkin pääsen tervehtimään oikein rentoa herrasmiestä, joka voisi minullekin opettaa miten jaksaisi hymyillä niin paljon. En tosin tiedä auttaako maito kohdallani.. kyseinen maito sisältää siinä määrin laktoosia, että hymy taitaa hyytyä varsin nopeasti.

Pysytelkäämme alkuun hetkisen aikaa jäältä poissa. Kai tällä voi ainakin osittain kehua: en ole pyörtänyt päätöstäni kokeilla tanssiakrobatiaa. Itse asiassa olen alkanut harjoitella siltakaatoja ja kokeillut "illusion turn" -liikettä. Kaatumatta se onnistuu ja jalka nouseekin jonkin verran, mutta käsillä on otettava hieman tukea. Ja puhtaus.. ei hätää, paikalla ei ole peiliä, joten asiaa ei tarvitse miettiä. Vähemmän kehuttavaa on se, etten ole saanut aikaiseksi ilmoittautua. Täytyy siis laittaa näkyvälle listalle. Tangolla ole aloittanut varovasti, ehkä liiankin varovasti. Toisaalta laatu on saanut enemmän huomiota. Olen saanut harjoiteltua ayshaa myös toisella puolella. Itse asentoon en vielä pääse, mutta nyt käsien siirtyminen onnistuu jo pareammalla varmuudella. En ole vieläkään oppinut lähtöä alakautta, mutta sitäkin tulee yritettyä. Ylipäänsä yritän tällä hetkellä keskittyä myös "huonon puolen" harjoittamiseen niin pitkälle kuin mahdollista. Tangon kanssa on tauon vuoksi pientä "ujostelua", mutta säännöllisellä harjoittelulla varmuutta ja voimaa tulee enemmän. Harjoittelu ei ole päivittäistä, mutta pyrin 2-3 kertaan viikossa. Tankotanssi on pääasiassa "oheislaji", mutta en ota sitä niin vakavasti, vaan temppuilen kykyjeni mukaan. Kuten muussakin liikunnassa, hauskuus on pääasia.

Jäällä laajensin eilen aloittamaani harjoittelutyyliä, eli elementtien yhdistämistä kisaohjelman mukaan. Valitettavasti joudun pikaisesti tekemään varmaankin uuden ohjelman, sillä säännöt sallivat 20 sekunnin lisäajan. Tämä uusi (tai aika yleisesti käytössä oleva) harjoittelutyyli osoittautui erittäin tehokkaaksi, sillä keskittymiskykyä vaaditaan enemmän. Torstaina esimerkiksi kaksoissalchowin onnistuminen tuntui mahdottomalta, mutta eilen sain pari menemään jo kohtuullisesti. Sooloyrityksen taso jäi saavuttamatta, mutta ehkäpä harjoittelemalla helpottaa. Eilen axelin kanssa oli jostain tuntemattomasta syystä ongelmia. Oli keskittyvä todella paljon että edes jokunen kohtuullinen yritys tuli. No, sellaisia päiviä vain on vailla selitystä. Joskus jokin ei onnistu ja jokin muu taas kyllä, joskus ei mikään. Viime sunnuntaina saatujen vinkkien jälkeen tulppiin tuli varmuutta ja korkeutta. Kaksoistulppia olen kokeillut hieman toiveikkaimmin mielin. Kyseinen hyppy pitäisi saada vain kunnolla työn alle, ei vain lisänä. Ritti ja flippi menevät aika samaan tapaan, mutta ritissä joukkoon mahtuu usein yksi tai kaksi melkein onnistunutta yritystä. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että vasemman jalan luistimen piikit vain pyyhkäisevät jäätä, mutta paino on oikealla. Pikku hiljaa.. istumapiruetti taaksepäin ei taas tahdo onnistua lainkaan. Oheisharjoitteluun liittyen tässä olisi pieni reisirääkki minkä olen ottanut käyttöön muutamana päivänä viikossa. Joudun tosiaan vähän vielä varomaan lonkan kanssa, mutta kyllä tämäkin sarja puree:

-jännehyppyjä 5-6 x 3
- "mountain climbing" 20 kertaa (yht. 10 molemmilla jaloilla)
- samassa asennossa hyppy kyykkyasennosta punnerrusasentoon 10 kertaa

Olen tehnyt tätä kolme täyttä sarjaa sekä  vajaan. Ensi viikolla yritän lisätä neljänteen vajaaseen sarjaan toisen setin jännehyppyjä. Tätä hyppypainotteista sarjaa seuraavat yleensä staattisemmat liikkeet, kuten askelkyykyt, yhden jalan kyykyt sekä kyykyt kahvakuulan kanssa. Myös pohjetreeni on hyvä liittää mukaan, mikäli hyppyihin haluaa korkeutta. Tavoitteena on kuitenkin saada hyppyihin korkeutta, ei muotoilla lihasmassaa. No, sekin tulee pienenä (tai ei enää pienenä) sivutuotteena. Vaikka en ole mikään asiantuntija, voin parhaani mukaan kirjoittaa toivotuista aiheista, ainakin liikuntaan liittyen. Ns. oikeaoppisuutta ei tosin kannata odottaa.

Näiltä näkymin lienee aika toivottaa jälleen oikein mukavaa viikonlopun loppupuolta! Älkää liikaa välittäkö tontuista, heillä kun ei ole parempaa tekemistä kuin vakoilla muiden tekemisiä. Mokomat ulkokultaiset pikku-ukot, aina arvostelemassa..

torstai 8. joulukuuta 2016

Loppuviikon kuulumisia ja pieniä onnistumisia opinnoissakin

Viimeisen esseen valmistelu on alkanut, toisin sanoen materiaalien lukeminen. Kirjoittaminen täällä tosin on luonnollisesti järkevämpi ratkaisu kuin keskittyminen koulutehtävään. Miten asian perustelisin, en tiedä. Ehkä juuri tuo kysymys vailla vastausta määrittelee priorisoinnin? Valitettavasti en vakuuttunut itsekään, joten antaa asian olla. Kuluneen syksyn aikana on tullut opiskelun suhteen työskenneltyä harvinaisen paljon suhteessa olosuhteisiin. Mikään huipputehokas suorittaja en ole, mutta etenemisnopeus on kohtuullista, mikä saa ainakin tällä hetkellä riittää. Näin jälkeen olen helpottunut etten esimerkiksi praktikumin ohelle ottanut lisätehtäviä, sillä suhteessa opintopistemäärään työmäärä oli todella suuri. Siihen päälle muuttoprojekti ja sitä seuraava sopeutumisprojekti. Tietenkin haluan mahdollisimman pian yliopistosta pois ja mieluiten tutkinnon kera, mutta toisaalta olisi mukava myös nauttia opiskelusta. Tällä viikolla tulivat suoritusmerkinnän myös kandityöstä ja kypsyyskokeesta, eli se työ on virallisesti hoidettu. Seuraava projekti onkin gradun suunnitteleminen ja työstäminen. Tavoitteena olisi kevään aikana perehtyä materiaaleihin ja saada jotain tekstiäkin aikaiseksi, ja osallistua sitten syksyn seminaariin. Toki keväällä on edessä järkyttävän laajuinen tiedekuntatentti, mutta lukemalla siitä kenties selviääkin. 

Kelit ovat vaihdelleet taas siinä määrin, että liikkuminen ulkona ei ole ollut aivan helpoimmasta päästä. Lämpötilat tahtovat heitellä radikaalisti molempiin suuntiin, minkä seurauksena joko sataa, tai on viimaa ja pakkasta. Tietenkin sellainen seitsemänkin asteen pakkanen tuntuu todella purevalta lämpöasteiden jälkeen, ja siihen tuuli päälle. Yhteistä näillä keleillä on kuitenkin yksi asia: liukkaus. Vaikka jäällä viihdyhkin, tepsuttelen liukkailla teillä hyvin arasti ujoa pingviiniä muistuttaen. Toisaalta olen tyytyväinen siitäkin, että ulkoilun määrä on lisääntynyt selkeästi kuluneiden viikkojen aikana. Sunnuntaina testasin hieman toisen ryhmän kanssa iltaharjoituksia. Vaikka ryhmässä taitotaso vaihteli laidasta laitaan, aktiivinen hyppiminen kyllä varmisti ettei tarvetta esimerkiksi hyötyliikuntaan ollut! Axelia laskematta jokainen hyppy tuli käytyä läpi niin yksöisenä kuin kaksoisena. No, lutzia on uskaltanut kokeilla. Ritti ja flippi sen sijaan alkavat sujua. Jostain syystä flipissä on enemmän lennokkuutta, mutta alastulossa taidan kumartaa vaistomaisesti, minkä seurauksena vasen jalka ei asianmukaisesti pääse siirtymään taakse. Kaksoisritti edistyy hiljalleen, nyt odotan sitä päivää kun alastulo onnistuu kunnolla. Muutamalla harjoituskerralla pari hyppyä (erittäin monesta) on onnistunut jopa niin, että vasen jalka vain hipaisee jäätä. Olen harjoitellessa yritänyt harjoitella elementtejä niin, että ne kuuluvat kisaohjelman osiin. Tämä kieltämättä vaatii aika tavalla keskittymistä! Erityisesti kaksoissalhow on hankala saada onnistumaan edes sillä tasolla miten se yksittäisenä onnistuu. Pirueteista taistelen vielä rittipiruetin kanssa. Vaikka olen (toivottavasti) päässyt kiinni tekniikkaan, pyöriminen on vielä varovaista ja etukumara tahtoo tulla mukaan. Toisena vähintään yhtä ärsyttävänä liikkeenä aloin harjoitella istumapiruettia taaksepäin. Jotenkin se piikillä pyöriminen oikealla jalalla on vain niin vaikeaa! Toisaalta taas paljastuu lajin rasittava puoli: toistoja x niin paljon kuin kärsivällisyys antaa myöten ja siihen muutama päälle. 

Kuten alussa tuli todettua, edessä on viimeisen esseen työstäminen. Aikaa on turvallisesti maanantaihin asti, mutta yritän tulevan parin päivän aikana saada mahdollisimman paljon aikaiseksi. Silloin loppuajan voi käyttää hieman leppoisammin. Tänäään olisi tarkoitus poiketa jäällä, yleisövuorossa kylläkin. Mikäli vapaita hetkiä (tai kykyä hyödyntää niitä) löytyy, meneillään on pari käsityöprojektia. Toisaalta sellainen puolituntinen ja vähempikin aika on juuri sopiva tällaiseen hommaan. 

Oikein leppoisaa loppuviikkoa kaikille!

lauantai 26. marraskuuta 2016

Se olin "minä", mutta nyt se olen "minä"

Tähän aikaan vuodesta aikaa ajatuksille tuntuu löytyvän pahimmankin kiireen keskellä. Loppusyksy on opiskelussa monella raskainta aikaa, eikä käytettävää aikaa riittä liioin pelkkään olemiseen. Minulla tuota ajatteluaikaa syntyy merkillisesti juuri näihin aikoihin kenties siksi, että viime viikolla hoidin vuosittaisen velvollisuuteni: vanhenin jälleen yhdellä vuodella. 31 vuotta.. onneksi en nähnyt itseäni 18-20 -vuotiaana, sillä sen aikainen visioni itsestäni 31-vuotiaana oli hieman toisenlainen. Lisäksi ajatukset, ihanteen ja arvot ovat käyneet läpi suuria muutoksia. Aluksi mietin, että jos olisin saanut tietää kymmenen vuotta sitten millainen minusta tulee, en olisi tohtinyt katsoa enää peiliin. Nämä ajatukset liittyvät pääasiassa sen aikaiseen arvomaailmaan sekä hivenen epärealistisista ja suorastaan pinnallisista tulevaisuuden näkymistä. Nyt kun tarkemmin muistelen, minulla ei ollut aavistustakaan mitä haluan tehdä. Yksi varsin epärealistinen haave oli, mutta olen iloinen ettei se toteutunut. Taisin nähdä itseni naistenlehtien lähes häpeällisenä stereotyyppinä, ja luonnollisesti 31-vuotiaana elämä ohi. Minulla piti olla jokin järkevä ammatti, mahdollisesti toimistotiloissa. Vapaa-ajallani siemailisin tyylikkäästi lasillisen viiniä, mutta tietenkin järkevissä määrin. Minulla piti olla 2-3 lasta, joista vanhin olisi lähestymässä kouluikää.

 En tiedä miten olin ajoittanut suunnitelmani, sillä haaveilin työskenteleväni musiikin parissa, mieluiten soittajana. Vaikka itse sanonkin, olin pianonsoitossa melko taitava, mutta vaadittava taso oli valovuosien päässä. Nyt muistankin, musiikinopettaja oli toiveammattini, ja vapaa-ajalla haaveilin esiintyväni. Millaisin lähtökohdin toteutin haavettani? Ilman taustaa musiikkiopistossa oletin oppivani kaiken. Tarinan loppua ei varmaankaan ole vaikeaa arvata. Mainittakoon että myös minulle on ikuinen mysteeri, kuinka elättelin näitä haaveita vieläpä tosissani. Kun todellisuus iski päin kasvojani, oli musiikki jäädä kokonaan pois harrastuksista. Vähitellen hyväksyin tulevaisuuteni, jossa musiikki tulisi olemaan vain harrastus. Ajan kanssa huomasin, ettei tämä haitannut. Sitä paitsi jännitin kovasti soittamista julkisesti, ja jännitän vieläkin. Soitan mielelläni klassista musiikkia, mutta yhdenkin kuulijan kera sekoan nuoteissa. Vain laulaminen onnistuu ilman suurempaa jännitystä, vaikkei ilmankaan sellaista. Pahoittelen tätä narsistista lisäystä, mutta minua yritettiin kannustaa Idols -ohjelmaan. Ajatus houkutteli korkeintaan puolen sekunnin verran, sitten tein mieluummin sitä mistä pidin aidosti: lauloin tilaisuuksissa joissa laululla on mahdollisuus ilahduttaa. Teknisesti en ole huippuluokkaa, mutta valituksiakaan en ole kuullut, paitsi kappaleista välillä: "Sinulla on ihana ääni ja osaat laulaa, mutta tuo kappele on hirveä!" Tai kenties tämä oli siloiteltu versio lauseesta: "En kestä kuunnella lauluasi, joten voisitko pitää turpasi kiinni?". Olen tyytyväinen nykytilanteeseen. Saan hyödyntää musiikkia ilahduttaakseni ihmisiä. Jos en muita, niin ainakin saan kuunnella omaa ääntäni ylhäisessä yksinäisyydessäni. Tässä voisikin siteerata yhtä suurimmista hiteistä: "Yksi varsi jäikin, on se hyvähän on näinkin, sammakko se päivänvarjon siitä saa". Kokemus se on tämäkin. Ensimmäisen kerran elämässäni samaistun sammakon ajatuksiin.

Sammakoista toiseen aiheeseen, vaikka väri pysyykin samana. Kymmenisen vuotta sitten (ja aiemminkin) asennoiduin armeijaan ja isänmaallisuuteen varsin kielteisesti. "Piis, laav änt häppines". Asenteeni armeijaan on muuttunut toisenlaiseksi, ja 20-vuotias minä kauhistelisi jos olisi tiennyt. Toisaalta kauhistusta olisi riittänyt lähinnä siihen asti, kunnes 20-vuotias minä olisi jaksanut kuunnella tarinan loppuun asti. Muistan paheksuneeni puheita voitokkaasta Suomesta, joka sai "ryssänkin" perääntymään. Talvisota, talvisota, talvisota jne. Olin lopen kyllästynyt koko sanaan. Pasifismi ja työläisten olojen parantaminen kuulosti mukavalta vaihtelulta, ja sitä paitsi oikeudenmukaiselta. Armeija opettaisi nuorukaisia vain tappamaan, mikä olisi kaukana sankariteosta. Myös maailmanrauhan saavuttaminen vaikeutuisi, jos tappaminen ja tappelu olisivat ensisijaisia toimintatapoja. Siviilipalvelus olisi näin ollen suurempi sankariteko. Kymmenen vuoden aikana ehdin ajatella, ehkä ajoittain liikaakin. Nykyään asenteeni varusmiespalvelukseen on myönteisempi. Kunnioitan veteraaneja ja olen kiitollinen heille siitä kaikesta, mitä he sota-aikana tekivät. Toisaalta olen äärimmäisen pahoillani siitä, mitä kaikkea he joutuivat kokemaan. Minusta on äärimmäisen epäreilua, että moni rauhaa rakastava ihminen joutui tappamaan. Sotatila kuuluu niihin ääripäihin, joissa ihmisen on helppo tiukan paikan tullen vain toimia. Olisipa tietoisuus teoista jäänyt pimentoon. Vapauden hinta on ollut kova, ja vaatinut veronsa vielä vuosikymmeniä myöhemmin. Nykyään minulla on monia mielipiteitä varusmiespalveluksesta (vai asepalvelus?). Jos unohdamme hetkeksi sodan brutaaliuden, näen varusmiespalveluksen mahdollisuuksi oppia toimimaan ryhmässä sekä noudattamaan käskyjä. Jälkimmäisestä usein valitetaan, ettei armeijassa saa ajatella itse. Omalta kohdaltani voin todeta, että käskyjen noudattaminen on usein paljon vaikeampaa, kuin toimiminen vain oma tahdon mukaisesti. Kyky toimia käskyjen mukaisesti ei siis ole puute, vaan merkittävä vahvuus josta tulevaisuudessa voi olla suurikin hyöty. Myös kyky toimia ryhmässä lienee erittäin hyödyllinen, etenkin näinä aikoina, kun kommunikointi ja yhteistyö tapahtuu teknologian kautta. Tuskin fyysisen kunnon kohoaminenkaan on negatiivinen asia.

Asia ei kuitenkaan ole aivan yksiselitteinen. Armeijaa tarvitaan ensisijaisesti ilmiössä nimeltä sota. Itse näen sodan tilana, johon on päädytty kun kaikki on jo mennyt mieleen. Voittajia ei siis ole, pelkkiä häviäjiä niin siviilissä kuin rintamalla. Vaikka näin itsenäisyyspäivän lähestyessä hehkutetaan Suomen torjuntavoittoa, olisi väärin kieltää sodan toinen puoli: tappaminen ja tapetuksi tuleminen. Paraateissa nähtävä koneisto on näyttävää ja uhkaavaakin. Ne eivät kuitenkaan vain säikäytä vihollista, paitsi jos hyvin käy. Nuo koneet ovat suunniteltu tappamaan. Sodankäynti ei ole videopeliä. Jos tulet tapetuksi, sinulla ei ole "varaelämää". Peli on sillä selvä. Vaikka armeija on monelle ns. siirtymäriitti kohti aikuisuutta, näen tärkeäksi myös sen synkemmän puolen huomioimisen. Olen äärimmäisen kiitollinen heille, joilla on ollut rohkeutta palata tuohon aikaan ja kertoa, mitä todella tapahtui.

Entä se kiistelty siviilipalvelus? Joskus pidin siviilipalvelusta parhaimpana vaihtoehtona. Aivan kuten varusmiespalveluksen kohdalla, minulla ei ole yksiselitteistä mielipidettä. Jos siviilipalveluksen aikana työskentelee esimerkiksi hoivakodissa, koulussa yms. ja hoitaa tehtävänsä lojaalisti ja huolella, voi antaa kohderyhmälle paljon. Jos palvelusajan taas käyttää mieluummin lusmuiluun ja "pelleilyyn", en voi valitettavasti antaa kannatustani. Olen kuullut ja osaksi törmännyt tällaisiinkin tapauksiin. Siviilipalveluksessa yksilö voi antaa itsesään paljon, ja samalla edistää uraansa. Mikäli ajan käyttää järkevästi, en osaa nähdä tässä vaihtoehdossa mitään negatiivista. Ymmärtääkseni siviilipalvelusta pyritään yhdistämään toimintaan "kotirintamalla". Tässä kohtaa en osaa sanoa taaskaan yksipuolista mielipidettä. Ns. kotirintamalla tarvitaan osaavia henkilöitä. Toisaalta siviilipalveluksen yhdistäminen sotatilaan tuo omat haasteeensa, sillä ainakin osa valitseen kyseisen vaihtoehdon pasifismin nimissä. Varsinainen umpikuja siis. Nyt kun tarkemmin mietin, ehkä se yli kymmenen vuotta nuorempi minä ei häpeäkään niin paljoa kuin oletin. Tiedostan edelleenkin sodankäynnin varjopuolen, ja toivon näin ollen rauhaa. Valitettavasti pysyvä rauha ei taida olla mahdollinen. Meillä ihmisillä on taipumus haluun saada valtaa. Toisaalta haluamme turvaa. Haluamme myös olla arvoisessamme asemassa oman ryhmämme kanssa. Välillä haluamme varallisuutta, mutta parhaimmat lähteet eivät aina ole saatavilla. Tällaiset asiat johtavat pahimmillaan sotatilaan. Ehkä se nuorempi minä nyt ymmärtää paremmin asennoitumistani.

Onko jokin pysynyt samana? Ehkä ei aivan identtisenä, sillä aika muuttaa objektinsa muotoa kuin merivesi kiviä rosoisesta sileäksi. Ulkoisesti ikä on tehnyt tehtävänsä, ja niihin muutoksiin lienee hyvä vain alistua, tai jättää omaan arvoonsa. Silti joitain asioita on pysynyt. Boikotoin edelleenkin samoja kohteita kuin ennenkin, tosin Niken tuotteisiin olen sortunut. Olen edelleenkin pesco-vegetaristi, tosin vain makusyistä (se siitä enkelin sädekehästä). Pidän edelleenkin klassisesta musiikista. Goottityylistä luovuin hiljakseen epäkäytännöllisyyden vuoksi. Toisaalta koen olevani siihen liian vanha, tai enemmänkin kasvaneeni sen yli. Ehkä joskus innostun uudestaan. Goottityyli kylläkin muistuttaa minua elämästä, mitä en enää kaipaa. Kai se aika oli jonkinlaista itsensä etsimistä, mitä koko elämä taitaa kylläkin olla. Luulen että monien arvojen ja ihanteiden runko on säilynyt ennallaan. Niistä on vain rönsyillyt uudenlaista oksistoa. Lienen luonteeltani siinä määrin jääräpää, että en edes kykenisi vaihtamaan mielipiteitäni ääripäästä toiseen. Välillä mietin, että ovatko esimerkiksi boikottini lähinnä tottumuksia, joiden seuraaminen on kuin rutiini muiden joukossa. Ehkä mekaanisimman arjen keskellä näin onkin.

Luulen että voin hyvän omantunnon kerta olla sinut nuoremman minäni kanssa. Myös nykyinen minä voi katsoa silmästä silmään edeltäjäänsä, sillä alkuperäinen rakenne on säilynyt, tai ainakin merkittävät osat siitä. Vaikka ajallinen arviointi ja visioni itsestäni 31-vuotiaana menivätkin pieleen, olen ottanut opiksi tekemistä virheistä. Valitettavasti monet virheet tarvitsevat toistamista ehkä elämäni loppuun asti. Kertaus on opintojen äiti? Ehkä näillä eväillä on edes hieman turvallista katsoa eteenpäin.

sunnuntai 20. marraskuuta 2016

Entä se muu elämä?

Eilisten hajanaisten pohdintojen jälkeen aloin todella miettiä, että onko minulla muuta elämää liikunnan ja opiskelun ohella. Juuri tällä hetkellä erittäin huonosti, mikä toisaalta johtuu ajankohdasta. Mitään kalendaarista syytä tilanteeseen ei suoranaisesti ole, paitsi että loppusyksy on opintojen suhteen hektisintä aikaa siinä missä huhtikuun loppupuolikin. Tällä hetkellä tehtäviä ja lukemista riittää jokaiselle päivälle, ja samalla ilmassa on aika tavalla jännitystä. Lisäksi on tehtävä suunnitelmia kevään varalle, eivätkä suunnitelmat saisi jäädä pelkän pohdinnan tasolle. Yhteenveto: opiskelu teettää enemmän töitä näihin aikoihin. Jotta rutiinilla tapahtuva opiskelu onnistuisi, on ajanviettoa ja muuta aikaa yksinkertaistettava. Myös kotityöt pitäisi saada tehdyksi, minkä seurauksena jokaiseen aktiviteettiin ei pääse, eikä oikeastaan ehdikään panostaa niin paljoa. Myös sosiaalinen elämä kapeutuu, vaikka en voi kehuskella sen laajuudella muutenkaan. Tapaan mielelläni ihmisiä, mutta en päivittäin, enkä aina eri ihmisiä. Ehkä joku diagnosoi minut äärimmäisen epäsosiaaliseksi, mutta itse kyseen olevan vain tarpeesta myös omaan henkilökohtaiseen aikaan.

Mitä teen opiskelujuttujen ja jäähallin ohessa? Juuri nyt en paljoakaan, mutta yritän aina luovuttaa edes yksittäisiä minuutteja jollekin muulle toiminnalle. Minusta on todella mukava kävellä pitkiä kävelylenkkejä puolison kanssa, katsoa joitain yksittäisiä tv-sarjoja, tai peräti elokuvia jos aikaa sattuu löytymään. Iltaisin luen romaaneja ja elämäkertoja. Nyt "aivot narikkaan" -lukemistona on Enni Mustosen kirjasarjasta kolmas osa. Välillä luen selviytymistarinoita aina sota-ajasta nykypäivään. Hieman kevyempänä lukemistona olen pitänyt suomalaisten, sota-ajalla ja siitä eteenpäin työskennelleiden balettitanssijoiden tarinoista. Viimeksi luettu Heikki Värtsin tarinaa suosittelen lämpimästi kaikille aiheesta kiinnostuneille! Käsityöt ovat jääneet ruutinien tasolle, mikä käytännössä tarkoittaa neulomista siinä vaiheessa, kun jumpat ja kouluhommat ovat päivän osalta päättyneet. Joulun alla toivon että aikaa riittää, mutta toisaalta myös että saan aikaiseksi kokeilla taas ompelemista.

Myös ruuanlaitto on mukavaa puuhaa, ainakin silloin kun aikaa on riittävästi, ja kun saa kokeilla jotain uutta. Eilen esimerkiksi kokeilin taas peltileipää, mihin lisäsin tällä kertaa gram -jauhojen ohella hieman härkäpapujauhetta. Lopputulos kaipaa maun suhteen pientä hienosäätöä. Pinaatti voisi tuoda kaivattua makeutta. Loppuviikolla pääsen taas leipomisen pariin, mikä on varsin mukavaa vaihtelua. Toisaalta teen mielelläni myös enemmän tai vähemmän perinteisiä kotiruokia, välillä toki hieman varioiden.

Soittoharrastus on kuuluu niihin, joiden vähentyminen kiireen keskellä harmittaa. Viulun suhteen tulee erityisesti suuri kynnys harjoitella pitkän tauon jälkeen, mutta kummasti se on (ainakin tähän mennessä) onnistunut tauosta huolimatta. Kai siinä on sekin, että pianon ääreen voi vain istahtaa ja alkaa soittaa. Tai no, digitaalipiano pitää toki kytkeä päälle ja kansikin on avattava. Kappalevalikoima tosin on suppea, mutta tuon Mozartin D-duurin ensimmäinen aukeama alkaa olla kunnossa. Välillä mietin selviänkö ilman projektimaista harrastamista, Ehkä en, mutta väliäkö sillä. Kukin toimikoon tavallaan.

Nyt tarkemmin mietin, kyllä sitä elämää onneksi löytyy muualtakin kuin koulutehtävistä tai jäähalleista. Jälkimmäiseen tosin yhdistyy pieni pala sosiaalista elämää, sillä minusta on mukava tavata ihmisiä, vaihtaa kuulumisia ja keskustella milloin mistäkin. Luonnollisesti suuri osa aiheista liittyy itse lajiin, mutta harvemmin keskustelujen sävyt käydään pipo kireällä. On hauskaa kun jokainen osaa nauraa itselleen, kannustaa ja toisaalta aiheet voivat liikkua paljon myös liikunnan ulkopuolella. Muualla keskustelen mielelläni eri aiheista "maan ja taivaan" välillä, tosin jatkuvalle valitukselle ja yltiöpäiselle negatiivisuudelle olen allergitoisunut viime vuosien aikana. -Ei sillä ettenkö itsekin sellaiseen sortuisi, ja ajoittain päiväkausiksi. Olen kiinnostunut politiikasta vaikka en siitä paljoa taidakaan ymmärtää. Tv-sarjoista ja julkisuuden henkilöistä puhuminen sen sijaan on vaikeaa, ellei vastapuoli sitten jaksa valistaa riittävästi. Olen täydellisen pihalla Saara Aallon menestyksestä Salkkareiden juonesta puhumattakaan. Ilman sosiaalista mediaa en varmaankaan tietäisi koko Saara Aallosta. No, ilmeisesti muu siviilielämäni ei siis ulotu tähän henkilöön.

Välillä arki vain tahtoo mennä niin työntäytteiseksi, että monista aktiviteeteista on luovuttava. Liikunta ylipäänsä on tärkeä vastapaino opiskelulle, minkä vuoksi uhraan mielelläni sille aikaa. Toisaalta kiireisen päivän iltana pidän hetkistä, joina voi syventyä puolison kanssa johonkin tv-sarjaan tai vaikkapa uutisiin. Joskus on vain hieman yksinkertaistettava arjen sisältöä, jotta prioriteettiasemassa olevat asiat onnistuisivat.

lauantai 19. marraskuuta 2016

Opiskelua ja edistymisen hitautta

Kulunut viikko on ollut opiskelun suhteen varsin hektinen. Lähiopetuksen suhteen on ollut onneksi rentoa, mutta tehtävien määrä on teettänyt töitä. Pelottavan hyvin kaikki on kuitenkin hoitunut, ja toivottavasti hoituu jatkossakin. Siinä vaiheessa pelko-osuuskin voi kenties jäädä syrjään. Olen kieltämättä pitänyt näistä syventävien opintojen kursseista. Toinen käsittelee kristinuskon ja kirkon roolia päihdeongelmista -ja riippuvuudesta toipumisesta. Aluksi pidin aihetta ja toimintaa suorastaan tekopyhänä, vaikka en näin saisikaan ajatella. Lähinnä mieleen nousi ensimmäisen amerikkalaisen AA-kerhon toimintamalli. Kaikella on puolensa. Suomessa metodit vaikuttavat väljemmiltä. Toisaalta Amerikkailaisen AA-kerhon toiminta perustuu selkeään prosessiin. Täydellistä kritiikkiä voi tuskin antaa kummallekaan, sillä jokainen toipuja on oma yksilönsä, ja näin ollen paras tapa toipua vaihtelee yksilökohtaisesti. Joskus mietin vapaaehtoistyötä tällaisten ihmisten parissa, mutta olen epävarma omista kyvyistäni, ja toisaalta myös asenteestani. Toinen kurssi käsittelee isänmaallisuutta, eli tässä kontekstissa nationalismia kansalaisuskonnon näkökulmasta. Myönnän olleeni jo pidemmän aikaa olleeni kiinnostunut nationalismista ilmiönä yleensä. Mahdollisesti moni liberaali vihreä vasemmalle kallistuvat tasa-arvon puolustaja ja maailmanparantaja haluaa tuomita minut kivitettäväksi tämän jälkeen: mielestäni nk. terve nationalismi on tärkeä ominaisuus. En näe mitään syytä, miksi jokainen ei voisi arvostaa omia juuriaan ja syntyperäänsä, en ainakaan niin pitkään kun keskinäinen kunnioitus eri kansallisuuksien ja kulttuurien edustajien välillä säilyy. Lisäänpä hieman lisää vettä myllyyn. Kannatan myös tervettä monikulttuurisuutta, mutta uskon monikulttuurisuuden olevan riippuvainen terveestä nationalismista. Ilman tervettä nationalismia monikulttuurisuus tuskin toteutuisi, sillä yhtenäistymispakko muuttaisi toisensa kohtaavat kulttuurit yhtenäiseksi massaksi. Mainittakoon nyt vielä, että tämä ajatus oli osaamattoman pohdintoja.

Lumet lähtivät, mikä sinänsä ei tullut yllätyksenä. Toki olisi ollut mukavaa nauttia aikaisesta talvesta hieman pidempään, mutta minkäs Suomen ilmastolle mahtaa. Toki sen lämmittäminen on mahdollista, ja moni meistä on sitä hienosti edistänytkin. Ulkoilulle ei hirveästi ole ollut aikaa, paitsi nyt viikonloppuna. Jäällä tuli käytyä "perinteisinä" päivinä, joista yksi oli tänä aamuna. Vauhtia ja varmuutta tulee vähitelleen lisää. Axeliin olen oilerin ja salchowin ohella lisännyt ritin, missä olen yritänyt päästä yhden kierroksen yli. Puolitoista menee paikoiltaan. Jostain syystä axelin jälkeen on vaikeaa muistaa käyttää käsiä riittävästi. Torstaina pääsin ritin pitkän tauon jälkeen yhdelle jalalle alas, mutta yllättäen rotaatio jäi vajaaksi. Täytyy toivoa että maanantaina onnistuu jälleen, sillä iskostumisen jälkeen rotaation parantamiseen on helpompi keskittyä. Ensimmäisen kerran sain flipissä rotaatioasennon lähemmäksi oikeaa, mutta alastulossa vasen jalka luonnollisesti käväisi jäällä. Mokoma maneeri! Valitettavasti en voi vedota totuttuun tapaan, sillä monesti olen jäänyt kiinni kumarasta asennosta, mitä yritän muistaessani korjailla.

Voi olla ettei kukaan koskaan asiaa kummastele, mutta silti voisin hieman omalta osaltani kertoa miksi oppiminen ja edistyminen on niin hidasta. Lähdetäänpä vaikkapa harjoittelun määrästä ja ohjauksesta. Itse pääsen jäälle neljä kertaa viikossa, joista yksi on ohjattu. Tai kaksi, sillä yleisöjäillä on yksi aivan ihana henkilö, joka jaksaa antaa todella hyviä vinkkejä! Mutta kun itseopiskelu ja Yuotube ovat yleisin tuki, kasvaa virheiden mahdollisuus. Toki itseki voi päätellä paljon, mutta merkittäviä huomioita voi jäädä välistä. Prosessia hidastaa myös se, että mahdolliset virheet on keksittävä itse. Lisäksi yleisövuoroissa jääaikaa ei välttämättä ole paljoa, ja muiden ottaminen huomioon tuo omat haasteensa. Lämmittelyssä ei välttämättä pysty käyttämään vauhtia niin paljon kuin pitäisi, ja sopivaa paikka etsiessa joka neljännen hypyn kohdalla pääsee edes yrittämään. Kilpatason luistelijoilla jääaikaa riittää jokaiselle päivälle, ja usein kahdesti. Kesto on harvoin 45 minuuttia, mikä harrastelijoille on varsin tyypillinen. Itsenäisestä harjoittelusta puuttuu usein myös selkeä suunnitelmallisuus. Itse noudatan kaavaa askelee-hypyt-piruetit-liu'ut. Näiden sisältöä kuitenkin pysyy aina samana, sillä en osaa laatia esim. viikkosuunnitelmaa. Toisena aikuisena harjoitteluun liittyvänä riesana ottaisin arkuuden, tai pikemminkin itsesuojeluvaiston. Vaikka olen aikuiseksi pienikokoinen, ruhoni jäähän tömähtäessä aivan toista luokkaa, kuin niiden alle kymmenkesäisten jotka harjoittelevat samoja elementtejä. Me aikuiset emme liioin pidä kolhuista, ja meillä on taipumus rysähtää jäätä vasten varsin kivuliaasti. Luulen että suuri osa kivusta on korvien välissä, mutta pelästyminen moninkertaistaa mahdollisen kivun. Itsekin arastelen kaatumisen pelossa. Olen kyllä melko tottunut tervehtimään jäätä, mutta esimerkiksi polven kopsahtaminen on edelleenkin kivulias kokemus. Itsesuojeluvaistoa voisi seurata itseluottauksen puute. "En minä tuollaista osaisi!" Aikuisia kannustetaan harvoin yrittämään uutta, mikä toisaalta on ymmärrettävääkin. Osa haluaa harrastaa ja tehdä ns. helpompia liikkeitä, mikä heille sallittakoon. Itse haluan oppia uutta ja yrittää, mutta tarvitsen kannustusta ja rohkaisemista. Aikuiset edustavat toisaalta niin laajaa skaalaa, ettei valmentajalta voi vaatia jokaiseen tutustumista. Viimeisenä voisi mainita liikkeeseen kasvamisen. Taitoluistelu, aivan kuten balettikin on lajina todella pikkutarkka. Jotta seuraava liike onnistuisi, on edellinen hiottava kuntoon. Vaikka jään ulkopuolella yhden jalan kyykyt onnistuisivat, on istumapiruettia varten hallitava piruetin perustekniikka. Myös pääkopan on totuttava pyörimiseen. Jokainen elementti vaatii runsaasti harjoittelua, aikaa ja toisaalta myös ohjausta. Myös peruskunnon on oltava hyvä, jotta jaksaisi harjoitella. Tässä oli "muutama" edistymistä hidastava tekijä. Selittäminen lyhyesti ei onnistunut. Toisaalta jos onnistuisi, joku voisi epäillä kirjoittajan henkilöllisyyttä.

Vaikka aikuisena harjoitteleminen on haasteellisempaa kuin lapsena ja teini-ikäisenä, suosittelen silti kaikkia halukkaita ja innokkaita kokeilemaan rajojaan. En pelkästään taitoluistelussa, vaan missä tahansa lajissa. Kun etsiskelen jääaikaa ja mahdollisia seuroja, toivon ajoittain että kiinnostukseni tähän lajiin lopahtaisi sillä sekunnilla. Olisi niin paljon helpompaa harrastaa vaikkapa juoksemista. Koska näin ei ole vieläkään käynyt, teen parhaani saadakseni harjoitella ja kehittyä niin pitkään ja pitkälle kuin mahdollista. Miksi onnistun aina viemään luistelun "ylisyvälliselle" tasolle pohdinnoissani? Laji voisi olla mikä tahansa: ratsastus, taitouinti, baletti, voimistelu jne. Yhdistävänä tekijänä on ei niin yleinen harjoittelupaikka, välineet ja tarve ohjaukseen. Aikuisiällä näistä joutuu taistelemaan enemmän tai vähemmän. Mitään tahoa tai henkilöä ei ole aihetta syyttää. Tällaisissa lajeissa aikuiset ovat puolituntematon ryhmä, ja näin ollen koko projekti on vasta aluillaan. Hyvällä onnella voin vanhainkodissa tekohampaitani jynssätessäni lukea aikuisten omista kilparyhmistä.

"Pyöriikö elämäsi pelkän luistelun ja vähäisen opiskelun ympärillä?" Ei tietenkään, minähän nukun öisin! Ainakin melkein joka yö. Jos totta puhutaan, kuluneen viikon aikana en ole muuhun elämään päässyt panostamaan. Ensi viikolla voisin hieman suunnitella jouluostoksia ja toteuttaa niitä hyvissä ajoin. Eilen onnistuin hommaamaan viikonlopuksi ja viikollekin vapaa-ajan kirjallisuutta. Onhan tuo vapaa-aikaa varmaan aika yksinkertaista ja kuulosta tylsältä, mutta saan siitä sen mitä tarvitsen.


sunnuntai 6. marraskuuta 2016

Tottumus ei itsekuria kaipaa

On vaikea olla huomaamatta, että terveys ja elämäntavat ovat olleet suosittu aihe jo vuosikymmenten ajan. Toisaalta tämä on varsin ymmärrettävää, sillä onhan terveyden vaaliminen tärkeää jo lajin olemassaolon turvaamisen kannalta. Elämäntavat puolestaan takaavat terveyden. Terveyteen liitetään myös adjektiivit "terveellinen" ja "epäterveellinen". Näihin liittyvät asiat puolestaan vaihtelevat hektiseen tahtiin, kiitos jatkuvien tutkimustöiden, mutta toisaalta myös markkinoinnin ja rahoituksen. Itse menen ajoittain laskuissa sekaisin erityisesti ruuan terveellisyyden suhteen. En esimerkiksi muista onko punajuuri tänään terveellistä, vai kenties vasta parin päivän kuluttua. Lasillinen punaviiniä päivässä oli ainakin joskus terveellistä ja hyväksi sydämelle, mutta väitteen tekee hivenen paradoksaaliseksi otsikot siitä, miten pisarakin alkoholia on haitaksi elimistölle. Tässäpä dilemma jälleen. Ja jotkut väittävät ettei filosofia ole oikeaa tiedettä, vaikka samaan aikaan terveys -ja ravitsemustieteet ovat täynnä paradoksaalisia väitteitä.

Miettiessäni käsitettä "elämäntapa", se osoittautui oletettua laajemmaksi. Siksi se rajoitettakoon arkisiin asioihin, kuten ravintoon, liikuntaan sekä erilaisiin tottumuksiin ja rutiineihin. Tämä on niitä harvoja kertoja, joina englanninkielinen käsite "life style" tuntuu toimivan jopa paremmin, ainakin tässä kontekstissa. Itse määrittelisin toiminnan X elämäntavaksi silloin, kun siitä tulee osa päivittäisiä rutiineita, eikä suunnittelua erikseen tarvita. Toisaalta kyseinen tapa ei myöskään herätä suurempia tunteita, ellei sellaisiin erikseen keskity. Esimerkeiksi voisi ottaa vaikkapa hampaiden harmaamisen. Kun se kerran tulee tavaksi, sen vain tekee asianmukaisina aikoina. Ehkä "tyyli" olisi parempi käsite kuin "tapa". Jostain syystä täysin sopiaa sanaa on vaikea löytää. Kun jo totuttu toiminta eroaa valtavirrasta, se herättää usein ajatuksia kuulijoissa. Muistan miten kummastelin ja toisaalta ihailin yläasteella rinnakkaisluokalla olevan oppilaan soittoharjoittelua. Hän harjoitteli kaksi tuntia päivässä, mikä minun, silloin 14-vuotiaan korvaan kuulosti ihailtavan kurinalaiselta. Hänelle se oli todennäköisesti itsestäänselvyys ja jo pitkään ollut tapa, mikä myös rytmitti hänen päiväänsä. Yritin itsekin samaa, mutta eihän sellaiseen määrään hypähdetty kylmiltään.

Vähän aikaa sitten törmäsin siihen tuttuun päätökseen erään tuttavan kohdalla. "Ajankohtana X jätän herkut pois ja liikun enemmän". Tällaisista päätöksistä on harvoin haittaa, kunhan ääripäistä pysytellään turvallisen välimatkan päässä. Keskustelussa joku mainitsi tuttavansa jumppaavan päivittäin tietyn määrän, mikä taas informaationa johti tuon henkilön itsekurin ihailemiseen. Minulla kun on taipumus tarttua yksittäisiin käsitteisiin, en voinut olla miettimättä tuota itsekuria. Itsekin teen joka aamu pienen joogasta lainatun liikesarjan sekä notkeusharjoituksia. Ennen kuin joku kehuu liikaa, kestoltaan tämä on 10-15 minuutin luokkaa. Olen tehnyt tätä arviolta kahdeksan vuoden ajan, mutta minun ei koskaan tarvitse pakottaa itseäni. Venytykset ja paljastettakoon liikesarjakin, eli aurinkotervehdys avaavat mukavasti yön aikana jäykistyneitä lihaksiani. En ole koskaan pitänyt tätä tapaa kehumisen arvoisena saavutuksena. Se on yhtä itsestäänselvyys kuin kahvinkeittimen lataaminen ja napsauttaminen päälle. Sama pätee liikuntaan yleensä, vaikka aina näin olekaan ollut. Lopetin taitoluistelun lukion ensimmäisen luokan jälkeen, eli 16-vuotiaana (nim. loppuvuoden lapsia). Sen jälkeen olin liikunnan suhteen eksyksissä. Lenkkeilin ja tein lihastreeniä. Taisin myös käydä pari kertaa paikallisen kansalaisopiston aerobic -tunneilla. Lukion jälkeen lenkkeilin lähinnä. Talvella tuli myös hiihdettyä jossain määrin. Muuten lässähdin liikunnallisesti aiempaan verrattuna. Muutettuani opiskelun vuoksi liikunta lisääntyi lenkkien pidentyessä. Innostuin hetkellisesti kestävyysurheilusta, mutta sekin jäi. Tankotanssi taisi olla pitkän tauon jälkeen ensimmäinen laji, mistä innostuin aidosti taitoluistelun jälkeen. Syömishäiriön hoitojaksojen jälkeen liikuntatottumusten löytäminen vaati paljon työtä, siis niin että balanssi säilyy. Klisee tai ei: työ tekijäänsä kiittää. Muutama vuosi sitten löysin taitoluistelun jälleen, mikä muokkasi liikuntatottumuksia jälleen. Koska pelkkä jäällä liitely ei riittänyt, oli treeniä laajennettava. Jään ulkopuolisen harjoittelun aloittaminen ei ollut vaikeaa, sillä vanhat tottumukset olivat ilmeisesti jääneet selkärankaan.

 Kuluneen muutaman vuoden aikana olen liikkunut aktiivisesti päivittäin. Lepopäivänä luonnollisesti leppoisammin. Vaikka selostaminen tuntuu tarpeettomalta, se nyt tapahtukoon. Käyn jäällä keskimäärin neljästi viikossa. Jatkossa lisään viidennen kerran mikäli aikataulut ja kroppa sallivat. Jääharjoittelun lisäksi lenkkeilen, teen hyppyharjoituksia muutaman kerran viikossa (vielä varoen), sekä lihaskuntoharjoitteita. Näiden päälle on tietenkin venyteltävä. Kyllä, liikuntaan menee päivässä aikaa +/- kaksi tuntia, joskus harvoin kolme. Kokeneelle kilpaurheilijalle tämä on varmasti naurettavan pieni määrä, mutta liikuntaa ei harrastavalle suuri. En ole oikeastaan edes ajatellut asiaa pahemmin, sillä olen tottunut tähän. Siinä missä joku tekee jotain muuta päivän aikana, tämä kuuluu omaani yhtä itsestäänselvyytenä kuin hampaiden harjaaminen. Itsekuria en kuitenkaan osaa liittää tähän ollenkaan. No, on joitain harjoitteita joista en pidä. Jäällä sellaisia ovat käännökset ja tietenkin rotaatiopiruetti. Myös hölkkäämisen aloittaminen on harvinaisen vaikeaa, vaikkei itse tehdessä tuota ongelmia. Yhteenveto: minulla ei ole mitään erityistä itsekuria. Tämä on tottumus, elämäntapa. Mutta jos minun pitäisi seurata vaikkapa useampaa tv-sarjaa, minulla ei olisi aavistustakaan miten saisin itseni istumaan ja keskittymään tiettyinä kellonaikoina katsomaani. Se jos mikä vaatisi itsekuria! Istun paikoillani koulutehtävien parissa ja luennoilla. Ajatuskin lisäistumisesta innostaa varsin vähän. Sama haaste pätee lukemiseen. Pidän kyllä lukemisesta, mutta keskittymiskykyni kirjan parissa on rajallinen. En pysty lukemaan suuria sivumääriä kerralla, mutta pienten taukojen vahvistamana onnistuu kyllä. Samaan aikaan tottunut lukija voi lukea yhteen menoon useita tunteja. Ja luonnollisesti itsekuria ei edes tarvita.

Oli tämä aihe miten itsestäänselvyys tahansa, yhteenvetona voisi todeta että tottumus ei itsekuria kaipaa. Vaikka liikunta ja ne nk. terveelliset elämäntavat ovat usein ihannoituja tavoitteita, voi itsekurille käyttöä olla muillakin osa-alueilla. Ehkä ihmisillä on suurempi taipumus säästää energiaa kuin käyttää sitä, mikä toisaalta myös on ainakin joskus ollut välttämättömyys lajin säilymiselle. Nykyään tilanne taitaa olla kääntynyt päälaelleen. Nyt meidän ei tarvitse olla jatkuvassa valmiustilassa mahdollisten vaarojen vuoksi, kerätä ruokaa varastoon, tai tehdä selkeästi ruumiillista työtä. Näin ollen on siis looginen suunta pitää korkea-energisestä ravinnosta ja vähemmän kuluttavista aktiviteeteista. Kai meillä ihmisillä on myös luontainen taipumus kiinnittää huomiomme eri tavalla toimiviin yksilöihin, minkä seurauksena kummastelemme meille vieraita elämäntapoja -ja tyylejä. Jos totta puhutaan, kannustaisin muita huolehtimaan terveydestään, mutta jokaisen ei tarvitse olla "ylitimmissä" kunnossa. Pääasia on, että terveydellinen puoli on kunnossa, myös henkinen. Liikunnasta pitää myös nauttia siten, ettei sen ei ajattele olevan liikuntaa, vaan tapa viettää aikaa. Toisaalta liikunnan suhteen ei tulisi olla liian ankara ja valikoiva. Itse pidän lenkkeilyä erittäin kelvollisena liikuntamuotona hyötyliikunnan ohella. Jokaisen ei tarvitse käydä erikseen kuntosaleilla tai uusimpien muotilajien kursseilla. Koskakohan saamme kuulla "hot zumbasta"? "Air zumba" voisi olla jos suorastaan eksoottinen vaihtoehto! Kenties liikunta -ja ravitsemusasiat ovat kietoutuneet vähän turhankin monimutkaisiksi yhtälöiksi. Myönnän joutuneeni kiinnittämään huomiota harjoittelun jakautumiseen tietyille päiville, ja myös ravitsemuspuoleen. Kaapistani ei löydy yhtäkään proteiinijauhepakkausta, tai muutakaan lisäravinnevalmistetta. Hyvä on, vitamiineja kyllä. Oletteko nyt tyytyväisiä?

Itsekuria tarvitaan usein uuden tavan tai tottumuksen aloittamiseen. Se miten nopeasti asian omaksuu, riippuu kaiketi omaksuttavasta asiasta ja omaksujasta. Liikunnan omaksuminen elämäntavaksi voi kuulostaa ajoittain jopa tylsältä. Hehkuttaminen ja suuremmat elämykset jäävät pois, mutta edistymiselle sentään sokeutuu harvemmin (tämän vuoksi on hyvä oppia myös kehumaan itseään ajoittain). Jos liikunnan haluaa ottaa elämäntavaksi, aivan alussa ei ehkä kannatakaan olla äärimmäisen optimistinen. Ensimmäiset kerrat ovat kömpelöitä, ja kärsivällisyys tahtoo olla koetuksella. Kun alkukankeus poistuu, alkaa itse liikuntaan liittyvä ilo löytyä. Toisaalta pakollisuus deletoi ilon jo alkuvaiheessa. Sen oman lajin löytäminen ei ole maailman helpoin projekti, mutta onneksi valikoima on laaja myös aikuisille. En osaa tämän innostavampia sanoja löytää, en ainakaan juuri nyt. Toisaalta liikunta ei ole keneltäkään pois. Aikuisena hidastavia tekijöitä tulee enemmän, mutta ei välttämättä rajoittavia. Oli se "oma juttu" sitten lenkkeily, seinäkiipeily tai vaikkapa mäkihyppy, kokeileminen voi mahdollistaa sen, että itsekuria ei tarvitse miettiä.

torstai 3. marraskuuta 2016

Haasteena hitaus

Ensilumi satoi eilen maahan. Tosin mistään leppoisasta unenomaisesta lumisateesta ei ollut kyse, vaan puuskaisesen tuulen mukana lentelevistä hiutaleista, jotka mukavasti moukaroivat ihoa. No, ehkä siinäkin on oma mukavuutensa, ainakin jos väkisin sellaista etsii. Itse en osaa suoranaisesti innostua lumesta, mutta kieltämättä näin marraskuun paikkeilla se valaisee oikein mukavasti. Ehkä osaisin iloita enemmänkin, jos innostuisin jostain talviharrastuksesta. Hiihtämisestä pidin aikoinani, ja onnistuin hiihtämään kohtuullisen mittaisia lenkkejäkin. Nyt kun hiihtoladut ovat pidemmän matkan päässä ja lumitilanne on jo useamman talven aikana ollut epävakaa, on edellisestä hiihtokerrasta ties miten pitkä aika. Ns. ulkoluistimien hankkiminen on kylläkin käynyt mielessä, pitäisi vain ensin päästä eroon yhdestä luistinparista, sillä muuten varasto alkaa olla turhan suuri. Tekojäillä voi toisaalta harjoitella "virallisillakin" luistimilla, mutta luonnonjäitä olisi lähempänä. Muuten on tullut ulkoitua melko ahkerasti, ja nykyään en voi sietää täydellisiä "sisäpäiviä".

Eilen praktikumista tulivat toivotut opintopisteet, ja samalla verkkokurssikin käynnistyi. Aihe on siinä määrin mielenkiintoinen, että verkkokurssin sujuvuus on vain ahkeruudesta kiinni. Pienenä astumisena mukavuusalueen ulkopuolelle osallistuin pitkästä aikaa iltakursille, mikä on parina iltana viikossa. Toinen periodi on siis lähiopiskelun suhteen leppoisampi, mutta itsenäistä työtä sen sijaan riittää, mutta kohtuullisesti. Ensi viikon luentoja varten luettavaa annettiin varsin mukava määrä. Ensimmäinen teksti osoittautui reilu sadan sivun mittaiseksi, ja kaksi muuta lyhyemmiksi. Onneksi lukuaikaa on maanantaihin asti, mutta yritän saada tämän urakan loppuun ennen sunnuntaita. Itsenäinen työskentely on vain siinä mielessä riskialtista, että ainakin minun kohdallani se vaatii ennalta suunnitellut työajat, toisin sanoen "lukujärjestyksen".

Tällä viikolla treeni on sujunut suhteellisen hyvin, vaikka harppauksista ei ole tietoakaan. Erityisesti jäällä olisi mukava saada kokemuksia ns. yhtäkkisistä onnistumisista, mutta ilmeisesti saan tyytyä hitaaseen, mutta tasaiseen kehittymiseen. Jostain syystä teknisten ohjeiden täydellinen noudattaminen käytännössä ei vaan tahdo millään onnistua ensimmäisellä keralla. Axelissa on tapahtunut jälleen pientä edistystä, mutta samoin kuten kaksoissalchowissa, jo ensimmäiseen hyppyyn pitäisi saada enemmän rohkeutta. No, tänään pääsen sitäkin yrittämään, itse onnistuminen ja tavoitteen muistaminen ovatkin sitten toinen juttu. Välillä sitä väkisinkin miettii, että tähänkö tulen jäämään, mutta ehkä juuri tällaisina kausina joina muutoksia tapahtuu todella vähän, sitkeys, kärsivällisyys ja yrittäminen ovat työvälineitä, jotka mahdollistavat etenemisen. Kaksoisrittiin on tullut hieman lisää pontta, mihin saattavat vaikuttaa jään ulkopuolella tehdyt hyppyharjoitukset. Vasen jalka kuitenkin tahtoo aina käväistä jäällä ja selkä mennä kumaraan. Pitää varmaankin kaivaa vanha korsetti kaapista ja hypätä se ylläni? Askeleissa varmuutta tulee lisää sopivan tasaiseen tahtiin. Twizzle tosin ei vielä onnistu kuin hitaasta vauhdista, mutta lohduttaudun sillä, että se ei askeleista kuulu enää alkeistason liikkeisiin. Rotaatiopiruettia olen yrittänyt harjoitella, mutta pienoinen motivaation puute taitaa usein vähentää toistoista pari kappaletta. Onneksi sain hyviä ohjeita erityisesti lähdön suhteen. Lentävä vaakapiruetti alkaa sujua hieman paremmin, ja muutamina harvoina kertoina toinen piruettikin pyörii. Ja asento.. vaihtakaamme aihetta.

 Myös "off-ice" -harjoittelu on viimeinkin hieman tehostunut, tosin nyt lumi saattaa haitata hyppyharjoituksia. Tuleekin olemaan pienoinen mysteeri missä niitä voi jatkaa. Laatikot ovat olleet tosiaan ahkerassa käytössä. Matalimmalla (30 cm) teen askellusharjoituksia, pikkuhyppyjä ja nousuja molemmilla jaloilla. Keskimmäisellä (50 cm) teen yleensä hyppyjä yhdellä jalalla, mutta viimeksi innostuin hyppäämään laatikon yli tasajalkahypyllä. Lisäksi keskimmäisellä (ja korkeimmalla) teen reisilihasharjoitteita, ts. toinen jalka laatikolla ja toinen vapaana. Tässä yhdistyvät yhden jalan puolikyykyt sekä tasapainoharjoittelu. Toistaiseksi määrä on molemmilla jaloilla 10x2, eli kymmenen, vaihto, kymmenen jne. Yhden jalan hyppyjä teen tavallisesti vasemmalla ensin muutaman, sitten molemmilla jaloilla yhteensä kymmenen (5+5). Vasemman jalan ylimääräiset hypyt ovat lähinnä vahvistamista varten, sillä lonkan oireillessa pahemmin varoin vasemman jalan kanssa, mikä yllättäen heikensi lihaksia. Korkeimmalla (70 cm) teen kymmenen kappaletta tasajalkahyppyjä. Vaikka korkeus saattaa kuulostaa jo katu-uskottavalta, mistään suorin vartaloin tehdystä hypystä ei sentään ole kyse, vaan tietenkin vedän jalat koukkuun. Hypyn korkeutta yritän kuitenkin parantaa pyrkimällä vähemtämään jalkojen vetämistä koukkuun. Vihdoin ja viimein myös hölkkä on tullut mukaan! Tosin määrä on vielä varovainen, eikä päivittäistä. Toistaiseksi hölkkää ja pyrähdyksiä pyrin tekemään kahdesti viikossa, mutta täytyy katsoa miten potentiaalinen talvi vaikuttaa olosuhteisiin. Tosin talvilenkkareissa tehoa ainakin pitäisi tulla enemmän. Kun tuota lepopäivää niin kovasti korostetaan, kyllä harrastan sellaisia, mutta en täysin mitään tekemättä. Lepopäivinä ei ole jääharjoittelua, hyppimistä eikä lihastreeniä. Leppoisan reipas, mutta kohtuullisen mittainen kävelylenkki (ei hölkkää tai juoksua, nilkkapainoja tai kävelysauvoja), venyttely ja itsekidutus foam rollerin kanssa sen sijaan sopivat hyvin. Eilisen jälkeen lepopäivän merkitys kieltämättä korostui, kun hivenen nesteen täyttämät reisilihakset pääsivät palautumaan, ja kummasti olokin keveni!

Mitähän merkillistä tänään? Tuon ensi viikolle tarkoitetun materiaalin lukeminen vie oman aikansa. Valitettavasti luku-urakka on tehtävä koneella, mistä en liioin pidä. Olen kuitenkin sen verran pihi, etten halua tulostaa sellaista sivumäärää, sillä jo kahden sivun liittäminen yhteen olisi paljon. Kahden kieppeillä olisi tarkoitus siirtyä yleisövuorolle treenaamaan, ja toivottavasti myös muistan olla toistamatta samoja virheitä jatkuvasti. Illemmalla voisi hieman lenkkeillä, sillä keli on mukavan kirkas. Kiitos eilisen kirjastoreissun niin yliopiston kirjastossa kuin kaupungin kirjastossa, lukemista on varattu pian lähestyvän viikonlopun varalle oikein mukavasti.

sunnuntai 23. lokakuuta 2016

Tautisia pohdintoja

Ilmeisesti vuosia kadoksissa ollut tuttava on päättänyt palata luokseni, ja näyttää vieläpä viihtyvän varsin hyvin. Tämä vieras on flunssa nimeltään. Ehdin juuri toipua edellisestä, onneksi lyhyestä flunssasta, kunnes toinen ilmoitti tulostaan. Olen kutsunut tätä "kansalaisvelvollisuudeksi", mikä minun suoritettava. Ilmeisesti nyt on meneillään jokunen rästisuoritus. Olen monen vuoden ajan ollut todella harvoin kipeänä, yleensä kerran vuodessa. Mikä lienee taustasyynä, varmaan monet tekijät, kuten stressin helpottaminen, oleskelu ihmisten parissa, kylmenevä keli ja ihanan kirpakka tuuli jne. Ilmeisesti joudun luopumaan tuosta ainoasta melkein yli-ihmisyyden ominaisuudesta. Mitähän Nietzsche tähän sanoisi? Kenties ei mitään, kiitos edustamani sukupuolen.

Praktikumin ensimmäinen osio on turvallisesti ohi. Nyt odottelen vielä kandiesseen "tuomiota". Toisessa periodissa ajattelin palata enemmän teorian pariin, eikä vaihtoehtoja oikeastaan olekaan. Keväällä olisi edessä harjoittelu seurakunnassa, mutta tammikuun sijaan toivon pääseväni suorittamaan harjoittelun loppukevään aikana. Tällä hetkellä meneillään on turhauttavaa odottelua, mutta yritän etsiskellä järkeviä tapoja hyödyntää tätä periodia helpottaakseni edes vähän opintojen etenemistä. Myös ihana operaatio nimeltä kesätöiden etsintä alkaa jälleen. Ensisijaisesti haen ns. oman alani töitä, mutta varmuuden vuoksi on myös hyödynnettävä muita vaihtoehtoja. Vuosien mittaan olen oppinut, että töiden etsiminen on eräänlaista kärsivällisyystaistelua. Tällä kertaa suunnitelma B:tä on vaikea keksiä, sillä olen opinnoissani siinä vaiheessa, että sopivia kesäopintoja on  vaikea keksiä.

Treenirintamalla jatkosuunnitelmat alkavat hiljalleen muotoutua. Tuo harrastelijaryhmä on jakautunut kahteen tasoryhmään, joista minä päädyin ns. helpompaan. Jos totta puhutaan, kerran testattuani toista ryhmään olin muita hitaampi ja arempi, minkä vuoksi tämä ryhmä on hyvä vaihtoehto ainakin loppusyksyn ajalle. Toisaalta kellonaika on hivenen epämukava, sillä herätys on hieman ennen puolta kuutta. Kyllä siitä selviää, mutta joudun hieman siirtymään mukavuusalueeni ulkopuolelle. Itse herääminen ei ole ongelma, vaan riittävän aikainen nukkumaanmeno. Tosin sekin sujuu riittävällä itsekurilla. Pitää vielä keskustella ohjaajan kanssa, mutta syksyn aikana yritän parhaani mukaan edistyä siinä määrin, että pärjäisin myös tuon haasteellisemman ryhmän kanssa. Eilen harjoituksissa sain kuitenkin jonkinlaisen käsityksen niistä osioista, joita yleisövuoroissa pyrin harjoittelemaan. Yleisövuorot ovat tosin ympäristönä hivenen hankalia, sillä väkeä saattaa olla ajoittain todella paljon. Erityisesti nopeutta vaativat elementit ovat vaikeita tehdä törmäysvaaran vuoksi. Alustava lista on seuraavanlainen:

- Rotaatiopiruetti (ja taaksepäin istumapiruetti): Painopiste piikille ja etuterälle sekä vauhdin lisääminen
- Vauhdin lisääntyminen askeleissa, erityisesti käännöksissä ja kolmosia sisältövissä yhdistelmissä
- Axeliin ja kaksoissalchowiin kädet mukaan ja lähtövauhdin lisääminen
- Lisää korkeutta perushyppyihin ja uusia lähtötapoja kaarista ja askeleista --> Ei vain perusluistelulla saadusta vauhdista

Vauhdin ja varmuuden lisääminen lienee avainsana. Toki harjoittelen samaan tapaan myös muita kaksoishyppyjä, erityisesti rittiä. Onneksi lonkan mysteeri on alkanut ratketa (toivottavasti?). Foam rollerin hellässä käsittelyssä on selvinnnyt, että oikean jalan reisilihas on sekä edestä että sivulta todella pahasti jumissa. Hampaat irvessä sitä on availtu, ja hiljalleen mokoma projekti tuottaa tulosta. Läheisellä jumppapaikalla lisään hyppyharjoituksiin vähitellen yksittäisiä luisteluhyppyjä, ja toistoja tulkoon enemmän maltilliseen tahtiin. Eilen onnistuin hyppäämään täysin kivuttomasti axelin, mikä oli uskomaton kokemus! Valitettavasti oikeasta jalasta on lähtenyt varomisen seurauksena lihasvoimaa, mutta eiköhän se hiljalleen palaudu ja kehity. Nuo laatikot ovat loistava apuväline hyppykorkeuden harjoittamisessa. Matalimman kanssa olen yrittänyt soveltaa myös aiemmin opittuja koordinaatioharjoituksia (erilaista askellusta), mistä ainakin toivon mukaan on hyötyä. Nyt vain toivon että tämä tauti poistuu seurastani mahdollisimman pian, jotta pääsisin harjoittelemaankin pelkkien suunnitelmien sijaan!

Ensi viikolla edessä olisi hieman reissaamista, mutta mukavaa sellaista. Jos kunto sallii, poikkean huomenna jäällä treenaamassa. Tämä päivä täytyy vain tavalla toisella saada vietettyä erittäin leppoisasti, mikä ei ole maailman helpoin tehtävä. No, yritän parhaani. Onneksi sää näyttää sen verran epämukavalta, että ulkoilu ei pahemmin houkuttele. Jospa testaan itsesääliä: Voi minua raukkaa!! Näin parin sekunnin kuluttua testauksesta totean metodin hyödyttömäksi, tunnen itseni lähinnä hivenen typeräksi. Jääköön voivottelu siis sikseen.

sunnuntai 16. lokakuuta 2016

Aamutreenien kommelluksia ja onnistumisia

Taas vierähti viikonloppu vauhdilla. Onneksi tuleva viikko tulee olemaan hieman vähemmän kiireisempi, sillä praktikumin ensimmäinen on yhtä kokoontumista ja kokoavaa esseetä vaille valmis. Mihin väliin tulevan seurakuntaharjoittelun asettaisi, sitä en ole vielä päättänyt. Toisaalta päätös ei ole yksinomaan minusta kiinni, vaan paikkojen riittävyydestä. Olisi kieltämättä mukava jos harjoittelupaikka ei olisi kovin pitkän matkan päässä, mutta täälläpäin tahtoo olla tungosta siinä määrin, että jo paikan saaminen lienee kiitollisuuden arvoinen asia. Kandityön korjausprojekti alkaa olla loppusuoralla, eli pian sen voinee lähettää ensimmäiseen "tuomarointiin".

Eilen mukavan varhain aamulla kävin jääharjoituksissa. Itse harjoitukset menivät mukavasti, mutta taisin antaa itsestäni äärimmäisen törkeän ylimielisen kuvan, kiitos eksymisten ja yleisen tietämättömyyden. En vieläkään ole oppinut tulkitsemaan merkintöjä halleista ja pukukopeista. Viime hetkellä minulle vinkattiin koppi johon aikuisluistelijat siirtyivät. En ollutkaan tietoinen että täällä olisi "virallinen" aikuisryhmä myös. Sepä hauskaa, todella mukavaa vaihtelua! Siinä kiireestä sekopäisenä kyselin aikuisilta mitä harjoituksissa ovat tehneet. Lähinnä perusjuttuja kuulemma, eli perusluistelua, kaaria, kolmosia ja joitain yksöishyppyjä. Sitten mainittiin ryhmä jossa viimeksi harjoittelin ja olen virallisesti ilmoittautunut. "No ne nyt tekee kaikkia hienoja juttuja kuten kaksoishyppyjä ja vaikeampi askeleita." Enempiä ajattelematta totesin ääneen harjoitelleeni tämän ryhmän kanssa, mutta lisäsin että perusliikkeiden harjoittelu on aina hyvä juttu, mitä todellakin ajattelen. Jäällä tehtiin aluksi kaarenvaihtoja, mikä sujui varsin helposti. Hetken päästä huomasin, että oma ryhmäni luisteleekin kentän toisella puolella. Jostain syystä en heitä tunnistanut kuin vasta nyt. Jälleen enempiä miettimättä ja sekopäisenä koputin ohjaajaa olalle ja totesin näinkin fiksusti: "Tuota..mun pitäisi varmaan olla tuolla..".Luistelin ryhmän luokse ja ohjaaja olikin kysellyt perääni. Harjoitusten jälkeen joku aikuinen kysyi hieman erikoiseen sävyyn: "Oikea ryhmä taisi sitten löytyä?" Naurahdin ja nyökkäsin sekä lisäsin että olen vielä aivan pihalla käytännössä katsoen kaikesta. Yritin sitten jututtaa aikuisia ja kysellä kaikenlaista. Sitten sorruin lisäämään senkin, että minusta on hienoa kun jokainen yrittää kunnolla. Yksitellen aikuiset siirtyivät oheisharjoituksiinsa hiljaisuuden vallitessa. Tilanne oli äärimmäisen kiusallinen, ja ilmeisesti minä olen heidän silmissään itseäni täynnä oleva snobi. Koska asialle ei tässä vaiheessa voi mitään, enkä tietääkseni sanonut mitään loukkaavaa, tyydyn tilanteen hyväksymiseen ja keskityn harjoitteluun. Täytynee jatkossa vain pitää suu kiinni, sillä ilmeisesti en edelleenkään osaa muokana verbaalista ulosantiani järkevään muotoon. Koomista tässä kuitenkin on se, että olen nykyisen ryhmän heikkotasoisimpa luistelijoita, ja teknisessä osaamisessani on miltei kiusallisia puutteita. Moni kakku päältä kaunis, mutta käytännössä täyttä tohelointia. Silti kieltämättä toivon, että ensivaikutelma muuttuisi hieman positiivisempaan suuntaan..

Itse harjoituksista jäi sen sijaan todella hyvä mieli. Viime viikolla hommasin tappovälineen, toisin sanoen foam rollerin. Olen sillä rääkännyt reisilihaksia sekä lonkankoukistajia. Jossain lantien sivuosassa oleva lihas on ollut erityisen kivulias ja kipu on säteillyt mukavasti pohkeen sivuosaan asti. Valitettavasti tämä infernaalinen rullaus on vähentänyt kipuja merkittävästi, ja hyppiminenkin onnistuu jo paremmin. Olen muihin luistelijoihin verrattuna todella hidas, erityisesti askeleita tehdessä. Lisäksi minulla on vaikeuksia hahmottaa 3-4 askeleen/kaaren yhdistelmää, mutta verrattuna aiempaan kehitystä on tapahtunut jossain määrin. Kai tuo liikemuistikin kehittyy vain harjoittelemalla. Axelia harjoitellessa sain hyppyyn pontta nähdessäni useita rohkeita yrityksiä. Rotaatio on edelleenkin vajaa (kas kummaa!), mutta puolen kierroksen vajaukset alkavat olla vähenemään päin. Ohjaajan rohkaisemana uskaltauduin vajaasta rotaatiosta huolimatta kokeilemaan oilerin, puoliflipin ja flipin lisäämistä loppuun. Pelottavaa kyllä, mutta tämä onnistui! Itse asiassa axeliin tuli enemmän rohkeutta näiden lisäysten myötä! Seuraavassa harjoituksessa oli pää mennä pyörälle: silmukka taakse sisään - avopiruetti -valssihypyllä pois -oiler - painonvaihto -ritti. Jestas! Kyllä tämä onnistui (älkää kysykö puhtaudesta!), mutta erityisesti ritti jäi varsin säälittäväksi miniatyyriseksi hypyksi loppuun. Pääsimme myös kaksoisrittiä kokeilemaan. Olen saanut korjattua pahaksi kehittynyt virheasentoani, mutta uuden asennon myötä hypyn korkeus on laskenut aika pahasti. Pientä parannusta on sentaan tullut, mutta hyppykorkeuden lisääminen vaatii paljon töitä. Rittipiruetti (yritän tottua sanaan "rotaatiopiruetti") menee paremmin, ja pyöriminen piikillä onnistuu jo paremmin. Tosin kun näin muiden, minua kylläkin puolta nuorempien pyörivän uskomatonta vauhtia, oma pyörimiseni oli kuin hidastetusta filmistä. No, viikko takaparin pääsin juuri ja juuri piikille ja nyt piruetti jopa pyörii. Eiköhän se vauhtikin siitä siis lisäännyt harjoittelun myötä.

Ensi viikolla pääsen jäälle ainakin muutaman kerran. Suunnitelmissa on harjoitella mm. axelia lisähyppyjen kera. Kaksoissalchow on taas jotenkin kadoksissa, joten se vaatii työstämistä. Ritissä ja flipissä yritän saada korkeutta lisättyä. Hyppimistä täytyy hieman vielä varoa, mutta kenties maltillisuuden myötä harjoittelu tulee onnistumaan entiseen tahtiin. Aerobinen harjoittelu on jäänyt harmillisen vähälle viime aikoina. Onneksi vanha vihollinen, ts. hyppynaru on palannut kuvioihin. Tuosta lonkasta en ole kuullut erityisiä lausuntoja. En ole jään ulkopuolella tehnyt luisteluhyppyjä varmuuden vuoksi. Yhden jalan loikkia sen sijaan kyllä, sekä hyppimistä laatikoille. Eilen pääsin ponkaisemaan tuolla huonommallakin jalalla keskimmäiselle laatikolle! Toistojen kanssa pitää kuitenkin olla tarkkana. kunhan tuo lonkankoukistaja lakkaisi kramppaamasta pian! Mikä lie siinäkin.. Pirueteissa yritän saada taivutuspiruetin pysymään hieman paremmin paikoillaan ja asentoa paremmaksi. Jossain vaiheessa pitäisi tuota kisaohjelmaa taas kerrata, mutta jostain syystä se vain tahtoo jäädä. Jos keväällä pääsen kisaamaan, luulen että pysyttäydyn Silverissä, sillä tuskin ehdin saamaan riittävästi kaksoishyppyjä valmiiksi. Salchow voisi onnistua, mutta yksi kaksoishyppy on liian vähän. Mikäli joulun alla tapahtuu ihmeitä edistymisen suhteen, voisivat kaksoistulppi -ja ritti olla hyviä lisähyppyjä, mutta vaikka nämä onnistuisivat, riittävää varmuutta ei välttämättä ehdi kehittyä.

Täytyykin tästä kohta siirtyä ulkoilmaa hengittämään. Oikein mukavaa sunnuntaita kaikille!




lauantai 15. lokakuuta 2016

Ajatuksia yrittämisestä ja kehittymisestä

Operaatio sopeutuminen ja kotiutuminen etenevät kohtuullista vauhtia. Turhautuminen on edelleenkin päivittäinen vierailija, mutta sitä kompensoi vähitellen edennyt tottuminen sekä aktiviteettien löytäminen. Opiskelun suhteen lyhyempi välimatka on kieltämättä helpottanut asioita. Jostain syystä minun on vieläkin vaikea jäädä ylimääräiseksi aikaa paikan päälle. Esimerkiksi kirjastossa työskenteleminen ei ole vielä "onnistunut", vaan olen mieluummin jatkanut työskentelyä kotikoneella. En usko että tässä on mitään sen dramaattisempaa taustalla kuin tottumus. Aiemmin oli ehdittävä junaan, sillä niitä kulki tunnin aikana kaksi, ja matkakin vei oman aikansa. Perjantaisin matka kappelille käytännön harjoittelua varten vei tosin vieläkin melko pitkään, mutta matka väheni vajaasta kahdesta tunnista n. 40 minuuttiin. Vaikka tuo 5:20 oleva herätys oli suoranainen autuus verrattuna aiempaan tuntia aikaisemmin olevaan herätykseen, en tule ikävöimään näitä kellonaikoja. Toisaalta oli mielenkiintoista huomata, miten päivärytmiä sai kuin saikin käännettyä tähänkin suuntaan.

Tänään eksyin syystä tai toisesta pohtimaan millaista on ns. hyvä harjoitteleminen, eikä pelkästään urheilussa vaan muissakin lajeissa, myös liikunnan ulkopuolella. Olen ajoittain potenut huonoa omaatuntoa potentiaalisen ylimielisyyden vuoksi. Mietin usein, että ärsyttääkö minua harjoituksissa ja yleisövuoroissa hitaat ja varovaiset luistelijat, tai sitten kuntosaleilla (niinä harvoina kertoina kun käyn) vähemmän timmissä kunnossa olevat ihmiset. Myös erilaisissa ulkona olevissa liikuntapisteissä päädyn pohtimaan samaa. Jokin minua jää suorastaan ärsyttämään, mutta mikä? Itse en kuitenkaan ole huipputason edustaja missään mainituissa, parhaimmillani sijoitun jonnekin näkymättömän keskitason massaan. Ylimielisyys on kuitenkin luonteenpiirteenä ja asenteena sellainen, mitä kritisoin syvästi, ja haluan itse pitää kyseisen piirteen itsestäni etäällä. Valitettavasti satunnaisesti sellaiseen sorrun, mutta mainituissa tilanteissa taisin sittenkin vapautuksen "synneistäni", näin teologiseen sanastoon nojaten. Muistan miten edellisessä seurassa minulle tuli äärimmäisen hyvä mieli nähdessäni onnistumisia, ja rohkeuden riittäessä halusin sen mainita asianomaiselle. Harmi vain, että rohkeuteni riitti harvoin. Voin siis vain toivoa, että sanaton kannustukseni löysi tiensä perille. Entä se ärsyyntymistä herättänyt ilmiö? Se olikin täydellinen passiivisuus ja yrittämisen puute. Ymmärrän täysin, että jokainen etenee omaan tahtiinsa, ja että erityisesti aikuisena arkuus on voimakkaampaa kuin lapsena tai teini-ikäisenä. Olenhan itsekin melko arka uusien liikkeiden kanssa. Tarvitsen aikaa tutustua liikkeeseen askel askeleelta. Kokonaiseen suoritukseen riittää rohkeuteni todella harvoin, eikä tämä rajoitu pelkkään liikuntaan. Esimerkiksi lukiessani haasteellisia sanamuotoja, minun on ensin "pätkittävä" sana palasiksi jotta ääntäminen onnistuisi. Ja tämä koskee myös suomenkielistä tekstiä.

Ehkä olen liian jyrkkä mielipiteissäni, mutta minun on todella vaikea ymmärtää miksi käydä kuntosalilla istuskelemassa ja hoitaa treeni selfie -kuvia ottaessa, seisoskella jäällä (ja luonnollisesti puhelin kädessä), istua liikuntapaikkojen laitteilla yms. En myöskään tarkoita sitä, että jokaisen olisi raadettava niin, että syke nousee vaarallisiin lukemiin. Yrittämisen skaala on laaja, mutta täydellisen passiivisuuden tunnistaminen onnistunee jokaiselta. Itse henkilökohtaisesti hyväksyn myös yrittämättömyyden, mutta siinä vaiheessa en ymmärrä miksi saapua paikalle lähinnä näyttäytymään, etenkin jos näyttäytyminen maksaa. Jos minulta kysytään, kuntosalit ja yleiset liikuntapaikat (urheiluhallit, urheilukentät, jäähallit, uimahallit jne.) ovat avoima kaikelle kansalle joka vain haluaa liikkua, kukin itselleen sopivissa määrin.

Niin varma kuin olinkin kirjoittamani suhteen, pieni "ahaa-elämys" vei ainakin osan pohjasta. Tänään jos koska havaitsin itsessäni harmillisen selkeästi alisuorittajan piirteitä. Ehkä "suorittaminen" on käsitteenä hivenen negatiivinen, mutta en tässä kontekstissa yhdistä sitä pakollisuuteen. Opinnot, soittaminen ja luistelu: näitä yhdistää halu kehittyä. Huipputason edustajaa minusta ei tule missään näissä, kiitos korkean ikäni (brutaali 31 vuotta). No, akateemisessa maailmassa mahdollisuuksia olisi enemmän, mutta laiskuus ja halu päästä yliopistosta pois tutkinnon kera saattavat hieman jarruttaa. Mutta: kun teen koulutehtäviä, työskentelen harvoin mukavuusalueen ylittävän ajan. Soitan kappaleet läpi sen verran kuin on mukavaa, en enempää. Kun harjoittelen hyppyjä, en päätä käyttää ponnistuksessa enemmän voimaa kuin aiemmin, en keskity askeleissa polven joustamiseen, en tee vielä paria ylimääräistä piruettia, kun mieli tekee jo vaihtaa toiseen. Tämän kaiken ymmärtäminen oli kieltämättä musertavaa, mutta toisaalta taas kerran kasvattavaa. Sain tänään itseni "kiinni", kun meinasin jättää kandityöhön tehtävät korjaukset väliin. Aamun jääharjoituksissa valmentaja antoi todella haasteellisia liikkeitä. Aluksi mietin pysyttäytymistä helpommissa, mutta uskaltauduin kokeilemaan vaikeampia (esim. axel-oiler-"puoliflippi"-flippi). Tämä kannatti! Kun axeliin tuli lisäliikkeitä, itse hyppy parani paljon. Tätä ennen en ole edes kuvitellut tekeväni mitään axelin perään. Olen kyllä miettinyt oilerin lisäämistä, mutta olen olettanut ettei siitä mitään tule, siispä en ole edes yrittänyt. Järkevää vai mitä? Sama pätee soittamiseen. Olen tosin laiskistunut hävettävällä tasolla niin pianon kuin viulun suhteen. Onneksi esimerkiksi viikon mittaisia taukoja ei ole tullut, mutta harjoittelu päivittäin on harvinaistunut. Kappaleiden toistamisen suhteen on laiskuus kuitenkin päättänyt tulla ylimääräiseksi osapuoleksi. Toistaiseksi olen yrittänyt lisätä vielä yhden soittokerran alkujaan viimeisen päälle. Ehkä joku näkee tällaisen turhana itseruoskintana, mutta itse en katso yhtä kolmen minuutin lisää harjoittelussa erityisen dramaattiseksi lisäksi. Lähinnä pieni lisäripaus kasvatamaan itsekuria ilman liiallista rääkkiä. "Kerta kiellon päälle", siihen tämän muutosyrityksen voisi kiteyttää.

Voinko tämän kaiken jälkeen kritisoita passiivisuutta ja yrittämättömyyden puutetta? -Kyllä ja en. Luulen että voin kritisoida ilman omantunnon jatkuvaa soimaamista heitä, jotka eivät yritä, ja jotka saapuvat paikkaan X vain oleskellakseen ja luodakseen vaikutelma tekemisestä ja yrittämisestä, mitä ei loppujen lopuksi millään muotoa tapahdu. Heitä taas en, jotka yrittävät, mutta itselleen sopivin välimatkoin ja omaan tahtiinsa edeten. Ja luonnollisesti omien valmiuksiensa innostuksensa mukaan. Jos ero näiden kahden välillä silmämääräisesti alkaa muuttua haasteelliseksi, ymmärtäväisyys noudattaa kaiketi inhimillistä rajaa, toisin sanoen päivän ja mielialan perusteella. Reiluahan se ei ole, mutta meillä tavallisilla, eli yliluonnollisilla otuksilla kun on taipumus toimia näin. Se meille sallittakoon, kunhan muistamme, että asiat ovat harvoin mustavalkoisia. Harva meistä nojautuu pelkkään ensivaikutelmaan, ja tämä on niitä harvoja asioita, joiden kohdalla haluan uskoa hyvään ihmisessä. Toisaalta uskon myös, että jokaisessa ihmisessä on omat vahvuutensa. Joskus vahvuudet vain ovat vähän piilossa. Uskon myös siihen, että kyky oppia uutta ja kehittyä on jokaiselle suotu kyky, minkä vuoksi kannustaisi jokaista yrittämään, ja viimeisen kerran jälkeen yrittämään vielä yhden kerran. Tämä ei päde vain liikuntaan, vaan jokaiseen sellaiseen asiaan, missä voi kehittyä. Itse näen kehittymisen todella moninaisena käsitteenä. En henkilökohtaisesti usko suunnan olevan olevan vain eteenpäin, vaan moniin eri suuntiin. Kehittyminen voi olla myös aiemmin opitun rikastamista, eikä siis lainkaan vähäisempää kuin suunta eteenpäin. Ehkä uusien asioiden oppiminen ja syventäminen ovat verrattavissa vaikkapa kirsikkapuuhun. Runko ja paksumat oksat kannattelevat kokonaisuutta, mutta ohuemmat oksat tekevät kevään kukkaisloistossa sitäkin näyttävämmän.

P.S Lyhyestä virsi kaunis: näppis..


lauantai 8. lokakuuta 2016

Liikuntaa ja ensimmäinen kerta uudessa seurassa

Toiveikkuus kannatti, asiat tosiaan helpottivat vähitellen. Nyt kun rutiinit ovat selkeytyneet, osaan liikkua tarpeellisen laajalla alueella ja koulutehtävät ovat hoituneet, tuntuu moni asia helpommalta. Käynti lääkärillä saattaa toki omalta osaltaan rikkoa rakentunutta balanssia, mutta yritän olla murehtimatta liikoja. Mitään spontaania ihmeparantumista en toki lonkan kohdalla odota, sillä vaiva on jatkunut pari kuukautta, kenties pidempäänkin. Pientä helpotusta on ollut, mutta ammattilaisen diagnoosi ja hoito-ohjeet taitavat tässä vaiheessa olla järkevin vaihtoehto. Jos vielä palaan hieman opiskelun pariin, kandityön korjausoperaatio on lähtenyt käyntiin. Jostain syystä en koskaan osaa merkitä lähdetietoja -ja viitteitä ensimmäisellä kerralla oikein, minkä seurauksena saan niitä korjailla suuren ilon säestämänä. No, tuo loppuosa oli surkea valhe. Toivottavasti olen viisastunut gradun tekemisen aikaan, sillä niin laajan työn kohdalla pikkutarkkuutta vaativa korjaus voi käydä hivenen rasittavaksi. Lähdemerkintöjen korjaus tahtoo projektina mennä siinä määrin mukavuusalueeni ulkopuolelle, että tarvitsen itseltäni parikin ylimääräistä potkua ahterille jo aloittamisen vuoksi. 

Nyt kun lonkkani on ainoa liikuntaa rajoittava tekijä (ei siis flunssaa yhteistyökumppanina), on ollut helpompi nauttia asuinpaikkani liikuntamahdollisuuksista. Yksikseen lenkkeilyn suhteen olen vähän arka vielä, mutta yritän mahdollisiman pian tarkastella ensin lyhyempiä ja yksinkertaisia reittejä, joita ajan ja oppimisen myötä laajennan. Moni tällaiselle saattaa nauraa, mutta uskon saavani myötätuntoa suuntavaistottomilta. Tänään tuossa urheilupuiston "temppuilupaikalla" innostuin kokeilemaan sisäisen apinani löytämistä, ja onnistuinkin siinä varsin hienosti. Käytännössä tämä siis tarkoittaa käsien varassa liikkumista vaakasuoraan asetettujen puolapuiden tyyppisellä "radalla". Liikkuminen edestakaisin onnistui tasaisella radalla, mutta myös kaltevalla. Mikäli lukijoista löytyy minua sivistyneempiä ihmisiä, kertokaa ihmeessä näiden laitteiden ja rakkineiden viralliset nimet! Yhdelle jalalle päätyviä hyppyjä olen sattuneesta syystä välttänyt, mutta laatikoilla ("box") on ollut hyvä tehdä hyppyharjoituksia sekä reisilihastreeniä. Tänään innoistuin ottamaan mukaan vanhan viholliseni, toisin sanoen hyppynarun. Yhden jalan hyppiminen sujui ongelmitta myös "huonolla" jalalla. Tuplahypyt eivät tahtoneet aluksia onnistua millään, mutta kyllä nekin sieltä löytyivät. Sitten puolison tytärkin innostui hyppynarua käyttämään uusien kavereidensa kanssa. Itse asiassa taidan lahjoittaa hyppynarun hänen käyttöönsä kunhan muistan ostaa uuden. Taisin nimittäin pätkäistä narusta vähän liikaa pois, joten pituus on sopiva tälle mina enää vähän lyhyemmälle kymmenkesäiselle. Hmm, täytyy nauttia tästä pienestä ajasta mitä jäljellä on, siis ajasta neitokaista pidempänä. Nyt aihe hieman siirtyi sivuraiteille, mutta en voi olla kummastelematta "sijoitustani" pituudessa. Jäin perheen lyhimmäksi, ja jään ilmeisesti tämän "uusioperheen" lyhimmäksi. Todennäköisesti sisaren tytär ja poika kasvavat myös ohitseni. Toisaalta jos pituus on 157-158 cm, ei liene vaikeaa olla pidempi. 

Tiistaina ja torstaina kävin yleisövuoroissa harjoittelemassa. Mitään suuria muutoksia ei ole tapahtunut, uusia projekteja ja korjauksia sen sijaan on edessä. Ritissä (ja rittiaskeleessa) joudun harjoittelemaan ponnistamista oikeasta asennosta. Helppoa tämä ei tule olemaan, sillä lantio oli ehtinyt jo pidemmän aikaa olla pahasti vinksahtanut sivulle. Nyt suoremmasta asennosta hyppääminen vie runsaasti korkeutta, joten haaveet kaksoisritistä siirtyvät. Toisaalta liian pessimistinen ei kannata olla, sillä hyppääminen paremmassa asennossa alkoi vasta torstaina. Axelissa parempi rotaatioasento ja hieman parempi rotaatio löytyy jo parin yrityksen jälkeen, joten sen kai voi laskea edistymiseksi. Kisaohjelmaa en ole vielä päässyt menemään, tai tarkemmin ottaen en ole saanut aikaiseksi.

 Perjantaina siirryin kohti tuntematonta, toisin sanoen ensimmäistä harjoittelukertaa uudessa seurassa. Melkein nolotti kun tajusin, että olen tähän ikään mennessä luistellut aina (miinus 15 vuoden tauko) samassa seurassa ja samassa hallissa. Tosin toinen jäähalli rakennettiin vasta neljä vuotta sitten. Näin 31-vuotiaana oli siis suuri haaste etsiä uusi jäähalli, kohdata uudet ihmiset, uusi valmentaja sekä uudet opetustyylit. Minun lisäkseni ryhmässä on vain yksi aikuinen, mutta en kokenut asiaa ongelmana. Jo alkuverryttely osoittautui haasteeksi. "Pujottelussa" en ole lainkaan noteerannut vapaan jalan asentoa, saati sitten asennon muuttamista takaperin. Sisäkaarelta hypähdys sisäkaarelle vielä onnistui, vaikka joskin arasti. Sitten tulikin tuttu, mutta vasta vähän harjoiteltu oiler -hyppy molempiin suuntiin. Oiler yhteen suuntaan on tuttu ja teinivuosista, mutta toisinpäin.. Viimeisessä liikkeessä oli mennä sormi suuhun: walley -hyppy molempiin suuntiin! Tässä kohtaan olen äärimmäisen kiitollinen edellisen seuran valmentajalleni, joka viimeisellä kerralla ehti tämän hypyn opettamaan. Tosin yhdellä kerralla en sitä ehtinyt oppimaan kuin yhteen suuntaan. Hypyt alkoivat varsin leppoisasti. Ns. varsinaisen hypyn sijaan täällä opeteltavaa hyppyä lähdettiin "rakentamaan". Esimerkiksi tulppi aloitettin tulppiaskeleella (täällä tulppikolmonen), sitten perään tulppi napsautuksen kera, mitä en saanut onnistumaan. Olen harjoitella "napsua" vain valssihypyn kanssa. Sitten mukaan halukkaille kaksoitulppi, mitä uskaltauduin yrittämään. Onnistumisia ei tietenkään tullut, sillä homma meni pieleen aina alastulon kohdalla. Toisaalta en tainnut yrittääkään aivan tosissani. Tässä asia, missä olisi hyvä kehittyä: yrittäminen tosissaan ja keskittymisen kanssa, ei pelkkää kokeilua. Flipin kohdalla minuun iski rimakauhu. Arastelin käytettävän tilan vähyyttä ja kykyjäni löytää hyppypaikka häiritsemättä muita. Kaksoisflipin kokeileminen siis siirtyy hieman. Piruettejakaan ei aloitettu helpoimmasta päästä: seisoma -jalanvaihto -seisoma. Juuri sopivasti päästiin liikkeeseen, mitä en hallitse. Ensimmäisen kerran pakotin itseni pyörimään piikillä/etuterällä, mikä onnistui, mutta suttuisesti. Kieltämättä harmittaa kun en edellisessä seurassa yrittänyt tätä liikettä kunnolla, vaikka valmentaja yrittä tuota piikillä pyörimistä selittää. Kiitokseksi voin silti todeta, että oikea suoritustapa ei tullut uutena tietona. Itseäni soimaan lähinnä siksi, että minulla ollut aikaa harjoitella tätä liikettä, mutta olen luovuttanut parin yrityksen jälkeen. Muut piruetit sentään menivät kohtuullisesti. Myös piruetteja rakennettiin, jolloin lopputuloksena oli haastava yhdistelmä: vaaka-istuma (+variaatio)-jalanvaihto. 

Ensimmäinen kerta oli omanlaisensa, ja erityisesti osaamattomuuteni jäi päälimmäiseksi tunteeksi. Toisaalta olen kaivannut haasteita, ja täällä niitä totisesti riittää. Uusi valmentaja on tyyliltä tiukka, mutta kannustava. Vaikka kyseinen ryhmä on harrastajille, tavoitteellisuus on mukana. Tulen varmasti kaipaamaan aiemman seuran lempeää meininkiä. Toisaalta luulen että nykyisessä seurassa treenaaminen tekee hyvää paisumiseen taipuvaiselle egolleni. Vaikka lause "tätä sinun on harjoiteltava" oli aluksi musertava, hetken päästä tajusin kaivanneeni sitä. Tulen teksteissäni vertailemaan aiempaa ja nykyistä seuraa, mutta en halua rakentaa minkäänlaista parempi-huonompi -asetelmaa. Aiemmasta seurasta minulla ei ole mitään negatiivista sanottavaa. Saatoin lähinnä olla väärä luistelija sinne, sillä en sopinut mihinkään muottiin. Valmentajani kuitenkin teki parhaansa, opetti ja antoi paljon. Vaikka erityisesti yleisövuorolla on ollut mukavaa, kun aikuisluistelijoiden motivaatio on korkea ja harrastavat tosissaan, tulen kaipaamaan jutustelua ja kuulumisten vaihtamista aiemman seuran aikuisryhmäläisten kanssa. 

Miten tästä eteenpäin? Maanantain lääkärikäynti tulee ratkaisemaan paljon harjoittelun määrän ja laadun suhteen. Mutta mikäli harjoitteluun ei tulee suurta vajausta tai taukoa vaan selviän esim. fysioterapeutin avustuksella ja pienellä määrällä tulehduskipulääkkeitä, minulla on jonkinlaisia tavoiteita. Osa on pysynyt samointa, osa muuttunut. Alkujaan olin varma kaksoisritin onnistumisesta tämän vuoden puolella, mutta kipu onnistuu hidastamaan harvinaisen tehokkaasti. Lisäksi ensimmäisen harjoittelukerran perusteella tarkkoja tavoitteita ei kannata tehdä, ei ainakaan ennen kuin arkuus on vähentynyt. Mutta alustavasti yritän seuraavia:

Jäällä:
-jalanvaihtopiruetti (pyöriminen piikillä/etuterällä)
- oiler ja walley molempiin suuntiin
- kaksoistulpissa alastulo kuntoon
- lantion asento kuntoon, erityisesti ritissä ja flipissä
- kaksoissalchowin alastulo vähemmän äänekkääksi
- axelissa rotaatio täyteen ja rohkeampi ponnistus
-taivutuspiruetti siistimpään kuntoon
- hyppy-istuma korkeammalle
- vaakaliu'ut mahdollisimman korkeiksi

Jään ulkopuolella:
- aerobisen kunnon parantaminen (taas kerran)
- hyppykorkeuden lisääminen tavalla tai toisella
- selkälihasten vahvistaminen

Kaksoisritin kohtalo lienee lääkärin tuomiosta riippuvainen, sillä ritti ja flippi tahtovat aiheuttaa mukavia vihlaisuja. Sama pätee hölkkäämiseen. Jos lonkka on helposti hoidettavissa, mikään muu kuin saamattomuus ei estä juoksuharjoituksia tien toisella puolella olevalla urheilukentällä. Treenitaukoa en ole pitänyt, mutta olen lopettanut harjoitteen X tekemisen mikäli havaitsen kipua. Tuon lonkan kanssa on tosiaan ollut vaikeaa, sillä oireilun laatu ja sijainti ovat vaihtelleet. Välillä lonkankoukistajaan tulee pitkäaikainen inha, hermokipua muistuttava särky, välillä taas kipua on ollut sivuosassa, mutta kipu on ollut erilaista. Nytkin olen sortunut malttamattomuuteen, sillä ennen lääkärin mielipidettä liian tarkkoja suunnitelmia tai tavoitteita ei kannattaisi tehdä. Näin ollen joko mainittujen tavoitteiden tavoitteiden eteen työskentely joko tapahtuu tai sitten ei. En kuitenkaan usko kyseen olevan mistään aivan vakavasta, sillä oireet olisivat varmasti voimakkaammat. Jos "tuomioksi" tulee tauko, todennäköisesti kiukuttelen aikani ja hyväksyn tilanteen lopulta. 

Oikein mukavaa viikonlopun jatkoa kaikille!