sunnuntai 27. lokakuuta 2019

Ikuisesta opiskelijasta ja kuntoutujasta työntekijäksi: Miltä on tuntunut?


Jos puhutaan ns. ”oikeasta” työstä, olen hävettävän jäljessä kokemuksessa sellaisesta. Ilmiö on ristiriitainen, sillä itsehän olen julkisesti kritisoinut ideologista työttömyyttä. Kyseinen teksti löytyy täältä. Toisaalta määrällisesti heikkoon työhistoriaani on jokunen looginen selitys, osa ymmärrettävä ja osa vähemmän ymmärrettävä. Ensinnäkin kärsin suhteellisen vakavista mielenterveysongelmista useamman vuoden.


Vaikka sairaudesta irtautuminen kävi suunniteltua hitaammin, halusin palata ns. normaaliin elämään. Minä nimenomaan kaipasin sitä nk. oravanpyörää. Siihen päästäkseni oli löydettävä oikea ala. Ennen teologiaa kävin läpi useampia vaihtoehtoja: musiikkitieteen, uskontotieteen, biologian (mitä muuten opiskelin melkein perusopintojen verran) ja ties mitä. Mutkittelujen ja seinään törmäilyjen jälkeen löysin teologian, mitä olin pohtinut jo lukioaikoina.

Vuosi HEO:ssa antoi mukavasti motivaatiota ja valmiuksia. 5,5 vuotta yliopistossa on mielestäni vielä kohtuullinen aika. Kuten arvata saattaa, työskentely painottui kesäkuukausille. En saanut aikaiseksi käydä töissä opintojen ohella, millä toki oli taloudelliset seurauksensa. Lähes vuosi sitten valmistuin. Töiden saaminen osoittautuikin vaikeammaksi kuin oletin, vaikka viime aikoina onkin ollut hieman valoa näkyvissä. Keväällä aloitin keikkatyöt, joita olen jatkanut. Kesällä sain nauttia oman alani työstä, ja toivottavasti taas pian uudelleen. Mutta miten aiemmin ikuinen opiskelija onkaan oppinut tekemään töitä?

Työtuntien lisääminen
Keväällä yritin panostaa vapaaehtoistoimintaan lisätäkseni mahdollisuuksiani päästä oman alani töihin. Keikkatyötä tein aluksi todella pieniä määriä, keskimäärin 1-3 kertaa viikossa. Kolme oli todella harvinaista. Jos joku ihmettelee, tarvitsin todellakin palautumisaikaa opiskelun jälkeen. Edellisen kuluneen vuoden aikana ahdoin kevääseen, kesään ja syksyyn mm. työharjoittelun, gradun, useita vähintää viiden op:n tenttejä sekä sivuaineen, jonka laajuus oli perusopintojen verran, eli 25 opintopistettä. Itse asiassa olisin päässyt juuri ja juuri silloin hehkutettujen ”superopiskelijoiden” kategoriaan. Wau.


Kuvahaun tulos haulle prize



Rehellisyyden nimissä en osannut olla tästä ylpeä. Tai kenties olisin osannut jos olisin jaksanut. En tiedä millaiset määrät kofeiinia tuona aikana tuli kiskottua, mutta jostain mystisestä syystä väsytti aika tavalla. Olen kyllä testannut miltä kovempi uupuminen/ lähes burnout tuntuu, enkä kaivannut uusintaa. Varoitusmerkkejä havaitessani päätin yrittää palautua. Kesällä nautin leirityöstä, minkä tsemppaana olin valmis tulevaan syksyyn. Aloitin keikkatyöt heti kun niitä alkoi ilmaantua.

Elokuun aikana tein heti keikkoja muutana päivänä viikossa, syyskuussa siitä tuli vakio. Lokakuun aikana olen tehnyt suurimmaksi osaksi täyttä viikkoa, joskaan en 38-40 tuntia viikossa. Kuten arvata saattaa, en voi kertoa mitä työtä teen. No, laillista sentään. Mutta sen verran voin todetta, että ainakin itse koen tämänhetkisen työni henkisesti raskaaksi, vaikka myös palkitsevaksi. Uskon myös tämän työn myös auttavan töiden saamisessa omalla alallani, tai vievän ehkä johonkin toiseen suuntaan. Tutkimattomat ovat korkeasti koulutetun työnhakijat tiet..

Pidempiä aikoja samalla ”työmaalla

Aluksi pidin valinnanvapautta rikkautena. Olin yhtenä päivänä toisessa paikassa, sitten taas toisessa. Kuluneen kuukauden aikana olen ollut mieluummin yhdessä paikassa pidemmän aikaa. Kieltämättä pidemmät jaksot yhdessä paikassa merkitsevät vähemmän epävarmuutta ja mahdollistavat ”tulevaisuuden” suunnittelemisen pidemmälle kuin 1-2 päivän päähän.

Miksi en vain mene työhön jossa olisin niin pitkään kuin mahdollista? Kieltämättä tämä ajatus houkuttelee usein, ja ehkä lopulta niin teenkin. Toisaalta minulla kova palo päästä tekemään oman alani töitä, jolloin siirtymisen tulisi käydä mahdollisimman mutkattomasti. Tässä on puolensa ja puolensa, ja itsekin usein pohdin mikä ratkaisu olisi paras. Selvää kuitenkin on, että jotain (palkka)työtä haluan tehdä. Kyse ei ole oikeastaan niinkään edes rahasta. Vaikka ajoittain herätys 5:25 ei ole suurin unelmani, on tuntunut hyvältä lähteä aamulla töihin TAVALLISEN ihmisen tavoin. Se tuntuu hyvältä.



Kuvahaun tulos haulle stability Kummasti tämä alkoi vetää puoleensa..


Ristiriitaista tässä tosin on, että pidän myös liikkeelle lähtemisestä ennen seitsemää, kun ihmisiä on todella vähän liikkeellä. Siis aikaan ennen ”tavallisten” ihmisten suurempaa joukkoa.

Ahneutta” ilmassa
Koska päiväsaikaan saatava tuntimäärä ei päätä huimaa, yhä enemmän olen miettinyt viime aikoina iltatöiden mahdollisuutta. Ihan joka päivä en sellaisia uskalla tehdä. Kyse ei ole laiskuudesta, vaan yleisestä jaksamisesta. Epilepsian vuoksi joudun hieman tarkkailemaan myös palautumista, jolloin väljempiäkin päiviä on oltava. Minulla olisi ainakin yhdelle päivälle viikossa potentiaalinen mahdollisuus.

Kyse ei todellakaan ole perinteisen 8-16 -työpäivän kaihtamisesta, vaan heikoista mahdollisuuksista saada sellaista. Selvää on, että kolmivuorotyötä en voi epilepsian vuoksi tehdä. Jos seuraavana aamuna herätys on 5:25, en myöskään voi olla yhdeksään asti töissä, ellei kyse ole satunnaisista tapauksista. Ajokiellon ohella tämä on niitä alueita, joissa epilepsia ilmenee rajoittavana tekijänä. Joku voi pitää minua neuroottisena, itse pidän varomista järkevänä.

Kuvahaun tulos haulle be careful

Mutta myönnän, että kun tunteja on alkanut olla arkena enemmän, suurempikin määrä kelpaisi. Niin absurdilta kuin kuulostaakin, vieläkään en ajattele asiaa rahan kannalta, vaan työtuntien. Vaikka minusta on mukava esimerkiksi viestitellä tuttujen kanssa, tuntuu ajoittain jopa hienolta vastata esim. ”töihin menossa”, ”töistä tulossa” tai ”töissä, vastaan myöhemmin”. Jos joku tarttuu jälkimmäiseen, pidän kiltisti puhelimeni muualla mahdollisten taukojen ulkopuolella.

Entä harrastaminen?
Olen potenut jatkuvaa omantunnon soimaamista siitä, että olen edelleenkin esim. päässyt jäälle muutaman kerran viikossa ja parina päivänä salillekin. Eli harrastaminen on onnistunut. Jääaika on vähentynyt tosin 4-5 kerrasta kolmeen, mikä välillä harmittaa. Mutta jos tänäkin talvena tulee talvi ja saan mahdollisuuden ulkoluistimien hankkimiseen, ehkä hyödynnän luonnonjäitä askeltekniikan harjoittamiseen.

Toisaalta voisin käyttää samaisen ajan löhöilyyn, tv-sarjojen katsomiseen ja karkin naposteluun. Pitäisi vain pitää karkista ja löytää jokin kiinnostava tv-sarja. Liikunta on toisaalta asia, johon panostamista en itse ainakaan kehottaisi häpeämään. Ja voihan olla, että jonain päivänä tuo muutama kertakaan ei enää onnistu, ehkei edes yksi. Miksen siis hyödyntäisi tätä mahdollisuutta?

Mutta jos rehellisiä ollaan, väsymys tahtoo ajoittain tuntua ylivoimaiselta. Useimmiten” ”herään” kyllä jäällä viimeistään kun hanuri kolahtaa riittävän tehokkaasti jäätä vasten, mutta joskus luistimia laittaessa mietin millä ilveellä onnistun liikkumaan edes eteenpäin. Onneksi olen virkistynyt, mutta myönnän rehellisesti että ajoittain kroppa painaa tuhat kiloa jäälle mentäessä. Onneksi toistaiseksi olo on keventynyt nopeasti. Mutta jatkoa ajatellen joudun hyväksymään rajalliset voimavarani. Itse asiassa minulla oli mahdollisuus kolmeenkin salitreeniin, mutta palautumisen vuoksi pysyn ainakin toistaiseksi kahdessa kerrassa.


Kuvahaun tulos haulle tired


Pohdintaa
Varmaan joku 40 tuntia tai enemmän viikossa työtä tekevä ihminen nauraa kippurassa. Itse kuitenkin olen tyytyväinen tähän edistykseen työnteon saralla, ja uskon tässä edistyväni. Suhteessa voimavaroihin vähän turhankin tehokkaan opiskeluvuoden jälkeen tällainen leppoisa siirtymä on ollut hyvä vaihtoehto. Työn ulkopuolinen aikaa menee osaksi myös oman alan töiden etsimiseen, hakemusten kirjoittamiseen, vapaaehtoistöiden etsimiseen ja tekemiseen yms. Totta puhuen ilmoitusten seuraaminen ja hakemusten etsiminen tuntuu henkisesti todella raskaalta. Ajoittain turhautuneisuus ja epäusko ovat vakiokollegoita.

Naurettavaa tai ei, olen iloinen sopeutumisestani työelämän puolelle. Tietenkään haaveet oman alan töistä eivät ole kadonneet, ja pidän tätä väliaikaisena tilana. Silti tuntuu hyvältä, kun vuosien opiskelun jälkeen siirtyminen työelämään on onnistunut edes jollain tasolla, ja siirtymää tapahtuu koko ajan enemmän. Luulen että tällainen siirtymä on jonkinasteista itsekuntoutusta aiemmista vuosista kohti normaalia elämää. Huomenna taas ”sorvin” ääreen!

Kuvahaun tulos haulle step by step

torstai 24. lokakuuta 2019

Kehitys hidastuu: Kuinka säilyttää motivaatio?


Treenivuosia erityisesti luistelussa on kertynyt useita. Edelleenkin jatkan soiton harjoittelua kahdella instrumentilla, ja yritän kehittyä notkeudessa. Jossain vaiheessa käy niin, että kehitys hidastuu niin, että se lähes pysähtyy tai tuntuu pysähtyneeltä. Uskallan väittää, että moni toivoo harjoittelun tuottavan tulosta. Mutta kun vaikeustaso on riittävän korkea, kehittyminen väkisinkin hidastuu, ja usein myös mahdollisuus nostaa harjoittelun määrää on rajallinen. Onko raja tekemisessä saavutettu? Tähänkö se kaikki kaatuu?

Edistymisen eri ulottuvuudet
Olen pohtinut aihetta myös aikaisemmin. Erityisesti taitoluistelu on opettanut, ettei kehityksen tarvitse tarkoittaa ”rasti ruutuun” -tyyppistä oppimista. Luistelussa tämä tarkoittaisi esimerkiksi yksittäisten elementtien oppimista. Kehitystä voi olla myös liikkeen jo opitun liikkeen suorittaminen puhtaammin, ilmaisun lisääntyminen, yms. Koen saman pätevän myös soittamiseen.

Olen pitänyt tällaista edistystä ns. horisontaalisena, jossa kehityksen alue laajenee alueellisesti. Vertikaalisessa edistymisessa taas vaikeustaso nousee edellisen asian oppimisen jälkeen. Kun vaikeustaso kasvaa, kehitys tahtoo väkisinkin hidastua yksittäisiä poikkeuksia laskematta. -Siis heitä, joita kutsutaan esimerkiksi neroiksi. Itse en kuulu heihin millään alalla. On siis ”tyydyttävä” harjoitteluun.

Laatua vai määrää?
Meillä aikuisihmisillä aikaa tahtoo olla hieman rajatusti muun elämän ja velvollisuuksien häiritessä harjoittelua. Mikäli aikaa on rajatusti, itse ainakin olen havainnut hyväksi panostaa laatuun. Käytännössä tämä tarkoittaa vankkaa keskittymistä harjoitellessa. Ennen ”suoritusta” on hyvä pohtia mitä mihin seuraavassa yrityksessä kiinnittää huomiota. Tällöin hutiloinnin riski vähenee. -Ainakin joskus. Nim. Harrastan saman virheen toistamista.


Kuvahaun tulos haulle quality


Ainakin omakohtaisten kokemusten perusteella annan kaiken myötätuntoni vaikeuteen panostaa laatuun, mikäli aiemmin toistojen määrä on ollut ensisijainen tapa. No, toisaalta myönnän myös edustavani vaikeasti käännytettävissä olevaa ihmistyyppiä. Kansankielellä puhutaan kaiketi ”jääräpäistä”.


Tämä on tasoltaan vaikea”
Jäällä axel alkaa suurimmaksi osaksi jopa muistuttaa axelia, samoin kaksoissalchow. Kumpikaan eivät vieläkään ole erityisen puhtaita. Vasta nyt, siis vuosia kestäneiden pieleen menneiden toistojen jälkeen käsittää kaksoisritin lähdön. Seuraavaksi käsittäminen pitäisi saada käytännön tasolle. Eli olen lisäksi myös todella hitaasti etenevä jääräpää. Asia ei kuitenkaan ole aivan yksiselitteinen, vaikka kyvyssäni kuunnella ohjeita ja toimia niiden mukaan voisi kieltämättä olla parantamisen varaa.


Taitoluistelu ylipäänsä on vaikea laji. Jo yksöishyppyjen oppiminen tuottaa omat päänsärkynsä niin lapsille kuin aikuisille. Kun yrität saada sen ylimääräisen kierroksen mukaan, mistään helposta jutusta ei ole kyse. Jos ajatellaan hyppyjä ja piruetteja, on keskityttävä moneen asiaan samanaikaisesti: lähtökaareen, kehon asentoon, hypyissä ponnistuksen ajoittamiseen yms. mukavaan. Jostain mystisestä syystä jotain tahtoon unohtua. Kun vaikeustaso alkaa nousta, edistyminen vaatii enemmän.


Kuvahaun tulos haulle biellmann silhouette

Miten sujuu kahden viikon kuluttua?
Kun edistyminen hidastuu, sitä ei kannata enää tarkastella päivätasolla. Itse olen havainnut tämän ajattelu –ja tarkastelutavan armolliseksi, mutta toisaalta myös realistiseksi. Jos harjoittelun dokumentointi onnistuu, suosittelen tekemään sellaista esimerkiksi viikon välein, ja tarkastelemaan mahdollista kehitystä vertaamalla esimerkiksi 2-3 viikon välistä eroa. Mikäli myös laatuun panostaminen onnistuu (ei minulla ainakaan joka kerta), eroja voi todellakin ilmetä.

















Huomio kannattaa kuitenkin kohdistaa hyvin pieniin asioihin. Liikunta ja musiikki ovat siinä mielessä toimivia esimerkkejä, koska muutoksia on havaittavissa eri tasoilla. Vähitellen kappaleeseen mahtuu enemmän oikeita nuotteja, tasaisempi rytmi jne. vaikkei toivottu tempo onnistuisikaan niin nopeasti kuin tahtoisi.


Pohdintaa
Pienissä erissä eteenpäin siis. Tässä kohden lienee hyvä muistuttaa taustatekijöiden vaikutuksesta. Itselläni esimerkiksi notkeusharjoittelun progressio koki pienoisen hidasteen alaselän jumituttua. Jumi tuntui sen verran ikävältä, etten nähnyt fiksuksi yrittää ääriasentoja ainakaan väkisin. Kyseinen jumi liittyi itse asiassa ”enkö ikinä opi?” -kategerosian. Kröhöm, hyvät kansalaiset! Niitä (syviä) pakaralihaksia kannattaa oikeasti treenata säännöllisesti.. Muita hidasteita ovat esimerkiksi flunssa, ylimääräiset lisät aikatauluissa, väsymys yms. Näiden kohdalla ei auta muu kuin hyväksyä tilanne ja treenata kun se on mahdollista.















Paluu harjoitteluun jumin jälkeen..


Myönnän että välillä itsekin huomaan pohtivani aktiviteetin X lopettamista. ”Minusta ei taida olla tähän.” Toisaalta huomion kiinnittyessä vähän pienempiin onnistumisiin, ne tuovat saman määrän onnistumisen ja oppimisen iloa, mikä taas palauttaa niin motivaation kuin innostuksen. Tällöin luovuttaminen siirtyy harjoittelun sijaan ”ehkä vähän myöhemmin” -kategoriaan.


Onko muilla kokemusta taitojen kehittymisestä pisteeseen jossa edistyminen hidastuu merkittävästi?

sunnuntai 20. lokakuuta 2019

Käskyjen ja ohjeiden noudattaminen: Aivottomien puuhaa?


Näkemykseni ovat muuttuneet paljon vuosien saatossa. Ehkä osan mielestä olen kääntänyt takkini röyhkeän radikaalisti aiheuttaen pettymyksen aiemmille ”joukkuetovereille”. Itse puhun mieluummin kasvamisesta ihmisenä. Muutokset ovat tapahtuneet vähitellen käyden läpi useita pohdintahetkiä. Ns. paremmaksi ihmiseksi en sen sijaan ole muuttunut. En ole kääntynyt kuitenkaan täysin entistä arvomaailmaani vastaan, olen vain löytänyt nk. vastapuolesta asioita joissa sittenkin koen olevani ajatusta.

Teini-iässä ja nuorena aikuisena näkemykseni muodoistuivat käytännön todellisuuteen liittyvien perustelujen siihen mikä on ”coolia”. Luin itseni maailmanparantajiin. Suorastaan ihmettelen miten en päätynyt ketjuilla kiinnitettynä protestoimaan milloin minkäkin epäoikeudenmukaisuuden puolesta. Kenties olin liian laiska, kenties silloisessa asuinpaikassa ei liioin protestoitu, ja matka esimerkiksi Helsinkiin olisi aiheuttanut oman vaivansa. Protestoin omassa ympäristössäni ollen kuulijoille enemmän tai vähemmän harmiksi.

Yksi protestoinnin kohteista oli armeija yksinkertaisesta syystä: Siellä oppii vain tappamaan ja muuttuu täysin aivottomaksi oman yksilöllisyytensä menettäneeksi mukamas kunnon kansalaiseksi. No, tänäkään päivänä tappamisen opettelua ei voi täysin kiistää. Toki ohessa tulee puolustautuminen, kenties henkien pelastaminen joka kuitenkin vaatii hengen riistämistä. Ymmärrän logiikan vaikka kuulun enemmistöön joka (jos oikein ymmärsin?) ei pidä hengen riistämistä hyväksyttävänä asiana. Toki asiaa voisi pohtia pidemmälle kontekstikohtaisesti, mutta jo nyt venähtänyt jaarittelu kymmenkertaistuisi.

Entä käskyjen noudattaminen? Myönnän kallistuneeni siinä myönteiselle kannalle. Ääripasifisteille korostaisin, ettei tuleva tekstini ole armeijan puolustuspuhe. Pikemminkin kyvyn noudattaa käskyjä ja annettuja ohjeita, mitä harjoitellaan myös varuskunnan ulkopuolella ja nuoremmassakin iässä.

Kyky noudattaa käskyjä
Periaatteessa ohjeiden ja käskyjen noudattamista harjoitellaan kotona siitä lähtien, kun lapsi kykenee ymmärtämään annetun ohjeen. Tavallisesti nämä ovat kieltoja liittyen mihin ei saa koskea. Tämä vaatii lapselta siirtymistä mukavuusalueen ulkopuolelle. Lisäksi hänen on hyväksyttävä, että hänen toimintaansa rajataan. Oppiminen voi viedä oman aikansa, ja oheistuotteena tulevat protestiin liittyvän äänenvoimakkuuden merkittävä nouseminen sekä mahdollisesti ainakin osittain tahallista omaisuuden tuhoamista sekä fyysistä puolustautumista.


Kuvahaun tulos haulle angry child


Käytännön tasolla käskyjen ja ohjeiden nuodattamista harjoitellaan viimeistään oppivelvosuutta täyttäessä. Oppimisen helppouteen vaikuttavat oletettavasti kotona saatu harjoitus, luonne sekä yleinen asenne. Prosessi ei ole helppo myöskään lapselle. Hänen on tylsistymisestä huolimatta istuttava omalla paikallaan, odotettava puheenvuoroa, tehtävä juuri annetut tehtävät eikä halutessaan vaihtaa toiseen oppiaineeseen yms. On siis tehtävä paljon sellaista, mitä ei tahtoisi. Tulevaisuuteen vilkuillen tuosta brutaalista pakottamisesta ja suuresta taistelusta voi kuitenkin olla hyötyä.

Olen kerran jos toisenkin kuullut armeijaa ”odottavien” poikien kritisoivan armeijassa tapahtuvaa tyhmentymistä. Ymmärrän tämän näkemyksen logiikan: On noudetattava käskyjä ja toimittava kuten joku muu sanoo. Aiemmin olin samaa mieltä myös näkemyksestä ”ei saa ajatella omilla aivoilla”. Miksi ei saisi? Pakollista on vain toiminta, mutta kukaan ei voi kontrolloida ajatuksia. Toki näin armeijaa ei käyneenä minun on helppo paasata moista, ja myönnän etten voi esittää kokemuksen puutteessa liian räikeitä mielipiteitä.

Myönnän että ajoittain olisin ollut kiinnostunut asepalveluksen suorittamisesta, mutta ajatus jäi sikseen. Pari tuttua totesi ettei fysiikkani riittäisi. Ja totta puhuen ampuminen ei ole koskaan vetänyt puoleensa. Kyse ei ole edes aseiden perimmäisestä tarkoituksesta (jossain määrin siitäkin). Minua kyseinen puuha ei yksinkertaisesti kiinnosta. Lisäksi kokemukset ilmakiväärin käytöstä ovat osoittaneet minun olevan äärimmäisen surkea tuossa touhussa. Hyvä kun saan tennispallon heitettyä metrin päässä olevaan maaliin.

Suureksi edukseni voin kuitenkin laskea positiivisen pelon auktoriteetteja kohtaan. Tai oikeammin kunnioituksen. Toki vikuroin, mutta reagoin viimeistään ärähdykseen. Valitettavasti kotona ärähdin ajoittain ja varmaan useamminkin takaisin, jolloin vanhempani eivät saaneet nauttia samasta asemasta kuin opettajat.



Yes sir!!!!! (kunnes kotiin siirryn..)


Alaisesta käskijäksi
Käskijä käsitteenä kuulostaa varmasti karkealta. Käytän sitä pilke silmäkulmassa. Kyseessä voi olla oikeastaan kuka tahansa ohjeita antava henkilö, jonka vastuulla on jotain laajamittaisempaa mikä vaatii tekijöitä. Asemaansa ärtynyt käskytettävä usein pohtii kuinka helppoa käskijöillä on. Sen kun vain huutelevat ja muut joutuvat toimimaan käskyjen mukaan. Kuvio lienee kuitenkin moniulotteisempi.

Käskijä vaihtukoon nyt johtajaksi. Johtajalla on vastuu oman työmaansa toiminnasta. Armeijassa ylemmässä asemassa olevan on pohdittava kokonaiskuvio seurauksineen etukäteen. Hän ei käske vain käskemisen ilosta. Opettaja on vastuussa oppilaidensa oppivelvollisuuden suorittamisesta, ja yhtiön johtaja yhtiön toimivuudesta ja tuottavuudesta. Heitä yhdistää se, etteivät he syntyneet johtajiksi.



Kuvahaun tulos haulle homer simpson boss


He ovat olleet myös alaisia. Alaisena oleminen on opettanut heitä ymmärtämään alaisen roolia, ajatuksia sekä mahdollisia haasteita. Valitettavasti on johtajia, jotka siirtäneet nämä kokemukset kadotettuun arkistoon. Toisaalta on myös hyviä johtajia, jotka kykenevät ottamaan huomioon alaisten roolin. Mutta päästäkseen asemaansa, heidän ovat joutuneet oppimaan noudattamaan annettuja ohjeita ja käskyjä.

Alaisuus perustana etenemiselle
Lähes jokainen taito vaatii jonkinlaisen perustan, ja usein myös edeltävän perustaidon. Artikkeleita ja tarinoita ei voi kirjoittaa ilman luku –ja kirjoitustaitoa, laskuja ei voi maksaa ilman lasku –ja toisaalta atk -taitoja jne. Perustaitojen oppiminen vaatii puolestaan jälleen kykyä noudattaa annettuja ohjeita. Peruskoulua voisi pitää elämässä edistymisen perustana.

Mutta oli suuntana sitten ammattikoulu tai jonain päivänä korkeakouluopinnot, jokainen näistä vaatii kykyä noudattaa käskyjä ja ohjeita. En kritisoi asiallista kyseenalaistamista, sillä sellainen voi poikia rakentavan keskustelun ja kenties uusia ajatuksia. Turhaa niskoittelua sen sijaan kritisoin. Ainakin ajoittain taustalla on niskoittelijan haave tehdä jotain omaa ja ”ajatella omilla aivoillaan”. Haasteena vain on, että myös sen oman tekeminen vaatii perustaitoja joiden oppiminen vaatii kykyä ja nöyryyttää kuunnella johtajaa, eli opettajaa. Oli määränpää siis mikä tahansa alaista ylempi, alaisuus on vaadittava perusta etenemiselle.


Kuvahaun tulos haulle stairs


Pohdintaa
Käskyjen noudattaminen on helppo määritellä alistumiseksi. Toisaalta sen voi kääntää kyvyksiä hallita omaa toimintaansa ulkoisten tekijöiden määrittelemällä tavalla. Jos minulta kysytään, tämä ei mielestäni ole tyhmyyttä, vaan suuri vahvuus: se on kykyä mukautua ja hallita itseään. Toki jatkuvat riippuvaisuus ulkoisten tahojen ohjeista on eri asia. Täytin 28 kun aloitin teologian opinnot yliopistossa. Iän kannalta jääräpäisyys oli siis saavuttanut huipputason, mutta onneksi lapsuuden ”herra pelko” oli käytettävissä. Vaikka opiskelu oli ajoittai raskasta, en kokenut vapauttani rajoitetuksi.

Paineista huolimatta muistoni tentteihin valmistautumisesta ovat pääasiassa positiivisia. En koe kirjoittaneeni vailla omia ajatuksia tekstiä konseptille. Ymmärsin ja oivalsin. – No, pari kertaa oivaltaminen viivästyi ja tapahtui vasta uusinnassa. Tavallisesti taustalla oli rehellisesti heikkolaatuinen valmistautuminen tenttiin. Nämä pari kertaa hävettivät sen verran, että häpeä pakotti tekemään töitä. Paras kokemukseni oli jotain, minkä piti olla pahin: Suullinen tentti liittyen Latvian (kirkko)historiaan. Puhuin yhteen menoon varmaan henkeä vetämättä.

Teoria oli mielessäni, mutta professori kuunteli ja kiitti myös omista johtopäätöksistäni. Olen jälkeenpäin vapaaehtoisesti ajan riittäessä selaillut kirjastossa Baltian maiden historiaa käsitteleviä teoksia. Tuo kokemus jätti jälkeensä kiinnostuksen johonkin, mitä en olisi koskaan uskonut. Mitä olin tehnyt? Luin vaaditut teokset niin tarkkaan että lopulta ymmärsin sisällön (minun on aina ollut vaikea hahmottaa historiaa vaikka siitä pidänkin). Ymmärrys johti omien näkemysten syntymiseen. Vaikka olen unohtanut jo liikaa, haluan säännöllisesti palata kyseiseen aihepiiriin. Jos elämäntilanne joskus sallii, toivon saavani mahdollisuuden väitöskirjan tekemiseen, vaikkakin kotimaan kirkkohistoriasta.

Kyky noudattaa käskyjä ohjeita voi siis aluksi olla raskasta ja turhauttavaa. Toisaalta se usein on juuri vaadittava perusta ”omien aivojen käyttämiselle”. Jokainen tutkija on joskus joutunut opettelemaan perustiedot ja johtaja olemaan alaisena. Asevelvollisuuden suorittaminen ei tietenkään ole ainoa mahdollisuus oppia noudattamaan käskyjä ja ohjeita, sillä kyseinen taival alkaa jo kotona, ja monina tulevina vuosina tapoja oppia on lukuisia. Oli ympäristö mikä tahansa, itse oppiminen on tärkeintä, sillä nöyryys ja ns. positiivinen alistuminen luovat eteenpäin vievän perustan.