sunnuntai 29. marraskuuta 2015

Polemiikkia luennolla ja varmuuden lisääntymistä

Toistoa tai ei, viikko meni todella nopeasti! Toisaalta hyvä niin, ainakaan en ehtinyt tylsistyä. Kandiesitelmästä tulleen palautteen aiheuttama harmistus meni onneksi nopeasti ohi. Tosin priorisoin ensi perjantaina olevan tentin sekä Uskonto ja kansalaistoiminta -kurssin tehtävät ensisijaiseksi projektiksi. Kun tentti on ohi, saa kandiessee palata työn alle. Valitettavasti joudun siinä määrin mukavuusalueeni ulkopuolelle, että en voi työskennellä ainoastaan etänä. Voi miksi, voi miksi pappein -ja piispainkokousten pöytäkirjoja ei voi saada paikallisesta kirjastosta?! Todellisuudessa junareissu Helsinkiin ja yliopiston kirjastoon ei ole niin dramaattinen koettelemus. Olen vain lapsesta asti ollut huono lähtemään paikasta A paikkaan B, tai ylipäänsä aloittamaan asioita. Kun aloittamisen epämukavuudesta on päästy yli, saatan usein uppoutua täysin tekeillä olevaan projektiin. Vaikka en ole kissaihmisiä, ilmeisesti muistutan kissaa yhdessä asiassa (sen ohella että hiuksiani saa siivota jatkuvasti milloin mistäkin): uiminen ei ole ongelma, en vain pidä kastumisesta. Viime torstaina minuun iski ahkeruuskohtaus. Nousin ennen kellonsoittoa sen verran ajoissa, että ehdin 7:14 lähtevään junaan. Miten loistavasti olikaan käynyt! Minullahan oli mahdollisuus mennä kirjastoon työskentelmään ennen luennon alkamista, sillä juna oli perillä n. 8:15. Päästyäni yliopiston kirjaston ovelle suunnille klo: 8:18 huomasin jotain vieläkin riemastuttavampaa: kirjasto aukeaa vasta yhdeksältä. Siispä kohti Porthaniaa vähemmän mukaville penkeille. Onneksi aivoni väliaikaisesti toimivat aikaisesta herätyksestä huolimatta. Muistin viedä kielikeskuksen postilaatikkoon hakemuksen opintojen hyväksilukemisesta. Jos hyvin käy, minun ei tarvitse käydä ruotsin kurssia, sillä amk:ssa suoritettu kurssi saattaa kelvata korvaavaksi. Toisaalta ruotsi ei ole ollut samanlainen ongelma kuin englanti. Ilmeisesti kuulun vähemmistöön? Jostain syystä ruotsi vain luonnistui paremmin, ehkä kieliopin "jämptiyden" vuoksi.

Torstain luento/seminaari oli antoisa, mutta hämmentävä. Välillä tunnen oloni turhautuneeksi optimismia ja toivoa tankattujen opiskelijoiden keskellä. Minä, kyynistynyt kolmekymppinen kun en aina jaksa uskoa siihen, että jokainen ihminen on viime kädessä hyvä. Ehkä ole hieman kateellinen opiskelujakollegoilleni, sillä he jaksavat nähdä asiat parhain päin. Minä taas.. mielestäni avun tarpeessa olevia ihmisiä tulee auttaa, mutta ennemmin tai myöhemmin heidän tulee kyetä seisomaan omilla jaloillaan, sillä muuten jatkuva auttaminen ja puolesta tekeminen kääntyy kaikkea muuta kuin auttamiseksi. Syrjäytynyt pysyy syrjäytyneenä ja rikollinen rikollisena, sillä itsenäisyys sekä oma-aloitteinen sopeutuminen yhteiskuntaan tahtovat jäädä väliin. Kun otin tämän puolen hyväntekeväisyydestä esille, syntyi hiljaisuus, mutta kurssilaiset nyökyttelivät. Pari juuri näitä negatiivisia puolia nähnyt vahvisti teorian omien, tai tuttavien kokemusten perusteella. Mitä minä opin? Ongelmia ei sovi sanoa ääneen, sillä se aiheuttaa epämukavuuden tunnetta kuulijoissa. Kun aiheeksi nousi ihmisarvo, uskaltauduin nostamaan esille minua mietityttäneen kysymyksen: onko ihmisarvo itsestään selvä asia, vai tuleeko se ansaita? Itse kallistuisin jälkimmäiseen. Jos henkilö X sopivan uhrin nähtyään raiskaa, kiduttaa ja lopuksi tappaa uhrin, mielestäni hän on riistänyt uhrilta ihmisarvon brutaalilla tavalla henkeä myöten. En keksi yhtäkään selitystä, mitä tällaisen rikoksen tehnyt henkilö ihmisarvolla tekee. Suunnilleen 15-vuotiaana mietin, että tällaiset ihmiset tulisi siirtää koe-eläinten paikalle. Uutisia lukiessani samainen ajatus tulee usein mieleen. Kerrottuani tämän ajatuksen julki, yksi opiskelija miltei ponnahti seisomaan todeten, että ajatuksen on ihmisarvoa alentava, brutaali, järkyttävä ja naurettava. Jokaisella ihmisellä tulee olla mahdollisuus olla taas hyvä ihminen ja näin ollen myös jokaista on autettava, myös mainitsemiani esimerkkihenkilöitä. En pahastunut tästä reaktiosta, kenties nolostuin lähinnä kun en huomannut kääntää verbaalista suodatintani pienemmälle teholle. Kokoontumisen jälkeen tuo opiskelija juoksi minut kiinni ja pyysi anteeksi kommenttiaan. Ilmeisesti hän pelkäsi minun pahoittaneen mieleni. Vastasin kohteliaasti että selviydyin kyllä, ja että ihmisillä tulee olla erilaisia mielipiteitä. Vaikka en osaakaan nähdä maailmaa ja ihmisiä noin positiivisen asenteen valaisemina, on toisaalta hienoa, että jotkut jaksavat uskoa. Kyllä minäkin jaksan, olen vain vuosien mittaan ymmärtänyt, että asioiden muuttuminen vaatii paljon työtä ja välillä irtautumista kiltteydestä ja myötätunnosta. Olen itse kokenut saman. Jos minua ei aikoinaan olisi potkittu peffalle ja vain peitelty brutaalia realismia, aiheuttaisin vieläkin vahinkoa mielelleni, ruumiilleni ja läheisilleni.

Ilmeisesti tuo muutaman tunnin seminaari herätti valtavasti ajatuksia, ainakin kappaleen pituuden perusteella. Satunnaisesti olen saanut itseni pianon ääreen harjoittelemaan, mutta olen ensisijaisesti yrittänyt saada itseni tenttikirjan ääreen. Maple Leaf Rag saa pian jäädä taakse, mutta toinen kappale, Presto (en taaskaan muista tekijää) kaipaa työstämistä. Uutena kappaleena työn alle otin Mozartin sonaatin D-duurissa. Näin alkuun opettelen kappeletta muutama rivi kerrallaan ja mahdollisesti jään ensimmäiseen osaan, missä toisaalta on tekemistä riittävästi. Viulun kanssa olen jälleen laiskistunut, mutta ehkä joululomalla harjoittelu taas lisääntyy. Koomista kyllä, Weberin Country Dance tuntuu vieläkin vaikeammalta kuin kuudennen kirjan pari kappaletta. Se mokoma jousitus.. Spiccatoa kokeilen välillä myös, mutta jousi hypähtelee vailla kontrollia. Vikahan on jousessa eikä minussa?

Jäällä on mennyt kohtuullisesti ja varmuus lisääntyy vähitellen. Ongelmia askeleissa aiheuttaa käännös-kantakäännös -yhdistelmä kroppani toispuoleisuuden vuoksi. Toisinpäin liike onnistuu jähmeästi, mutta toisinpäin ei lainkaan. Twizzle saisi onnistua kovemmasta vauhdista, mutta pikku hiljaa. Rotaatioaskeleessa koin koomisen ilmiön. Pyörivä liike onnistuu, mutta sulava pysähtyminen ei. Vaakapiruetti onnistuu hieman useammin, mutta en ole asentoon tyytyväinen. Se iänikuinen koukkupolvi! Vaikka vaakapiruetti sisäänpäin saattaa olla epärealistinen tavoite, yritän harjoitella sitä aina kun voin. Hypyissä hidas edistyminen jatkuu, mutta varsinainen onnistuminen on vieläkin saavuttamatta. Pitäisi kai olla ajattelematta "maalia" ja näin ollen keskittyä vain edistymiseen. Axelissa jalkojen asento parani tänään selkeästi, mutta alastulo ei onnistunut. Huomenna siis taas hieman paremmin! Rittiä hyppään vielä maltillisesti, jotta jalan kanssa ei tulisi takapakkia. Jalka on kestänyt hyppimistä selkeästi paremmin geelisuojan kanssa. Toki se kipeytyy harjoitellessa, mutta kipu lakkaa nopeasti ja jatkuu harvoin seuraavaan päivää. Olen uskaltautunut tekemään fysioterapeutin neuvomia liikkeitä, mutta hyppelyä varon vielä parin päivän ajan, jotta lihakset ehtisivät vahvistua. Tällä hetkellä jalkatreeni on varovaista, mutta esimerkiksi yhden jalan kyykkyjä olen uskaltautunut tekemään. Lisäksi teen kyykkyjä 12 kg:n kahvakuulan kanssa ensin 30 kappaletta, sitten keskivartaloa ja selkää vahvistavia liikkeitä ja lopuksi 15-20 kyykkyä. Kyllä tämä tästä.. Voima -ja notkeusharjoittelun ohelle suostuin ottamaan mukaan yhden pirulaisen: tasapainon harjoittamisen. Toisaalta tasapainoharjoitukset taitavat olla siinäkin mielessä hyvä lisä, koska niiden kautta myös keskittymiskykyä pääsee harjoittelemaan.

Ensi viikolla yritän parhaani mukaan lukea tenttikirjoja, minkä jälkeen lienee aika miettiä jouluvalmisteluja. Joka vuosi päätän hoitaa jouluostokset ajoissa, mutta käytännössä tämä on onnistunut harvoin. Tilastollisen todennäköisyyden lukemista huolimatta jatkan yrittämistä. Oikein mukavaa pian päättyvää marraskuuta kaikille!






keskiviikko 25. marraskuuta 2015

Pientä ahkeruuden lisääntymistä havaittavissa

Taas alkoi marraskuinen arki, mikä tosin pian vaihtuu joulukuiseksi arjeksi. Maanantaina oli pelätty kandiesitelmän käsittely ja saatu palaute tuntui musertavalta. Onneksi olin varautunut negatiiviseen palautteeseen, ja oikeastaan olin tietoinen niistä asioista, joita työstä pitäisi korjailla. Näin jälkeenpäin luulen, että suurin kolaus oli sen työmäärän muistaminen sekä ajatus sen toistumisesta. Olin tapani mukaan haukannut liian suuren palan. Koska ensimmäinen palautuspäivä on vasta helmikuussa, etenen rauhallisesti, mutta pidän työskentelyä yllä. Jos totta puhutaan, taisin väsähtää kandiesitelmän tekemisestä enemmän kuin oletin. Viimeisen parin viikon aikana opiskelumotivaatio on ollut jossain kaukana ja se pieni opiskelumääräkin mitä nyt yritän saada aikaiseksi, on tuntunut ylitsepääsemättömän raskaalta. Onneksi olen saanut potkittua itseäni takamukselle (tosin en kirjaimellisesti). Muutaman kuluneen päivän aikana olen kirjoittanut oppimispäiväkirjaa torstain luentokurssista sekä lukenut ensi viikon tenttiin. Tämän päivän luku-urakasta olen todella ylpeä! Lukivaikeuksien ilmeneminen ei ole ollut kaikkein motivoivin vieras, mutta vähitellen ymmärtäminen on parantunut. Vaikka alun perin olikin tarkoitus ottaa tämä toinen periodi hieman rennommin, tunnen itseni hävettävän laiskaksi etenkin siksi, koska lähiopetusta on ollut vain parina päivänä viikossa. Viime viikolla tein suunnitelmia tammikuussa alkavan kolmannen periodin kursseista. Toistaiseksi pitäydyn kandityön korjaamisen ohella kolmessa 5 op:n kurssissa. Siinä suorituksia etsiessäni kirosin myös sitä, miten vähän on mahdollista suorittaa kursseja tenttimällä tai kirjoittamalla.

Viikonloppu meni oikein mukavasti, mutta erityisesti lauantaista jäi viimeisen päälle hyvä mieli. Oli kyllä vapauttavaa poiketa kunnolla rutiineista! Muutenkin sosiaalinen elämäni on jäänyt siinä määrin vähälle, että ihmisten tapaaminen (tai saaminen vieraiksi) on mitä mukavinta vaihtelua. Laittelimme puolison kanssa myös ruokaa, mikä onnistui oikein mainiosti! Tai oikeastaan tarjottavat koostuivat salaatista ja patongista. Lisäksi pöydässä oli juustoa, levitteitä, paistettua vaaleaa soijarouhetta ja suolapähkinöitä. Jälkimmäisestä on muuten tullut melkein vakituinen lisä aamupalajogurttiin. Jälkiruuaksi tehty suklaakakku kelpasi myös, tosin se oli siinä määrin tuhtia, että kukaan ei ruuan päälle jaksanut yhtä palaa enempää. Hieman harmitti kun rakenne ei ollut aivan toivomani. Olin nimittäin leiponut kakun jo keskiviikkona, jotta tekemistä olisi loppuviikolla vähemmän. Valitettavasti pakastaminen "konsentroi" taikinaa, jolloin siitä tuli kiinteämpi. Ehkä ensi kerralla maltan jättää leipomisen saman päivän aamulle. Mutta viis kakusta, kiitos vieraille ja onnittelijoille muistamisesta! Ja vielä erityiskiitos puolisolle suuresta avusta <3

Ei se juhliminen kuitenkaan niin rajua ollut, että olisin jättänyt sunnuntain jäävuoron väliin. Myönnettäköön että pientä väsymystä ja tutinaa oli ilmassa, mutta kummasti ne jäivät jään ulkopuolelle. Kehittyminen on todella hidasta, mutta jokaisen viikon jälkeen varmuus lisääntyy aina pikkuisen. Nuo työn alla olevat hypyt ovat aina vähän lähempänä, joten nyt on vain yritettävä niin monta kertaa, että onnistuminen tulee viimeinkin vastaan. Jalkakin kestää kohtuullisesti, mutta kärkiaskeleet ovat oikotie kipuun. Nyt on vain hieman hankala vaihe harjoituksissa. Ohjatuissa harjoituksissa erityisesti hyppyjen kanssa on pientä "ristiin menemistä". Toki erilaisten yksöishyppyjen variaatioiden harjoitteleminen on tehokasta tekniikan kehittämistä, mutta kaksoishypyt jäävät aina väliin. Toki ymmärrän sen, että molemmissa ryhmissä luistelijoiden taidot vaihtelevat, mutta usein harmittaa se, että kaksoishyppyjen harjoittelu on mahdollista vain itsenäisesti. Sen sijaan askeleissa on paljon tekemistä. Kun koin tämän pienoisen dejá vu -ilmiön (miten kirjoitusasu menikään?), mietin todella että olenko keskimääräistä lapsellisempi. Haluaisin päästä lähemmäksi tavoitteitani, mutta en haluaisi saada valittajan leimaa etenkään tässä iässä. Harrastuksena tämä ei kuitenkaan ole edullisin mahdollinen. Ehkä voisin uskaltautua keskustelemaan asiasta niin kohteliaasti kuin mahdollista. Tai ehkä joudun taas kerran hyväksymään sen, että ihanneversiota harrastuspaikasta ei ole. Mutta uskaltaudun vielä toivomaan, että tulisi vielä mahdollisuus harjoitella.

Huomenna olisi aamupäivän verran lähiopetusta. Loppuviikolle ei ole mitään erityisiä suunnitelmia. Yritän lähinnä lukea, jotta löytynyt rutiini pysyisi yllä. Jotenkin luulen, että motivaation laskeminen liittyy myös itsetunnon laskemiseen. Muistan usein "väsyväni" työskentelyyn ilman onnistumisia. Sama pätee lähes kaikkeen aina opiskelusta harrastuksiin. Ehkä muutama onnistunut lukemispäivä tuo myös lisää voimia mukanaan. Välillä kummastelen riippuvuuttani onnistumisen tunteesta, mutta ominaisuutensa kullakin. Minusta ei tarvitse tulla minkään alan huippuosaajaa, mutta jatkuva pysyminen paikoillaan ilman minkäänlaista siirtymää tekee kaiken värittömäksi, suoraan sanottuna tylsäksi ja turhaksi. Väärinkäsityksiä välttääkseni mainitsen vielä, että en pidä huonompana ihmisiä, jotka viihtyvät juuri saman asian parissa. Oikeastaan kadehdin heitä. Toki tietyt asiat haluan myös pitää stabiileina, mutta myös oppia uutta.

Näiden pohdintojen myötä lienee aika siirtyä tenttikirjan ääreen, sillä muuten pysyvyyteni yliopistolla voi muuttua vähän turhankin stabiiliksi.




sunnuntai 22. marraskuuta 2015

30 ja risat

Miltä mahtaisi näyttää juuri 30-vuotispäiviään juhlineen henkilön blogikirjoitus? Esimerkiksi seuraavanlaiselta: täytin tänään pyöreitä vuosia, mutta jollain ihmeen keinolla vältin dramaattisemmat ikäkriisit ainakin tämän vuorokauden osalta. Vastoin "normaaleja" käytäntöjä, halusin juhlia syntymäpäiviäni sulhaseni sekä vanhempieni seurassa. Ilta meni oikein mukavasti ja rennosti, aivan kuten olin olettanutkin. Olen äärimmäisen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat minulle vanhempien ohella hyviä ystäviä. Voin vapaasti heittää härskiä huumoriani, eikä minun tarvitse varoa sanojani. Toisin sanoen: saan olla oma itseni. En toki tunne tarvetta provosoida liikoja, puheeni ulottuvat vai niille rajoille, jotka ovat osa minua. Tuntuu hienolta, että minut hyväksytään juuri sellaisena kuin olen.

Kuten aiemmin kirjoitin, "ennustukseni" 10 vuotta sitten verrattuna tähän aikaan, eivät aivat täsmää. Aluksi tunsin pettymystä itseäni kohtaan, mutta sitten mietin muita asioita, joita olen ehtinyt tehdä ja kokea. Elämä itsessään on kouluttanut minua, mutta ei tämän päivän versioksi elämänkoululaisesta. Saatan olla iästäni huolimatta vielä opiskelija, enkä edes valmistumassa. Minulla ei ole lapsia ja olen hurahtanut opintojeni ohella lajiin, joka vangitsi minut lapsena ja teininä. Vaihtoehtoisesti olisin voinut pakottaa itseni perustamaan perheen. Nyt voisin olla elämääni tyytymätön 2-3 lapsen äiti ja tehdä työtä, mistä en pidä. Voisin olla katkeroitunut elämääni ja purkaa katkeruuttani muihin ihmisiin äärettömän kateuden muodossa. Toisena vaihtoehtona olisin voinut jäädä baariseikkailijan rooliin ja olla nyt alkoholosoitunut elämäntapatyötön seuranani muutama pysyvä sukupuolitauti sekä kokemus epäonnistuneista suhteista. Onko taitoluisteluun hurahtanut 30-vuotias teologiksi tähtäävä opiskelija huono vaihtoehto?

Vertasin itseäni usein muihin ja itseäni nuorempiin vielä jonkin aikaa sitten. Erityistä huonommuuden tunnetta herättivät he, joilla on parisuhteen ohella lapsia sekä vakituinen työpaikka. Sitten muistin menneisyyteni. Vaikka haluaisin jättää mielenterveysongelmat ja syömishäiriön täysin taakse, ne ovat omalla tavallaan osa minua. En osaa edes arvioida tarkkaa lukua, mutta veikkaisin sairastamisen vieneen 4-5 vuotta elämästäni. Aluksi opiskelu sujui, mutta asteittain se vaikeutui ja lopulta se ei onnistunut. En halua pitää syömishäiriötä selityksenä, mutta minun on hyväksyttävä sen vaikutukset. Jos voisin poistaa maailmasta tuon mokoman, tekisin sen. Moni muukin saman ja enemmän kokenut olisi tehnyt saman jo kauan sitten. En kykene muodostamaan niistä vuosista mitään kunnollista muistikuvaa, lähinnä yksittäisiä muistoja, joiden ajankohtaa en osaa asettaa kronologisesti oikeaan järjestykseen. Muistan lähinnä sen, että epilepsia puhkesi vuonna 2010 ja oireili vuoteen 2013 asti. Varsinainen syy ei koskaan selvinnyt. Todettiin vain, että herkkyys on kohdallani suurempi. Vaikka kohtausriski on laskenut minimiin ja parin vuoden kuluttua lääkitys voidaan lopettaa, pyrin silti viimeiseen asti pitämään kiinni terveellisistä elämäntavoista. Syömishäiriön suhteen olen varautunut sen olevan osa elämääni jatkossakin sekä "kummittelevan" heikkoina hetkinä. Sillä ei kuitenkaan ole väliä, sillä vuosien mittaan olen oppinut tunnistamaan oireet sekä kieroon kääntyneet ajatukset ja näin ollen sivuuttamaan ne. No, se taito ei tullut aivan ensimmäisten vuosien aikana. Mielenterveysongelmat ylipäänsä opettivat minulle erään brutaalin asian. Terveydenhuollon puolelta on mahdollista saada apua ja tukea, mutta se varsinainen työ on tehtävä itse. Kukaan ei tule kotoa hakemaan kohti normaalia elämää. Lisäksi täydellisen normaalia elämää ei ehkä koskaan tule olemaan, mutta miksi sen täytyisi olla täydellistä? Ensisijaisen tärkeäksi huomasin rutiinien muodostumisen sekä selkeän päivärytmin noudattamisen. Tylsää, mutta totta. Paras keino erakoitua ja eristäytyä on elää päinvastaisessa päivärytmissä kuin muut ihmiset.

Tulipas pitkä selostus mielenterveysongelmista! Tosin epilepsia lienee kategorioitavissa neurologisiin ongelmiin. Kumma kyllä, en koskaan kokenut epilepsiaa traumatisoivana ilmiönä. Ehkä osittain siksi, että minä en tavallaan ollut osallisena asiaan. Toki joissain riskipaikoissa kohtausta saattoi jännittää, mutta itse kohtaus.. ei se koskettanut minua. Kaikki oli jo tapahtunut kun heräsin. Jos hampaat ja suun alue olivat säilyneet ehtinä, kaikki oli hyvin. Aivan alkuvaiheessa kohtaukset todennäköisesti johtuivat elämäntavoistani, mutta suuri rooli oli myös lääkityksen sopimattomuudella. Vajaan neljän vuoden aikana kokeilin neljää eri lääkettä. Ainoastaan yhden koin itse epäsopivaksi, muut aiheuttivat liian ongelmallisia oireita. Pari vuotta sitten käyttöön otettu Keppra on toiminut muutamaa sivuvaikutusta laskematta moitteettomasti. Silti odotan innolla sitä, kun pääsen lääkityksestä eroon.

No, onhan elämäni ollut paljon muutakin kuin sairastelua, itse asiassa sairastelu on vienyt siitä keskimäärin pienimmän osan. Mitään selkeää suuntaa elämälle minulla ei ole ollut. Vaihtoehdot ovat syntyneet hetken mielijohteesta, mutta realismista ei ollut tietoakaan. Yläasteella ollutta kiusaamista laskematta minulla oli hyvä lapsuus. Ehkä hienoimpana asiana pidän sitä, että minulle kehittyi melko varhain selkeä ajatus -ja arvomaailma, joita ilmensin erityisesti äidinkielen ainessani. Minulla ei ollut montaa ystävää, mutta ne muutamat vastasivat montaa kymmentä. Olin omana aikanani melko uusavuton, mutta tarpeen vaatiessa opin nopeasti. Oma-aloitteisuus ei valitettavasti koskaan kuulunut vahvuuksiini. Koska yläasteella kiusaaminen sai minut nitistetyksi, lukiossa taisi alkaa murrosikä, joka jatkui Helsinkiin muutettuani pitkään sivuvaikutuksineen. No,  kantapään kautta opimme viimeistään?

Sitten oli vielä se yksi pirulainen, itsetunto. Kun sellainen oli tallattu maan tasalle jo 12-vuotiaana, keinot nostamiseen 19-vuotiaana eivät ehkä olleet kaikkein järkevimmät. Itsetuntoani nostatti vastakkaisen sukupuolen antava huomio. Oli toki havainnut bi -ominaisuuteni jo lukiossa, mutta vastakkainen sukupuoli tuntui helpommalta ratkaisulta. Olin otettu. Muutettuani Helsinkiin minulle tarjottiin drinkkejä, kanssani haluttiin tanssia ja yhteystietoja vaihtaa. Elämä oli ihanaa, minäki olin ihana! Muuten tuo kaikki olisi ollut pysyvää, jos olisin arvostanut itseäni hieman enemmän. Koska koin olevani oma surkea nörtti ja friikki itseni, oli otettava kaikki mitä tarjolla oli. Tällainen asennehan ei tuo yhtään tuonut vaikeuksia mukanaan.. Parisuhteissakin meni hyvin siihen asti, kunnes erehdyin tuomaan julki oman mielipiteeni. Sen jälkeen vastapuoli tavallisesti totesi, että meillä ei synkannut. Muussa tapauksessa voisi syyttää vastapuolta, mutta jo myötäilee useita kuukausia, mitä muuta voi odottaa? Ajan myötä muodostui komplekseja. Suhteita alkoi ja päättyi. Päästyäni sh-osastolta liikunta palasi osaksi elämääni ja syöminen.. sen onnistuvuus vaihteli. Kroppa oli "timmissä" kunnossa, mikä vetosi vastakkaiseen sukupuoleen. Valitettavasti minua ei otettu tosissaan ja kiinnostuksen kohteeksi päätyi lähinnä kroppani sekä sen hyödyntäminen fysiologisten perustarpeiden tyydyttämiseen.

Olen tätä tarinaa hokenut aiemmminkin, mutta pidän kertaamisen arvoisena. Miten tapasin nykyisen mieheni, tarinoita on kertynyt pari kappaletta. Merkkipäivän kunniaksi voisin sepittää uuden: oli itsenäisyyspäivän aatto 2013. Veteraaneja nuori edustava armeijan alokas oli lahjoittanut minulle pienen siniristilipun. Sitä kanniskellen kävelin kohti Sörnäisten asemaa. Olisin voinut nousta metroon jo Kampista, mutta kaipasin raitista ilmaa. Anarkistien mielenosoitukset olivat olleet hyvin pienimuotoisia tähän mennessä. Hämeentiellä hieman Hakaniemen jälkeen siniristilippuni kuitenkin herätti negatiivista huomiota. Alkuillan liikenne oli jo vähentynyt, jolloin neljä henkilöä juoksi nopeasti tien yli luokseni. Yksi heistä huusi: "Miten sinä kehtaat kantaa mukanasi tätä sorron merkkiä, sinä kapitalistinen huora?!" Silloin minä karjaisin: "Olin vain aikeissa mennä kotiin Kontulaan, sinä anti-kapitalistinen.. miespuolinen huora!" Voi minua, he olivat tämän päivän anarkisteja! Olin uhostani huolimatta tuhon oma. Yksi anarkisti tarttui kaulaani ja yritti kuristaa minua. Silloin jostain Hakaniemen ja Sörkän välisestä pimeydestä syiksyi hahmo. Pian hän yhdellä iskulla löi tajuttomaksi minua kuristaneen anarkistin ja heti perään sen huorittelevan kaverin. Kun tuo mysteerimis veti pois kommandopiponsa, näin vain hänen sinivihreät silmänsä. Silloin välittömästi syttyi rakkaus välillämme. Hmm, olisi tarina voinut mennä näinkin?

Meni tarina miten meni, edelleenkin olen äärimmäisen kiitollinen siitä, että olen löytänyt ihmisen jota rakastan ja jonka kanssa haluan viettää lopun elämääni. Olen valmis tekemään uhrauksia ja haluan olla hänelle sellainen kumppani, jonka kanssa hän myös haluaa olla lopun elämäänsä. En koe tällaista rakkautta uhrautumiseksi, sillä hänen kanssaan saan olla aina juuri sellainen kuin olen.

Mitä olen siis oppinut vaihtoehtoisten tarinoiden,virheiden ja sairasteluiden ohella viimeisen 30 vuoden aikana? 1. Kovalla pakkasella on hyvä suojata kasvot. Jos näin ei toimi, ongelma ei niinkään ole kudosten jäätymisessä, vaan kylän hyvää tarkoittavassa neuvolantädissä, joka koulumatkallasi laittaa luiskahtaneen huivin suojaamaan kasvojasi. 2. Älä ole oma itsesi, opettajasi voi diagnosoida sinut jälkeenjääneeksi. 3. jos sinulla on kykyjä asian X suhteen, kuuntele ohjeet kokonaan, voit jopa päästä eteenpäin. 4. Rajoita tv-sarjoista lainattujen fraasien määrää seurassa. 5. Uskaltaudu huijaamaan idiootteja älykkyytesi kautta, saatat saada kunnon naurut. 6. Opettele pitämään suusi kiinni välillä. 7. Jos olet voimakkaasti likinäköinen, älä kommunikoi ihmisten kanssa ilma laseja tai piilolinssejä. 8. Tuntemattomien pulloista ei oikeasti kannata juoda. 9. Ihmisten erittäin oudon käytöksen takana saattaa ajoittain olla huumeet, ei huono päivä. 10. vahinkoja sattuu, ota opiksesi.

Yhteenvetona pohdinnoista voin siis todeta, että en voi antaa mitään järkeviä ohjeita, joilla olisi varma suunta eteenpäin. Toisaalta voin kehottaa jokaista lukijaa tekemään jotain sellaista, mistä aidosti pitää. Älkää seuratko muotia tai muiden odotuksia. Jos ns. yleiset odotukset ovat sitä mitä haluatte oikeasti tehdä, älkää hävetkö seurata sitä tietä. Ihanteet eivät eivät aina välttämättä ole juuri sitä, mitä aidosti itse haluatte. Mutta onko se loppujen lopuksi paha asia? Jokainen voi olla voimakas ja rohkea omalla tavallaan.





keskiviikko 18. marraskuuta 2015

Väsähtäneitä kuulumisia

Jos jotain olen oppinut muutaman kuluneen vuoden aikana, niin sen, että väsymyksen ajankohdalla ei aina ole selkeää logiikkaa. Tällä hetkellä minulla on lähiopiskelua vain kahdesti viikossa, eikä luettavaakaan ole kuin parin kirjan verran. Siitä huolimatta voimat tuntuvat olevan aivan lopussa. Toisaalta opiskelun ohella en malta erityisemmin pysyä paikoillani. Eilen tuli jääharjoitusta ja oheisia ennen hoidettua kirjasto -ja kauppareissu sekä muutamia käytännön asioita. Tänään oli periaatteessa vapaapäivä, mutta käytännössä menin noin puoleksi tunniksi aamulla jäälle (kiitos hitauteni aamulla, en ehtinut vuoron alkamisaikaan). Kotona odottivat vuoro pesutupaan sekä viikottainen sämpylöiden leipominen. Jälkimmäinen on siis vapaaehtoista,sillä kaikessa narsistisuudessani satun pitämään leipomistani sämpylöistä. Kun uuni kerran kerran lämmitettiin, leivon samalla kertaa "vapaalla kädellä" tehdyn suklaakakun lauantaiksi. Koska ohjetta ei ollut juuri käden ulottuvilla, otin riskin leipoa ns. näppituntumalla. No, lauantaina selviää miten leipomus onnistui. Kun riittävän pitkään on neljän seinän sisällä erityisesti uunia tarvittavien tehtävien parissa, raitis ilma on tervetullutta. Siispä lenkille! Kas kummaa, nyt kieltämättä väsyttää. Joskus nuorempana viihdyin enemmän esimerkiksi tv:n ääressä, mutta ohjelmatarjonnan vuoksi ei kyseinen puuha enää innosta. No, ennen kuin joku luulee minua aikaansaavaksi persoonaksi, myönnän olevani oikea sählääjä juuri sellaisten tehtävien kanssa, mitkä pitäisi hoitaa. "On aina jotain muuta tekemistä.."

Vaikka geelisuoja on mahdollistanut harjoittelun, on ollut kiusallista huomata, että fyysinen kuntoni on tainnut päästä laskemaan. Mikäpä ihme tuo on, sillä liikunta on rajoittunut lihaskunnon harjoittamiseen sekä pelkken elementtien harjoitteluun jäällä. Lenkkeily ja vaikkapa pyöräily ovat jääneet vähemmälle, jälkimmäinen kokonaan pois säiden kylmennyttyä. Lenkkeilyssä jalkavaiva on ollut pienoinen hidasta, mutta viime aikoina kenties myös tekosyy. Tavallinen reipas lenkki edes nilkkapainojen kanssa ei nimittäin ole aiheuttanut ongelmia. Kunnon huononemisen huomaan viimeistään harjoitteissa, joihin liittyy viholliseni nimeltä hyppynaru. Kiusallista mutta kyllä, nyt taitaa olla korkea aikaa yrittää kohottaa kuntoa. Hölkkäämistä tai juoksemista varon vielä pari viikkoa, mutta ehkä reipas lenkki nilkkapainojen ja kävelysauvojen kanssa voisi auttaa edes vähän. Kiitos taipumukseni palelemiseen ja valkosormisuuteen, esimerkiksi uimiseen on todella vaikea löytää motivaatiota. Entä jos etsin käsiini 80-luvun Anna Aerobic -c-kasetti? Ainakin siitä saisi revittyä huumoria? Tosin ne jumppa-asut tuntuvat vieläkin hivenen irstailta..

Eilen kauempana asuva ystäväni yllätti minut iloisesti kysymällä kahville perjantaina. Kieltämättä jännä ajoitus, sillä olin miettinyt mitä hänelle mahtaa kuulua. Tällä kertaa osoittauduin hitaammaksi osapuoleksi, mikä sinänsä ei ole uutta. Sosiaalinen elämä taitaa olla juuri mitä tarvitsen, sillä "livenä" olen liian pitkään seurustellut (kumppanini ohella) koulujuttujen, fb-uutisten, kirjojen sekä luistimieni kanssa. Vaikka lauantaina aion masokistisesti mennä aamujäälle, loppupäivä tulee menemään näiltä näkyminen oikein mukavissa merkeissä. Tänä vuonna en sivuuta syntymäpäiviäni ottamalla tenttiä samalle päivälle. Kun kerran 30 vuotta tulee täyteen, pienimuotoinen juhlinta mukavassa seurassa olkoon "pakollinen" operaatio. Hassua miten 30-vuotias tuntui joskus niin aikuiselta. Oletin että tähän mennessä minulla on mm. vakituinen työ, oma asunto perhe lapsineen ja lemmikkeineen. No, näin ei käynyt. Eipä tuo haittaa, sillä voin täyden rehellisyyden kera todeta olevani onnellinen. Eiköhän se riitä, ja aika näyttäköön mitä tulevan pitää.

lauantai 14. marraskuuta 2015

Kaksi tapaa tanssia hautojen päällä

Ranskan terrori-isku ei ollut se mukavin uutinen lukea. Loukkaantuneiden ja kuolleiden määrä on suuri, mutta vieläkin enemmän joukossa sivullisia ja näin ollen täysin viattomia ihmisiä. Minua ei koskaan ole koskettanut maininnat suomalaisista, sillä jokainen turhaan kuollut tai edes loukkaantunut on liikaa. Tragedia nostatti ihmisten tunteita myös sosiaalisen median tasolla. Olen aina pitänyt terrorismia sekä siihen liittyvää toimintaa äärimmäisen vääränä, brutaalina ja äärimmäisen epäinhimillisenä. Toisaalta kritisoin myös yksittäisen uskonnon ja sen edustajien yleistämistä, mikä harmillisen usein tulkitaan terrorismin ja väkivaltaisuuksien hyväksymiseksi. Näin ei kuitenkaan ole.

Kuluneen päivän aikana olen törmännyt kahteen erilaiseen, eri ääripäivä edustavaan reaktiotapaan, joista molemmat herättivät lähinnä negatiivisia tuntemuksia. Molemmissa tavoissa heijastuu asioiden erittäin yksipuolinen tarkastelu. Ymmärrän toki sen, että tällaiset tapahtumat herättävät ihmisissä voimakkaita tunteita, mutta tapa tarkastella tapahtunutta vaikuttaa suoraan sanottuna naiivilta ja peräti järkyttävältä. Toisen ryhmän muodostavat asian kieltäjät. Heillä tarkoitan ihmisiä, joiden suurin pelko on rasismin lisääntyminen, minkä vuoksi tapahtuneesta ja jo pitkään tapahtuneista asioista ei tule puhua ääneen, ei ainakaan kriittiseen sävyyn. Auttaminen ja ymmärtäminen liukuvat yli turvallisuuden rajan, kun raja yli halutaan päästää jokainen, selvisi heidän taustastaan mitä rikkeitä tahansa. Ihmisarvon kunnioittaminen tässä kontekstissa voittaa myös mahdolliset yhteydet jo pitkään vaarallisiksi todettuihin järjestöihin huolimatta selkeistä todisteista, kuten esimerkiksi Facebookin kansioista löytyneistä kuvamateriaaleista. Myös Internet -yhteys sallitaan, sillä sen kieltäminen olisi ihmisarvon vastaista. Jos totta puhutaan, itse haluaisin ajatella ihmisistä vain hyvää, tai vähintäänkin uskoa pinttyneenkin pahuuden poistumiseen kenestä tahansa. En muista milloin uskoni tällaiseen horjui, mutta toivoisin saavani sen takaisin jonain päivänä. En ole asiantuntija, mutta yleisellä tasolla näkisin ongelmien ratkaisemisen vaativan ongelman myöntämistä. Kun maton alle lakaistujen roskien määrä kasvaa riittävän suureksi, joku kompastuu siihen ennemmin tai myöhemmin. 

Toisen ryhmän muodostavat uskonnon X vihaamista pitkään harrastaneet henkilöt. Heidän päivittäisiin toimiinsa kuuluu etsiä uutisia, joissa kerrotaan kaikesta mahdollisesta hirveästä, mitä kyseisen uskonnon edustajat ovat taas kerran tehneet. Luonnollisesti mainitsematta jätetään ns. tavalliset ihmiset, jotka elävät samanlaista arkea kuin mekin. Heillä on lapsia ja vanhemmat käyvät töissä. Politiikka tai vahva idealismi ei kuulu näiden ihmisten elämään sivusta seuraamista enempää, sillä heillä on oma elämänsä. Uskonto on vain osa sitä. Viis heistä. Jos X vastaa islamia, jokainen muslimi lasketaan terroristiksi. Tämän ryhmän reaktio muistutti kauhistelun sijaan juhlimista suurella voitonriemulla. "Mitäs me sanoimme, me olimme oikeassa! Siitäpä saitte!" Outoa kyllä, tämän joukon reaktio muistuttaa samankaltaista juhlintaa siinä missä Isiksen edustajien reaktio iskujen jälkeen. Jos minulta kysytään, mielestäni on yhtä brutaalia "mehustella" menetyillä ihmishengillä ja tapahtuneella ylipäänsä vain siksi, että oma agenda saa vahvistusta, kuin juhlia osana iskun suorittajia. Edusti juhlija kumpaa osapuolta tahansa, juhliminen tapahtuu uhrien kustannuksella. 

Islam on uskontona nuori, verrattuna moneen muuhun ns. maailmanuskontoon. Lisäksi on tärkeää muistaa, että eri kulttuureissa tapa harjoittaa ja tulkita samaa uskontoa on erilainen. Esimerkiksi Yhdysvalloissa kristinuskon tulkitseminen ja harjoittaminen eroaa eurooppalaisesta tavasta. Tosin kirkkokunta vaikuttaa asiaan. Sama pätee myös islamiin. Mitä olen sivusta seuraten huomannut, arabikultuuriin liittyy oma temperamenttisuutensa ja arvonsa, mikä heijastuu myös tapaan tulkita ja harjoittaa islamia. Itä-Aasiassa tilanne on täysin toisenlainen uskonnon politisoitumisen määrää myöten. Yksinkertaisimmillaan tämän voi perustella kysymyllä seuraavaa: kuinka yleistä terrorismi on Itä-Aasian maissa? Hienoa, tämä kysymys todennäköisesti tekee minusta rasistin, mutta riski on otettu.

Toivon todella, että ennen ajatustenssa julkaisemista ihmiset miettisivät asioiden toisenkin puolen. Todennäköisesti minunkin näkemykseni jäivät mustavalkoisiksi, sillä uusia puolia löytyy jatkuvasti. 


perjantai 13. marraskuuta 2015

Mysteeri ratkesi!

Viikko on mennyt melko rauhallisesti, mikä on ollut toivottavaa vaihtelua. Edellisellä viikolla lauantaihin asti univelkoja kerääntyi erittäin kiitettävästi, ja niiden paikkaamisen merkeissä viime päivät ovatkin menneet. Lähiopetusta oli onneksi vain maanantaina, minkä vuoksi myös junalippuja on säästynyt mukavasti. Aivan toimetta päivät eivät ole menneet. Eilen sain valmiiksi toisen kurssin esseen. Tulevina päivinä tavoitteena on yhden kurssin oppimispäiväkirjan päivittämisen lisäksi lukea joulukuun alussa pidettävään tenttiin. Vaikka omaa kandityötäni käsitellään vasta ensi viikon jälkeen, olen riskeistä huolimatta aloittanut tekstin korjaamisen. Mitään radikaaleja muutoksia en uskalla tehdä ennen kuin teksti pääsee tuomion eteen. Sen sijaan yritän löytää (ja tähän mennessä loistavin tuloksin!) virheitä kirjoituksessa ja sanojen päätteissä. Ja sitten se rasittavin tehtävä: lähdemerkintöjen korjaaminen! Siinä on asia, minkä todellakin haluaisin oppia tekemään ensimmäisellä kerralla kunnolla, sillä tämä jälkikorjaus koettelee kärsivällisyyttäni. Riippuen siitä, miten kandityön korjaus ja tenttiluku edistyvät, olen harkinnut vielä yhteen kurssiin liittyvän esseen kirjoittamista. No, asia kerrallaan. Jostain syystä itsenäinen lukeminen muulloin kuin illalla on vaikeaa. Itse lukemisessa ei teknisesti ole mitään ongelmaa, vain se aloittaminen tahtoo tökkiä.

Jalan parantelu on (toivottavasti) päässyt huimasti eteenpäin. Viimeinkin onnistuin paikantamaan lihaksen ja samalla rasitusvamman potentiaalinen syy selkiytyi. Jalkani eivät ole olleet ihailun arvoinen kohde ruumiissani sitten varhaisen murrosiän. Minulla on lattajalat ja oikeassa jalassa on havaittavissa melko voimakas ylipronaatio. Ja ne luut.. pyrin aina pitämään jalkateräni sensuroituna, sillä niiden saama negatiivinen huomio nolottaa. Onneksi sensuurin toteuttaminen on helppoa. Ongelmat eivät valitettavasti rajoitu ulkonäköön. Kenkien hankkiminen on hankalaa, sillä joudun kiinnittämään huomiota aina lestin riittävän leveydestä pohjan mallit. Kengät eivät kapeuden ohella saa myöskään olla liian leveät tai matalat. Tähän mennessä parhaimmiksi kengiksi olen todennut tennari -tyyppiset terveyskengät (esim. Ecco) sekä juoksemiseen tarkoitetut lenkkarit. Hyvin naisellista, eikä totta? Lattajalka ja ylipronaatio johtavat usein säären ulkosyrjän lihasten heikentymiseen. Kesällä innostuin vähän liikaakin hyppimään rittiä kaksoisritin toivossa. "Muutaman" ylimääräisen hypyn sekä oheisharjoittelun myötä säären ulkosyrjä kipeytyi. Alkusyksystä ja syksyn kuluessa ongelma paheni niin, että jouduin lopettamaan hyppymisen kokonaan. Kun lepuuttaminen sai tulehduksen vähenemään, kovan luistinkengän aiheuttama mäiske ja harjoittelu toi kivun sekä oireet takaisin. Fysioterapeutin kuntousliikkeet auttoivat jonkin aikaa, mutta ongelma palasi aina takaisin. Noin kuukausi sitten oireet helpottivat luistimen pehmustamisen jälkeen. Huomasin, että kipu tuntui säären ulkosyrjällä isovarvasta koukistaessa ja varpaille noustessa. Bingo! Isovarpaan pitkä koukistajalihas, nyt jäit kiinni! Ilmeisesti tulehdus oli ollut sen verran laajalla alueella tätä ennen, että paikantaminen ei onnistunut.

Tehtyjen virheiden lista on laaja. Innostuin tekemään kuntoutukseen liittyviä liikkeitä liikaa ja liian suurella kuormituksella. Jostain syystä olin saanut päähäni, että liikeet parantaisivat myös tulehduksen. No, jos ei kantapään kautta opi, niin ainakin isovarpaan pitkän koukistajalihaksen kautta. Googlettaessani tietoja tästä ongelmasta selvisi, että kyseinen rasitusvamma on yleinen taitoluistelijoiden lisäksi balettitanssijoilla ja juoksijoilla. Muun muassa varpaillenousut kuormittavat lihasta ja altistavia tekijöitä ovat lattajalat sekä ylipronaatio. Kas kummaa. Tietenkin harmittaa se, miten monta kuukautta tämän ymmärtämiseen meni. Kävin lääkärissä kerran, mutta lyhyen ajan vuoksi ongelman paikantaminen ei onnistunut. En todellakaan halua syyttää lääkäriä, sillä urheiluvammojen hoitaminen on eräänlaista "salapoliisityötä", missä ratkaisu harvoin löytyy välittömästi. Lisäksi omilla virheilläni on niin suuri osuus asiaan, että olisi turha syyttää muita. Oikeastaan en jaksa itseänikään syyttää, otan mieluummin opikseni. Lähinnä olen äärimmäisen helpottunut, sillä oireet ovat vähentyneet ja jatkuva arvailu on päättynyt (ainakin toivon niin). Myös aamukipua on tuskin ollenkaan. Tuleville päiville ja viikoille suunnitelmat ovat seuraavanlaiset:

  • Varpaillenousut sekä yhdellä jalalla hyppiminen saavat odottaa ensi viikon puoleenväliin asti, VAIKKA kipua ei olisikaan. 
  • Viikon alkupuolella vältän varpaillenousua yhdelle jalalle, mutta pienissä määrin nousuja voi tehdä molemmilla jaloilla, jotta painopisteen jakautuminen tasaisesti molemmille jaloille löytyisi. Hyppimistä voi tehdä molemmille jaloille, mutta maksimissaan kymmennellä toistolla. Jalan vahvistaminen alkaa vastusnauhan kanssa. 
  • Seuraavalla viikolla vastusnauhan käyttö jatkuu. Mikäli jalka on pysynyt oireettomana edellisen viikon aikana, molempien jalkojen varpaillenousuja voi lisätä sekä liittää laskeutumisen yhdella jalalla (tämä oli fysioterapeutin kuntoutusohje). Toistoja ensimmäisinä päivinä saa olla korkeintaan viisi. 
  • Mikäli edellinen viikko sujui oireettomasta, voi myös yhden jalan hyppelyn (esim. hyppynaru) aloittaa varovasti. Tässä vaiheessa myös nilkaa voi alkaa vahvistamaan, mutta aluksi pienellä toistomäärällä. Vastusnauhan hyödyntäminen olkoon osa harjoittelua jatkossakin. Lisäksi riittävä venyttely kuuluu kuntouttamiseen päivittäin.  
Ehkä joku pitää tällaista useamman kuukauden kestänyttä episodia säälittävänä harrastelijaliikkujalla. Innostuminen ja motivaatio tuskin ovat kuitenkaan osa vain kilpaurheilua, sillä tuskin kukaan viitsisi harrastaa liikuntaa omaksi ilokseen. Olen perfektionisti ja pidän uuden oppimisesta. Yritän kuitenkin pitää realismin mukana, minkä suhteen rasitusvamman kanssa sähläily toimi opettavaisena kokemuksena. Ensisijaisesti rasitusvamman syy pitäisi selvittää. Itsekin sitä yritin, mutta onnistumatta. Merkittävästi vaivaa pitkitti kova luistinkenkä, mutta onneksi geeliputki on ollut suuri apu. Myös lepo on tärkeää, mitä myös yritin parhaani mukaan. Jossain vaiheessa myönnän turhautuneeni, jolloin lepo jäi vähemmälle. Jos minun pitäisi antaa jotain ohjeita, ottaisin esille kärsivällisyyden. Eri hoitomuotoja ei kannata yhdistää liian innokkaasti, sillä oireet saattavat pahentua. Rakenteellisiin seikkoihin on hyvä kiinnittää huomiota, sillä ne saattavat olla merkittävä osa vaivan syytä. Omalla kohdallani tämä oli usemman asian yhdistelmä: rakenteelliset ongelmat, rasitus ja luistinkenkä. Toivottavasti tästä hivenen nolosta tarinasta on osalle hyötyä. Päätän selostukseni kuitenkin yhteen, mielestäni tärkeään ohjeeseen: älkää lannistuko, älkääkä etenkään lopettako. Viisi kuukautta voi tuntua pitkältä ajalta, mutta esimerkiksi viidestä vuodesta se on vain pieni osa.


lauantai 7. marraskuuta 2015

Jos jaksan, silloin kelpaan

Joskus ihmisten kanssa keskustellessa muusta toiminnasta opiskelun ohella, moni suhtautuu peräti kunnioittavasti, tai vaihtoehtoisesti kummastelevasti kun kerron omista harrastuksistani. Kahden instrumentin musiikkiharrastus ja runsas määrä liikuntaa ovat usein asioita, joita ihaillaan. Niin, tai vaihtoisesti kadehditaan tai paheksutaan. Luulen että kertomasta saa hieman "glamour -täytteisemmän" käsityksen todellisuuteen nähden. Soittoharrastuksen säännöllisyys on vaihtelevaa ja harvemmin saan aikaiseksi keskittyä sekä pianoon että viuluun yhtä paljon. Viulunsoittoni ei ole puhdasta, eikä ääni "laulava", sillä aloitin soiton vasta aikuisena. Pianon kanssa minulla on taipumus jämähtää kaavoihin ja vanhoihin kappaleisiin. Todellisuudessa en siis ole huipputason soittaja, enkä luistelija. Jotenkin vain pidän siitä, että on asioita mitä harjoitella ja missä kehittyä ainakin pienissä määrin. Usein jopa pelkään sitä, että joku olettaa minun hyppivän kolmoishyppyjä ja luistelevan sulavasti hurjassa vauhdissa. Alkusyksystä ennen jalan pahempaa oireilua axeli ja kaksoissalchow onnistuivat, mutta kivun kannustaessa riittävän pitkään kroppani päätti unohtaa näiden hyppyjen tekniikan. En myöskään ole nopea, mutta en aivan hidaskaan. Tankotanssissa olen ikävästi jämähtänyt samoihin liikkeisiin, sillä en ole saanut aikaiseksi opetella uusia. Tästä kaikesta huolimatta pidän näistä harrastuksista paljon ja myönnän niiden vievän aikaa. No, soittamisen harjoitteluun voisin kieltämättä käyttää hieman enemmänkin aikaa..

Jääharjoittelu 3-4 kertaa viikossa, muu liikunta ja ainakin satunnainen soittaminen vievät oman aikansa. Televisiota en pahemmin katsele, paitsi treenatessa. Nyt pieni kuvaus olohuoneesta: tanko on tv:stä turvallisen välimatkan päässä ja matolla pystyy hyvin tehdä lihastreeniä sekä notkeusharjoituksia. Mitään tiettyä sarjaa en kuitenkaan seuraa. Tätä ei kai pitäisi myöntää, mutta minullakin on omat "hömppä -ohjelmani", en siis katso ainoastaan älyllisiä dokumentteja tai uutisia. Itse asiassa olen todella laiska katsomaan sellaisia. Kenties opiskelu syö aivokapasiteettia siinä määrin, että tarvitsen vähemmän järkevää katsottavaa. Pidän liikunta-aiheisista ohjelmista ja katson mielelläni taitoluistelun ohella voimistelua ja rytmistä voimistelua. Vaikka kritisoin jatkuvasti fitness -urheilua, jostain kumman syystä sellaista käsittelevät ohjelmat jäävät päälle. Niin, ennen tätä möläytystä olin vain toteamassa katsovani televisiota treenin aikana, mihin olisi kenties ollut järkevää jäädäkin. Soittoharjoittelu tuntuu liian usein jäävän tekemiseksi, millä hyödyntää joutilas aika. Kieltämättä toivoisin voivani harjoitella enemmän ja todennäköisesti voisinkin, mutta ajankäyttö vaatii taas vaihteeksi korjauksia. Kuten olen joskus maininnut, koneen ääressä vietän liikaa aikaa. Tosin toteutan vieläkin huonoa tapaani kirjoittaa esseitä musiikkia kuunnellessani. Ehkä ilman FB:n auki pitämistä ja muilla sivuilla käväisyjä olisin nopeammin valmis.

Vaikka minulla ei ole omia lapsia, uskallan väittää, että tekemistä on paljon. Pääasiassa kyse on omista valinnnoista, jolloin valittaminen ei kai ole sallittua. Olen jo vuosia pitänyt siitä, että tekemistä riittää, mutta välillä liika on liikaa. Minulla on taipumus ylityöllistää itseni niin koulun, kodin kuin harrastusten parissa. Miten kaikki sitten pysyy kasassa? Oikeastaan en itsekään tiedä ja ajoittain väsähdän täysin. Ottaen huomioon taustani, en itsekään olisi uskonut eläväni tällaista elämää, saatoin vain unelmoida sellaisesta. Ensisijainen ja tärkein voimavarani on riittävä unensaanti, mikä ei aina ole helppoa. En suoranaisesti ole huono nukkuja, vaan nukkumisen onnistuminen on kausittaista. Hyvien unien voimalla jaksan tehdä paljon ja mieliala pysyy korkealla, mutta muutamankin päivän huonot yöunet vaikuttavat todella negatiivisesti. Vanhat mielenterveysongelmat muistuttavat olemassaolostaan ja syöminen muuttuu vaikeaksi. En siis koe halua laihduttaa, kiinnostus syömiseen vain lopahtaa täysin. Sen sijaan muutun levottomaksi enkä osaa pysyä paikoillani, sillä ahdistus kasvaa. Yleensä kompensoin tuota epämukavaa olotilaa liikunnalla, mikä loppujen lopuksi vain pahentaa asiaa, sillä olen entistä uupuneempi. Tämä on niitä tapahtumasarjoja, joita en suosittele kenellekään ja itsekin haluan kovasti yrittää päästä tästä tavasta eroon. Onneksi yrittäminen on kannattanut ja "ahdistustreeni" on vähentynyt merkittävästi.

Nukkumisen ohella tarvitsen säännöllisyyttä ja rutiineita, sillä ilman niitä en saa asioita hoidettua. Toisaalta vapaahetkinä ja lomalla rutiinien rikkominen sekä muu vaihtelu on tärkeää, sillä pienikin vaihtelu piristää, eikä kaavoista poikkeaminen muutu liian pelottavaksi. Lisäksi avoimuus ja puhuminen sopivissa määrin vähentävät paineita. Mainittakoon vielä, että en suorita opintojani ennätysvauhdilla, mutta olen itse nopeuteen tyytyväinen. Jos opinnoissa tai muussa tekemisessä ilmenee jotain mikä painaa mieltä, asia on hyvä todeta ääneen lyhyesti ja ytimekkäästi, jolloin se ei jää mieleen kietoutumaan mahdottomaksi umpisolmuksi. Jatkuvaa valittamista en tosin pidä hyvänä tapana, koska sillä väsyttää sekä itsensä että kuulijat.

Ehkä sellaista naistenlehden ihanne-elämää eläviä henkilöitä on todellisuudessa erittäin vähän. Monesta asiasta annetaan vain turhan kaunisteltu kuva todellisuuteen verrattuna. Nyt viittaan siis glitterin, glamourin ja muun hohdokkuuden luomaan sävyyn. Realismin ei todellakaan tarvitse olla karua, ellei katsoja sitten asennoidu niin. Myönnän kadehtivani näitä voimanaisia -ja miehiäkin, jotka työn tai opiskelun ohella onnistuvat tekemään vähintään kymmentä eri asiaa ja kaiken sen päälle ovat vielä perheellisiä. Toisaalta.. onko sellaisia ihmisiä todellisuudessa olemassa? Itse kykenen toistaiseksi "vain" hoitamaan opintoni kohtuuvauhdilla, liikkumaan, soittamaan satunnaisesti ja hoitamaan kotitöitä riittävän unen, rutiinien ja avoimuuden voimalla. Olenko riittävän hyvä? Samapa tuo, minulle tämä riittää.


sunnuntai 1. marraskuuta 2015

Halloween -lenkkeilyä ja kinttupohdintoja

Viime viikko meni kohtuullisesti, joskin väsyneesti. Osasyynä saattoi olla flunssan viimeiset oireilut, tai sitten olen vain laiskistunut. En tiedä miten paljon pimeys jaksamiseeni vaikuttaa. Onhan se toki mukavaa, jos voi liikkua ulkona valoisan aikaan, mutta en koe tätä Etelä-Suomen lievää kaamosta erityisen dramaattiseksi ilmiöksi. Erityisesti koulutehtävien kanssa on ilmennyt käynnistymisvaikeuksia, mutta en oikein kehtaisi kitistä loman perään, sillä juuri sellainen oli. Toivottavasti kyseessä on vain ohimenevä vaihe. Poikkesin eilen vierailulla vanhempieni luona. Ajoitus oli erittäin osuva, sillä sisareni oli myös paikalla miehensä ja pikku-neidin kera, joka oli muuttunut oikein herttaiseksi Halloween -keijuksi! Oli todella mukavaa jutustella itse kunkin kanssa ja muistella menneitä. Siinä muutamien tuttujen kuulumisia pohtiessamme mietin, miten eri tavalla sitä katsoo asioita näin aikuisena. Ehkä jotain edistystä on siis tapahtunut, sillä ihmisten arvioiminen yksipuolisella tasolla ei tunnu oikealta tavalta toimia. Myös pikku-neiti edistyy huimaa vauhtia ja siinä pottatuokion ohella ehdimme hyvin kummastella Minttu -kirjan hahmojen tekemisiä. Niin siis..minä en istunut potalla (tällä kertaa). Oli myös erittäin rentouttavaa päästä hieman lenkkeilemään. Vaikka nykyisellä asuinpaikallani pääsen aika helposti pois kaupungin alueelta, on lenkkeily ihanan hiljaisella taajama-alueella jotain aivan muuta. Lisäksi asenteeni Halloweenia kohtaan lämpeni, kun näin muutamilla pihoilla hillittyä, mutta pilke silmäkulmassa tehtyä koristelua. Oli mikä juhla tahansa, en ole pitänyt sellaisesta halpojen koristeiden muodostamasta "krääsämerestä". Sen sijaan pidän itse tehdyistä koristeista ja kohtuullisuudesta. Nyt kun näin sellaisia, kuka ties vaikka itsekin joskus innostuisin!

Jalan kanssa viime viikon harjoittelu meni aika surkeasti, etenkin torstaina. Jostain syystä torstait ovat kaikkein kivuliaimpia päiviä, eikä tämä kerta ollut poikkeus. Asiaan tosin saattoi vaikuttaa se, että poikkesin keskiviikkona aamulla käymässä läpi ohjelmaa ja samalla vähän myös harjoittelemassa. No, kipeä lihas sai luistinkengältä köniinsä siinä määrin, että hyppimisestä ei torstaina tullut mitään. Olin kuin kiukutteleva pieni lapsi harjoitusten jälkeen, tosin (ainakin melkein) syystäkin. Mietin jo tosissani, että pitääkö koko luistelu lopettaa. Viime kuukaudet ovat menneet tehokkaasti eri diagnooseja pyöritellessä. Tällä hetkellä vaikuttaisi siltä, että ongelmana on lievä rasitusvamma ja liian kova luistinkenkä suhteessa jalan kestävyyteen. Tosin aika näyttää, että vaihtuuko diagnoosi jälleen. Harmistuneena utelin verkkokeskustelussa muiden aikuisluistelijoiden kokemuksia ja vastauksia tulikin paljon, vieläpä samaisia kokemuksia. Moni suositteli geeliputkien hankkimista suojaamaan jalkaa. Olen aiemminkin miettinyt asiaa, mutta nyt olen valmis testaamaan senkin uhalla, että hyötyä ei ole. Tänään sitten keksijä -syndrooma iski ja mietin mistä kummasta tekisin väliaikaiset pehmusteet. Nyt saa nauraa: leikkasin leipäveitsellä (käyttämättömän) pesusienen puoliksi ja asetin puolikkaan sukkaan. Oli kyllä ööh..mielenkiintoinen näky! Kokeilu oli kuitenkin kannattava, sillä pesusieni pienensi iskua merkittävästi, vaikka ei tietenkään täydellisesti.

Kiitos tämän erikoisen kotikonstin, jäällä meni kohtuullisesti. Ritti on jostain syystä kivulias hyppiä, mutta muiden hyppyjen harjoittelu onnistui. Axelikin osui tavallista lähemmäksi, kun kipua ei tarvinnut pelätä samaan malliin kuin ennen. Kävin läpi taas ohjelmaa ja yritin harjoitella askelsarjaa. Kiitos surkean hahmotuskykyni, piirtämäni "kartan" kohdat tulevat siirtymään tehokkaasti. Jos pehmusteet todella auttavat niin paljon, että pystyn taas hyppimään ilman kivun pelkäämistä, ihan mielenkiintoista nähdä, että saisiko ohjelmaan laitettua esim. kaksoissalchowin. Toisaalta pelkkä harjoittelun esteettömyys ei takaa onnistumista. Aivojen ja kehon on sisäistettävä liike, eikä harjoittelun määrä valitettavasti ole suorassa suhteessa oppimiseen. Oikeastaan taitolajit ovat liikkumisen ohella aivotyötä, sillä liikkeet tulee ymmärtää myös ajatustasolla. En uskalla vielä innostua liikaa ainakaan hyppyjen kohdalla, siispä jääkööt tavoitteet parin viikon tauolle. Sen sijaan toivon oppivani sekä ohjelman, että harjoituksissa tehtävän askelsarjan kunnolla. Jos oikein hyvin menisi, olisi upeaa saada menoon sulavuutta ja vauhtia. Kenties harjoitttelu voi auttaa?

Huomenna on proseminaariryhmän kokoontuminen ja seuraavan työn käsittely. Omani käsittelyyn on vielä aikaa ja yritän asennoitua mahdollisimman..järkevästi? Yhden kurssin esseen kanssa joudun todella ottamaan itseäni niskasta kiinni. Onneksi minulla on yliliikkuvat olkanivelet, joten eiköhän homma onnistu. Huomenna pitäisi myös hakea lisää vapaa-ajan luettavaa, sillä perjantaina kirjasto oli suljettu. Minulla on vieläkin se omituinen tapa, että lukemistosta on löydyttävä jotain tuttua. Yleensä otan Hämeen-Anttilan kirjoja, elämäkertoja tms. Tutut kirjat eivät saa olla liian rankkoja sisällöltään, mutta sen sijaan uusi lukemisto voi olla mitä vain, kunhan vain jotain mitä haluaa lukea. Elämäkerroista pidän siitäkin syystä, että niiden kautta minun on helpompi oppia historiaa. Tällä kertaa tuli luettua jo entuudestaan tuttu kirja, Kuin höyhen myrskytuulessa. Päähenkilönä on kiinalainen tyttö, joka perheensä kanssa joutuu syrjityksi Maon puhdistuksen aikaan, sillä perheen isä yliopiston opettajana katsotaan oikeiston edustajaksi. Yimaon elämä ei luettavana oli kevyttä ja moni tapahtunut asia on todella järkyttävää lukea, mutta todellisuutta ja arkipäivää silloin. Jotenkin historia herää paremmin henkiin, kun lukee teoreettisen tiedon ohella henkilökohtaisista kokemuksista. Mitä seuraava kirja käsittelee, se selviää huomenna.

Näiden horinoiden päätteeksi toivotan itse kullekin oikein leppoisaa viikkoa ja alkavaa marraskuuta! P.S Tänä vuonna jokin on vialla. Tavallisen kyynisyyteni sijaan olen huomannut jo nyt orastavaa joulumieltä ja miettinyt mitä tuttaville keksisi lahjaksi. Myös asuntoon on mystisesti ilmaantunut pieni määrä kynttilöitä.