Lähestyvä synnytys on tuonut eteeni monenlaista neuvoa, kommenttia ja ajatuksia. Sävy ja sisältö vaihtelevat aina ihanasta kannustuksesta irvailuun. Toisaalta se miten minä saadun kommentin tulkitsen, ei välttämättä ole lähelläkään sitä mitä kommentoija on tarkoittanut. Tästä syystä pyrin aktiivisesti kääntämään kaiken mieluummin positiiviseksi. Tietyssä mielentilassa sellainen on vaikeaa. Erityisesti kehon muutoksiin kohdistuva "huumori" vaatii ajoittain todella kovaa työtä käsitellä niin, ettei anoreksia -puoleni innostuisi. Millaisia kommentteja ja ennustuksian olen saanut, ja miten olen niihin suhtautunut?
Haluaisin vielä korostaa, että käyttämäni kommentit ovat siinä muodossa miten aivoni ovat ne ensisijaisesti tulkinneet. Se, että kirjoitan omasta tulkinnastani ei tarkoita että olisin loukkaanut. Oikeastaan toivon, että teksti käydystä ajatustyöstä olisi tukena myös muille tuleville ja nykyisille äideille.
Oma asenteeni vauva-arkea kohtaan
Minulla ei ole ns. odotuksia. Tietenkin jännitän hieman käytännön asioita, mutta uskon ne oppivani aivan kuten muutkin asiat: harjoittelemalla ja toistamalla. En osaa pelätä katkonaisia yöunia. Ehkä olen niihin jo tottunut siinä määrin, että uskon yrittämisen ja erehdyksen kautta oppivani sopeutumaan ja löytämään hetken joina levätä.
On asioita joita toivon saavani tehdä: liikkua, soittaa, lukea ja jossain vaiheessa palata jäälle. En ole asettanut yhdellekään näistä ajallisia tavoitteita. Esimerkiksi tänään lenkillä totesin, että vaunulenkin ohella voisin hyvin kokeilla ottaa taitorullaluistimet mukaan ja pitää ohessa esimerkiksi 10-30 minuutin harjoitteluhetkiä esim. koulujen pihoilla tai mistä sopiva asfaltoitu alue löytyykään, ja jatkaa sitten matkaa. Tämä ei kuitenkaan ole tavoite, joten ei stressiä. -Ja kulkevathan rullaluistimet mukana vaikkei niitä käyttäisikään.
Yleisesti ajatuksena on, että vaikka "omiin juttuihin" aikaa on rajatusti, oman jaksamisen mukaan mikään ei estä liittämällä kyseisiä aktiviteetteja vauvan kanssa olemiseen. Loppujen lopuksi kyse ei ole sen ihmeellisemmästä asiasta kuin jumppaamisesta vauvan kanssa tai vaikkapa askelkyykkyjen tekemisestä vaunulenkin aikana. Uskon että mitä enemmän olen valmis joustamaan, sitä tarvitsee varsinaisesti luopua. Toki sekin vaikuttaa paljon miten paljon mainitut aktiviteetit vetävät puoleensa vauvan synnyttyä.
Luonnollisesti haluan priorisoida vauvan sekä hänen tarpeensa, ja olla muutenkin läsnä. Toisaalta kannatan myös tervettä itsekkyyttä mikäli vauva edelleen saa riittävästi huomiota. Olen elänyt arkea joissa ns. omia aktiviteetteja on ollut mahdollista tehdä joko hyvin pienissä erissä tai muuten rajatulla aikataululla. Onhan se ajoittain kuormittavaa, mutta koin saavani siitä enemmän kuin jättämällä nuo aktiviteetit pois. Minun ei ole mikään pakko saada harjoitella tiettyä aikaa kerrallaan eikä saada ainoastaan ihanteellisia olosuhteita. Vauvan synnyttyä tutustun tuohon pieneen ihmiseen ja hän minuun. Rakennamme yhteistä arkea ja täydennän sitä sen mukaan mitä olosuhteet, vauvan tarpeet ja oma jaksamiseni antaa myöten. Vähän kerrallaan.
Lihoat, jalka kasvaa, vatsa pullottaa, rinnat roikkuu...
Itse asiassa lihoamista minulle on povattu jo ennen kuin täytin 30 vuotta. Perusteluna tälle oli, että aineenvaihduntani tekee täydellisen pysähdyksen. Lihoan, ja tulen elämään ikuisessa laihdutuskierteessä. Näin ei käynyt. Tosin nyt olen lyhyessä ajassa "lihonnut" ehkä päälle 10 kg, mutta hieman eri syistä.
Apua.. paljonkohan lihoan?? Totta puhuen yksi ja sama. Minulla ei ole vaakaa enkä ole aikeissa sellaista hommata. Painon heilahtelut hyväksyn täysin, vaikka anoreksia -puoleni tahtoo innostua näistä puheista. Yritän jatkaa samalla linjalla kuin tähän asti: liikun, syön säännöllisesti ja ennen kaikkea riittävästi. Toisaalta panostan myös lepoon. Hetkinä joina saan anoreksian ääneen vaiennettua, minulle on tärkeämpää toimiva keho mitä voin käyttää monipuolisesti. Oikeastaan uskon että huomion pysyessä poissa vaa'an lukemasta painoni vaihtelee vähiten. Pääasia että saan taas nauttia liikkumisesta ja saada mahdollisimman monta vuotta liikkua lapseni kanssa ilman lausetta "äiti ei enää jaksa". Tämä tuleva äiti haluaa pitää kehonsa ja tankata sitä niin, että varmasti jaksaa leikkiä ja riehua Juniorin kanssa. Ja nuorempien sisarusten jos Luoja sellaisia suo <3
Voi ei, hyvästi vatsapalikat!! Tervetuloa pullottava vatsa.. no entä sitten? Ainoa mistä lievästi olen "huolestunut" on kykyni antaa vatsalihasten palautua rauhassa. Pystyn kyllä varomaan jumpan kanssa, mutta olen sen verran lapsenmielinen liikkuessa että huomaamatta itsekään kirmaan nurmikolla, heitän kärrynpyöriä ja kuperkeikkoja jos vähänkin sille päälle satun. Ainakin alkuvaiheessa olen harkinnut tukivyön käyttöä liikkuessani ihan vain siksi, että se vähän rajoittaisi turhaa reuhtomista.. lihasten vahvistaminen tapahtukoon asianmukaisen jumpan avulla niin kauan kuin on tarpeen.
Ja ne tissit.. saako tuota sanaa käyttää julkisesti? Kieltämättä raskaus antoi vatsan ohella kehooni ihan mukavaa vaihtelua: kuppikokoni kasvoi.. normaaliksi? Tosin minulla ei ole mitään tietoa mikä se mahtaa edes olla. Selitys: urheiluliivit/topit... Olen vuosikausia ollut hyvin pienirintainen/lauta. Asia ei ole ollut minulle ongelma, päinvastoin. Olen jopa tykännyt hieman poikamaisesti ylävartalostani. Ehkä osaksi käytännön vuoksi. Miten sitten olen valmis ottamaan vastaan mahdolliset "kärpäslätkät"? Tervetuloa vaan! Jos teistä irtoaa maitoa vauvalle, olen kiitollinen! Jos ei, en syyllistä teitä. Ei näitä purkkeja turhaan ole kaupan valikoimaan lisättty..
Jaa että jalka kasvaa? No sitten kasvaa? Kenkävalikoimani on vuosikausia ollut todella pieni, ja olen hommannut uusia vasta kun edelliset ovat käyttökelvottomat. Toisaalta hieman suurempi koko auttaisi kenkien löytämisessä.. vaikkei 36-37 ole mikään superpieni, 38-39 -koon kenkiä on kieltämättä paremmin saatavilla..Mihin jalan koon muuttuminen ei varmaankaan vaikuta, on motivaationi käyttää muitankin kenkiä kuin lenkkareita..
 |
| Uutta halpis -valikoimaa odotellessa.. tosin nämä ovat vielä liian ehjät :D |
Mitä näillä "varoituksilla" todellisuudessa on ehkä tarkoitettu? Vaikka aivoni ehtivät kääntää saadun informaation ilkkumiseksi, luulen että näiden kirjoittajat ovat puhuvat enemmänkin omista kokemuksistaan ja jonkinlaisesta hämmennyksestä mitä kehossa tapahtuneet muutokset ovat aiheuttaneet. Ehkä sävyyn liittyy omien tuntemusten käsitteleminen ja muisto muutosten aiheuttamista negatiivisista tuntemuksista. Sellaisia voivat olla esimerkiksi pelko ja häpeä.
"Lapsen kanssa ei harrasteta omia juttuja"
Olen pidemmän aikaa alkanut karsastaa sanaa "harrastus". Aikuisilla harrastuksen tulee olla tavalla tai toisella hyödyllinen. Toisaalta harrastus on turhaa ajankäyttöä, sillä kyse luonnollisesti on näpertelystä joka vie aikaa velvollisuuksilta. Itse olen saanut runsaasti kritiikkiä siitä, miten paljon käytin aikaa esimerkiksi luisteluun. -Siitäkin huolimatta että hoidon velvollisuuteni kunnialla harjoittelun ohessa eikä luppoaikaa liioin jäänyt. Lapsilla harrastus tuntuu taas olevan statuskysymys. Mitä itse olen havainnut, ihanne on harrastus jossa lapsi/nuori etenee systemaattisesti ja saavuttaa lopulta jonkinlaisen huipputason. Jos tavoitteellisuus puuttuu, harrastukseen liitetään sana "vain". Harrastus ei tällöin kehitä lasta oman alansa neroksi, vaan on jälleen turhaa ajanvietettä.
Itse puhun mieluummin tekemisestä, siis asioiden joista pitää. En harrasta liikuntaa, lukemista ja soittamista. Minä liikun, luen ja soitan. Olen vuosien mittaan oppinut sovittamaan nämä tekemiset niin, että saan ujutettua suurimman osan niistä todella tiukkaan aikatauluun. Mukavuus on ajoittain kaukana, mutta jälkeenpäin tulee hyvä mieli. Yleensä tuokion aloittaminen on vaikein osa. Toisaalta en ole kovin innokas aloittamaan mitään uutta, vaan laajennan mieluummin jo olemassa olevia aktiviteetteja tulen mielelläni yhdistämään ne osaksi vauva-arkea.
Lapsen kanssa ei varmastikaan harrasteta/tehdä omia juttuja ainakaan ilman joustamista. Mutta.. miksei voisi joustaa? Toki toivon että voisin syksyllä jatkaa luistelua myös ohjatussa ryhmässä, mutta yksi kerta viikossa riittää aivan mainiosti. Etenkin siinä vaiheessa kun pääsemme koko perhe saman katon alle, en usko että laiminlöisin velvollisuuteni äitinä jos lauantai-aamuna poistun 1,5 tunniksi oman tekemiseni pariin ihan vain itsekseni. Mikäli innostus lajiin on pysynyt, off-ice -harjoittelu menee aika todennäköisesti esim. vaunulenkkien ohessa. Paluuta kilpailemisen pariin en sen sijaan ole miettinyt. Ohjelma kyllä olisi, mutta se vaatii parantelua. Sitäkin enemmän tekniikka ja sujuvuus vaativat hiomista sitäkin enemmän, sillä tulen aloittamaan aivan perusasioista.
Mutta mistä näin jyrkkä ei ns. omille aktiviteeteille? Kronologisesti tarkasteltuna vauva-ajan ensimmäiset kuukaudet ovat monille uuvuttavia. Vähäinen uni, uuden opetteleminen, vauvaan tutustuminen ja uudenlaisen arjen omaksuminen vievät varmasti energiaa. Siinä vaiheessa varmasti nukkuminen on pääasiallinen "harrastus" aina kun sellainen on mahdollista. Itse olen tällaiseen varautunut, tosin ulkoiluun tulen panostamaan ihan mielenterveyttä ja yleiskuntoa ylläpitääkseni.
 |
| Näistäkin saattaa alkuun tulla sisustuselementti.. |
Harrastuksia/aktiviteetteja on monenlaisia. Osa vaatii tarkan ajan ja tilan, luistelijana ymmärrän tämän täysin. Jäävuorot ovat tiettyyn aikaan tiettynä päivänä, eikä jäälle todellakaan voi mennä harjoittelemaan samaan tapaan kuin esimerkiksi uimahalliin. Toisaalta olen nähnyt monien treenikavereiden ottavan vaunut mukaan halliin, ja vauva on nukkunut tyytyväisenä. Kaikkialla tällainen ei ole mahdollista. Lisäksi arki vauvan tarpeiden ehdoilla luo omat haasteensa erityisesti sellaisissa aktiviteeteissa, joihin vauvaa ei yksinkertaisesti voi ottaa mukaan.
Vaikka itse olen valmis joustamaan harjoitteluajoista sen ollessa mahdollista, ymmärrän ettei se ole helppoa kaikille. Ei ollut minullekaan kun jouduin sellaista tekemään. Liian tiukat aikataulut voivat muuttaa tekemisen suorittamiseksi, jolloin mielekkyys häviää. Ei siis mikään ihme jos lopettaminen alkaa tuntua paremmalta vaihtoehdolta. Itsekin tulen laajentamaan toiminta-aluettani vähitellen sen mukaan miten omaksun vauva-arjen ja ajankäytön niin, että lapsi on edelleen etusijalla. Kiirettä ei ole.
Nauti vielä kun voit..
Totta puhuen en nauti enää vaikka miten yritän. Keskiraskauden loppupää oli ihan mukava, mutta nyt vatsa todellakin alkaa olla tiellä. Yleensä tuota nauttimis -kehotusta seuraa selostus miten raskasta vauva-arki on. Onneksi olen kuullut myös lisättävän: "mutta samalla ihanaa". Toisaalta olen kuullut myös saman toteamuksen vauva-arjen ohittaneille. Nyt uskallan väittää että kyseessä on jo lapsuudesta tuttu ilmiö. Esim. koululaiset saattavat kaivata aikaa ennen kouluikää, kun alle kouluikäiset taas odottavat aikaa että pääsisivät kouluun. Lukioaika oli raskasta, mutta korkeakouluopiskelijat kehottivat nauttimaan. Valmistuneet ja työelämään siirtyneet taas kehottivat nauttimaan opiskeluajoista.
Jostain syystä alkuviehätyksen jälkeen monilla iästä riippumatta syntyy kaipuu entiseen. Korostan: monilla, ei kaikilla. En minäkään kaipaa kaikkea mennyttä. Esimerkiksi aikaa 20-26 -vuotiaana en kaipaa lainkaan. Aikaa yliopistossa kyllä. Tosin elämää opintotuen varassa en kaipaa. Luulen että kaipuu entiseen ei liity suoranaisesti helppouteen, vaan tuttuuteen. Nyt minua todella kyllästyttää odottelu suuren vatsan kanssa. En uskalla enää suorittaa opintoja koska kurssi saattaa jäädä kesken enkä lupautua mihinkään mitä ei voi perua. Arki on tekemisen keksimistä sen mukaan mitä tämän ruhon kanssa pystyy. Yllättäen vauva-arki alkaa houkutella.. parin viikon päästä vauvan synnyttyä saatan kaivata tätä aikaa ihan vain siksi, että tämä on tuttua ja turvallista kaikesta ärsyttävyydestä huolimatta.
Uuden opettelu ja omaksuminen on kaikessa mielenkiintoisuudessaan usein raskasta, etenkin jos opeteltavaa on paljon. Tästä syystä olen iloinen että muutto jäi väliin. Toisaalta surullinen koska saman katon alle pääseminen vie aikansa. Mutta jos vauva-arjen omaksumisen ohelle olisi tullut sopeutuminen vieraaseen paikkaan ja ihmisiin, luulen että henkiset voimavarani eivät olisi riittäneet siihen kaikkeen.
Ihmisiä tässä kuitenkin vain olemme. Vaikka uuteen liittyisi miten paljon positiivisia asioita, mennyt aika saattaa tuntua turvallisemmalta ihan vain tuttuuden vuoksi. Toisaalta elämä on kokonaisuudessaan uuteen totuttelua tavalla tai toisella, mutta ihmisen kyky käsitellä ja sopeutua uuteen on rajallinen. Vaikka pidän toistuvuudesta ja rutiineista, ihan mielelläni otan vastaan uusia asioita. Niiden kerta-annoksen on vaan hyvä olla sellainen, että käsittelykykyni riittää. Osa taas nauttii yllätyksellisyydestä ja ennalta-arvaamattomuudesta.
Jokainen joka sanoo "nauti vielä kun voit" saattaa itsekin todellisuudessa elää aikaa josta tulisi nauttia vielä kun voi. Tulevaa kun ei voi aavistaa. Toisaalta ihmiset reagoivat ja kokevat erilaiset elämäntyylit/arjen muodot eri tavalla. Osa kaipaa hengähdystaukoja hieman enemmän, osa taas kaipaa tekemistä ja haasteita koska hengähdystauot tuntuvat ahdistavilta. Voisin itse kehottaa (vähäoireista) keskiraskautta läpikäyvää nauttimaan. Toisaalta jos henkilö onkin tyyppiä joka pitää mahdollisuudesta pysähtyä ja ihan vain olla. En myöskään näe tarvetta olla kateellinen näille ihmisille. Elämään mahtuu monenlaista vaihetta. Hyvä näin, suurempi mahdollisuus että jokaiselle löytyy hetkiä joista nauttia ilman kehotusta.
Pohdintaa..
En tiedä millaisiksi saamani kommentit ovat tarkoitettu, mutta ylipitkäksi venähtäneen tekstini sisältämä ajatustyö on kieltämättä auttanut asennoitumaan niin, etteivät kommentit ainakaan satuta tai muutenkaan vedä mieltä liian matalaksi. Olen myös ollut huomaavinani, että mahdollisuus kommentoida on ollut kommentoijalle mahdollisuus käsitellä omia tunteitaan ja kokemuksiaan. Toivon että tällä mahdollisuudella on ollut positiivisia vaikutuksia.
Itse toivon aina sitä, etteivät kommentit johtaisi "kilpailuun" siitä, kenellä on ollut ikävintä ja vaikeinta. Tästä syystä olen yhä useammin yrittänyt painaa jarrua esimerkiksi epilepsiasta tai vaikka sitten raskausoireista puhumisen kanssa. Nämä aiheet kun tahtovat aina johta sairauksista kilpailemiseen mille ei tule loppua lainkaan.
Ulkonäön "tuhoutumiseen" liittyvät kommentit herättävät mielessäni paljon kysymyksiä. Herkkyys tähän aiheeseen tosin saattaa johtua syömishäiriötaustastani ja vuosien mittaisista ulkonäkökomplekseista. On hetkiä, joina joudun katkaisemaan "keskustelut", ja aivan itsekkäistä syistä. Ne ovat hetkiä joina anoreksia -puoleni alkaa heräillä liikaa. Itseni ja lapseni hyvinvoinnin vuoksi minun on pysyttävä noina hetkinä tiukkana vaikka se olisi miten itsekästä tahansa. Toisaalta ulkoinen olomuoto muuttuu syntymästä asti. Nk. täyden kukoistuksen jälkeen alkaa jonkinlainen rapistuminen kun ikä ja elämä alkavat jättää jälkiään. Toisaalta.. näin sen pitääkin mennä.
Kaikessa kokemattomuudessani uskon, että vauva-arkeen on parempi suhtautua avoimesti, mieluummin positiivisesti. Se miten erityisesti ensikertalaiset kaiken kokevat lienee ihmis- ja vauvakohtaista. Itse otan tulevan haasteineen vastaan ilolla ja uteliaisuudella <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti