Tuleeko vauva-arki olemaan luopumista?

 Lähestyvä synnytys on tuonut eteeni monenlaista neuvoa, kommenttia ja ajatuksia. Sävy ja sisältö vaihtelevat aina ihanasta kannustuksesta irvailuun. Toisaalta se miten minä saadun kommentin tulkitsen, ei välttämättä ole lähelläkään sitä mitä kommentoija on tarkoittanut. Tästä syystä pyrin aktiivisesti kääntämään kaiken mieluummin positiiviseksi. Tietyssä mielentilassa sellainen on vaikeaa. Erityisesti kehon muutoksiin kohdistuva "huumori" vaatii ajoittain todella kovaa työtä käsitellä niin, ettei anoreksia -puoleni innostuisi. Millaisia kommentteja ja ennustuksian olen saanut, ja miten olen niihin suhtautunut? 

Haluaisin vielä korostaa, että käyttämäni kommentit ovat siinä muodossa miten aivoni ovat ne ensisijaisesti tulkinneet. Se, että kirjoitan omasta tulkinnastani ei tarkoita että olisin loukkaanut. Oikeastaan toivon, että teksti käydystä ajatustyöstä olisi tukena myös muille tuleville ja nykyisille äideille. 

Oma asenteeni vauva-arkea kohtaan

Minulla ei ole ns. odotuksia. Tietenkin jännitän hieman käytännön asioita, mutta uskon ne oppivani aivan kuten muutkin asiat: harjoittelemalla ja toistamalla. En osaa pelätä katkonaisia yöunia. Ehkä olen niihin jo tottunut siinä määrin, että uskon yrittämisen ja erehdyksen kautta oppivani sopeutumaan ja löytämään hetken joina levätä. 

On asioita joita toivon saavani tehdä: liikkua, soittaa, lukea ja jossain vaiheessa palata jäälle. En ole asettanut yhdellekään näistä ajallisia tavoitteita. Esimerkiksi tänään lenkillä totesin, että vaunulenkin ohella voisin hyvin kokeilla ottaa taitorullaluistimet mukaan ja pitää ohessa esimerkiksi 10-30 minuutin harjoitteluhetkiä esim. koulujen pihoilla tai mistä sopiva asfaltoitu alue löytyykään, ja jatkaa sitten matkaa. Tämä ei kuitenkaan ole tavoite, joten ei stressiä. -Ja kulkevathan rullaluistimet mukana vaikkei niitä käyttäisikään. 

Yleisesti ajatuksena on, että vaikka "omiin juttuihin" aikaa on rajatusti, oman jaksamisen mukaan mikään ei estä liittämällä kyseisiä aktiviteetteja vauvan kanssa olemiseen. Loppujen lopuksi kyse ei ole sen ihmeellisemmästä asiasta kuin jumppaamisesta vauvan kanssa tai vaikkapa askelkyykkyjen tekemisestä vaunulenkin aikana. Uskon että mitä enemmän olen valmis joustamaan, sitä tarvitsee varsinaisesti luopua. Toki sekin vaikuttaa paljon miten paljon mainitut aktiviteetit vetävät puoleensa vauvan synnyttyä. 

Luonnollisesti haluan priorisoida vauvan sekä hänen tarpeensa, ja olla muutenkin läsnä. Toisaalta kannatan myös tervettä itsekkyyttä mikäli vauva edelleen saa riittävästi huomiota. Olen elänyt arkea joissa ns. omia aktiviteetteja on ollut mahdollista tehdä joko hyvin pienissä erissä tai muuten rajatulla aikataululla. Onhan se ajoittain kuormittavaa, mutta koin saavani siitä enemmän kuin jättämällä nuo aktiviteetit pois. Minun ei ole mikään pakko saada harjoitella tiettyä aikaa kerrallaan eikä saada ainoastaan ihanteellisia olosuhteita. Vauvan synnyttyä tutustun tuohon pieneen ihmiseen ja hän minuun. Rakennamme yhteistä arkea ja täydennän sitä sen mukaan mitä olosuhteet, vauvan tarpeet ja oma jaksamiseni antaa myöten. Vähän kerrallaan. 

Lihoat, jalka kasvaa, vatsa pullottaa, rinnat roikkuu...

Itse asiassa lihoamista minulle on povattu jo ennen kuin täytin 30 vuotta. Perusteluna tälle oli, että aineenvaihduntani tekee täydellisen pysähdyksen. Lihoan, ja tulen elämään ikuisessa laihdutuskierteessä. Näin ei käynyt. Tosin nyt olen lyhyessä ajassa "lihonnut" ehkä päälle 10 kg, mutta hieman eri syistä. 

Apua.. paljonkohan lihoan?? Totta puhuen yksi ja sama. Minulla ei ole vaakaa enkä ole aikeissa sellaista hommata. Painon heilahtelut hyväksyn täysin, vaikka anoreksia -puoleni tahtoo innostua näistä puheista. Yritän jatkaa samalla linjalla kuin tähän asti: liikun, syön säännöllisesti ja ennen kaikkea riittävästi. Toisaalta panostan myös lepoon. Hetkinä joina saan anoreksian ääneen vaiennettua, minulle on tärkeämpää toimiva keho mitä voin käyttää monipuolisesti. Oikeastaan uskon että huomion pysyessä poissa vaa'an lukemasta painoni vaihtelee vähiten. Pääasia että saan taas nauttia liikkumisesta ja saada mahdollisimman monta vuotta liikkua lapseni kanssa ilman lausetta "äiti ei enää jaksa". Tämä tuleva äiti haluaa pitää kehonsa ja tankata sitä niin, että varmasti jaksaa leikkiä ja riehua Juniorin kanssa. Ja nuorempien sisarusten jos Luoja sellaisia suo <3

Voi ei, hyvästi vatsapalikat!! Tervetuloa pullottava vatsa.. no entä sitten? Ainoa mistä lievästi olen "huolestunut" on kykyni antaa vatsalihasten palautua rauhassa. Pystyn kyllä varomaan jumpan kanssa, mutta olen sen verran lapsenmielinen liikkuessa että huomaamatta itsekään kirmaan nurmikolla, heitän kärrynpyöriä ja kuperkeikkoja jos vähänkin sille päälle satun. Ainakin alkuvaiheessa olen harkinnut tukivyön käyttöä liikkuessani ihan vain siksi, että se vähän rajoittaisi turhaa reuhtomista.. lihasten vahvistaminen tapahtukoon asianmukaisen jumpan avulla niin kauan kuin on tarpeen. 

Ja ne tissit.. saako tuota sanaa käyttää julkisesti? Kieltämättä raskaus antoi vatsan ohella kehooni ihan mukavaa vaihtelua: kuppikokoni kasvoi.. normaaliksi? Tosin minulla ei ole mitään tietoa mikä se mahtaa edes olla. Selitys: urheiluliivit/topit... Olen vuosikausia ollut hyvin pienirintainen/lauta. Asia ei ole ollut minulle ongelma, päinvastoin. Olen jopa tykännyt hieman poikamaisesti ylävartalostani. Ehkä osaksi käytännön vuoksi. Miten sitten olen valmis ottamaan vastaan mahdolliset "kärpäslätkät"? Tervetuloa vaan! Jos teistä irtoaa maitoa vauvalle, olen kiitollinen! Jos ei, en syyllistä teitä. Ei näitä purkkeja turhaan ole kaupan valikoimaan lisättty.. 

Jaa että jalka kasvaa? No sitten kasvaa? Kenkävalikoimani on vuosikausia ollut todella pieni, ja olen hommannut uusia vasta kun edelliset ovat käyttökelvottomat. Toisaalta hieman suurempi koko auttaisi kenkien löytämisessä.. vaikkei 36-37 ole mikään superpieni, 38-39 -koon kenkiä on kieltämättä paremmin saatavilla..Mihin jalan koon muuttuminen ei varmaankaan vaikuta, on motivaationi käyttää muitankin kenkiä kuin lenkkareita..

Uutta halpis -valikoimaa odotellessa.. tosin nämä ovat vielä liian ehjät :D 

Mitä näillä "varoituksilla" todellisuudessa on ehkä tarkoitettu? Vaikka aivoni ehtivät kääntää saadun informaation ilkkumiseksi, luulen että näiden kirjoittajat ovat puhuvat enemmänkin omista kokemuksistaan ja jonkinlaisesta hämmennyksestä mitä kehossa tapahtuneet muutokset ovat aiheuttaneet. Ehkä sävyyn liittyy omien tuntemusten käsitteleminen ja muisto muutosten aiheuttamista negatiivisista tuntemuksista. Sellaisia voivat olla esimerkiksi pelko ja häpeä. 

"Lapsen kanssa ei harrasteta omia juttuja"

Olen pidemmän aikaa alkanut karsastaa sanaa "harrastus". Aikuisilla harrastuksen tulee olla tavalla tai toisella hyödyllinen. Toisaalta harrastus on turhaa ajankäyttöä, sillä kyse luonnollisesti on näpertelystä joka vie aikaa velvollisuuksilta. Itse olen saanut runsaasti kritiikkiä siitä, miten paljon käytin aikaa esimerkiksi luisteluun. -Siitäkin huolimatta että hoidon velvollisuuteni kunnialla harjoittelun ohessa eikä luppoaikaa liioin jäänyt. Lapsilla harrastus tuntuu taas olevan statuskysymys. Mitä itse olen havainnut, ihanne on harrastus jossa lapsi/nuori etenee systemaattisesti ja saavuttaa lopulta jonkinlaisen huipputason. Jos tavoitteellisuus puuttuu, harrastukseen liitetään sana "vain". Harrastus ei tällöin kehitä lasta oman alansa neroksi, vaan on jälleen turhaa ajanvietettä. 

Itse puhun mieluummin tekemisestä, siis asioiden joista pitää. En harrasta liikuntaa, lukemista ja soittamista. Minä liikun, luen ja soitan. Olen vuosien mittaan oppinut sovittamaan nämä tekemiset niin, että saan ujutettua suurimman osan niistä todella tiukkaan aikatauluun. Mukavuus on ajoittain kaukana, mutta jälkeenpäin tulee hyvä mieli. Yleensä tuokion aloittaminen on vaikein osa. Toisaalta en ole kovin innokas aloittamaan mitään uutta, vaan laajennan mieluummin jo olemassa olevia aktiviteetteja tulen mielelläni yhdistämään ne osaksi vauva-arkea. 

Lapsen kanssa ei varmastikaan harrasteta/tehdä omia juttuja ainakaan ilman joustamista. Mutta.. miksei voisi joustaa? Toki toivon että voisin syksyllä jatkaa luistelua myös ohjatussa ryhmässä, mutta yksi kerta viikossa riittää aivan mainiosti. Etenkin siinä vaiheessa kun pääsemme koko perhe saman katon alle, en usko että laiminlöisin velvollisuuteni äitinä jos lauantai-aamuna poistun 1,5 tunniksi oman tekemiseni pariin ihan vain itsekseni. Mikäli innostus lajiin on pysynyt, off-ice -harjoittelu menee aika todennäköisesti esim. vaunulenkkien ohessa. Paluuta kilpailemisen pariin en sen sijaan ole miettinyt. Ohjelma kyllä olisi, mutta se vaatii parantelua. Sitäkin enemmän tekniikka ja sujuvuus vaativat hiomista sitäkin enemmän, sillä tulen aloittamaan aivan perusasioista. 

Mutta mistä näin jyrkkä ei ns. omille aktiviteeteille? Kronologisesti tarkasteltuna vauva-ajan ensimmäiset kuukaudet ovat monille uuvuttavia. Vähäinen uni, uuden opetteleminen, vauvaan tutustuminen ja uudenlaisen arjen omaksuminen vievät varmasti energiaa. Siinä vaiheessa varmasti nukkuminen on pääasiallinen "harrastus" aina kun sellainen on mahdollista. Itse olen tällaiseen varautunut, tosin ulkoiluun tulen panostamaan ihan mielenterveyttä ja yleiskuntoa ylläpitääkseni. 

Näistäkin saattaa alkuun tulla sisustuselementti..

Harrastuksia/aktiviteetteja on monenlaisia. Osa vaatii tarkan ajan ja tilan, luistelijana ymmärrän tämän täysin. Jäävuorot ovat tiettyyn aikaan tiettynä päivänä, eikä jäälle todellakaan voi mennä harjoittelemaan samaan tapaan kuin esimerkiksi uimahalliin. Toisaalta olen nähnyt monien treenikavereiden ottavan vaunut mukaan halliin, ja vauva on nukkunut tyytyväisenä. Kaikkialla tällainen ei ole mahdollista. Lisäksi arki vauvan tarpeiden ehdoilla luo omat haasteensa erityisesti sellaisissa aktiviteeteissa, joihin vauvaa ei yksinkertaisesti voi ottaa mukaan. 

Vaikka itse olen valmis joustamaan harjoitteluajoista sen ollessa mahdollista, ymmärrän ettei se ole helppoa kaikille. Ei ollut minullekaan kun jouduin sellaista tekemään. Liian tiukat aikataulut voivat muuttaa tekemisen suorittamiseksi, jolloin mielekkyys häviää. Ei siis mikään ihme jos lopettaminen alkaa tuntua paremmalta vaihtoehdolta. Itsekin tulen laajentamaan toiminta-aluettani vähitellen sen mukaan miten omaksun vauva-arjen ja ajankäytön niin, että lapsi on edelleen etusijalla. Kiirettä ei ole. 

Nauti vielä kun voit..

Totta puhuen en nauti enää vaikka miten yritän. Keskiraskauden loppupää oli ihan mukava, mutta nyt vatsa todellakin alkaa olla tiellä. Yleensä tuota nauttimis -kehotusta seuraa selostus miten raskasta vauva-arki on. Onneksi olen kuullut myös lisättävän: "mutta samalla ihanaa". Toisaalta olen kuullut myös saman toteamuksen vauva-arjen ohittaneille. Nyt uskallan väittää että kyseessä on jo lapsuudesta tuttu ilmiö. Esim. koululaiset saattavat kaivata aikaa ennen kouluikää, kun alle kouluikäiset taas odottavat aikaa että pääsisivät kouluun. Lukioaika oli raskasta, mutta korkeakouluopiskelijat kehottivat nauttimaan. Valmistuneet ja työelämään siirtyneet taas kehottivat nauttimaan opiskeluajoista. 

Jostain syystä alkuviehätyksen jälkeen monilla iästä riippumatta syntyy kaipuu entiseen. Korostan: monilla, ei kaikilla. En minäkään kaipaa kaikkea mennyttä. Esimerkiksi aikaa 20-26 -vuotiaana en kaipaa lainkaan. Aikaa yliopistossa kyllä. Tosin elämää opintotuen varassa en kaipaa. Luulen että kaipuu entiseen ei liity suoranaisesti helppouteen, vaan tuttuuteen. Nyt minua todella kyllästyttää odottelu suuren vatsan kanssa. En uskalla enää suorittaa opintoja koska kurssi saattaa jäädä kesken enkä lupautua mihinkään mitä ei voi perua. Arki on tekemisen keksimistä sen mukaan mitä tämän ruhon kanssa pystyy. Yllättäen vauva-arki alkaa houkutella.. parin viikon päästä vauvan synnyttyä saatan kaivata tätä aikaa ihan vain siksi, että tämä on tuttua ja turvallista kaikesta ärsyttävyydestä huolimatta. 

Uuden opettelu ja omaksuminen on kaikessa mielenkiintoisuudessaan usein raskasta, etenkin jos opeteltavaa on paljon. Tästä syystä olen iloinen että muutto jäi väliin. Toisaalta surullinen koska saman katon alle pääseminen vie aikansa. Mutta jos vauva-arjen omaksumisen ohelle olisi tullut sopeutuminen vieraaseen paikkaan ja ihmisiin, luulen että henkiset voimavarani eivät olisi riittäneet siihen kaikkeen. 

Ihmisiä tässä kuitenkin vain olemme. Vaikka uuteen liittyisi miten paljon positiivisia asioita, mennyt aika saattaa tuntua turvallisemmalta ihan vain tuttuuden vuoksi. Toisaalta elämä on kokonaisuudessaan uuteen totuttelua tavalla tai toisella, mutta ihmisen kyky käsitellä ja sopeutua uuteen on rajallinen. Vaikka pidän toistuvuudesta ja rutiineista, ihan mielelläni otan vastaan uusia asioita. Niiden kerta-annoksen on vaan hyvä olla sellainen, että käsittelykykyni riittää. Osa taas nauttii yllätyksellisyydestä ja ennalta-arvaamattomuudesta. 

Jokainen joka sanoo "nauti vielä kun voit" saattaa itsekin todellisuudessa elää aikaa josta tulisi nauttia vielä kun voi. Tulevaa kun ei voi aavistaa. Toisaalta ihmiset reagoivat ja kokevat erilaiset elämäntyylit/arjen muodot eri tavalla. Osa kaipaa hengähdystaukoja hieman enemmän, osa taas kaipaa tekemistä ja haasteita koska hengähdystauot tuntuvat ahdistavilta. Voisin itse kehottaa (vähäoireista) keskiraskautta läpikäyvää nauttimaan. Toisaalta jos henkilö onkin tyyppiä joka pitää mahdollisuudesta pysähtyä ja ihan vain olla. En myöskään näe tarvetta olla kateellinen näille ihmisille. Elämään mahtuu monenlaista vaihetta. Hyvä näin, suurempi mahdollisuus että jokaiselle löytyy hetkiä joista nauttia ilman kehotusta. 

Pohdintaa..

En tiedä millaisiksi saamani kommentit ovat tarkoitettu, mutta ylipitkäksi venähtäneen tekstini sisältämä ajatustyö on kieltämättä auttanut asennoitumaan niin, etteivät kommentit ainakaan satuta tai muutenkaan vedä mieltä liian matalaksi. Olen myös ollut huomaavinani, että mahdollisuus kommentoida on ollut kommentoijalle mahdollisuus käsitellä omia tunteitaan ja kokemuksiaan. Toivon että tällä mahdollisuudella on ollut positiivisia vaikutuksia. 

Itse toivon aina sitä, etteivät kommentit johtaisi "kilpailuun" siitä, kenellä on ollut ikävintä ja vaikeinta. Tästä syystä olen yhä useammin yrittänyt painaa jarrua esimerkiksi epilepsiasta tai vaikka sitten raskausoireista puhumisen kanssa. Nämä aiheet kun tahtovat aina johta sairauksista kilpailemiseen mille ei tule loppua lainkaan. 

Ulkonäön "tuhoutumiseen" liittyvät kommentit herättävät mielessäni paljon kysymyksiä. Herkkyys tähän aiheeseen tosin saattaa johtua syömishäiriötaustastani ja vuosien mittaisista ulkonäkökomplekseista. On hetkiä, joina joudun katkaisemaan "keskustelut", ja aivan itsekkäistä syistä. Ne ovat hetkiä joina anoreksia -puoleni alkaa heräillä liikaa. Itseni ja lapseni hyvinvoinnin vuoksi minun on pysyttävä noina hetkinä tiukkana vaikka se olisi miten itsekästä tahansa. Toisaalta ulkoinen olomuoto muuttuu syntymästä asti. Nk. täyden kukoistuksen jälkeen alkaa jonkinlainen rapistuminen kun ikä ja elämä alkavat jättää jälkiään. Toisaalta.. näin sen pitääkin mennä. 

Kaikessa kokemattomuudessani uskon, että vauva-arkeen on parempi suhtautua avoimesti, mieluummin positiivisesti. Se miten erityisesti ensikertalaiset kaiken kokevat lienee ihmis- ja vauvakohtaista. Itse otan tulevan haasteineen vastaan ilolla ja uteliaisuudella <3 

RV37 (36+) kuulumiset: Odottelua.. kirjaimellisesti!

 RV37(36+) alkaa olla loppusuoralla. Viikko on mennyt erittäin vaihtelevissa tunnelmissa, mutta ilman suurempaa draamaa. Sää on jälleen suosinut ulkoilua. Liikkuminen on vuoroin helpompaa ja vuoroin vaikeampaa, mutta onnistuu ainakin lenkkeilyn osalta. Hieman harmittaa kun viikonloppuna kylmenee, mutta ehkä vielä lämpenee. Kuten edellisessä tekstissä kävi ilmi, lähestyvä synnytys ei haittaa lainkaan, päinvastoin. Oli luvassa miten vaikeita aikoja tahansa, odotan innolla että arkiset asiat kuten pukeminen sujuisivat hieman helpommin..Mutta itse kuulumisiin!

Kysymykset ahdistavat

Toki tiedän ja ymmärrän että saamani kysymykset ovat välittämistä, mikä ajatuksena ilahduttaa. Samaan aikaan tuntuu että saan vastata samoihin kysymyksiin aina tarvikkeiden olemassaolosta minun ja lapsen isän tilanteeseen ja suunnitelmiin. Kun mitta alkaa todella täyttyä, mieleni tekisi mieli vain todeta että asiat ovat niin kunnossa kuin voivat. Tavallisesti yritän vaihtaa puheenaihetta. 

Voi minua.. 

Luulen että reaktioni näihin kysymyksiin ja niiden (liian) suureen määrään liittyvät jonkinlaisen privaattiuden ja oman rauhan kaipuuseen. Omalla rauhalla en tarkoita että voisin vapaasti tehdä mitä vain. Tietenkin vauvan tuloon pitää valmistautua ja käsite "oma rauha" tulee olemaan muisto vain. Jostain syystä aivoni tulkitsevat kysymykset tenttaamiseksi, minkä tavoitteena on varmistaa että olen hoitanut asiani kunnialla täydelliseen kuosiin. 

Poden lähes syyllisyyttä koska perhekuviot eivät vastaa "normaalia", en ole käynyt synnytysvalmennuksessa tai muussakaan toiminnassa jne. Jos kerron harjoitelleeni soittoa päivittäin jotta vauva saisi musiikista ns. toisen tutun äänen, ei tätä ilmeisesti lasketa listaan. Tähän mennessä olen löytänyt kappaleet joihin vauva reagoi sekä toistanut tiettyjä kappaleita päivittäin. Vaikkei tällainen valmistautuminen taida vastata yleisiä trendejä, en usko että siitä on haittaakaan. Toinen mihin olen panostanut on vatsan koskettaminen vauvan ollessa hereillä. Tietenkin vatsassa olosuhteet ovat erilaiset ja vauva saattaa tuntea kevyen painalluksen ärsyttävänä esteenä.. Tarkoituksena on tosin ollut "viestittää" vauvalle tämän ollessa hereillä että äiti on tässä. 

Olen silti varautunut henkisesti vastaamaan samohin kysymyksiin, joiden määrä oletettavasti moninkertaistuu ja monipuolistuu vauvan synnyttyä..

Liikunnan merkitys kasvaa parillakin tapaa..

Koska tämä loppuaika alkaa kirjaimellisesti olla odotusaikaa jolle näy loppua, ihan oman mielenterveydeni vuoksi mahdollisuus liikkua (siis lenkkeillä) on ollut todella iso asia. Ylipäänsä ulkoilu on tehnyt hyvää, eikä ihme. Yksiö jossa asun ei ole (tarkoituksella) varustettu niin monella aktiviteetilla, että tietyn ajan jälkeen ajatukset eivät harhailisi synkemmille alueille. 

Näillä viikoilla liikunnalla alkaa olla myös uusi merkitys. Koska raskaus on viikon vaihtuessa riittävän pitkällä, voin ilman omantunnon kolkuttelua liikkua vapaammin. -Jopa synnytyksen käynnistymisen toivossa. Ja peräti lääkärin luvalla ja jopa kannustuksella! No, kannustus ei siis liittynyt synnytyksen käynnistymiseen vaan yleiskunnon ylläpitämisestä niin pitkälle kuin raskautta riittää. Tämän (mahdolliseti) yli 10 kg:n lisäkuorman kanssa ainakin jalkojen luulisi vahvistuneet ihan mukavasti! 

Oli tämä luonnollinen lisävastus miten positiivinen lisä tahansa, myönnän odottavani innolla vaunulenkkejä sekä liikkumisen monipuolistumista. Tietenkin keskivartalon kanssa homma on hakusessa oman aikansa, ja haluan todellakin varoa erityisesti vatsalihasten kanssa. Mieluummin etenen hitaasti ja siten nopeutan vatsalihasten palautumista kuin lähden liian nopeasti liikkeelle ja tulisi takapakkia. 

Peräti kilon painoiset käsipainot..

Hidas kehittyminen soittamisessa.. 

Kuten alussa kävi ilmi, olen saanut harjoiteltua soittoa pianolla ja viululla (en samanaikaisesti) lähes päivittäin. Harjoittelu on tavoitteellista, mutta ilman aikarajoja. Molemmilla instrumenteilla pyrin harjoittelemaan pieniä määriä kerrallaan mutta tietyllä toistomäärällä. Pyrkimyksenä on saada harjoiteltu kohta mahdollisimman sujuvaksi ennen siirtymistä eteenpäin. Käytännössä tämä tosin tarkoittaa sitäkin, että samassa kappaleessa junnataan pitkään. Toisaalta hienosäätöön keskittyminen on auttanut löytämään monia eri keinoja kehittää soittamista. 

Tällainen löytyi inventaarion yhteydessä..

Viululla olen taas Suzuki -kirjan 7. osassa. Edistyminen on tuskallisen hidasta, mutta kerran viikossa tehdyt videoinnin osoittavat aina pientä kehitystä. Suuria haasteita ovat mm. puhtaus sekä pysyminen yhdellä kielellä kerrallaan. Viulua soittaessa on tosiaan ikävän helppoa sohaista viereistä kieltä, eikä tämä soitin anna lainkaan armoa. Pianolla minulla on työn alla mm. Bachin Inventio nro 1, Mozartin sonaatti C-duurissa sekä Sibeliuksen Impromptu. Bachin ja Mozartin kohdalla tavoittelen sujuvuutta, Sibelius on taas aivan alkutekijöissä. Mozartin sonaattia olen soittanut aiemminkin, mutta ilmeisesti unohtanut paljon. Tämä kappale on muuten ilmeisesti myös Juniorin mieleen. -Tai sitten liikehdintä tarkoittaa: "Lopeta jo, en tykkää!!" 

Sairaalakassi melkein pakattu..

Tällä hetkellä kassissa on vaatetta kotiinpaluuseen sekä osa hygieniatarvikkeista. Vauvanvaatteet pitää vielä valita, mutta onneksi äitiyspakkauksen sekä Juniorin serkkujen vaatteissa on ihan mukavasti valinnanvaraa. Kyllä pikkutyypin siis kelpaa! Saa sekä hyviä vaatteita että parhaat serkut ikinä! Toivottavasti jaksavat opettaa Juniorin hyville tavoille.. 

Vaatteiden ohella kassiin tulee myös mm. kirja ja pakolliset puhelimet tarvikkeet lataamista ja kuulokkeet äänikirjojen kuuntelua varten. Kenties pientä evästä myös. Jossain suosituslistassa kehotettiin ottamaan mukaan myös jotain henkilökohtaisia esineitä kodikkuuden lisäämiseksi. Tässä kohden löi niin pahasti tyhjää että jääköön henkilökohtaiset esineeni kotiin. -Mitä ne sitten edes olisivatkaan. Mutta tosiaan, melkein valmista..

Ensi viikolla..?

Voisin vaikka synnyttää? Mikäli tätä ei tapahdu, neuvolaan on asiaan parinakin päivänä. Lisäksi on taas aika totutella kesäaikaan, tai tarkemmin ottaen lisääntyneeseen valoon. Tämä ja taas kylmenevä sää eivät liioin innosta. Sitä sen uskallan toivoa ettei lunta tulisi enää, ainakaan paljoa. Muuten mitään suuria muutoksia viikko-ohjelmassa ei ole: luen, soitan ja ulkoilen. Ja yritän saada sairaalakassin puuttuvat tavarat hankittua. Hirveä homma.. 

Muuten tulevat päivät ja viikot ovat odottelua ja valmistautumista synnytyksen sen mukaan mitä tässä vaiheessa vielä tulee mieleen. En koe minkäänlaista jännittämistä tai pelkoa. Juu, oletan että tulee sattumaan, joudun valvomaan jne. Mutta pullat (tai se yksi) ovat olleet uunissa sen verran pitkään että seuraava rutistus ennen vauva-arkea on tervetullut asia. Toisaalta siinä vaiheessa saatan myös haikailla takaisin raskausaikaan koska ikinä asiat eivät voi olla hyvin. Aina on mahdollisuus valittaa. 

Eli odottelua tiedossa.. 

Mukavaa loppuviikkoa itse kullekin!

Olen viettänyt raskausajan suurimmaksi osaksi yksin

 Näin raskauden loppumetreillä sitä samaan aikaan odottaa synnytystä että muistelee kuluneita kuukausia. Kuulumiset raskausviikoilta ovat keskittyneet paljolti töihin, arkeen ja tietenkin Juniorin kuulumisiin. Jälkimmäistä olen pitänyt tärkeimpänä. Mistä olen loppujen lopuksi kirjoittanut varsin vähän, liittyy olosuhteisiin. Olen ollut koko raskauden ajan suurimmaksi osaksi yksin. Toki olen tavannut perheenjäseniä viikonloppuisin ja lapsen isä on päässyt käymään niin että olemme menneet ultraan yhdessä. Koska raskaus on ensimmäinen, en näe yksinoloa/asumista aivan dramaattisena. 

Tämä oli valinta, johon vaikuttivat todella monet tekijät. Ensisijaisesti pitkä välimatka ja työtilanne. Minulla ei olisi ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia saada töitä nyt eikä jatkossakaan lapsen isän asuinpaikalla. Myös välimatkat ovat sen verran pitkiä, että olisin taas ollut autosta riippuvainen. Epilepsia on antanut raskauden aikana lieviä oireita lääkeainepitoisuuden alenemisen vuoksi, eli myös ajokiellon riskin on ollut korkea. Erityisen itsekäs syy oli sekin, etten enää jaksanut muuttaa vieraalle paikkakunnalle missä joutuisin taas kerran opettelemaa kaiken alusta. Alkujaan minun olikin tarkoitus muuttaa..pari viikkoa sitten? Suunnitelma peruuntui koronan vuoksi, ja sitten viikkoja alkoi olla turhan paljon. Mutta... miten itse olen kokenut tämän, ainakin osittaisen yksinolon raskauden aikana?

Alkuraskaudessa yksinolo jopa toimi..

En halannut vessanpönttöä 24/7, eli siinä mielessä pääsin helpolla. Oksensin muutamia kertoja, mutta myönnän että erityisesti töissä "kestokrapula" ja voimakas väsymys toivat omat haasteensa. En voi sanoa että olisin kokenut helpoksi hoitaa töiden ohella arjen asiat, mutta ne tulivat hoidetuiksi. Pidin huolta mm. säännöllisestä liikkumisesta ja ulkoilusta sekä fyysisen että henkisen kunnon ylläpitämiseksi. 

Siinäkin mielessä oli hyvä etten oksentanut tuon enempää. Lähtökohtaisesti painoni oli alipainon puolella ja muutokset epilepsialääkkeen pitoisuuden laskemisessa olisivat voineet olla todella huono yhdistelmä. Jos painoni olisi laskenut esimerkiksi 4-5 kiloa, olisin palannut merkittävän alipainon statukseen. Se olisi ollut huono vaihtoehto niin minulle kuin vauvalle. Myös epilepsiakohtausten riski olisi kasvanut. Mutta keskiraskauden aikana nämä oireet alkoivat helpottaa, vaikka tilalle tulikin uusia. 

Näin jälkeen sitä välillä mietti erityisesti kuullessa ja lukiessa kokemuksia miten puoliso joutui hoitamaan kauppareissut, ruuanlaitot yms. koska allekirjoittanut itse oli liian väsynyt ja huonovointinen. Nyt tarkoitan siis saman sarjan oireita mitä itselläni oli. Väkisinkin olalle istahtaa hetkeksi sellainen mukava pikkukaveri joka yrittää täyttää mielen katkerudella. Toisaalta olen edelleenkin sitä mieltä, ettei omaa ja muiden tilannetta tule verrata toisiinsa. -Aina löytyy ihmisiä joilla on vaikeaa, ja täysin perustellusti. Minulla sentään oli työ ja asunto, eli taloudellinen tilanne erittäin turvallisella mallilla. 

Ja jos aivan rehellisiä ollaan, en kokenut itseäni erityisen seuralliseksi, tai ylipäänsä mukavaksi ihmiseksi alkuraskauden aikana. Totta puhuen saatoin olla sen verran ikävä ihminen, että välimatka saattoi olla jopa hyvä asia.. Huono olo ja jatkuvat epävarmuus seuraavan 12 viikon ratkaisevasta ajasta tehneet minusta mitään positiivisuuden perikuvaa hehkusta puhumattakaan..

Keskiraskauden haasteet

Keskiraskaus oli samaan aikaan helpotus, muttei toisaalta ongelmaton. Lähtökohtainen kehoni oli "timmi" ja keskivartalon lihakset melko hyvässä kunnossa. -Vaikka itse sanonkin. Kasvavan vatsan kanssa kyseinen keho osoittautui todella epäkäytännölliseksi. Vatsaa kiristi, nopeutunut painonnousu vaikeutti liikkumista ja supistuksia tuli usein päivän aikana. Onneksi ne eivät vaikuttaneet esim. kohdunkaulaan, mutta tekijät liikkumisen epämukavaksi. Kipuja oli onneksi kohtuullisesti, lähinnä lihasjumien muodossa. Kävelylenkkien pituus puolittui joksikin aikaa, mutta pystyin liikkumaan. 

En tarkkaan muista viikkoja, mutta n. 20. viikon tienoilla vauva potkaisi ensimmäisen kerran. Tämä oli ihana kokemus, mutta myönnän että samalla surullinen. Olisi ollut upeaa jakaa kokemus lapsen isän kanssa paikan päällä. Koska alkuun liikkeet eivät tuntuneet päivittäin, oli jatkuva huoli onko vauvalla kaikki hyvin. En tiedä olisiko huoli ollut sen pienempi jos vieressä olisi ollut joku, mutta yksin, erityisesti iltaisin huoli vauvan hyvinvoinnista oli suuri.  Vähitellen liikkeitä tuntui useammin ja olo oli varmempi. 

Vaikka raskausvatsa ei ole minulle ollut suuri asia (paitsi nyt se alkaa olla kirjaimellisesti suuri), sekin välillä kirpaisi kun lapsen isä näki vatsan vain harvakseltaan. Hänellä ei ollut mahdollisuutta saada pitää kättä vatsalla, jutella vauvalle ja tuntea vähitellen lisääntyviä liikkeitä. Vaikka jokainen liike oli ihana asia, oli surullista kun ei voinut jakaa niitä hetkiä sen ihmisen kanssa jolle ne olisivat kuuluneet. 

Loppuraskaus ja synnytyksen odottaminen

Aika on ollut selkä helppoa että vaikeaa. Painon nousemisen hidastuessa lihaskunto pääsi mukaan, ja vatsan laskeutuminen helpotti hengittämistä ja näin myös liikkumista. Juniori on myös liikkunut päivittäin niin ettei hänen puolestaan ole ollut huolta. Toisaalta kasvava vatsa on myös vaikeuttanut liikkumista. Tämä ilmenee lähinnä pukeutumisessa yms. missä vatsa on "vähän" tiellä. Nukkuminen on vaikeampaa, mutta en koe itseäni liian väsyneeksi. Toisaalta väsyn spontaanisti fyysisen rasituksen jälkeen, minkä jälkeen on vain pakko rojahtaa sängylle makaamaan.

Kysymykset synnytykseen suhtautumisesta ja valmistautumisesta herättävät hämmennystä ja ehkä häpeääkin. Ei, en ole käynyt synnytysvalmennuksessa. Ei, minä ja puolisoni emme ole käyneet muussakaan vastaavassa. Itse olen lähinnä etsinyt tietoa asioista jotka askarruttavat. Minulla ei ole toiveita synnytyksen suhteen. Lapsen isä on tulossa mukaan mikäli vain ehtii. Sen verran monta kilometriä välissä on, että ehtiminen ei ole itsestäänselvyys. Toisaalta minulle riittää että hän saa nähdä vauvan mahdollisimman "tuoreena". Eli saatan olla synnytyksessä yksin tai sitten en. Riippuu paljolti Juniorin omista aikatauluista. Minulle on tällä hetkellä tärkeintä että hän saapuu maailmaan turvallisesti <3

Pohdintaa

Jos joku kysyisi suosittelisinko tällaista järjestelyä, minulla ei olisi vastausta. En ole kokenut yksinoloa helpoksi mutten ylitsepääsemättömän vaikeaksikaan. Toisaalta koska kyseessä on ensimmäinen lapsi, minulla ei mitään mihin verrata. Olosuhteet ja terveydentila vaikuttavat varmasti paljon myös. Jos vieressä olisi toinen, edelleen pieni lapsi, olisi varmasti ollut haasteellisempaa. Toisaalta siitä huolimatta hektinen elämä saattoi olla etu: ehkä tavallaan voin paremmin raskauden ajan koska ehtinyt pysähtyä miettimään asiaa tarkemmin. Toki silloin olin hieman jännittynyt kun epilepsian kanssa oli vaikeampaa. 

Pidän ajatuksian asiaankuuluvina ja normaaleina. En myöskään osaa kadehtia heitä, joilla puoliso on aktiivisesti mukana. Raskaus on niin monenkirjavaa aikaa, että huomio kiinnittyisi varmasti johonkin muuhun jos en olisi ollut yksin. Toki kauppareissuilla ja töissä erityisesti maskin kanssa etsin katseellani lähimpiä vessoja, mutta samaan piti keskittyä muuhun. Kuten totesin, kohdallani oli suuri onni koska pahoinvointi ei ollut jatkuvaa oksentelua. Jos painoni olisi laskenut, olisin ollut todella huonossa kunnossa. 

Toivon jopa jo nyt että lapsia tulisi lisää, mutta kieltämättä toivon myös erilaisia olosuhteita. Toisaalta puolison läsnäolo ei sulje pois muita haasteita, jokainen raskaus kun erilainen. -Vaikka henkilö olisi sama. Toisaalta on myös äitejä, jotka esimerkiksi hedelmällisyyshoitojen kautta tietoisesti tekevät lapsen yksin. Minullakin olisi ollut mahdollisuus jättää työni ja tuttu asuinpaikka, mutta tulevaisuuden kannalta pidin sitä huonona ratkaisuna. Tässä on myös takana sen verran rankkoja aikoja, että sietokykyni suuria muutoksia kohtaan on toistaiseksi rajallinen. Poden myös päivittäin huonoa omaatuntoa, sillä ratkaisuni tuntuu itsekkäältä. 

Voisin luonnehtia kuluneita kuukausia vaihteleviksi, mutten dramaattisen vaikeiksi. Kun kuuntelen muistoja vauva-arjesta ihan "tavallisissa" perhekuvioissa, eipä sekän erityisen kevyeltä kuulosta. Osa menee peräti kauhutarinoiden kategoriaan. Tämä voi jonkun korvaa kuulostaa hirveältä, mutta odotan synnytystä ja vauva-arkea siksikin, että ainakin se olisi erilaista. Työtä ja vaikeuksia varmasti riittää, erityisesti vaikeuksia sen perusteella mitä saan kuulla. Toisaalta alan olla sen verran kypsä raskauteen, että mikä tahansa vaihtelu virkistäisi. Ja kyllä vähitellen alan odottaa sitäkin että saisi pikkuisen syliin <3

Kenelle en suosittelisi raskautta ja mahdollisesti myös vauva-arkea yksin? Äkkiseltään en vetäisi rajoja, sillä ihminen on yllättävän sitkeä viimeistään pakon edessä. Mutta jos psyyke on herkkä muutoksille ja ihminen on herkkä pelolle sekä epävarmuudelle, miettisin kahdesti ennen toimiin ryhtymistä. Mutta kuten totesin, monen asian sujuvuus selviää vasta käytännössä. Voimia tämä vaatii, mutta vaatisi varmasti puolisonkin kanssa. Jonkinlainen tukiverkosto on kuitenkin hyvä olla. 

Mitä olisin voinut tehdä toisin.. raskauden aikana olisi ollut järkevää käsitellä enemmän ammatti-ihmisen kanssa vuoden takaisia traumoja, mutta totta puhuen energiani ei enää riittänyt. Tämä on asia mihin joudun kuitenkin palaamaan ja panostamaan saadakseni suhteeni tapahtumiin sellaiseen kuntoon että pystyn ongelmitta elämään niiden tapahtumien kanssa sekä voittaakseni syntyneitä pelkoja. 

Karua ehkä, mutta pidemmän päälle tämä tosiaan oli oma valinta, mistä luonnollisesti olen vastuussa. Edelleenkin pidän raskautta, tai oikeastaan sen jatkamista omana valintana jonka seuraukset tulee hyväksyä. Ei sillä että alkuraskauden oireet, vaihtelevat tunteet negatiivisista positiivisiin yms. olisivat asioita joista pitäisi vaieta. 

Ja se suuri kysymys: vahinko, yllätys, ihme vai lahja? En näe mitään syytä paheksua ihmisiä, jotka kokevat raskauden vahingoksi, siis negatiivisella tavalla. Elämäntilanne ja olosuhteet voivat todellakin olla sellaiset, että raskaus voi tuntua katastrofilta. Itselleni raskaus oli yllätys ja ihme. Olin varma etten voi saada lapsia ainakaan ilman hedelmällisyyshoitoja. Kun toisin kävi, päätös lapsen pitämisestä ei ollut vaikea. Toisaalta olen kiitollinen ja onnellinen myös siitä, ettei lasta tarvinnut "yrittää", sillä olin varautunut suuriin pettymyksiin ja vaikeuksiin sillä alueella. 

En toisaalta voi kirjoittaa täydellisestä yksinolosta, sillä minulla on vahva tukiverkko lähellä. Vaikka ensisijaisesti haluan pärjätä yksin, ihan jo tietoisuus tukiverkosta antaa voimaa, rohkeuttaa ja itseluottamusta. Tilanne ei myöskään ole pysyvä, mutta aikataulusta ei toistaiseksi ole tietoa. Tällä hetkellä ja myös synnytyksen jälkeen elämä menee eteenpäin päivä kerrallaan. Jokaiselle päivälle mahtuvat omat haasteensa, mutta myös ilonsa. 

Tältä erää toivotan kaikille mukavaa viikkoa! 

Loppuraskaus loppusuoralla: Näitä asioita alan oikeasti kaivata!

 Raskaus alkaa olla sen verran pitkällä että vaihtelu tilassa virkistäisi. Koska seuraavaksi edessä on RV37(36+), alkaa olla se aika kun vaihteluna on itse synnytys. Vaikka toivon että tässä päästäisiin sellaisiin viikkoihin että vauva on virallisesti täysiaikainen, synnytys voi periaatteessa alkaa milloin vain. Vähän huumorilla totean, että saisi odottaa kuitenkin ensi viikon torstaihin, sillä sille päivälle olisi lääkäriaika varattuna. Ei menisi hukkaan..

Tässä vaiheessa fokuksen pitäisi olla suunnattu "vauvantuoksuiseen" arkeen (ai että miten inhoan tuota adjektiivia heränneistä äidinvastoista huolimatta!!). Sen verran olen kuitenkin ihan vain ihminen, että alan odottaa synnytystä siksin että olen muutamaan asiaan hivenen kypsä.. 

Olisipa kiva saada sukat ja kengät jalkaan vähän helpommin

Pitää toki olla kiitollinen siitä, että näiden pukeminen onnistuu edelleen. -Siis ilman apua. Mutta en pahastuisi lainkaan jos pukeminen kävisi helpommin. Voi toki olla ettei synnytyksen tuoma apu ole välitön, mutta jos vaikka ajan kuluessa helpottuisi. Itse asiassa kaikkien ns. alaosien pukeminen on välillä harvinaisen ärsyttävää. 

Vaikka minulle kuinka todettiin miten hyvä aika tämä on olla viimeisillään raskaana verrattuna esim. kesään, en aina osaa olla kiitollinen. No, kesällä voi olla tuskaisen kuumaa, mutta vaatemäärä on sitä luokkaa että pukeminen olisi helpompaa. Onko päivän opetus siis se, ettei koskaan ole paras aikaa olla raskaana? Luulen että tämä on ns. ihmiskohtainen kysymys: kuka mistäkin tykkää. Toisaalta on tämä parempi aika kuin verrattuna 25 asteen pakkasiin. Sentään vähän vähemmän tarvitsee kikkailla vaatteiden kanssa. Mutta oi sitä aikaa kun saa taas sukat helpommin jalkaan!

Olisipa kiva nukkua vatsallaan!

Millaista se olikaan? Usein tuntuu siltä että juuri vatsallaan olisi niin kiva nukkua ja tietenkin lukea kirjaa! Totuus kuitenkin on, että jos kyljeltäni eksyn vähänkin liikaa vatsalleni, Juniori tekee askan selväksi protestoimalla. Ts. jos huomaa yksiönsä tilan vähänkin vähenevän, hän kyllä osaa potkia vastaan ja tunkea jalkansa kylkiluiden alle. Okei, hienoa että osaa pitä puolensa.. 

Voisipa hölkätä..

Nyt kun tiet eivät ole enää liukkaat, melkein vastomaisesti saatan hypähtää esim. lätäkön yli tai missä hypähtäminen onkaan luontainen siirtymä. Vähintään yhtä paljon alan kaivat hölkkäämistä. Periaatteessa se ei ole kielletty, mutta hivenen epämukavan tuntuista koska joku on asianmukaisesti kääntynyt pää alaspäin. Hyvä juttu, mutta käytännössä tämä tarkoittaa myös sitä, että pää aiheuttaa epämukavaa painetta siellä missä sellaista ei kaivattaisi. 

Mahtuisipa kunnolla pöydän ääreen.. 

Tämä kieltämättä vähän ärsyttää ajoittain. Muuten kroppani ei ole käynyt läpi merkittävää kasvua, mutta vatsa tahtoo olla sellainen ylimääräinen uloke joka johon moni asia stoppaa aina pöydänreunasta halaaviin ihmisiin. Toisaalta.. minähän kavahdan liian spontaania fyysistä kontaktia, joten ehkä tämä loppuraskaus suojelee omalla tavallaan. Pöydän ääressä sen sijaan kaipaisin vähän enemmän läheisyyttä pöydänreunalta. 

Taustalla ei siis ole voimakkaita tunnesiteitä huonekaluihin. Syöminen puolikumarassa on hieman epäergonomista ja ruualla on taipumus siirtyä täysin muualla kuin suuhuni. Yleensä vatsalleni, mitä luonnollisesti peittoaa mahdollisimman vaalea vaatekappele. 

Auringonkukansiemenet, inkivääri, idut.. 

Näitä on oikeasti ikävä! Olen kai makumieltymyksiltäni kieroutunut kun en kaipaa alkoholia tai lakritsaa. Graavilohi olisi ihan kiva, mutta näköjään ilmankin pärjää. Yksi mitä myös kaipaan ovat pakastemarjat: mansikat, musta- ja punaherukat sekä puolukat. Ideana siis on lisätä näitä puolijäisinä smoothieen tai jogurttiin. Onneksi näitä ei tarvitse pitkään odotella, eikä tähänastisen tiedon perusteella mainitut ruoka-aineet ole haitaksi imetysaikanakaan. 

Voisipa taas liikkua vähän monipuolisemmin..

Ilmeisesti kyllä, koska kävely tuntuu varsin normaalilta ja edelleen päivässä kertyy askeleita oikein mukavasti. En ole halunnut kertoa suoraan askelmääriä, sillä pelkään lukujen esittämisen aiheuttavan väärinkäsityksiä ja pahimmassa tapauksessa triggeröivän osaa lukijoista. Ja toisaalta.. mitä siitä saan itse jos esittelen lukumääriä? Liikun sen verran kuin haluan, jaksan ja mikä tuntuu hyvältä.  

Minua on jatkuvasti enemmän tai vähemmän huumorilla "varoiteltu" raskauden ja synnytyksen aiheuttamista muutoksista kehossa. Lantio levenee, kuppikoko kasvaa, jalka kasvaa, vatsanahka roikkuu, paino alkaa jojoilla jne. Tuon voisi tiivistää siihen että keho ennen raskautta tulee olemaan muisto vain! Entä sitten? Itse kaipaan lähinnä toimivaa kehoa jossa voi liikkua, koetella hiema rajoja ja oppia uutta. Laji itsessään muokkaa kehoa omaan suuntaansa. Vaikkei lopputulos olisi identtinen, suuntaviivat pysyvät. 

Ei ole pakko näyttää samalta mutta olisi mahtavaa saada tehdä samaa...

Ehkä tämä houkuttelee monia "varoittamaan" vauva-arjesta ja oman ajan poistumisesta jolloin omista harrastuksista ei kannata edes haaveilla. Voi olla että näin käy, tai sitten ei. Tietenkin ensimmäiset pari kuukautta menevät intensiivisesti vauvanhoidon parissa jaksamisen äärirajoilla. Tällä hetkellä en todellakaan voi tietää millainen nyytti sieltä on tulossa, miten nukkuu, onko rauhallinen vai suurimman osan ajasta kiukkuinen, onko koliikkia jne.

Tutustumme toisiimme kaikessa rauhassa ja rakenemme arkea sen mukaan. Erittäin positiivisena palautteena voisin neuvolalle todeta heidän näkökulmastaan. Vauva-arki ei ole vaadi luopumista omasta elämästä, vaan valmiutta täyttää vauvan tarpeet. Itse olen miettinyt asiaa myös näin: jos vaunulenkin ohella pysähdyn urheilupuistossa ja treenaan itse vauvan nukkuessa mutta reagoin jos vaunuista ilmoitetaan että äitiä tarvitaan. 

Mitä itse olen nähnyt, todennäköisesti reagoin nopeammin kuin vanhempi joka näennäisesti on vaunut käden ulottuvilla, puhelin liimautuneena käteen kiinni. Yleisin kuulemani vastaus somehetken keskeyttäessäni on monilta ollut: "joo, odota vähän". Samalla henkilö naurahtaa videoille, viesteille, kommenteilla, kirjoittaa itsekin pari kommenttia jne. Saatan toki olla myös täysin väärässä. 

Pohdintaa ja alustusta seuraavaan tekstiin.. 

Kaiken kaikkiaan alan olla kypsä odotusaikaan, mikä todellakin on muuttunut odotteluksi. Mitään pakahduttavia muutoksia ei enää tapahdu, paitsi että vatsa kasvaa edelleen. Vauva vuoroin nukkuu ja vuoroin on hereillä, milloin hän ahkerasti testaa mihin raajansa vielä saisi. No, ahdasta hänelläkin olla.. eli annan kaiken myötätuntoni. Tietenkään synnytystä seuraava vauva-arki ei tule olemaan helpompaa, mutta sentään erilaista. Vaikka raskauden alussa olin helpottunut saadessani tilalle jotain muuta kuin jatkuvaa pakkoa edetä ja taistella, nyt alan jopa kaivata haasteita. Toisaalta kehon toimivuuden rajoittumiseen sopeutuminen on myös ollut aikamoinen haaste..

Seuraavassa tekstissäni ajattelin vaihteeksi kirjoittaa hieman enemmän kehoon liittyvistä muutoksista, asenteista niihin ja mahdollisista tavoitteista. Painopiste ei tule olemaan esimerkiksi. siinä millaista kehoa tavoittelen, vaan enemmänkin sen toimivuudessa. Tulen aika varmasti kritisoimaan muutoksiin liittyvää ulkonäkökeskeisyyttä sekä ylipäänsä negatiivista asennetta muutoksiin. 

Mikäli näihin liittyen herää kysymyksiä, kysykää rohkeasti :) Kysymyksiä voi esittää myös Instan puolella nimimerkille aliisa_85

Mukavaa lauantaita kaikille!

 

RV35 (34+) kuulumiset: epävarmuus jatkuu mutta samoin mahtavat ulkoilukelit!

 Jälleen yksi viikko vaihtui, tällä kertaa RV35 (34+). Tällä viikolla yksi jos toinen alkuperäinen suunnitelma on mennyt uusiksi. Tällä kertaa kiitän onneani hermoilija -puolestani: onneksi on varasuunnitelmia. Toisaalta vielä suurempi kiitos kuuluu läheisilleni jotka tarjoutuivat auttamaan. Mutta.. ei tilanne mikään toivoton ole! Ja nyt meneillään on siis RV36 (35+)

Muutto peruuntui

Kyllä. Vaikken ollut erityisen innokas muuttamaan, en osaa tästäkään iloita. Peruuntumisen taustalla oli kas kummaa, koronatapaus. Pohdittuamme vaihtoehtoja päätimme asettaa vauvan turvallisuuden etusijalle ja päädyimme odottamaan asumista saman katon alla turvallisemmalla ajalla. Nyt viikkoja alkaa olla niin paljon, että monen tunnin automatka alkaa todellakin olla liian raskas. -Puhuttakaan siitä miten paljon muutto teettää töitä. 

Tietenkin tämä(kin) vaihtoehto harmittaa ja surettaa. Mutta vauvan kannalta on nyt paras vaihtoehto pysyä tutussa ja turvallisessa ympäristössä sekä keskittää huomion valmistautumiseen itse h-hetkeä varten. Tietenkin toivon että Juniori malttaisi pysyä ahtaassa yksiössään vielä ainakin 2-3 viikkoa. Itse laskettuun aikaan on vajaa viisi viikkoa. Ajatukseni eivät osoittautuneet liioitteluksi. Myös (molempien paikakuntien) neuvolassa todettiin että muutto kannattaa nyt jättää väliin niin omani kuin vauvan hyvinvoinnin vuoksi. 

Asumiskuviot ovat hieman suunnittelun alla, mutta onneksi läheiseni ovat tarjoutuneet auttamaan. Myös neuvolasta kerrottiin että tilanteessani kaupungilta on mahdollista tukea. Eiköhän tässä siis pärjätä alkuaika, eikä mene pitkään kun koko perhe pääsemme saman katon alle <3

Edelleen mukavasti ulkoilua

Liukkautta laskematta sää on edelleen suosinut ulkoilua, ja nyt näyttäisi jopa lämpenevän! Jälleen energiatasot ovat yllättäneet huolimatta siitä, miten pitkällä raskaus on. Toisaalta pyrin kuuntelemaan kehoani. Jos tuntuu epämukavalta tai sellaiselta mitä en osaa määritellä, lisään lepoa. Absurdia sinänsä.. tässä vaiheessa ne asiaankuluvat univaikeudet ovat astuneet kuvaan, mutta ne eivät ilmene jaksamisessa kuten yleensä. Normaalisti olisin nukahtamasillani. Toisaalta yöunien onnistuvuus vaihtelee. 

Olen pystynyt liittämään lenkkeilyyn ns. hyötyliikuntaa, mikä tämän hetken niin laajalla liikkuma-alueella tarkoittaa kauppa-ja kirjastoreissuja. No, jotain siinäkin? Senkin uhalla että nykyinen tilanne Euroopassa ja oikeastaan maailmalla saattaa tuoda uusia, suuriakin haasteita, odotan innolla pääsyä mm. jäähalliin ja ties vaikka taitorullaluistelun pariin. -Riippuen miten keho palautuu ja miten vauva-arjessa jaksaa. Yleensä varaudun ainoastaan pahimpaan, mutta ties vaikka jaksaisinkin? Olen kyllä tietoinen ettei aivan heti parane palata entiseen treeniin hyppyineen, mutta pikku hiljaa tuntumaa hakien. Voisin jopa vahingoniloisesti todeta, että onneksi ulkoliikuntapaikat ovat siinä kunnossa ettei niissä voisikaan tehdä mitään! Joku hyöty tästä "kunnon talvesta".. 

Olen todella kiitollinen siitä, että lenkkeily on loppuraskauden aikana alkanut mennä näinkin hyvin. Lenkkeily on ollut minulle tärkeä voimavara ja ehkä siksi nämä jatkuvat yllätykset ja taktiikkaa muuttavat tekijät on ollut helpompi kohdata sekä hyväksyä. Siitä näkökulmasta ajatellen katson parhaaksi jättää muun liikkumisen haikailemisen vähemmälle, sillä liikkuminen raskauden aikana ylipäänsä ei ole itsestäänselvyys. 

Ehkä tunnepuolen reaktiot tulevat viiveellä kuten usein ovat tulleet. Myönnän silti kaipaavani jonkinlaista pysyvyyttä niin asumisen kuin perheen suhteen. Vaikka itse olen vastuussa tekemisistäni ja valinnoistani, joskus todella kaipaisin sellaista tavallista perhe-elämää johon ei kuulu niitä asioita joita viimeisen 10 vuoden aikana olen saanut seurata. No, vaikka ne asiat poistuisivat (suuri osa poistuukin), se ei sulje pois uusien haasteiden ilmenemistä. Parempi siis olla kiitollinen siitä että asiat ovat näinkin hyvin: järjestettävissä edes jotenkin. 

Kurssisuoritus!!!

Ihme tapahtui, sain vielä yhden kurssisuorituksen kokoon! Kyseessä oli viime keväänä keskeytynyt kurssi minkä koin jostain syystä todella vaikeaksi. Hieman houkuttelisi yrittää saada vielä yksi suoritus, mutta taitaa aika käydä vähiin.. No, katsotaan miltä vaikuttaa. Toisaalta saisin ainakin jotain hyödyllistä tekemistä näille viimeisille viikoille. Ja kyllä, valmistaudun myös vauvan tuloon mutta olisi hyvä että jotain muutakin olisi siinä ohessa. Tai sitten olen jo nyt huono äiti..

Riippuen jaksamisesta ja olosuhteista, tarkoitus olisi kesällä saada 1-2 kurssia suoritettua niin tuosta yhdestä kokonaisuudesta olisi yli puolet kasassa. Loppuosasta en tiedä miten onnistuu, sillä saatan joutua käymään yliopistolla paikan päällä. Tämä on mahdollista vasta silloin kun varmaa, että vauva pärjää päivän ilman minua. Toisaalta mahdollisuus tulee myös vasta kun kurssit järjestetään.. eli en voi täysin vedota lapseen. Mutta nyt on loistava fiilis tästä suorituksesta, taas ollaan hieman lähempänä tavoitetta! 

Ehkä näin on parempi.. pidemmän päälle?

Olen vanhemmiten muuttunut yhä huonommaksi sopeutujaksi. Muuttuvan elämäntilanteen uskon (tai toivon?) hallitsevani kohtuullisesti. Tosin liika kiire vaikeuttaa sopeutumista. Mutta esimerkiksi vauvan syntymää alan todellakin jo odottaa. Varmaan ymmärrettävää näillä viikoilla.. tietenkin toivon että Juniori pysyisi yksiössään vielä jonkin aikaa. 

Paikkakunnan ja ympäristön suhteen tilanne onkin vaikeampi. Luulen että pari kulunutta vuotta ja erityisesti viime kevään painajaismaiset kuukaudet ovat vähentäneet seikkailunhaluani merkittävästi. Ensijaisesti kannatan ns. ydinperhe -ajatusta, mutten näe lainkaan tarpeelliseksi kritisoida eri vaihtoehtoja. Tässä kuitenkin tulivat jo neuvolan mielipiteet mukaan. Lisäksi pidän tärkeänä sitä, että oma energiani kohdistuu lapseen, ei sopeutumiseen uuteen ympäristöön. Näiden ajatusten julkaiseminen saattoi olla uhkarohkeaa ja ymmärrän täysin jos ne herättävät osassa lukijoista paheksuntaa. Voin vain todeta, että elämä on täynnä vaikeita valintoja. 

Jos tukenani olisi lista plussista ja miinuksista, plussien osuus ei olisi merkittävästi suurempi. Vain sen verran että pystyisin päättämään kuinka toimia. Samaan aikaan poden huonoa omaatuntoa monestakin asiasta. Päivittäin mietin myös, onko valintani väärällä tapaa itsekäs. Ajattelenko todellisuudessa vain omaa etuani? Olen kuitenkin ehtinyt tehdä elämässäni niin paljon virheitä nimenomaan olemalla kuuntelematta omaa vaistoani. Nyt päätin toimia toisin. Valintani perustuu vaistoon ja järkisyihin. Ehkä tämä on pidemmän päälle parempi ratkaisu. Toisaalta se selviää ajan kanssa. 

Tällä viikolla..

Ensi viikolla elämäni mikroskooppisen pienessä kuplassa jatkuu. Pidän kiinni rutiineista, panostan ulkoiluun ja muuhun tekemiseen. Tosin nyt alkaa tuntua siltä, että liikuntaa pitää pikkuisen höllentää. Menköön tämä suunnitelmallisuuden sijaan kehoa kuunnellen. Sen verran uskaltauduin ottamaan uusia askeleita, että päätin varovasti panostaa sosiaaliseen elämään. Totta puhuen sosiaalinen elämäni on viime viikkoina ollut aivan liikaa sosiaalisen median ja viestittelyn varassa. Käytännössä tämä tarkoittaa ulkoilua ystäväni kanssa jota en ole tavannut aikoihin. Varmasti tämä vaihtelu tulee olemaan hyväksi!

Edelleen annetut valinnat tulevaisuudesta stressaavat, mutta yritän parhaani mukaan siirtää kaiken muun syrjään ja keskittyä viimeisiin viikkoihin ja vauvan syntymään. Viikkoja alkaa kuitenkin olla sen verran paljon.. Vauvan kannalta surettaa todella paljon kun stressitasot ovat olleet korkealla syksystä asti. Täytyy nyt vaan toivoa että aika syntymän jälkeen olisi helpompi ainakin tällä saralla. Haluan kuitenkin antaa lapselleni turvallisen ja lämpimän kasvuympäristön jossa hänkin voi kokea olonsa turvalliseksi. 

Mitä seuraavaksi? Ainakin pikkuisen lukemista tieteellisen englannin harjoittamiseksi (en tykkää!!!) ja ulkoilua. Ihan leppoisaa pidemmän päälle. 

Mukavaa päivää kaikille!

 

Maaliskuussa luettua: Kylmää sotaa ja yösyöttöjä

Taas on jokunen kirja luettu. Lukunopeus on vaihtelevaa, samoin lukuhetkien määrä. Välillä harmittaa kun hetket rajoittuvat usein aikaan ennen nukkumaanmenoa, sillä esim. 5-10 minuutin lukuhetki päiväsaikaan on tehnyt hyvää. Kyseessä ei ole pitkä aika, mutta sopiva pysähdys ja samalla tulee harjoitettua keskittymiskykyä. Kieltämättä odottaisin nopeampia tuloksia mutta ehkä kehitystä olisi parempi tarkastella hyvin pitkällä aikavälillä. 

Mutta mitä on tullut luettua? Harvinaista kyllä, uskaltauduin astumaan mukavuusalueeni ulkopuolelle: yksi kirjoista ei ole historiaa käsittelevä tietokirja eikä historiallinen romaani. Jos vielä hiemaan saan kehua itseäni: en ole lukenut kyseistä kirjaa aiemmin enkä katsonut siitä tehtyä elokuvaa. 

Suomi kylmässä sodassa (Pekka Visuri)

Tämä kirja sattui käsiin puolivahingossa. Aihepiiri ei suoranaisesti vetänyt puoleensa, sillä olen pidemmän aikaa halunnut siirtyä historiassa myös muille alueille kuin Suomen historiaan. Tietenkään mitään (mielestäni) sopivaa ei löytynyt esimerkiksi antiikin ajan historiasta, jolloin päädyin tähän kirjaan. Toisaalta kylmä sota aihepiirinä on sellainen mihin en ole paljoa perehtynyt. 

Mainittakoon että etsin sellaisia teoksia joissa itse historian ohella on pienimuotoista analyysia, en pelkkää analyysia ja spekulointia. Ts. pyrin löytämään luotettavaa tietoa. Tästä syystä kierrän kaukaa esimerkiksi Hitleristä kertova teokset ja dokumentit jotka ovat luokkaa "Hitlerin yhteys ufoihin". 

Visurin teos kävi läpi kylmän sodan aikaa melko laajasti mutta kiinnostavasti. Sisältö vaikutti riittävän objektiiviselta ja taustalähteitä oli käytetty hyvin. Erityisen kiinnostavaa on ollut lukea mm. Nato -maiden historiasta sekä Suomen ja Neuvostoliiton suhteiden muuttumisesta. Vaikka luulin eräällä yliopiston kurssilla saaneeni tarpeekseni tästä henkilöstä, kieltämättä Kekkosen toiminta on ollut todella mielenkiintoista luettavaa. 

Teknisesti kirja oli melko helppoa luettavaa ja kuvamateriaaliin oli panostettu mukavasti. Teos ei ole uusimmasta päästä, mutta sisältö tuskin on vanhentunutta. Myös perspektiivi aihepiiriin on sen verran neutraali, että saadun tiedon uskaltaa ottaa vastaan ilman radikaalimpaa suodattamista ja kontekstin pohtimista. Suosittelen tätä kirjaa jokaiselle joita Euroopan tämänhetkisen tilanteen kehityskaari kiinnostaa!

Yösyöttö (Eve Hietamies)

Tämän kirjan ottamisesta lukemistoon olen ylpeä! Raskauden loppuvaiheesta huolimatta en osaa olla klassista äitityyppiä joka puhuu "masuasukista" ja vauvantuoksuisesta arjesta. Vaikka kirjan tapahtumat olivat myös ikäviä, pidin siitä mustasta huumorista ja sopivasta sarkasmista. Kieltämättä lukiessa hetken mietin olenko itsekin todellisuudessa mies. Biologisesti vaikutan kyllä naiselta. -Ainakin tällä hetkellä moni asia viittaisi siihen. 

Vaikkei kirja aivan uusi enää olekaan, pidin siitä että päähenkilö oli mies ja (luullakseni?) melko klassista tyyppiä. Anteeksi miehet, tarkoitukseni ole lokeroida teitä noin radikaalisti! Teknisesti kirja oli helppolukuinen ja sitä välillä "unohtui" lukemaan vähän pidemmäksikin aikaa. Lisäksi löysin myös kaipaamaani "teknistä tietoa", mitä kirjastossa selailemistani vauvakirjoista oli vaikea löytää. -Siis siinä muodossa mitä olen kaipaillut. Suosittelen kirjaa jokaiselle kaipaa Pampers -mainoksia realistisempaa kuvaa vauva-arjesta!

Pukija (Enni Mustonen)

Nyt oli "pakko" ottaa mukaan myös oman mukavuusalueen kirja! Kirjan tapahtumat sijoittuvat 50-luvulle ja tällä kertaa myös Suomen ulkopuolelle. Mielenkiintoisinta kirjassa on kyseisen ajan kuuluisuuksien kohtaaminen (mielestäni) varsin uskottavasti. Kokonaisuudessaan tämä osa oli tästä sarjasta erilainen ja kuvasi onnistuneesti myös aikaa sodan jälkeen myös muualla kuin Suomessa. Koin kirjan sopivan helppolukuiseksi ja tapahtumissa oli helppo pysyä mukana. Suosittelen lämpimästi tätä erityisesti heille, joita viihde -ja elokuva-alan historia kiinnostaa osana tarinaa!

Tällaisia kirjoja tällä kertaa! Katsotaan mitä tässä seuraavaksi keksii.. osittain kunnianhimoisena ajatuksena ajattelin perehtyä Mika Waltarin teoksiin siinä määrin kuin saan aikaiseksi. Kirjat ovat sen verran suuritöisiä luettavana, että tuskin niistä selviää parissakaan viikossa. No, ainakaan eivät lopu kesken. Ns. tietokirjallisuudessa olen pohtinut pientä tutkimusmatkaa historiasta taidehistoriaan, mutta sopivat "aloitusteokset" ovat vielä hakusessa. Ehkä etsimällä löytää.

Naisen asema sosiaalisen median muokkaamassa kulttuurissa: pystyvä, kykenevä ja lähes täydellinen?

 Eilen vietettiin kansainvälistä Naistenpäivää. En ole itse koskaan osannut nostaa tuota päivää erityisen korkealle jalustalle, vaikkei kyseinen päivä turha olekaan. Ensisijaisesti huomio kiinnittyy maihin ja kulttuureihin, joissa naisen elämä on rajoitettua miltei joka osa-alueella. Valitettavan yleistä on myös naisiin kohdistunut "sallittu" fyysinen ja myös henkinen väkivalta.

Suomessa naisen asema on näihin verrattuna ihanteellinen. Suurimpia taitekohtia olivat mm. eduskuntauudistus koskien yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta, avioliittolaki sekä naisten hyväksyminen alkujaan "miesten ammatteihin". Ensin mainittu eduskuntauudistus ei ollut ainoastaan naisten, vaan myös eri säätyjen edustajien äänioikeuden laajeneminen. Avioliittolaki puolestaan mahdollisti tasavartaisen aseman avioliitossa: nainen ei ollut enää aviomiehensä holhouksen alaisena. 

Millaista on olla nainen Suomessa tänä päivänä? Itse olen kiitollinen siitä vapaudesta ja liikkumatilasta mitä naisillamme on käytössään. Voimme valita itse koulutuksemme ja ammattimme. -Ainakin melkein. Valitettavasti on tehtäväalueita joissa työstä suoriutuminen vaatii fysiikkaa mitä hyvin harvoilla naisilla on (esim. laskuvarjojääkäri). Tästä en ole osannut  pahastua. En myöskään mieti paljonko on "naisen euro", sillä uskon edelleen palkan riittävyyden olevan vahvasti sidoksissa elämäntyyliin. Toki esimerkiksi suuremmissa perheissä elämäntyylin muokkaaminen alkaa jo olla haasteellista. On kuitenkin asioita, joissa näkisin parantamisen varaa. 

Ihanteellinen suomalainen/länsimaalainen nainen

Länsimaalaistuneena maana Suomessa sosiaalisen median vaikutus on suuri. Itse olen vuosia sitten omaksunut ajatuksen onnistumisesta, etenemisestä ja vähintään hyvästä suoriutumisesta eri osa-alueilla. Iällä tuntuisi olevan suuri merkitys. Tiettyyn ikän mennessä tulisi olla tietyt asiat saavutettuina. Kun ikäraja alkaa täyttyä, rikotaan rajoja erityisesti fyysisesti. Meitä kyllä kannustetaan vanhenemaan ylpeydellä, mutta ikämme ei saa näkyä suoriutumisessa. 

Vähemmän (rahallisesti) arvokasta vanhemista..

Jos tarkastelen itseäni, näen sekä puutteita että onnistumisia. Jälkimmäiseen voisi listata seuraavat:

- Kaksi korkeakoulututkintoa

- Kohtuullinen aika työelämää ja kohtuullisen pitkiä työsuhteita

- Perheenlisäys tulossa

- Työn ulkopuolista osaamista: liikuta, soittotaito ja lukeminen

- Kohtuullisen hyvä elämänhalinta: teen ruuat itse, kotini on (yleensä) siisti 

- Jatkuva motivaatio kehittyä sekä sivistää itseäni (puhtaasta motivaatiosta siis)

Puutteita puolestaan voisivat olla: 

- Ei vaikutuista työpaikkaa

- Ei pitkäaikaista asuinpaikkaa

- Ensisynnyttäjäksi korkea ikä (36v.)

- Kiinnostusta muotiin muttei toteuttaiseen asti

- En harrasta kulttuuria kodin ulkopuolella

- Sosiaalinen elämä rajoittunutta (viihdyn myös omassa rauhassa)

- Aktiviteettini eivät seuraa trendejä

- Someaktiivisuus vaihtelee

- Ulkonäköni ei ole huoliteltu (en meikkaa ja kampausvaihtoehtoja 2-3)

Älkää käsittäkö väärin! Vaikka puutelista osoittaudui pidemmäksi, itse harmittelen korkeintaan muutamaa asiaa. Olisin todellakin halunnut (oman) lapsen jos pidemmän aikaa sitten, samoin pysyvän/pitkäaikaisen asuinpaikan. Turvallinen ja vakaa parisuhdekaan ei olisi ollut pahitteeksi. Vakituinen työpaikkakin olisi ollut kiva tähän ikään mennessä, mutta toisaalta pysyminen työelämässä on jo tuntunut hienolta saavutukselta. -Näinä aikoina.. Olen myös ehtinyt tehdä paljon virheitä silkasta naiiviudesta ja sinisilmäisyydestä. 

Muut asiat taas koen taas toissijaisiksi. Olen päätynyt pitämään "arkityylini" hyvin neutraalina ja käytännöllisenä. Olen mieluiten vaatteissa joissa on helppo liikkua. No, mieluiten valitsen käytännöllisyyden ja mukavuuden ohella vaatteita jotka mielestäni näyttävät hyvältä. Meikistä olen luopunut, mutta panostan ihonhoitoon. Jostain syystä koen meikin peräti epämukavaksi. Huulipuna on poikkeus, mutta väliäkö silläkään "maskikautena". 

Huulipuna on lähinnä koriste meikkipussissa..

Mutta vastatakseni sellaista ihannenaista mitä erityisesti sosiaalinen media tuo esille, parantamisen varaa olisi runsaasti. Ikääni en voi muuttaa, ja työuralla eteneminen riippuu monista tekijöistä. -Minä kun en ole ainoa hakija. Tyyliin voisin panostaa myös käytännössä, mutta totta puhuen kiinnostus on liian vähäistä. Pallovatsan kanssa vielä vähäisempää..

Pystyvä ja osaava

Ikäni puolesta minulla pitäisi olla olla 2-3 vähintään kymmenkesäistä lasta. Tosin heidän ikänsä saa varmaankin vaihdella, eli kyse ei tällöin ole kolmosista. Huh.. yksikin tuntuu vievän jo tilaa! Minulla pitäisi myös olla vakituinen työ, jossa on mahdollisuuksia edetä. -Ellen sitten näyttäisi maailmalle kuinka pystyvä olen: vaihdan työpaikkaa ja hyppäisin urallani vieläkin korkeammalle. 

Lasten lisäksi minun tulisi sekä kehittää itseäni että harrastaa liikuntaa niin, että kehoni olisi katu-uskottavassa kuosissa. Siis samanlainen kuin parikymppisillä. Lapsillani tulisi olla viikottainen harrastus, johon heitä vien ja osallistun aktiivisesti harrastustoimintaan. Periaatteessa tämä olisi melkein realistinen skenaario jos lapseni innostuisi taitoluistelusta. Toisaalta motivaationi itse istua katsomossa päivästä toiseen ei ole kovin suuri. Voisiko seurata lapseni harjoittelua esimerkiksi Teams -yhteyden kautta ja treenata itse samalla jossain? En tosin tiedä miten selittäisin tietämättömyyteni jos nettiyhteys pätkisi.

Someaktiivisuudella osoitan että kotonani syödään terveellisesti ja tilat pysyvät siisteinä. Kukaan ei kiukuttele etenkään ruuasta, tai kun pitäisi lähteä jonnekin. Ehdin mainiosti huolitella ulkonäköni ja ottaa muutaman kuvan "inspiroimaan" katsojia. Tätä kokeiltuani totesin, että matkaa moiseen on vielä hieman... rohtuneet huulet ja loppuraskauden univaikeudet eivät mahdollista kovin huoliteltua lopputulosta...

Univajeen piilottamisen vaikeus..

 Minulta löytyy varmasti jostain mystisestä lähteestä aikaa myös sivistää ja kehittää itseäni. Mikähän olisi kaikkeen pystyvän lapsiperheenäidin ihanteellinen lukunopeus? Vähintään yksi kirja viikossa. Huom, lukemiston täytyy kuulua kategoriaan "oikean kirjan kokoinen. Hitsi.. onkohan tämä kirja riittävän korkeatasoinen?

Realismi...

Tytöt ja pojat näyttäisivät olevan tiettyyn ikään asti melko tasavertaisessa asemassa. Toisaalta on hyvä muistaa, että myös poikiin ja aikuisiin miehiin kohdistuu myös paineita. Esimerkiksi ulkonäköpaineet ovat lisääntyneet. Uskallan myös väittää, että moni mies haluaa olla taloudellisesti asemassa, missä hän pystyy elämättämään perheensä. Vaikka naiset ovat 50-luvulta lähtien olleet aktiivisemmin mukana työelämässä, luulen että tietyt ajatusmallit eivät ole täysin pyyhkiytyneet pois. 

Näkisin että naiset joutuvat tasapainottelemaan oman biologiansa ja työuran välillä varsin nuoresta alkaen. Lisäksi heidän tulee olla ulkoisesti edustavia. Mainittakoon ettei jokaisen naisen kohdalla tilanne ole sama. Kuvaamani ilmiö lienee yleisempi naisilla, jotka ovat valinneet korkeamman koulutukset. Riippuen alasta ja oppilaitoksesta, valmistumiseen menee keskimäärin viisi vuotta tai hieman enemmän. Ammattikorkeakoulussa aikaa menee vähemmän. 

Valmistuttuaan naisen pitäisi sekä saada jalkaa oven väliin työelämässä että saada ensimmäinen lapsensa. Lapsen ollessa sopivan ikäinen päivähoitoon on aika palata työelämään. -Olettaen että se myös onnistuu. Ihanteellista tässä ohessa olisi saada vähintään yksi lapsi lisää. Lasten kasvaessa mukaan tulevat harrastukset ja koulunkäynti. Äidin tulee edelleen olla pystyvä ja osaava sekä pitää kaikki langat käsissään usealla osa-alueella. Vaikka käytän jyrkältä kuulostaa ilmaisua, en edelleen tarkoita että tällainen olisi jokaiselle pakollista. Itse kuitenkin koen, että kulttuurimme ohjaa tällaiseen suuntaan. Nostan hattua heille, jotka kykenevät haistattaman pitkät tuolle kaikelle. 

Mistä vaatimukset tulevat?

1900-luvun alussa tapahtuneet suuret muutokset tulivat ns. ylemmältä taholta, eli itse keisarilta ja lopulta senaatista. Itse näkisin tämän päivän odotusten tulevan enemmänkin ihmisten itse luomasta kulttuurista, minkä leviämistä sosiaalinen media edistää. Samaan aikaan elämäntapavalmentajat yms. yrittävät kannustaa ihmisiä hidastamaan vauhtia ja karsimaan pois sellaista mikä ei todellisuudessa ole tärkeää. Olemmeko oikeastaan addiktoituneet tavoittelemaan filttereilllä luotua elämäntyyliä? 

Miksei somesta voi vain irtautua? Hyvä kysymys. Itselläni "matka" somen syövereihin alkoi legendaarisesta IRC-galleriasta. Sitten tulivat Facebook ja Instagram. Blogien lukeminen (ja kirjoittaminen) tulivat myös tavaksi. Sosiaalinen media on eräänlainen rinnakkaistodellisuus, mitä kuitenkin on yllättävän vaikea erottaa ns. oikeasta todellisuudesta. Tämä on tietenkin ihmiskohtaista. 

Itse olen altis vaikutteille vaikka miten yrittäisin väittää olevani jotain muuta. Ehkä taustalla on jokin ikivanha tarve kuulua joukkoon tavalla tai toisella. En kuitenkaan usko olevani ainoa nainen, joka ei kokisi paineita tästä todellisuudessa epärealistisesta ihannenaisesta, mitä kohti olisi päästävä. Miksi? Ehkä monesta syystä. Itsetunnon kohottamiseksi ja toisaalta ehkä osa tosiaan tavoittelee kuulumista johonkin arvostetumpaan joukkoon. Mikään ei siis ole muuttunut sitten yläastevuosien. Ehkä länsimaisessa kulttuurissakin naisia alistetaan. Erona moneen muuhun me itse alistamme itseämme ja toisiamme enemmän tai vähemmän suorasti.Tällöin sosiaalinen media olisi enemmänkin alistamisen työväline. Sosiaalinen media kun ei ole itsenäinen toimija. 

Lopuksi

Ihanteellista versiota ihannenaisesti lienee mahdotonta luoda, sillä se vaatisi jatkuvaa korjaustyötä niistä asioista mitä ihanteellisuuteen ei sovi. Ajat muuttuvat, ehkä jopa nopeammin kuin ennen. Näin mukaan astuu myös uusia haasteita. Toisaalta haasteen määrittelee yksilö itse, tai ehkä hänen kykynsä käsitellä asiaa. Kuten totesin, on lukuisia naisia jotka vähät välittävät niistä asioista jotka tekstissäni nousivat esille. 

koskevatko esille nousseet asiat vain naisia? Tässä olisi mielenkiintoista kuulla/lukea kokemuksia myös miesten näkökulmasta. Vähintäänkin biologisesti lapsen syntymä vaatii naisen ja miehen ainakin jossain vaiheessa. -Siitäkin huolimatta että lääketiede mahdollistaa monen asian poisjättämisen. Jostain sukusolut on kuitenkin saatava, niitä kun ei kyetä synteettisesti valmistamaan. Uskon etteivät ulkonäköpaineetkaan jätä miehiä rauhaan. -Paitsi he, jotka kykenevät sellaiset asiat sivuuttamaan. 

Miksi kysymykset "naisen eurosta" eivät kiinnosta? Eikä palkkaero sukupuolten välillä ole väärin? Periaatteessa kyllä, ja ehkä käytännössäkin. Toisaalta olen vuosien varrella oppinut, että tiettyjä poikkeuksia laskematta elämäntyyli määrittelee miten pitkälle niin miehen kuin naisen eurot venyvät. Oleellisempana pidän sitä, että ammatit joissa sukupuolella ei todellakaan ole merkitystä annetaan henkilön sopivuuden, ei sukupuolen vuoksi. Tästä syystä en kannata myöskään sukupuolikiintiötä. 

Vastapainona sosiaalisen median muoviselle tarjonnalle olen pitänyt todella terveenä vaihteluna ns. realista kuvamateriaalia kodeista, meikkaamattomista (ja ilman filttereitä) kasvoista yms. mikä näyttää mahdollisimman samalta kuin katsoisi kohdetta livenä. Itse taidan olla myös addiktoitunut kuvien muokkaamiseen.. totta puhuen en voi kehua olevani erityisen hyvä esimerkki. No, pikku hiljaa..

Sitä tärkeintä odotellessa..

Millaisia ajatuksia naisen asema erityisesti sosiaalisen median maailmassa herättää sinussa? 

RV34 (33+) kuulumisia: suurta epävarmuutta ja yleiskunnon yllättämistä

 Viikko on jälleen mennyt ja lähestyy loppua. Tunteet ja ajatukset ovat risteilleet laidasta laitaan ja edessä on vaikeita päätöksiä. Ei kuitenkaan niin huonoa ettei jotain hyvääkin: sää on suosinut ulkoilua ja olen saanut ihan mukavasti luettua kirjoja. Ulkoilu erityisesti on ollut tärkeää, sillä se on pitänyt kasassa. -Ja Bookbeatin äänikirjat kävelyn aikana. Nyt loppuaan lähenee siis RV34 (33+) ja sunnuntaina viikko vaihtuu uudeksi. 

Vaikeita päätöksiä muuton suhteen

Olosuhteiden pakosta (vanhemmat asuvat eri paikkakunnilla) edessä olisi muutto, mistä en ole ollut innoissani vaikka kyseessä on väliaikainen asia. Ilman raskauttakin rutiinit ja tuttuus ovat minulle tärkeitä asioita, ja koen uuteen paikkaan sopeutumisen todella kuormittavaksi. Noloa myöntää, mutta tarvitsen ympärilleni tuttuja ihmisiä, asioita, kävelyreittejä ja samojen asioiden toistamista. Ne tuovat jostain syystä turvaa. Liika vaihtelu puolestaan aiheuttaa stressiä ja ahdistusta. Pidemmällä aikavälillä suurempia ongelmia. Olen kyllä tottunut pärjäämään itsekseni ja huolehtimaan myös muista, mutta tämä juuri vaatii tutu olosuhteet. 

Päätös tulee olemaan erittäin raastava, sillä joudun punnitsemaan molempien vanhempien läsnäolon ja oman hyvinvointini sekä jaksamiseni välillä. Oikeastaan kumman vaihtoehdon ikinä valitsenkaan, se on tavalla tai toisella huono. On tarkoin mietittävä kumpi on pienempi paha. Vauvan turvallisuus ja hyvinvointi ovat kuitenkin etusijalla, ei oma mukavuuteni. Päätösten tekeminen on aina ollut minulle vaikeaa, sillä pyrin lähes tiedostamatta miellyttämään mahdollisimman montaa osapuolta. 

Mukavasti ulkoilua

Tämä on ollut edelleen suuri voimavara. Viime päivinä sää on suosinut ulkoilua, ja olen tätä mahdollisuutta hyödyntänyt ahkerasti. Liukasta kieltämättä on ollut, mutta tarvittaessa nastakengät ovat pelittäneet ihan mukavasti. Voimakas rohina vain hieman nolottaa, mutta onneksi en ole ainoa jonka askeleet pitävät ääntä näillä keleillä. Hieman harmittelin kun sää kääntyy taas pakkasen puolelle, mutta ehkä se kevät sieltä tulee vielä pysyvämmin.. 

Ulkoilureitit ovat olleet suurimmaksi osaksi yhtä ja samaa, lähinnä käveltävyyden  vuoksi. Olisihan täällä myös mäkisempää maastoa, mutta viikkoja alkaa olla sen verran kasassa että ihan kaikkialla en enää pääse kävelemään ongelmitta. Mutta eipä tuo haittaa. Alla kahden kuukauden kuluttua tässä pääsee pikku hiljaa kävelemään hankkimaan vaihtelua ja monipuolisuutta liikkumiseen. -Siis sen mukaan miten keho palautuu. Todennäköisesti jooga ja mikä lie äitiysjumppa tulevat taas osaksi päivää. Kun vatsa viimein poistuu (hitaasti mutta varmasti), luulen että tasapainon ja kehonhallinnan kehittäminen tulevat ensisijaisiksi projekteiksi. 

Yleiskunto on yllättänyt

Alku- ja keskiraskaus tekivät minusta suoranaisen pessimistin liikunnan suhteen. Oletin että siinä viikolla 26 kieppeillä en tule liikkumaan enää lainkaan. Kehoni yllättikin positiivisesti. Supistukset vähenivät, olo keveni lisääntyneestä masssasta huolimatta ja energiaa alkoi riittää. Tiedän että olen äärimmäisen onnekas, sillä monilla liikkuminen jää vähiin erilaisten kipujen tai esimerkiksi pahoinvoinnin vuoksi. 

Tietenkin liikkumiseen synnytyksen jälkeen vaikuttavat mm. oma jaksaminen, vauva-arkeen totuttelu, onko vauva miten rauhallinen vai itkeekö kovasti, miten syö jne. Ja tietenkin se että päädynkö muuttamaan vai en. Mikäli päädyn muuttamaan, todennäköisesti voimavarat menevät tasapainoiluun vauva-arkeen ja vieraaseen ympäristöön sopeutumisen kanssa.

Mistä kuitenkin olen hieman toiveikas, on kohtuullisen hyvä yleiskunto näinkin pitkällä raskautta. En laske sen varaan, mutta uskallan olla hieman toiveikas palautumisen suhteen. Synnytys itsessään tulee varmasti olemaan suuri rutistus mistä toipuminen vaatii aikansa. -Puhumattakaan valvomisesta. Toisaalta uskon että hyvä yleiskunto tukee palautumista kuormituksen keskellä. No, senkin näkee sitten. 

Tällaisilla pohdinnoilla mennään kohti seuraavaa viikkoa. 

Oikein mukavaa viikonloppua kaikille!