maanantai 14. syyskuuta 2020

Kieroutuneesta kehonkuvasta tähän päivään: Miltä näytän "niinku omasta mielestä"?

 Luulen että harvan, niin naisen kuin miehen kehonkuva pysyy läpi elämän ns. positiivisella puolella. En tosin kiellä tällaista vaihtoehtoa. Omalla kohdallani jokin meni selkeästi pieleen joskus vuoden 2006-2007 paikkeilla. Tai oikeastaan jokin oli mennyt pieleen jo paljon aiemmin, mutta näkyvä oireilu alkoi ilmetä tuolloin. 14 vuotta tähän päivään oli ajanjaksona vaihteleva.

Vaikein aika osaston jälkeen 

Outoa mutta totta. Vaikeinta oli palloilla terveen ja sairaan kehon välillä. Lisäksi keho oli alkanut protestoida sille liian pitkään kestäneeseen rääkkiin. Anorektikoiden kategoriassa olin suurikokoinen, sillä BMI oli vasta vähän alle 16. Se oli taistelua kahden puolen välillä. Sairas puoli näki uuden kehon liian suurena, mutta samalla terve puoli halusi elämälle sisältöä. Ihanteellisinta olisi ollut yhdistää nuo kaksi, mutta realismin lait vastustivat: jostain kumman syystä ei ollut mahdollista pyrkiä sairaalloiseen laihuuteen ja pärjätä opinnoissa. 


Deprakinen käyttöönotto oli myös oma haasteensa. Minulle valproaatti ei sopinut lainkaan. Väsyin, hidastuin ja turposin. Lääkettä oli vaihdetta tämän jälkeen vielä kahdesti ennen kuin sivuvaikutuksia oli riittävän vähän. Itse olisin pysyttäytynyt jo ensimmäisessä epilepsialääkkeessä, mutta valkosoluarvot laskivat vaarallisen alas. 


Osaston jälkeinen aika oli niin ikään harjoittelua ja sopeutumista normaaliin elämään, mihin kyllä halusin. Halusin parisuhteen, arjen, opintojen etenemisen jne. Anoreksia oli vain vielä korvien välissä. Paranemiseni ei tapahtunut helposti tai yllättäen minkään suuren oivalluksen seurauksena. Se oli vaiheittaista, mutta suunta sentään oli oikea. Minulla oli ajoittain vaikeita kausia ja voimakasta itseinhoa kehostani jonka olin päästänyt pahasti säästöliekille. 

Vähän ennen ja nyt..

Luulen että ratkaiseva askel oli muutama vuosi sitten aloitettu "dieetti", joka alkoi havahduttuani päivittäiseen energiamäärään. Suostuin viimeinkin uskomaan että kehoni ja mieleni voivat huonosti liian vähäisen energiamäärän vuoksi. Lähtökohtana oli alle 1400 kcal päivässä. Elämäntyyli aktiivinen ja treeni päivittäistä. 


Ei ihme että väsytti, ketutti, ahdisti ja painokin huiteli joka suuntaan, lähinnä kasvusuuntaan. Lisäsin energiamäärää asteittain, ja pääsin lopulta yli 2000 kcal:iin. Kummasti kaikki alkoi sujua paremmin, keho voi paremmin ja paino alkoi pysyä samana. -Kunnes päätin lopulta hankkiutua vaa'asta eroon. Syy ei ollut painosta, vaan kyllästymisestä sen jatkuvaan seuraamiseen. En ole käynyt vaa'alla.. lähes kahteen vuoteen?


Entä nyt? Ajoittain olen väsynyt, mutta sallin sen itselleni. Treenaan ja ylipäänsä liikun säännöllisesti. Jos en pääse jäälle tai salille silloin kun "pitäisi", maailmani ei kaadu. Tosin päivittäin ulkoilu on mukava saada tehtyä ihan jo raittiin ilman vuoksi. Mutta mihinkään ei liity pakkoa. No, venyttelystä ja keskivartalotreenistä pidän tiukemmin kiinni, mutta niistä on siinä määrin hyötyä etten mielelläni niistä lipsu. 


Miltä näytän nykyään? Omasta mielestäni ihan hyvältä. En ole malli, missi tai mikään muukaan kaunotar. En olen laiha tai lihavat, olen ihan sopiva. Kehoni on ehkä keskivertoa lihaksikkaampi, mutta se kaikki on tullut liikkumisen ilosta ja lajeista joista pidän. Ne eivät syntyneet pakottamalla. Silmänaluset nyt ovat välillä tummemmat kuin toivoisin, mutta kauneuspilkkunsa kullakin. Yhteenveto: Ihan kiva. -Sen verran kiva että, en enää mieti kehoni kokoa tai ulkonäköä. Sen verran kiva että voin keskittyä täysin liikkumisen iloon. Ja loppuun pilke silmäkulmassa napattu kuva (päätelkää ilmestä). Tältä näytän nykyään:




 Tämä saa olla ensimmäisen ohella myös viimeinen sali-selfie. Ei ollut minun juttuni, taidan olla liian kärsimätön. Mieluummin kuvaan liikkeitä ja ylipäänsä tekemistä. 

keskiviikko 9. syyskuuta 2020

Uusavuttomuus: Niin noloa ettei uskalla edes kysyä?

Talousihmisenä määrittelisin itseni keskitason osaajaksi, ehkä vähä alapuolelle. Olin häpeällisen vanha kun laitoin ensimmäisen kerran ruokaa pyykinpesusta puhumattakaan. Kiitos lemmikkimarsujen, lattian imuroimisen hallitsin sentään kohtuullisessa iässä. Tai ehkä sittenkin jälleen häpeällisen vanhana. Käsittääkseni siivosin kyllä huoneeni itse, tiettyyn ikään asti kylläkin vain tiukan komentamisen seurauksena ja nuristen. 

Ei mikään mallikas alku. Ruuanlaitto alkoi luonnistua kotitalouden oppituntien myötä. Muistan sen suuren häpeän kun lähes kaikki oppilaat olivat leiponeet ja osasivat käyttää kaikkia keittiön laitteita ja välineitä. Itse olin isoäidin avustamana paistanut lettuja, mutta siinäkin lieden lämmittäminen taisi tapahtua isoäidin toimesta. Bravuurini keittiövälineissä taisi olla mikroaaltouuni. Voi kamala miten hävetti kirjoittaa se tuntien alustavaan kyselyyn kokemuksista keittiössä! Nykyään tilanne on onneksi toinen. Tosin jostain syystä perunoiden keittäminen menee lähes aina tavalla toisella pieleen. Hävettää.. toisaalta aika harvoin niitä keittelen. 


Tehdäkö itse vai ei..
Huojentuneena voin todeta ettei silloinen uusavuttomuuteni ollut niin suuri häpeä kuin luulin. Edelleenkin on suuri määrä aikuisia ihmisiä, joilla mikroaaltouuni kuuluu bravuureihin. Liettä käytetään tuskin lainkaan, uunissa lämmitetään korkeintaan pakastepizzaa mikä sekin saattaa kärähtää. Helpotus..

Periaatteessa tämä ei liene mikä katastrofaalinen asia, paitsi terveydellisellä ja taloudellisella tasolla. Vaikka kokemukseni kotitalouden oppitunneista eivät jääneet erityisen valoisiksi, kiinnostus järkevään rahankäyttöön ja aktiiviliikkujalle soveltuvaan ruokavalioon motivoivat ainakin hyviin yrityksiin keittiössä. Toki nuorempana opiskelijana elin nuudeleilla opiskelijaruokalan ulkopuolella. Se oli tosiaan jo sitä aikaa kun tonnikala muuttui hintavaksi. 

Onneksi monet einekset ovat käsittääkseni menneet peräti terveelliseen suuntaan, mutta hintaa on edelleenkin enemmän verrattuna itse tehtyyn ruokaan. Eritysesti keitot, kiusaukset ja laatikot ovat hyvä esimerkki hintaerosta, samoin sämpylät. Vaikka kerralla ostettuna hinta näyttää pieneltä, pidemmällä tähtäimellä ero on suurempi. 

Jos siirrytään keittiön ulkopuolelle, pidän edes jonkinasteisia ompelutaitoja hyödyllisenä. Vaikka nykyään vaatteiden laatu on keikahtanut laskusuuntaan, taito paikata repeämät ja rispaantuneet reunat voi antaa vaatteelle lisäikää. -Ja ehkä ohjeiden mukainen peseminen ja muu käsittely..

Suuri häpeä..vai onko?
Se suuri kysymys: Jos ostat puurosi ja keittosi valmiina, oletko jo menettänyt kasvosi? Entä jos et tarkkaan tiedä kuinka usein ja ylipäänsä kuinka lattia pestään tai jotain muita siivouksen suuria salaisuuksia? Itselläni on tuttavapiiristä ja muuallakin tapahtuista "näytöistä" lähes traumaattisia kokemuksia: En meinannut millään saada tulta puulieteen, peittoa pussilakanan sisälle tai käyttää edes pyykinpesukonetta. Tuskin osaisin edes tankata autoa ilma kädestä pitäen annettuja ohjeita. 

No niin, saa nähdä millaiseen häpeäpaaluun minut sidotaan seuraavien paljastusten seurauksena: Opin ns. oikeasti pesemään pyykkiä vasta 19-vuotiaana, eli kun muutin omilleni. Ruokaa sentään osasin laittaa ja siivota. Inhoan edelleen pussilakanan laittamista. Kyllä se menee, mutta ei erityisen sukkelasti. Onneksi sitä laittaessa on harvemmin kiire. Sulakkeen vaihtaminen onnistui tasan silloin kun oli ensimmäisen kerran pakko tehdä se itse: Kun sulake oli palanut. 

Tavallaan häpeän miten myöhään tuon kaiken opin, mutta oikeastaan en. Sehän lähinnä todisti, että viimeistään pakon edessä voi oppia yhtä sun toista. Loppujen lopuksi nykyään mahdollisuus katsoa Googlesta helpottaa monen arkea, ja säästää nolojen kysymysten esittämiseltä. -Ja ovatko ne todellisuudessa noloja?

Niin, ovatko? Mielestäni eivät. Itse pidän vähemmän nolona kysyä rohkeasti kuin jättää tekemättä ja harjoittelematta. Olen valmis neuvomaan ja opettamaan aikuista ihmistä vaikka avamaan maitotölkin jos kerta on ensimmäinen. Tosin edelleenkin olen vakaasti sitä mieltä, että "helppo avata" -teksti pakkauksessa tarkoittaa aivan päinvastaista. Todennäköisesti sellaisen pakkauksen avaamisen tarvitaan järeitä työkaluja tai harvinaisen paljon kärsivällisyyttä. 

Jos oman näkemykseni ilmaisen, en pidä osaamattomuutta ja uusavuttomuutta häpeänä. Asenne ratkaisee. Jokainen meistä tulee erilaisista lähtökohdista ja ympäristöistä. Kaikkea ei välttämättä pääse tekemään kaikkialla. Itse myönnän aikuisiällä sortuneeni myös tekemään vähän liikaakin toisten puolesta, siis vaikka kohdehenkilön ikä ja valmiudet riittäisivät aivan hyvin asian tekemiseen itse. Kansankielellä kyse lienee "hyysäämisestä", mikä varmasti edesauttaa oma-aloitteeseen toimintaan..

Itse henkilökohtaisesti en usko että kyse olisi automaattisesti laiskuudesta, vaikka jokunen siihen kategoriaankin kuuluva varmasti löytyy. Jos et pääse tekemään riittävästi tai lainkaan, kuinka opit? Tästä syystä pidän rohkeutta kysyä ja ottaa selvää taitoina, joilla voi päästä pidemmälle kuin varhain opituilla käytännön taidoilla. -Joita kieltämättä ihailen myös. 

Löytyykö muita viiveellä oppineita?

torstai 3. syyskuuta 2020

Alkusyksyn treenikuulumisia: edistystä, jumittamista ja avoimia kysymyksiä

Treenikausi on jatkunut, toistaiseksi olen ollut ihan tyytyväinen menoon. Tällä hetkellä jäälle pääsen vain kahdesti viikossa, ehkä kolmasta tulee kuvioihin syyskuun aikana. Kehitystä on ehtinyt tapahtua erityisesti jäällä. Kuntokaan ei ole aivan pohjalukemisessa, vaikka kylläkin alkukauden tasolla. Mutta itse asiaan:

Salitreenin kohtalo
Tällä hetkellä olen hyödyntänyt maanantain väljempiä aikatauluja käymällä salilla. Yhä vähemmän käytän laitteita, sillä tilat houkuttelevat panostamaan off-ice  -harjoitteluun. Käytännössä tämä tarkoittaa hyppy- ja rotaatioharjoituksia, akrobatiaa sekä notkeusharjoituksia. 

Keskivartalo- ja jalkatreenissä hyödynnän levyjä, vakkarina 5 kg. Koska kertoja on viikossa vain yksi, tuo paino on riittänyt ihan hyvin. Jalkatreenin sisältö yleensä:

- Kyykkyhyppyjä pistoolikyykystä
- Luisteluhyppyjä x 6 + jännehyppyjä x 5. Tämä hirvitys tehdään kolmesti
- Askelkyykkyjä jos laiskuus ei saa voittoa

Näiden lisäksi pyrin harjoittelemaan spinnerillä, rotaatiohyppyjä usealla tyylillä eri suuntiin sekä axelia eri lähdöistä. Mitä salitreenin kohtaloon tulee, se riippuu tuleeko maanantaille jäävuoroja. Jos ei, salitreeni jatkuu. Jos kyllä, voi olla että ei jatku. 

Ulkoilun varovaisesti kestävyysharjoittelua
Ulkoilua tulee nykyään varsin tehokkaasti, sillä sään salliessa (on onneksi sallinut pitkään) kävellyt työpaikalle. Matkaa on ehkä reilu 2 km, ehkä 2,5 km. Päivään tulee siis mukavasti hyötyliikuntaa. 

Hyötyliikunnan ohella tavoitteena olisi varovasti aloittaa kestävyysharjoittelu. Käytäntö on todellakin pienimuotoisempaa kuin miltä käsite "kestävyysharjoittelu" kuulostaa. Mutta taustalla ei ole laiskuus vaan kilometrien hyväksyminen: Ikää ja kilometrejä alkaa olla kertynyt siinä määrin, että keho ei kestä mitä tahansa ainakaan entiseen tahtiin. -Tai kestää, mutta harjoittelun on oltavat oikeanlaista. 

Toisaalta lisääntynyt hyötyliikunta tuo oman kuormituksensa, jolloin kokonaisuutta tarkastellessa on loogista että kestävyysharjoitteluun ei välttämättä voi panostaa yhtä paljon kuin ennen. Jotta pakka menisi vielä enemmän sekaisin, olen jäällä ottanut tavoitteeksi käyttää vauhtia enemmän, mikä yllättäen tekee harjoittelusta hieman rankempaa. 

Kieltämättä kokonaistilanne on pienessä umpisolmussa, sillä kuntoa pitäisi kohottaa mutta on myös palauduttava. Toisaalta tiedän kokemuksesta että kunto kohoaa itsestään kun raskaampaa harjoittelua toistaa. Tämän huomaa erityisesti kisaohjelmaa harjoitellessa. 

Jäällä kehitystä
Tämä on ollut mukavaa ja tervetullutta vaihtelua! En osaa sanoa auttoiko korona-tauko, uudet kengät vai molemmat, mutta kaksoissalchow menee laskeutuu nykyään piikille alas. No, häiritsevä miinus on kaatuminen, mutta ehkä se ajan kanssa jää vähemmälle jos/kun rotaatio lisääntyy. 

Tavoite lisätä vauhtia on myös tuottanut tulosta. -Tai sitten olen tauon aikana hidastunut ja nyt vauhti alkaa olla sama kuin ennen. Edistystä silti? Pyrin siis ottamaan vauhtia aina hieman enemmän kuin tuntuisi mukavalta. Erityisesti muutamia yksöishyppyjä pyrin harjoittelemaan kovemmasta vauhdista ennen siirtymistä kaksoishyppyihin. Ajatuksena on saada varmenpi tekniikka yksöishyppyyn. Juu, tämä olisi pitänyt tehdä ajat sitten. Askeleisssa vauhdin lisääminen hirvittää hieman, mutta ehkä tekemällä tottuu ja kehittyy. 

Jottei meni kuulostaisi liian positiiviselta, on myös monia elementtejä ja teknisiä juttuja jotka aiheuttavat harmaita hiuksia: nousevat olkapäät, kaikkea muuta kuin syvät kaaret, kännykkäryhti, ilmaisun puute, polvien joustaminen liian vähäistä, lutzin kaari, vaeltavat piruetit jne. 

Syyskuu...
Tuon kolmannen jäävuoron kohtalo on vielä avoin. Jos jäävuoro sattuisi aamulle, päivään mahtuisi kevyt salitreeni jään päätteeksi. Jos ei, todennäköisesti salitreeni jää kokonaan pois ellen sitten hanki lisäaikaa puolipäiväkorttiini. Toisaalta oheisharjoittelun voi hyvin siirtää salin ulkopuolelle esimerkiksi ulos, ja nykyisessä kämpässäkin on mukavasti tilaa. Lisäksi voisi opetella hyödyntämään jäähallin tiloja. 

Kaksoissalchow olisi kiva saada siihen kuntoon että sen pysyy pystyssä. Tavoite ei välttämättä ole epärealistinen jos rohkeus säilyy ennallaan. -Ja ehkä tekniikka..Piruetteihin olisi myös mukava saada vähän lisää sujuvuutta, erityisesti taivutuspiruetti sekä biellman olisi hienoa saada pyörimään kunnolla. 

Kunnon suhteen en ole huolissani, eiköhän se siitä nouse ajan kanssa. Jälleen palautumiseen on tärkeä panostaa jotta energiaa riittäisi ja myös laatu pysyisi kohtuullisena. Kaikessa lyhykäisyydessään totean olevani toiveikas. Toki voi käydä niinkin että jäähallit suljetaan jälleen, mutta sen näkee sitten. 

Mukavaa loppuviikkoa kaikille! Kai torstai-iltana voi sellaista toivottaa.. 


sunnuntai 30. elokuuta 2020

Pedanttius ja suunnitelmallisuus treenissä sekä muussa toiminnassa

Jos joku pitää minua pedanttina ja hivenen tosikkona, pilke silmäkulmassa myönnän hänen olevan aika tavalla oikeassa. Näitä piirteitä ilmenee eri asteisina siinä missä muitakin. Itse en lähtisi ihmisiä arvioimaan sen perusteella mitä kategoriaa he edustavat. Kukin tyylillään. 

Niin liikunnassa kuin monessa muussakin työstämistä vaativassa asiassa teen automaattimisesti edes jonkinlaisen suunnitelman päämäärineen, harjoituskertojen määrästä, sisällöstä ja kenties jonkinlaista analyysiä itse matkan varrella. Tämä ei ole pakonomaista toimintaa, eikä myöskään sisäsyntyistä. Se on kehittynyt motivaation, ja toisaalta myös tarpeen mukaan. 

Taipumus haahuiluun ja panikointiin
Perimmiltäni olen hajamielinen haahuilija. En ole suoranaisesti laiska, mutta unohdun helposti omiin ajatuksiini tai johonkin täysin muuhun aktiviteettiin mitä oli määrä tehdä. Samalla suuri osa minusta haluaa yrittää ja kehittyä, ja nautin tunteesta kun aloitettu tehtävä saadaan päätökseen. Tästä tunteesta nauttiminen jäisi kuitenkin todella vähäiseksi, sillä unontuminen ja sitä kautta aloittamisen vaikeus hidastavat etenemistä kummasti. 

Kyse ei ole ainoastaan harrastuksista. Samainen taipumus on ollut esillä jo opiskeluaikoina ja työelämässä. Tarvitsen selkeän suunnitelman mitä teen, milloin ja kuinka usein. Tästä syystä minulla on muistilappuja aina kauppalistasta työtehtäviin ja treenin sisältöön. Nyt taas soittotunteja antaessani soittotaitoja on hyvä vähintäänkin pitää yllä, jolloin myös soittamisen on hyvä olla systemaattisesti suunniteltua. Ilmaisu kuulostaa todellisuutta hienommalta: Todellisuudessa soitonoppaat huolehtivat systemaattisesta etenemisestä. Senkus vaan soitat kappaleen kerrallaan. 

Millainen työskentely sopii sinulle paremmin: suunniteltu vai "vapaalla kädellä" määritelty?

Jos en hahmota päivän tai minkä tahansa ajanjakon "tehtävälistaa", menen helposti lukkoon. Ilman havainnollistamista päivän sisältö tuntuu sekasotkulta josta selviäminen on lähes mahdotonta. Osaksi kyse lienee lähinnä huonosta muistista. Kun asiat on kirjoitettu ylös, hahmottamisen ohella muistaminen on helpompaa. 
 
Omien voimavarojen hahmottaminen
Erityisesti treenin sisältöä suunniteltaessa olen todennut esimerkiksi viikkosuunnitelman hyödylliseksi myös palautumisen kannalta. Valmiiksi suunniteltu sisältö mahdollistaa monipuolisemman harjoittelun, mutta toisaalta myös riittävän palautumisen. Näin kauden alkuvaiheessa olen todennut tärkeäksi edetä porrastetusti oman jaksamisen mukaan. Erityisesti hyötyliikunnan lisäännyttyä on parempi pitää kuormittavuus kohtuullisena. 

Käytännössä treeniviikkoni on seuraavanlainen: maanantaina salitreeni joka tavallisesti sisältää hyppyharjoittelua, jalkatreeniä ja kehonhallintaa, tiistaina lähinnä hyötyliikuntaa sekä keskivartalotreeni, keskiviikkona sama, torstaina jää, hyötyliikuntaa sekä keskivartalotreeniä, perjantaina sama mutta hyötyliikuntaa aikataulujen vuoksi vähemmän, ja viikonloput lepuuttelua. Mukaan olisi tarkoitus lisätä lauantaille lenkkeilyä hölkkäämisen kera, mutta vähitellen edeten. 

Jos hyvin käy, maanantaille saattaa tulla jäävuoro, mutta olen tällä hetkellä hieman skeptinen. Tällä hetkellä harjoitusmäärän lisäämisellä ei ole mikään kiire. Jos lisäystä tulee, se voi olla kevyttä kehonhallintaa ja koordinaatiokykyä parantavaa harjoittelua. -Eikä keston tarvitse olla pitkä. 

Onko päämäärä aina saavutettava?
Miksi olisi? Toki työt olisi hyvä saada tehdyksi ja mielellään kohtuullisella laadulla. Mutta ehkä lopputuloksen ei tarvitse aina ylittää odotuksia. Sama pätee treeniin. Jos päivän lihaskuntoharjoittelusta jää yksi tai kaksikin liikettä pois, maailma tuskin kaatuu siihen. 

Toki ihmiset ovat erilaisia. Itse kuulun kategoriaan jota suunnittelu ja konkreettisuus auttavat tekemään, tai ylipäänsä aloittamaan. Vaikka 98% tapauksista on sellaisia joissa aloittaminen tapahtuu ripeästi, en voi kehua sen tuntuvan helpolta. -Erityisesti jos motivaatio ei ole korkein mahdollinen. Jostain syystä mieleen nousee latinan pakollinen kurssi opiskeluajoilta. Minä en vain saanut otetta tuon upean kielen viehättävyydestä, ja tekeminenkin oli sen mukaista. 

Sama pätee jääharjoitteluun. Olen kyllä jo vuosia ollut kiusallisen tietoinen perusluistelun harjoittelun tärkeydestä. Ongelmana oli vain se, etten tykännyt sen harjoittelusta. Kas kummaa, jotenkin se unohtui. -Hivenen tietoisesti. Lopulta ei auttanut muu kuin kirjoittaa ylös jokainen harjoiteltava askel toistomäärineen. Noloa myöntää, mutta tämän toiminut ja vaikuttanut positiivisesti kokonaisuuteen. Perusluistelun harjoittelun osuus ei edelleenkään vastaa sitä mitä pitäisi, mutta edistystä sentään on tapahtunut. 

Mikään ei myöskään estä muuttamasta tavoitteita itse projektin aikana. Jos alkuperäinen päämäärä ei vaikuta realistiselta tai muuten sopivalta sellaisenaan, pienten muutosten tekeminen tuskin on kielletty vaihtoehto. No, konteksti, tilanne jne. Rehellisyyden nimissä olen saanut kunnian laskea rimaa monella osa-alueella, mutta eipä tuo ole kaikkea kaatanut kumoon. 

Kaikessa on puolensa
Osalle tällainen toimintamuoto ei sovi, ja täysin ymmärrettävistä syistä. Itselläni suunnitelmallisuus ja pedanttius tuovat mielenkiintoa, perspektiiviä, mutta toisaalta auttavat itse tekemisesta aloittamista helpottamalla. Osa taas kokee tällaisen metodin liian kahlitsevaksi, ja ehkä turhaksi. -Ymmärrettävää erityisesti heidän kohdalla jotka todella muistavat kaiken ja hahmottavat tehtävät kokonaisuudessaan paremmin. 

Sitten on taas tällaisia hajamielisiä haahuilijoita, jotka todellakin tarvitsevat selkeän ohjeistuksen mitä milloinkin tehdään. Olen toki kokeillut rennompaa otetta ja muistamista, mutta hivenen.. heikoilla tuloksilla. Minä vain saan enemmän aikaiseksi kun kirjoitan tehtävät asiat etukäteen muistiin. 

Pedanttius puolestaan liittyy yksinkertaisesti kiinnostukseen tarkastella milloin mitäkin projektia "mikrotasolla". Niin korkealentoiselta kuin edellinen ilmaus kuulostaakin, pyrkimys ns. viimeisen päälle hiomiseen mahdollistaa kehittymisen laaja-alaisemmin. Ja jos ei kehitystä, niin ainakin uusien näkökulmien löytämisen. Pedanttiuden ei siis tarvitse liittyä suorittamiseen, vaan motivaatioon löytää erilaisia reittejä kehittyä. 

Pohdintaa
Toistan itseäni: Kukin tyylillään. Jo itsekurini ja muistini olisivat omasta takaa eri tasoa kuin nyt, luopuisin mielelläni muistilapuista. Koska itsekuri ja kyky toimia ilman ohjenuoria eivät mene lainkaan yksiin päämäärien (edes vähän sinne päin) kanssa, pysyttelen muistilapuissa ja suunnitelmissa. 

En koe tällaista painostavaksi tai stressaavaksi, vaan enemmänkin mahdollisuukseksi seurata tilannetta, oppia millaiset tavoitteet ovat realistisia ja toisaalta arvioimaan mikä työskentelyssä toimii ja mikä ei. Oikeastaan tämä eräänlaista vapauttava itsereflektointia, jonka myötä työskentelyä voi muokata ihanteellisempaan muotoon niin tekijän itsensä kuin päämäärän lähestymisen kannalta. Ja koska päämäärän saavuttaminen ainakaan sellaisenaan ei ole kiveen kirjoitettu sääntö, menetettävää on vähän. Sen sijaan opittavaa ja oivallettavaa sitäkin enemmän. 

Lopuksi voisi todeta: on vain niin mielenkiintoista suunnitella, seurata ja analysoida. Ehkä kyseessä on eräänlainen eettinen ihmiskoe, sillä koehenkilö on asianomainen itse. Toki eri filosofian ja etiikan koukerot voivat poimia tällaisesta viitteitä epäeettisyyden suuntaan, mutta kierrän kyseisen esteen ekskursiolla psykologiaan: sehän on itsensä opiskelua. Ihmisen opiskellessa omaa toimintaansa se sopivin koehenkilö löytyy harvinaisen läheltä. 

Millainen työskentelytapa sinulle sopii parhaiten? 




maanantai 24. elokuuta 2020

Maskisuositus: moralisointia ja pirteitä kuoseja

Tuli päivä jona maskisuositus astui voimaan. Osassa maissa suositus on ollut pidempään voimassa. Koska kyseessä on suositus, pakkoa ei luonnollisesti ole. Itse olen käytännössä noudattanut suositusta ehkä hieman laiskemmin kuin suositeltaisiin. Saatuani kaksi kankaista maskia ommeltua olen alkanut käyttää maskia joukkoliikenteessä. 

Viime viikolla ennen toisen maskin valmistumista Ratkaisuni oli yksinkertainen: Kävelin ne matkat jotka olivat käveltävissä. Tämäkään vaihtoehto ei ollut huono, sillä päivään tuli mukavasti lisää arkiliikuntaa. Maskisuosituksen tuomat sivuvaikutukset ovat kuitenkin herättäneet ristiriitaisia ajatuksia. 

Maskimoralisointi
Olen ommellut kaksi maskia vanhasta Ikean tyynyliinasta. Jo ensimmäisen lauseen kirjoittaminen houkuttelee pyyhkimään kaiken pois. Maskinihan ei ole huippuluokkaa vaadittavine ominaisuuksineen! Itse päädyin käyttämään maskia sillä ajatuksella, että suojelen muita. Sen verran voin todeta, että kangasta on kaksinkertainen kerros. 

Seurattuani jonkin aikaa ihmisten laittamien maskikuvien kommentteja kuvien saama harvinaisen suuri määrä kritiikkiä harmittaa hieman. Sen sijaan että henkilö saisi kehuja riskiryhmien suojelemisesta kommentoijat kiinnittävät ensisijaiset huomiota mm. maskin laatuun, onko puettu täydellisesti jne. Itse olen valmis kehumaan jokaista, joka käyttää nk. kansanmaskin tasoista suojaa paikoissa joissa maskin käyttö on aiheellista: käyttäjä suojelee muita.

Vaikka en maskista erityisemmin pidä, olen valmis käyttämään sitä esimerkiksi jäällä tai vaikka salilla  (ei kuulosta mukavalta..), jos maskin käyttäminen on paikan käyttömahdollisuuden hinta. 

Ekolologisuus ja taloudellisuus
Olen nuuka: mielestäni kertakäyttöiset maskit tulevat tyyriiksi. Lisäksi minua hieman ärsyttää käyttäjien vajavaiset taidot heittää maski roskikseen käytön jälkeen. Voi toki olla roskikseen tähtääminen on vain niin vaikeaa, että maski päätyy maahan. 

Pienen käynnistymisvaikeuden seurauksena sain ommeltua kaksi maskia. Jos vielä 2-3 saisi tehtyä, niin riittävät varmasti. Kokeilin aluksi ns. "suoraa" mallia, eli kaksi (siis neljä) kappaletta ommellaan yhteen ja keskelle jää sauma. Lopputulos oli turhankin istuva, mutta käyttökelpoinen. Laskostettu malli sen sijaan onnistui paremmin. Molempiin kiinnitin kuminauhat ihan käsin ompelemalla. Seuraavaan voisi ommella kujan jonka läpi nauha pujotetaan. Tällöin kuminauhaa ei tarvitsisi erikseen kiinnittää. Ihana laiskuus..

Eivät kertakäyttömaskit nyt niin kalliita ole etteikö niitä voisi ostaa. En ole huippuompelija, mutta sen verran ompelutaitoinen että lopputulos on ollut kohtuullinen. Samalla vanhat, alunperin roskikseen menevät tyynyliinat saivat "uuden elämän". 

Hyviä puolia?
Ompelukone oli pitkään kaapissa pölyttymässä monista suunnitelmista huolimatta. Maski on ollut itse asiassa sopiva tekele ompelutaitojen herättämiseen: riittävän helppo ja jopa käyttöön tuleva väline. Pysyttelen toistaiseksi ihan tylsän tavallisissa maskeissa, eli ei tyylikkäitä kuoseja, koristeita tms. 

Jos mukaan ottaa hieman huumoria, maskin toinen hyvä puoli näyttäisi olevan mahdollisuus peittää kasvoista juuri se olennainen osa. Ei haittaa vaikka olisi nukkunut miten huonosti tahansa, maski peittää myös tummat silmänaluset. Mitähän vielä? Kai maski antaa ainakin jonkaisen UV-suojan?

Pohdintaa
Näin pk-seudulla asustelevana ja joukkoliikennettä käyttävänä pyrin käyttämään maskia siellä missä käyttö on aiheellista: kulkuvälineissä, kaupassa sekä ylipäänsä paikoissa joissa ihmisiä on runsaasti. Jäällä ja salilla en toistaiseksi käytä maskia. Tosin mikäli yleisövuorot saadaan pitää ja väkeä alkaa olla runsaammin, harkitsen vakavasti maskin käyttöä. 

Itse en näe aiheelliseksi tarkkailla onko maskia käyttävien maskit kansanmaskeja, puettu täydellisesti, tai onko henkilöllä pelkästään huivi suojana. No, toki maski olisi hyvä vetää myös nenän päälle. Sen verran minussa vielä on terveydenhuoltoalan ihmisen "vikaa" jäljellä. 

Vaikka pidän toivottavana maskin pitämistä erityisesti paikoissa joissa turvavälin pitäminen on vaikeaa, en näe maskien käyttöönottoa realistisena skenaariona. Ymmärrän miksi käyttöönotto voi osalle vaikeaa. Uskon että maskit yleistyvät kun saanti tehostuu ja valikoima laajenee. Esimerkiksi Kiinassa ja Japanissa maskit ovat kuuluneet katukuvaan jo pitkään, ja muuttuneet enemmänkin asusteeksi. Tuskin sekään ilmiö tapahtui hetkessä. 

Uskallan kuitenkin uskoa että lokakuuhun mennessä maskeja näkyy katukuvassa selkeästi enemmän. Asiaa voisi nopeuttaa lisäämällä positiivisia assosiaatioita samaan tapaan kuin ajatuksella maskista asusteena. Vaikka itse olen pysytellyt tylsässä valkoisessa puuvillassa, kieltämättä maskit erilaisia kuoseilla on varsin veikeä näky katukuvassa. 

Millaisia ajatuksia maskisuositus on herättänyt sinussa?

torstai 20. elokuuta 2020

Ihana ja samalla vaikea kesä: näillä keinoilla rakennan uutta arkea ja ehkä elämääkin

 Vaikka kevääseen ja kesään mahtui paljon ihania asioita ja ihmisiä, ne olivat todella raskasta aikaa. En halua syyttää tai tuomita ketään, sellaista nyt vain oli, ja jouduin tekemään vaikeita päätöksiä. Tästä huolimatta en halua nostaa itseäni uhrin statukseen, enkä oikeastaan ketään muutakaan. Joskus elämä vain heittää eteen tilanteita, joissa on vaikea löytää jokaista osapuolta miellyttäviä vaihtoehtoja. Tällä hetkellä asiat ovat kokonaisuudessaan hyvin. 

Heinäkuu meni suurimmaksi osaksi leirityön parissa, minkä vuoksi siviilissä tapahtuvat asiat oli hoidettava niin ikään lennossa. Muuttoprojekti sujui ongelmitta, mikä oli täysin saamani avun ansiota. Edelleenkin myönnän etten olisi ikinä selvinnyt siitä kaikesta yksin. Kun muutto oli saatu alta pois ja tavarat paikoilleen, tiesin että pääkoppani reagoisi pakolliseen pysähtymiseen. Mikään tunne ei tullut yllätyksenä: ahdistus, turvattomuus ja epävarmuus tulevasta. En kaivannut vanhaa elämääni, ja mainittujen tunteiden käsittelyä helpotti niiden tiedostaminen. Silti tunteita oli työstettävä. 

Jääkaappiin sisältöä ja tavarat paikoilleen

Määrittelen itseni "perusihmiseksi". Tähän ei tosin liity poliittisia kytköksiä. Jo "entisessä" elämässä siivoaminen kodin askareiden hoitaminen oli ensiapu tilanteissa, joita en itse saanut korjattua. Samoin tuli toimittua nytkin. Toki muuton odottaminen oli henkisesti turhauttavaa aikaa, vaikka kyse oli leirityön vuoksi muutamista päivistä. 

Vaikka muuton odottaminen oli turhauttavaa, myönnän että ainakin henkinen jaksaminen alkoi olla loppusuoralla. Ainoa keino mitä keksin balanssin kokoamiseen edes tunnistettavalle tasolle oli huomion kohdistaminen perusasioihin: jääkaappiin ensisijainen sisältö ja tavarat paikoilleen. Kun kämppä ei näyttänyt kaoottiselta tilalta ja jääkaapin sisältö alkoi näyttää asialiselta, kummasti mielikin rauhoittui.  

Uniongelmat riesana

Mainittakoon ettei kyse ole pahoista uniongelmista: Jostain syystä herään lähes joka yö n. klo: 03-04 välillä. Nukahtamiseen menee hetki. Toinen herääminen on yleensä hieman ennen kuutta. Herätys on tällä hetkellä 06:30, eli ei kohtuuttoman aikainen. 

Nämä lievät univaikeudet ovat häirinneet jo "entisessä elämässä", mutta pahentuneet jossain määrin kesän aikana. Asiaan saattoi osaltaan vaikuttaa leirityö. -Ja toki elämänmuutos vaikutti varmasti. En mielelläni käytä edes melatoniinia ellei ole pakko. Olen sen sijaan yrittänyt suhtautua nukkumiseen rennosti ja uskoa tilanteen tasaantumisen ja sopeutumisen vaikuttavan suotuisasti nukkumiseen. Toistan itseäni: eiköhän tämä tästä. 

Sisältöä päivään

Lomapäivät muuton jälkeen olivat periaatteessa hyvä asia, mutta samalla vaikutus ei ollut toivottu: olin aivan hukassa. Oikeastaan ensiapu tähänkin kuului samaan kategoriaan kuin tavaroiden laittaminen paikoilleen. Päivään oli saatava selkeää sisältöä. Käynnistymisvaikeuksista huolimatta jotain sentään jonkinlaista sisältöä sentään: ylös ennen yhdeksää, liikkeelle, kauppaan tai kirjastoon, välillä salille, kämpällä vaadittavat toimenpiteet ja vähän soittoharjoittelua. Minulla ei tosiaan ole televisiota ja yritän pitää koneen ääressä vietetyn ajan kohtuullisena. 

Nyt kun työt ovat alkaneet, sisällön löytäminen on tietenkin helpompaa. Huomenna voisi olla pieni mahdollisuus päästä myös jäälle, mitä odotan innolla. Tosin jos rehellisiä ollaan, paluu töihin ilman lomaa tai varsinaista palautumista on tehnyt aloituksen hieman kankeaksi. Luulen että aika ja armollisuus itseään kohtaan auttavat. 

Tuntemusten ja tuntemusten kohtaaminen ja hyväksyminen

Arki sujuu ainakin kohtuullisesti siinä missä työtkin. Myös tulevaisuutta olen jaksanut suunnitella, siis jopa realistisella tasolla. Se kuitenkaan sulje pois asioita, jotka poikkeavat vierailuilla lähes päivittäin: pelko, ahdistus, turvattomuus ja jonkinlainen epäusko tulevan suhteen. Tosin aika ja aktiivinen tekeminen sekä työstäminen ovat vähentäneet mainittujen tuntemusten esiintyvyyttä. Ne ovat edelleen päivittäisiä, mutta menevät nopeammin ohi. 

Uskon henkilökohtaisesti siihen, että tunteiden kohtaaminen ja hyväksyminen auttavat käsittelemään tunteet sellaiseen muotoon, että myös positiivisille tunteille on enemmän tilaa. Toki negatiivisuuteen, katkeruuteen tai ihan vaan synkkyyteen ei ole hyvä jäädä liian pitkäksi aikaa kiertelemään. Mutta mainittujen tunteiden laittaminen väkisin syrjään ei ainakaan aiemman kokemuksen perusteella ole auttanut. Kohtaaminen ei ole helppoa, mutta pidemmän päälle kannattavaa. 

Mitä seuraavaksi?

Ei kiirettä, mutta ei sen puoleen turhia pysähdyksiäkään. Elämä jatkuu, mutta sen rakentuminen ja rakentaminen vievät aikansa. Kuten todettu on, arjessa on paljon valoisia asioita ja myös muutoksia joista olen peräti onnellinen ja myös kiitollinen. Vaikka käsiteltävää on runsaasti ja orastavat suunnitelmat vaativat valmistautumista ja työstämistä, pikku hiljaa alkaa tuntua siltä että asiat järjestyvät.

Mitä käytännössä teen: töitä, tartun haasteisiin, yritän olla säikähtämättä jos en heti osaa jotain, kysyn neuvoa, luistelen aina kun mahdollista, vietän aikaa minulle tärkeiden ihmisten parissa, soitan, ehkä maalaan, luen, olen. Kyllä tämä tästä. 

lauantai 15. elokuuta 2020

Saatu ja annettu palaute: Tasavertaisuutta ja tiivistä yhteistyötä

Ihminen joutuu jo elämänsä alkumetreillä totuttelemaan ilmiöön nimeltä palaute. Periaatteessa palautteen pitäisi liittyä objektiivisella tasolla suoritetun toiminnan arviointiin. Käytännössä palautteen antaminen ja vastaanottaminen voi luistahtaa tunteiden ilmaisemisen puolelle puolin ja toisin. -Eikä aina aivan positiivisten tunteiden. 

Vaikka palautteen saamisen tottutelu yhdistetään tavallisesti peruskouluun, se alkaa oikeastaan jo silloin, kun kun lapsi aloittaa vuorovaikutuksen ympäristönsä kanssa. Pikkuvauvan saama palaute ensimmäisestä hymystä, vatsan toiminnasta, käsiten heiluttamisesta yms. ilmenee tavallisesti muutamaa sävelaskelta korkeammalla äänellä lausuttuina toteamuksina. Myöhemmin mukaan astuu kriittisempi palaute, joka ilmenee ei -sanana. Palautteen vastaanottaminen ei välttämättä ole kypsin mahdollinen, mutta laitettakoon se nuoren iän piikkiin. 

Negatiivisen palautteen kurjuus
Täytän syksyllä 35 vuotta. Näiden kilometrien jälkeen myös negatiivisen/kriittiseen palautteeseen pitäisi suhtautua kypsästi. Valitettavasti en voi kehua että näin olisi käynyt. Toki kestän palautteen, mutta edelleen assosioin saadun palautteen täydelliseen epäonnistumiseen. En kiukuttele tai suutu, Sen sijaan omaehtoisesti annan muutenkin "hieman" hataralla pohjalla olevan itsetunti romahtaa pohjalukemien alapuolelle. -Aikuismaista. 

Negatiivinen palaute käsitteenä ei ehkä ole paras, tai ainakaan sävyltään mukava. Toisaalta rakentava palaute kuulostaa astetta turhan siloitellulta, vaikka varmaankin vastaa realismia ja käyttötarkoitusta. -Ellei palautteen antaminen ja vastaanottaminen nuoremman sukupolven ilmaisua lainaten "mene tunteisiin". 

Koska asiat ovat ainoastaan huonosti, erityisesti etätyön yhteydessä havaitsin ylipäänsä minkäänlaisen palautteen vähäisyyden olevan ongelma: Olenko tehnyt työni onnistuneesti vai epäonnistuneesti? Tarkoittaako palautteen puuttuminen ilmaisematta jätettyä tyytyväisyyttä, vai ehkä armosta vaiennettua kritiikkiä? Itsetuntoni laadusta voi päätellä millaisiin johtopäätöksiin palautteen vähäisyys johti. 

Negatiivinen/kriittinen/rakentava palaute ei siis ole ainoastaan ihmisten kiusaamista ja itsetunnon romuttamista, vaan mahdollisuus parantaa tehdyn työn ja toiminnan laatua. Itsetunnon romuttuminen vaatii usein vähintään kahta osapuolta: sitä joka aktiivisesti pyrkii romuttamaan, ja sitä sitä jolla on alttius tai vaihtoehtoisesti taipumus antaa itsetuntonsa romuttua. Jos nuo kaksi tekijää yhdistyvät, lopputulos on suhteellisen varma. 

Posiitisen palautteen kompastuskivet
Henkilökohtaisesti näen positiivisen palautteen saamisen yksinkertaisesti mukavampa kuin negatiivisen. -Anteeksi, rakentavan palautteen. Myönnän kuuluvani joukkoon jolle posiitivinen palaute liian usein ei tee hyvää. Matala itsetuntoni "suojelee" siltä, ettei k**i nouse päähän. Äkkiseltään tämä kuulostaa siltä kuin olisi noussut jo: Anna ymmärtää, että pidän itseäni jonkinlaisena pyhimyksenä vailla liiallista ylpeyttä. 

Todellisuus ei ole aivan ongelmaton. Olen saanut runsaasti palautetta taipumuksesta pitää itseäni vähintään maailman surkeimpana ihmisenä joka huomaamattaan pyytää anteeksi olemassaoloaan. Kyseessä on siis ollut rakentava palaute. Samaista palautetta olen saanut varsin monelta. Tarkastallessani asiaa objektiiviselta tasolta, voin vain todeta että moisen asenteen seuraaminen olisi ainakin itselleni rasittavaa. Käytännössä tämä siis tarkoittaa sitä, että käyttäydyn tavalla mitä itse olisin valmis kritisoimaan. 

Omalla kohdallani positiivinen palaute voi johtaa perfektionismin lisääntymiseen: saavutettua tasoaa pitää nostaa, tai se on pidettävä vähintään samana. Tämän havaitsin erityisesti kolmantena tai neljäntenä vuotena yliopistossa korotettuani arvosanojani opiskelutekniikan parannuttua. Tätä ennen olin tottunut arvosanoihin 2-3. 3 oli kuin peruskoulun 8. Hyvä ja turvallinen. Kun arvosanat 4 ja 5 yleistyivät, jälkimmäinen edelleen harvemmin, 3 alkoi olla musertava. Sama pätee posiiviseen palautteeseen: aiemmin hyvästä tulee huono, 

Palautteen "hampurilaismalli"
Kyseinen käsite tuli tutuksi graduseminaarissa. Yksi opiskelijakollega toi esille tuon nk. "hampurilaismallin", mistä tulikin ihanan joukkomme vakiotyyli. Positiivinen palaute vastaa sämpylää, kriittisempi pihviä. Käytännössä palaute annettiin seuraavanlaisesti: aloitetaan positiivisella, siirrytään asioihin jotka kaipaavat parantamista ja päätetään positiiviseen. Viimeiseksi jätetty palautteen tyyli kannusti gradun puurtajaa jatkaamaan ja korjaamaan tarvittavat asiat. 

Toki kyseinen malli pidentää annettavaa palautetta. Toisaalta, onko monipuolinen palaute huono asia? Sekä palauttaan antajalta että vastaanottajalta vaaditaan hieman enemmän, mutta en näkisi tällaista vaivannäköä negatiivisena asiana. Korkeintaan käytettävissä oleva aika voi rajoittaa. 

Palautteen antamisen haasteet 
Joskus tulee päivä, jona omalle vastuulle siirtyy palautteen antaminen. Toki yleistä toiminnan arviointia pääsee tekemään jo varhain. Itse myönnän erityisesti rakentavan (nyt muistin!) palautteen antamisen vaikeaksi erityisesti tehtävissä, joihin tavalla tai toisella liittyy oppimisen arviointi. Haluaisin antaa ainoastaan posiitivista palautetta. 

Tässäkään kohden ei ole tarpeellista nostaa pyhimys -korttiä pöydälle, sillä aiheeton positiivinen palaute tai oikeammin kehuminen johtaa harvoin hyvään lopputulokseen. Valkoinen valhe lienee asia erikseen. Rakentava palaute kriitikillä maustettuna vain tuntuu ikävältä, siis myös sellaisen antaminen. Toisaalta asiaa helpottaa runsaasti kohteen kyky ottaa vastaan palautetta, mutta toisaalta myös tapa ilmaista annettava palaute. 
 
Pohdintaa
Palautteen toiminnasa on kaksi osapuolta: vastaanottaja ja antaja. Egosentrisesti omasta näkökulmasta näen palautteen tärkeäksi asiaksi, jota toisaalta on kyettävä käsittelemään. Kritiikki mahdollistaa toiminnan parantamisen, ja posiitivinen palaute kertoo edistymisestä tai onnistumisesta. Vaikka olen oppinut nauramaan surkealle itsetunnolleni ja suorastaan absurdille järjenjuoksulle, arvostan saamaani palautetta. 

En ehkä koskaan pääse ihanteelliseen tilaan itsetunnon kannalta, mutta jotain on oivallettu: toimintaan kohdistettu palaute ei määrittele palautteen saajaa ihmisenä, eikä laske hänen arvoaan ihmisenä. Toisaalta vaikka hän onnistuisi toiminnassaan paremmin, hän on edelleen samanarvoinen muiden ihmisten kanssa. 

Parempi näin: Kun ihminen pysyy arvokkaana omana itsenään, on huojentavaa ettei esimerkiksi muutos toiminnan laadussa laske häntä muiden alapuolelle. Tämä tekee liiallisesta perfektionismista huojentavan tarpeetonta. 

Palautteen antajan näkökulmasta aiheellisen kritiikin antaminen on kai vain hyväksyttävä vaikka miten kirpaisisi. Toisaalta tapa ilmaista annettu palaute vaikuttaa paljon. Itse pyrin perustelemaan antamani kritiikin sekä perustelemaan muutoksen tarpeellisuuden yksilön oman edun kannalta. Joskus tämä toimi, joskus ei. Asiaan vaikuttivat lukuisat tekijät: henkilön mielentila, osasinko esittää asiani niin hän henkilö tulkitsi sen toivotulla tavalla, tähtien asento, päivämäärä, kellonaika yms. 

Oikeastaan myös palautteen antaja joutuu hyväksymään oman epätäydellisyytensä mutta muistuttamaan itseään siitä, että hän voi tehdä vain parhaansa. Lieneekö ihanteellinen skenaario sitten se, että molemmat osapuolet pääsisivät samalle viivalle ja tasapuoliseen asemaan. Skenaarion realistisuudesta en tiedä, mutta ehkä päämääristä on aina apua. -Myös häilyvistä sellaisista.