torstai 31. joulukuuta 2015

Kaipuu musiikin sisälle

Vuosi 2015.. mitähän siitäkin voi todeta? Itse asiassa vaikka mitä. Vuosi oli täynnä haasteita, mutta uskallan väittää ylittäneeni onnistuneesti. Toki perfektionismiin pyrkivä luonteeni löytää jatkuvasti asioita, joita olisi voinut tehdä paremmin, mutta se inhimillinen puoli, joka kuluneen vuoden aikana on kehittynyt, käskee perfektionista puolta pitämään turpansa kiinni. Ehkä yksi suurimmista oivalluksista kuluneen vuoden aikana on ollut se, että neuroottinen suorittaminen on turhaa. Edelleenkin koen paineita myös arkisten asioiden parissa, mutta kykenen olemaan itselleni paljon armollisempi kuin aiemmin. Jos en suorita juuri niin montaa kurssia kuin suunnittelin, tai tee niin montaa kotityötä ruuanlaiton lisäksi kuin aamulla päätin, en ehkä olekaan täysi surkimus. Myönnettäköön että aina tämä ei onnistu, mutta paljon useammin kuin aiemmin. Olen hyväksynyt sen, että minulle lisääntynyt välimatka kodin ja koulun välillä vaikuttaa opiskeluun ja jaksamiseen. Nyt aineopintoja ja kieliä opiskellessani huomasin myös sen, että eri aihealueet ja erilaiset kurssit vaativat eri määrän työskentelyä. Latina vaati paljon jo onnistuakseen ensimmäisellä kerralla. Muutenkin aineopintojen kurssit ovat työläämpiä, ja vaativat siksi enemmän aikaa ja energiaa. Ihannemäärä olisi kolme viiden opintopisteen kurssia periodia kohden, mutta etenkin näin kandiesseen parissa työskennellessä voin ilman omantunnon tuskia tyytyä kahteen. Saksan jatkokurssi olisi ollut kiva ottaa mukaan, mutta haluan priorisoida kandityön ja aineopinnot. Jos jotain olen oppinut, niin sen, että työskentyä voi vähentää, mutta on hyvä silti jatkaa. Jos jotain tekee, mahdollisuudet päästä perille ovat suuremmat verrattuna siihen, että jättäisi kaiken tekemättä. Loppuvuodesta työskentely on ollut vaikeaa monesta syystä. Joululomalla olen hissukseen antanut kandityön hautua ja tehnyt välillä toista esseetä.

Taitoluistelun aloittaminen uudelleen toi mukanaan suuren muutoksen. Kyse ei ollut pelkästään luistelusta, vaan myös lapsuuden ajan ystävän löytämisestä uudelleen. Tilanne oli.. ei sitä voi edes sanoin kuvata. Lapsuuden lapsellisuudet hauskuuksineen ja myös kinoineen (taisimme parin vuoden ikäerosta huolimatta olla vahvoja persoonia) olivat jääneet taakseen, mutta se kauan sitten rakentunut ystäväsyys oli jäänyt. Huumori oli toki osaksi muuttunut iän myötä, mutta monet "inside -jutut" olivat vielä vahvasti mielessä, ja naurattivat vähintään yhtä paljon kuin lapsena! Meillä molemmilla oli vuosien mittaan ollut omat haasteemme, ja tuntui helpottavalta niin jakaa, kuin kuunnella sekä mahdollisuuksien mukaan tukea. Ystäväni aloitti luistelun vuotta tai kahta aiemmin kuin minä. Joukossa oli vielä kolmas tyttö, jonka vanhemmista tuli myöhemmin kummivanhempiani. Äitini mukaan oli ihme, että suostuin mukaan taitoluisteluun, sillä en ollut erityisen innokas aloittamaan uutta harrastusta. Kummivanhempieni tytär taisi lopettaa ensimmäisen yhteisen luisteluvuoden jälkeen. Ystäväni kanssa jatkoimme todella pitkään. Jossain vaiheessa hän siirtyi Lontooseen joksikin aikaa asumaan. Vaikka muistikuvat 2000-luvun alusta ovat hatarat, muistan että treeneissä oli yksinäistä. Kaipasin yhteisiä automatkoja kotiin, joissa joko mökötettiin huonojen harjoitusten jäljiltä, tai iloittiin onnistumisten jälkeen. Ikäväkseni joudun myöntämään, että taisin mököttää jos en itse kuulunut onnistujiin. Noin 15 vuotta myöhemmin sain selville, että ystäväni asuu käytännössä katsoen naapurissa. Uskaltauduin laittamaan hänelle viestiä, päädyimme paikallisen seuran aikuisryhmään. Yllättävän nopeasti ruumis muisti kaiken sen, mikä 15 vuotta oli ollut tauolla! Toisaalta oli mielenkiintoista huomata, että vahvuudet pysyivät samoina. Ystäväni oli edelleenkin askelissa todella taidokas. Lisäksi hän yllätti upealla lentävällä vaakapiruetilla, minkä oppiminen tapahtui erittäin lyhyessä ajassa! Minä taas.. no, kyseinen liike onnistuu puoliksi vasta nyt. En ymmärrä miten vaakapiruetin takaperin saa pyörimään ??! Itse olen askeleissa ollut aina kömpelö. Hypyt sen sijaan ovat olleet suosikkejani ja osa pirueteista. En tiedä miksi, mutta vaaka -ja taivutuspiruetti ovat olleet hankalia. Istumapiruetti sen sijaan on onnistunut, ja nyt aikuisryhmän parissa variaatioiden kokeileminen on ollut hauskaa. Muun muassa broken leg, canon ball ja hiljattain aloitettu hyppy-istuma ovat olleet mielenkiintoisia. Nuo olivat täysin vieraita kun lapsena ja teini-ikäisenä luistelin.

Mitä sitten toivon ja millaisia tavoitteita asetan tulevalle vuodelle? Yleisellä tasolla toivon saavani lisää itsevarmuutta ja rohkeutta. Kuten jokaisena kesänä tähänkin asti, toivon myös saavani työpaikan. Haluaisin saada kandiesseeni tulevan kevään aikana valmiiksi niin, että syksyllä ja keväällä praktikumit olisivat ainoa haasteeni. Mutta jos asiat eivät mene näin, voin hyvin hidastaa tahtia. Toivon pystyväni jatkamaan luistelua, sillä se on tasapainottava tekijä opiskelun ohella. Vaikka jäälle en aseta tavoitteita, toivoisin saavani varmuutta (ja täydet kierrokset) axeliin sekä kaksoissalchowiin. Jos jotain uutta toivoisin oppivani, niin se olisi kaksoisritti. Pirueteista taivutuspiruetti olisi kiva oppia kunnolla, ja liu'uissa polvivaa'an toivon saavani lähelle spagaattia. Askeleet taas.. no, jos edes vauhtia ja sulavuutta? Soittaminen ei tällä hetkellä ole erityisen tavoitteellista, enkä sellaista haluakaan. Korkeintaan toivon, että onnistuisin säännöllisesti harjoittelemaan ilman pitkiä taukoja. Oli kyse sitten pianosta, viulusta tai laulusta, kaipaan sitä tunnetta, kun musiikki vie mukanaan. Olen toki päässyt siihen myöhemminkin, mutta sellainen heittäytyminen on ollut harvinaisempaa viime aikoina. Sen sijaan liikkuessa tai "tanssiessa" olen tempautunut mukaan todella voimakkaasti. Välillä mietin nykyistä tilannetta ja siihen liittyvää vaikeuksia ja uupumusta. Tänään muistin sen uupumuksen alkaneen silloin, kun muutin Helsinkiin. Olin sitä ennen palannut pianonsoiton pariin. Pianosta luopuminen oli raskasta. Vaikka en ole koskaan ollut erityisen hyvä soittaja, raskainta oli tunteen häviäminen soittamisesta. Musiikki on aina ollut tärkeä osa minua, mutta tiedostin sen vastan teini-iässä. Erilaiset melodiat vaikuttivat minuun voimakkaasti jo alle kouluikäisenä. Myöhemmin saatoin maata sängylläni miltei transsitilassa kuunnellessani olotilaan sopivaa musiikkia. Muistan pitäneeni myös klassisesta musiikista, mutta en päässyt liioin siihen tutustumaan. Sen kuitenkin muistan, miten erään lastenohjelman "tunnarin" kohdalla isäni vakavoitui todeten, että "tämä on upea kappele" minäkin syvennyin kuuntelemaan. Ohjelma oli "Olipa kerran ihminen" ja kappale Bachin Toccata ja Fugue. Klisee tai ei, mielestäni se on upea kappale. Barokkimusiikki vetää vieläkin puoleensa. Bachin Toccatan kestän, mutta myöhemmin löydetty Corellin La Folia tuo kyyneleen silmiin.

Entä metallimusiikki? Se oli joskus suuri osa niin arkea kuin pyhää! Ei se suoranaisesti mihinkään ole kadonnut. Metalli kun tuntuu siirtyvän yhä raskaampaan suuntaan, minkä vuoksi en tiedä, voinko puhua metallista. Siispä vaihdan rokkiin. Meatloafia kuuntelen mielelläni ja Alice Cooperia. Nuorempana fanitin muun muassa Stratovariusta, Nightwishia ja Sonata Arcticaa. Nightwishin kohdalla aika vain taisi olla olla täysi, mutta vieläkin pidän vanhemmasta tuotannosta. Sama pätee myös muihin yhtyeisiin. Kiitos puolisoni, tykkään myös katsella rock -ja metalli -aiheisia dokumentteja. Minusta erityisen hauska on huomata melodisia yhtäläisyyksiä esimerkiksi barokkimusiikin sävelkuvioiden kanssa, mitä metallissa ilmenee. Mutta ne tunteen ja mahdollisuudet ilmaista tunteita joita musiikki voi antaa.. niitä todella kaipaan! Ehkä kaiken suorittamisen ja järkevyyden ohella toivon, että onnistun taas heittäymään musiikkiin. Oli kyse sitten luistelusta,tanssista tai soitosta, samapa tuo. Siihen en usko olevani liian vanha.

lauantai 26. joulukuuta 2015

Joulusta palautumista ja arvoituksellisia hyppyjä

Jouluaatto tuli ja meni! Alkuperäisenä tavoitteena olisi kai ollut muun muassa nukkua yli yhdeksään, mutta tällä nykyisellä päivärytmillä tavoite sai jäädä sikseen. Sää oli mitä mainioin, ja siksi päätimme puolison kanssa mennä kävelylle ennen joulusaunaa. Ensimmäisen kerran elämässäni kävin hautausmaalla jouluaattona. Monille tämä on ilmeisesti perinne. Kenties se olisi ollut omallakin perheelläni, mutta sukulaisten viimeinen leposija on sen verran pitkän matkan päässä, että matka olisi ollut käytännössä hieman hankala (ainakin kahden, lahjoja innokkaasti odottavan lapsen kanssa). Oli melkein outoa nähdä hautausmaalla niin paljon ihmisiä, sillä ns. tavallisina päivinä (eläviä) ihmisiä on vain muutamia. Pidän tästä paikallisesta hautausmaasta, ja usein siellä kierrellessä vierähtääkin helposti pari tuntia. Vaikka tämä vertaus on hivenen ristiriitainen, hautausmaalla luetun historia herää omalla tavallaan henkiin. Nyt en tarkoita mitään yliluonnollista toimintaa, mutta olisi mielenkiintoista joskus saada keskustella esimerkiksi ennen sota-aikaa eläneiden henkilöiden kanssa. Välillä mietin, että kirjoitetut tarinat ja dokumentit romantisoivat todellista elämää. Kun palasimme kotiin, laittelin hieman valmiiksi ruokapuolta, jotta saunan jälkeen tekemistä olisi mahdollisimman vähän. Valmisteluista huolimatta nälkä ehti saunassa aikamoiseksi, mutta onneksi hyvä ruoka hoiti tehtävänsä täydellisesti: vatsa oli pitkään täynnä! Pöydästä löytyi jokunen perinteinen ruokalaji, kuten mm. rosollia, suolakurkkuja, kinkku (mitä en yllättäen syönyt), graavilohta yms. Itse pidän joululaatikoista, mutta menekki olisi ollut niin pieni, että testasimme bataattivuokaa. Tykkäsin! Loppuilta meni rentoillen ja hauskanpidon merkeissä. Tosin nautittu viini ja terästetty glögi sekä valvominen eivät tehneet hyvää yöunille, mutta onneksi asia korjaantui seuraavana yönä.

Toistimme myös viime joulun perinnettä, ts. puoliso sairastui. Poikkesin siis vanhempieni luona itsekseni. Paikalla olikin väkeä eri sukupolvilta. Vanhempieni sekä sisareni ja hänen puolisonsa ohella kummityttö oli oikein mukava tavata. Siinäpä sitten tuli ongittua erilaisia kaloja magneettiongilla, soitettua "pikkuista pianoa" ja ajettua mopolla. Minä tosin jätin jälkimmäisen väliin, sillä sininen muovimopo olisi todennäköisesti päätynyt useampaan osaan. Mikäli perinne jatkuu täydellisesti, minä hoidan sairastelun uutena vuotena. Tällä kertaa toivoisin, että perinne ei toteutuisi. Aatonaatto alkoi oikein mukavasti, sillä ystäväni on saapunut Itävallasta Suomeen viettämään joulua. Kuinkas muutenkaan tapasimmekaan, kuin aamujään merkeissä. Nyt lomien aikaan väkeä hieman enemmän, mutta oli mielettömän mukava luistella taas hyvässä seurassa! Nyt toivon tautien pysyvän poissa, jotta ensi viikolla "yhteisharjoittelu" onnistuisi. Siispä C-vitamiinia kroppaan ja positiivinen vaihde päälle! Jäällä on viime aikoina tullut jossain määrin varmuutta. Itse asiassa se joulunäytöksen järkyttävässä vauhdissa tehty pieni askelsarja olikin todella hyvä asia, sillä nyt rohkeutta on selvästi enemmän. Käännös-kantakäännös tuottaa tosin ongelmia, sillä kömpelön kroppani kanssa olen kompastua tuossa mokomassa. Piruetteihin on myös tullut hieman paremmin vauhtia, mutta jostain syystä sählään vaakapiruetin kanssa lähes jokaisella yrityksellä. Ns. sisäänpäin tehdyt piruetit sen sijaan eivät tahdo onnistua millään! Jotenkin tuntuu siltä, että kroppa pyrkii välttämään koko asentoa. Toivottavasti 300 yrityksen jälkeen onnistuu hieman paremmin.. Axelissa on tapahtunut tasapuolisesti edistymistä ja taaksepäin menemistä. Nykyään hyppy onnistuu pienestä vauhdista ja alastulo on napakka, mutta tällä kertaa rotaatio jää vajaaksi. Aarg!!! Joskus tuntuu siltä, että minun ja tuon hypyn välillä on jokin todella kiero suhde. Kaksoissalchowin suhteen on tullut hieman kysymysmerkkejä. Ilmeisesti kierrokset tulevat täyteen ja alastulo suurimmaksi osaksi onnistuu, mutta päädyn aina etuperin alas. Jos kaksi kierrosta onnistuu, en keksi muuta syytä tälle, kuin käännöksen ennen ponnistamista. Siispä kysymys kuuluu: päästä alas takaperin.. Ritin ja flipin suhteen edistyminen on todella pientä, mutta rohkeus näyttää lisääntyneen. Kevään aikana olisi hienoa saada kummassakin kaksi kierrosta täyteen, mutta onnistuminen tulkoon kun sen aika on. Maanantaina uutta yritystä..

Tänään keskittymiskykyni riitti ainakin pienimuotoiseen esseen rakentamiseen. Jotenkin aivot eivät vain pelaa, mutta yritän tehdä töitä pieniä aikoja kerrallaan siinä toivossa, että jatkossa homma sujuisi tehokkaammin. Onneksi lähiopetuksen alkamiseen on vielä sen verran aikaa, että ehdin "lämmittelemään" ja kehittämään päivittäisiä rutiineja niin, että opiskelu onnistuisi ja tuloksia tulisi. Usein toivoisin kovasti, että minulle riittäisi tekeminen ihan vain tekemisen ilosta. Joissain asioissa näin onkin, kuten esimerkiksi lenkkeilyssä ja vaikkapa ruuanlaitossa. Minusta ei tarvitse tulla huippukokkia, satun vain pitämään ruuanlaistosta (ainakin useimmiten). Jossain asioissa taas into oppia uutta korkea. No, opiskelussa on hivenen pakko edetä, ja jokaisen läpäistyn tentin ja työn saaminen päätökseen sekä kunnialla läpi on hieno asia. Yritän tosin pitää rimaa kohtuullisella korkeudella, sillä lisäpaineita ei kaivata. Soittamista olen huono harjoittelemaan säännöllisesti pitkiä aikoja. Välillä tulee parinkin viikon tauko, mutta sitten taas tulee harjoiteltua päivittäin. Minulla ei ole mitään "tasovaatimuksia", mutta harjoittelen mielelläni uusia kappaleita. Toki haastetta on kiva lisätä pienissä määrin, mutta mitään määränpäätä en ole asettanut. Luistelussa asenne on varsin sama, tosin harjoittelen säännöllisesti. Haluan oppia uutta, mutta asian kerrallaan. Tosin oli kyse opiskelusta, soitosta tai luistelusta, toivoisin oppivani hallitsemaan jännitystä niin, että pystyisin toteuttamaan opittua myös harjoittelun ulkopuolella. Iän myötä olen alkanut jännittää enemmän ns. todellista tilannetta, kuten tenttejä, esityksiä ja soittamista niin, että joku kuulee. Toisaalta olen oppinut myös sen, että kokemus tuo varmuutta.

Oikein leppoisia pyhiä kaikille! Toivottavasti joulu on sujunut kaikilla rauhaisasti!

sunnuntai 20. joulukuuta 2015

Joulunäytös pulkassa!

Olo on kuin uudella ihmisellä kunnon yöunien jälkeen! Tavallisesti olen lauantaisin pitänyt "blogihetken" ilman koulutehtävien vilkaisuakaan. Eilen olin kuitenkin niin väsynyt, että menin suosiolla nukkumaan. Iltarutiinit ovat minulle tärkeitä nukahtamisen kannalta, ja usein niihin menee reilusti yli tunti. Käytännössä tämä tarkoittaa iltapalaa kirjan ääressä, ja yleensä lukeminen jatkuu vielä hetkisen aikaa sängyssä ennen nukkumaanmenoa. Tänä aamuna nukuin peräti puoli yhdeksään asti, mikä nykyään on varsin myöhään. Yleensä nousen kahdeksan kieppeillä, joko hieman ennen tai vähän jälkeen. Ennen kahdeksaa oleva herätys vaatii jo herätyskelloa, tai tarkemmin sanottuna puhelimen herätystä.

Taitoluistelun joulunäytös on viimeinkin turvallisesti ohi! Vaikka kyseessä onkin pelkkä harrastus, minua jostain syystä jännitti aika tavalla! Kaikki meni oikein mukavasti, vaikka pieniä kommelluksiakin sattui. Nuorimmat luistelijat ihastuttivat voimakkaalla eläytymisellään ja innollaan, kilpailijat taas taidoillaan. Toisen kilparyhmän edustajat tosin näyttivät unohtavat valoisuuden ja hyväntuullisuuden, minkä näen olennaiseksi osaksi esitystä. No, sattuihan siinä muutamia kaatumisia, mikä oletettavasti ketutti. Ilmeisesti nuo teini-ikäiset luistelijat olivat vain niin tosissaan, että huonon tuulen yli ei enää ollut pääsemistä. Nuorempien ryhmän kanssa tehtävä esitys oli oikeastaan huvittava kokemus. Suurena haasteena oli luistelijoiden taitotason erot, sillä nuorempien harrastajien ryhmän luistelijoilla oli vaikeuksia pysyä pystyssä. Toisaalta jo esitystilanne on oma haasteensa, sillä tuttujen vaatteiden sijaan päällä on esitysasu, kasvoilla hieman meikkiä ja tukka laitettu. Musiikkina oli vauhdikas jazz -versio kappaleesta "Jingle Bells". Nuoremmat harrastajat tekivät alkuun oman osuutensa, sitten me kaksi aikuista ja teiniryhmä aloitimme oman osuutemme. Kaikki meni hyvin siihen asti, kunnes nuorempien luistelijoiden "pujotellessa" ohitsemme yksi heistä kaatui jalkojeni juureen. Tietenkin oli varmistettava että tyttö pääsee ylös ja ettei häneen sattunut. Samassa oli jo mentävä tekemään valinnainen hyppy, mikä oli kaksoissalchow. Kykyni koota keskittymiseni ei ole paras mahdollinen, joten hyppy meni pieleen. Pysyin kyllä pystyssä, mutta alastulo meni kahdelle jalalla ja rotaatioasento oli epämääräinen. Ehkä pari sekuntia harmittelin tapahtunutta, kunnes se alkoi vain naurattaa. Aikuisryhmän esitys taas tehtiin kappaleen "We Wish You a Merry Christmas", mikä oli samaisesta jazz -kokoelmasta. Esitys meni koko ryhmän osalta todella hyvin, ja vaikka lopussa tehtävän "myllyn" jälkeinen loppuosa meni hieman sekaisin, porukka onnistui improvisoimaan hienosti, ja loppuasentoonkin päästiin napakasti. Epäonnistunut/ilmapalloksi jäänyt mukamas kaksoisritti harmitti hieman, mutta esitys meni niin hyväntuulisesti, että hyppyä en viitsinyt enempiä murehtia. Muutenkin aikuisryhmän porukka on ollut mukavaa ja tunnelma rento. Odotan innolla kevätkauden alkamista!

Tänään ajattelin ottaa pääasiassa rennosti. Tosin päivällä yritän hieman saada esseetä eteenpäin, toisin sanoen pari lausetta lisää. Tunnin kuluttua tarkoitus olisi lähteä hallille vapaajäälle harjoittelemaan. Ennen lähtöä ajattelin kokeilla ties minkä joulumakeisten tekemistä. Yhdistän raakaversion ja "tavallisen" suklaan. Eilen illalla laitoin leivontaan tarkoitettuja taateleita likoamaan, minkä vuoksi nyt näyttää siltä, että jääkaappiimme on eksynyt jotain, mikä ei sinne todellakaan kuuluisi. Yritän tehtä taateleista "taikinan" soseuttamalla, mikä olisi tarkoitus maustaa piparkakkumausteella. Taikinaan laitan varmaankin hieman kaurahiutaleita tai auringonkukansiemeniä. Jos kaikki onnistuu, taikinasta olisi tarkoitus valmistaa pallosia, mitkä sitten päällystetään tummalla suklaalla. Saa siis nähdä miten käy..

Oikein leppoisaa sunnuntaita kaikille, me etelämmässä asustelevat yritämme olla kadehtimatta teitä, jotka saatte nauttia lumesta. Ehkä laitamme pulkkiemme pohjaan pyörät.


torstai 17. joulukuuta 2015

Jouluaskareita ja onnistumisia

Ihme on tapahtunut, tosin ilmeisesti vain väliaikaisesti. Olen jo parin talvena irvaillut ilmastonmuutoksen aiheuttamalle lumettomuudelle (tai muuten säälittävälle lumitilanteelle) kiinnittämällä ikkunalle paperista tehtyjä lumihiutaleita. Taisin innostua sellaisten askartelusta yläasteella, kun kuvaamataitoa opettava, mielialaltaan hivenen ailahteleva opettajamme lisäsi saksien ohelle paperiveitsen työvälineeksi. Ainoa ongelma on vain se, että en koskaan muista ostaa silkkipaperia, joten käytän tulostus -tai piirustuspaperia. Paperi on sen verran hankala materiaalina, että käsieni nivelet luopuvat yhteistyökyvystä viimeistään toisen lumihiutaleen jälkeen. No, tänään lumisade kehtasi irvailla vastaan. Sääennusteiden perusteella minä kuitenkin tulen jäämään irvailussa voitolle. Toisaalta jos rehellisiä ollaan, kaipaan suurempaa lumimäärää, en vain valoisuuden vuoksi, vaan koska kaipaan hiihtämistä. En edes muista montako vuotta edellisestä kerrasta on. Viime vuonna kausi jäi niin lyhyeksi, että harva pääsi suksiaan näin etelässä kokeilemaan.

Viime torstaina tein tosiaan tämän vuoden osalta viimeisen reissun Helsinkiin. Yritän parhaani mukaan saada uutta esseetä eteenpäin, mutta muut tekemiset sekä lähestyvän joulun aiheuttava motivaation laskusuunta hidastavat työskentelyä. Lisäksi nyt alkoi taas se vuosittainen inferno, toisin sanoen kesätöiden etsintä. Jotenkin tuntuu siltä, että kyseinen projekti on joka vuosi vaikeampaa ja epätoivoisempaa. Jos tälle kesälle ei työpaikkoja löydy, lienee ainoa vaihtoehto yrittää suorittaa opintoja kesällä. Pessimistisestä asenteesta huolimatta en luovuta helpolla. Laitan hakemuksia niin moneen kohteeseen kuin mahdollista. Ongelma lienee se perinteinen. Lähes jokaiseen paikkaan toivotaan henkilöitä, joilla on jo entuudestaan työkokemusta. Harva sen sijaan on valmis tarjoamaan työkokemusta.

Eilen, eli keskiviikkona oli luisteluseuran joulunäytöksen kenraaliharjoitukset. Kieltämättä olo on todella epävarma joutuessa jäälle kirjaimellisestä kylmiltään. Myönnän valinneeni turhan haastavat liikkeet erityisesti hyppyjen suhteen, mutta toisaalta lienee hyvää harjoitusta yrittää vaikeampaa liikettä silloin, kun mahdollisuuksia yrittää on vain yksi. Lisäksi kyse on näytöksestä, ei kilpailuista. Ja vaikka kyse ei olisi kilpailuista, onneksi olen vain harrastelija. Pienoista kehitystä on onneksi tapahtunut. Taivutuspiruetissa uskallan ajoittain (kun muistan) taivuttaa myös päätäni. Lentävää vaakapiruettia en voi sanoa osaavani, mutta nykyään uskallan peräti tehdä hypyn. Hypyn jälkeinen piruetti sen sijaan... no, sitä ei voi sanoa piruetiksi ja asento on vaa'asta aika kaukana. Uutena yrityksenä innostuin kokeilemaan hyppy-istumaa, mutta näin alkuun vain pienimuotoisesti. Viime viikolla axeli onnistui viimeinkin, mutta ilman vauhtia. Aluksi kierrosmäärä jäi vajaaksi, mutta tänään hyppy onnistui. Seuraavaksi tavoitteena olisikin sitten saada alastulo onnistumaan pienestä vauhdista. Mukavana yllätyksenä kaksoissalcow onnistui myös, mutta alastulo on hivenen hypähteleväinen ja usein mukaan tulee "kumarrus". Pikku hiljaa.. Kaksoisritti menee nykyään hieman lähemmäksi, mutta kierrosmäärä on parhaimmillaankin neljännestä vaille vajaa ja usein alastulo menee kahdelle jalalle. Kiitos ohjaajani, selkeää edistystä on kuitenkin tullut! Tässähän alkaa olla siis toivoa!

Jouluvalmistelut etenevät hiljalleen. Yksi lahja odottaa paketointia, mutta muuten se puoli alkaa olla hoidettu. Viikon alussa olisi tarkoitus hankkia vielä ne jouluruuat, joita ei aikaisemmin voinut säilyvyyden vuoksi ostaa. Tavoitteena olisi stressata mahdollisimman vähän ja ottaa muutenkin rauhallisesti, mutta minun luonteellani onnistuminen tavoitteessa on hivenen kyseenlaista.

Oikein leppoisaa loppuviikkoa kaikille!


lauantai 12. joulukuuta 2015

Polyamoria: trendikkäämpää kuin sitoutumiskammo?

Taas vaihteeksi sisäinen konservatiivi heräsi. Kun kyseessä ovat seksuaalisuus ja seksuaaliset orientaatiot, uskallan pitää itseäni varsin liberaalina. Rajani kulkevat siinä missä monen muunkin, toisin sanoen pedofiliaa, eläimiin sekaantumista tai raiskaamista en hyväksy. Myös henkistä seksuaalista väkivaltaa kritisoin syvästi. Oikeastaan mainitut asiat ovat siinä määrin vakavia, että sen ohella etten hyväksy niitä, tuomitsen ne ja toivon tuomioiden koventamista ilman helpotuksia. Raiskaaja häpäisee uhrinsa ihmisarvon niin suurissa määrin, etten näe raiskaajan tekevän ihmisarvolla mitään. Kuten aiemmista teksteistäni on käynyt ilmi, seksuaalivähemmistöjen kohdalla en koe edes tarvetta miettiä asiaa. Bi -ja homoseksuaalisuus ovat yhtä luonnollisia asioita kuin heteroseksuaalisuus. Myös luovuus makuuhuoneessa (ja sen ulkopuolella) on lisääntynyt, tosin osa mukamas uusista keksinnöistä osoittautuu ajoittain ikivanhoiksi. Niistä ei vain puhuttu aiemmin. Toki on asioita, jotka periaatteessa hyväksyn kyllä, mutta en voi lakata kummastelematta. Jos nyt jokin selkeä esimerkki on otettava, yksi lienee peniksen halkaiseminen. No, ehkä omistaja kokee varustuksensa käytännöllisemmäksi, mutta ei vain saavuta ymmärrystäni. Jos mr. Halkaisija on tyytyväinen lopputulokseen, lienee asia hyväksyttävissä.

Rakkauden ja ihmisten välisen liiton käsite on vaihdellut historian saatossa paljon, ja vaihtelee edelleenkin eri kulttuurien välillä. Länsimaalaisessa kulttuurissa olemme tottuneet tietynlaiseen käsitykseen rakkaudesta. En ole aiheeseen perehtynyt (omaa kokemusta laskematta) täydellisesti, mutta ymmärtääkseni näemme rakkauden erityiseksi yhteydeksi kahden ihmisen välillä. Rakkaus vaatii ajoittain joustavuutta ja uhrauksia. Tunne on molemminpuoleinen ja tekee rakastetusta ihmisestä erityisen. Kulttuurissamme meillä on vapaus valita puolisomme, vaikka ajoittain ympäristö saattaa asettaa omat paineensa. Kiinassa puolestaan järjestetyt avioliitot ovat yksi tapa löytää kumppani. Toki täysin vapaasti solmittuja liittoja on varmasti myös. Jos olen oikein ymmärtänyt, perhe ei pakota jälkikasvuaan avioliittoon, vaan tuo esille sopivia "ehdokkaita". Taustalla ovat lähinnä taloudelliset syyt ja tulevaisuuden turvaaminen. Pariskunta opettelee elämään yhdessä ja sitä kautta ystävystyy, kenties rakastuu myös. Erilaisten heimojen keskuudessa useampi vaimo oli itsestäänselvyys. Tämäkin on siinä mielessä ymmärrettävissä, että olosuhteet saattoivat olla haasteelliset ja useampi vaimo mahdollisti suvun jatkamisen tehokkaammin.

Ja sitten tulisi jälleen polyamoria, ilmiö, jonka kohdalla konservatiivinen puoleni ponnahtaa esille. Ylioppilaslehdessä joku neitokainen oli artikkelissaan todennut löytävän polyamoriasta sittenkin jotain itua. Hänen tapaamansa mies oli ilmoittanut jo ennen suhteen alkamista olevansa polyamoristi. Itse näen tämän ahneutena ja sitoutumiskammoisuutena. Hyväksyn sen, että jokainen ei halua sitoutua yhteen ihmiseen. Jos henkilö itse hyväksyy asian, en pidä sitoutumiskammoa kirosanana. Mielestäni on hyväksyttävää harrastaa seksiä useamman henkilön kanssa ja olla kumppaneiden kanssa myös ystävä, mutta jokaisen osapuolen tulee olla tietoinen asiasta ja hyväksyä pelisäännöt. Itse en kykenisi jakamaan kumppaniani, enkä myöskään kykenisi olemaan jaettavana, mutta se on henkilökohtainen tuntemukseni. Jos joku pystyy ja haluaa, se hänelle sallittakoon. Ystäviä voi rakastaa omalla tavallaan, mutta en osaa yhdistää kahden ihmisen välistä rakkautta useampaan henkilöön. Ehkä en vain ymmärrä, mutta ajoittain vaikuttaisi siltä, että polyamoria on lähinnä kaunis ja trendikäs nimi henkilölle, joka ei jaksa olla saman ihmisen kanssa, vaan tarvitsee säännöllisesti "vierasta pesää". Vertauksesta huolimatta viittaan sekä miehiin että naisiin. Jotenkin vaikuttaisi myös siltä, että nk. polyamoristi hyväksyy vain omat pelisääntönsä, joihin muiden tulee automaattisesti mukautua. Onko tällöin kysee rakkaudesta, vai enemmänkin polygamiasta? Ainakin fiktiivisessä elämässä yksi ihminen voi olla rakastunut kahteen, mikä johtaa kolmiodraamaan. Sen sijaan kolmen tai useamman ihmisen tasapuolinen rakkaus toisiaan kohtaan vain tuntuu mahdottomalta. Jos jotkut niin kokevat, se heille sallittakoon. Valitettavasti näen kuitenkin suuren riskin tulla hyväksikäytetyksi. Mikäli nk. polyamoria tuntuu omalta ratkaisulta, se olkoon henkilön oma valinta. Jos taas polyamoristin kanssa suhteeseen alkava tuntee pientäkin epävarmuutta, näkisin enemmän itseään kunnioittavaksi vaihtoehdoksi jättää henkilö haalimaan uusia rakkauden kohteita. Kenenkään ei pitäisi jäädä ensisijaista kumppania alemmaksi, ellei hän itse ole asiasta varma.

Tekemistä riittää!

Viime viikko menisi jälleen vauhdilla, eikä tekemistä puuttunut. Onneksi sain opiskelujuttuja hieman eteenpäin, mikä käytännössä tarkoittaa oppimispäiväkirjan/portfolofion saamista valmiiksi ja parin kirjan saamista uutta esseetä varten. Jos kaikki menee käsikirjoituksen mukaan, saan esseen alkuun tänä viikonloppuna. Torstaina onnistuin jopa poikkeamaan sen verran Helsingissä, että tutkailin pappeinkokouksen pöytäkirjoja kandiesseen korjaamista varten. Hieman huolestuttaa se, että suuri osa työstä on tehtävä uudestaan. Onneksi aivan alusta ei tarvitse aloittaa, lähinnä poistaa jotain ja laajentaa jo valmiiksi olevaa. Ehkä se siitä vielä.. ainakin toivon niin. 

Ensi viikko tulee olemaan varsin mielenkiintoinen, tai ainakin kiireinen. Luistelun joulunäytöksen harjoituksia riittää useammalle päivälle, ja parempi niin. Pientä jännitystä alkaa kieltämättä olla ilmassa, sillä maanantaina aikuisryhmä esiintyy ensimmäisen kerran paikallisen muodostelmaluistijoiden seuran joulunäytöksessä. Viikon päästä lauantai on taas yksinluistelijoiden seuran joulunäytös, jossa esityksiä on kaksi. Toinen aikuisryhmän ja toinen "teiniryhmän" kanssa. Jälkimmäisessä huolestuttaa hieman lyhyt, mutta minulle nopeassa vauhdissa tehtävä askelsarja. Onneksi varmuutta on tullut lisää ja kompastumisen todennäköisyys kenties vähentynyt. Näin näytösten aikaan tekniikkaa ei ehdi harjoitella paljoa, mutta yleisövuoroilla on ainakin aiemmin opitun ylläpito onnistunut. En voi kehua onnistumisilla, mutta axelissa alkaa olla varmuutta ja korkeutta, vain se mokoma alastulo on ongelma, tai rotaatioasento ylipäänsä. Nyt olen jostain syystä innostunut kaksoisritin harjoittelemisesta, mutta jalat tahtovat ilmassa aina karata väärään asentoon. Myönnetäköön että kierrokset jäävät vielä vajaiksi, mutta katsotaa mikä tilanne on.. 573:n yrityksen jälkeen. Tosin en pysy laskuissa mukana, joten tyydyn vain yrittämään uudestaan. Askelissa harjoittelun alla on käännös-kantakäännös, mikä toisin perin onnistuu kömpelösti. Jostain syystä kroppani ei käännyt kunnolla sivulta toiselle, mikä vuoksi jo kantakäännökset näyttävät "ankkakävelyltä". Kyllä, elementeistä olen aina hallinnut askeleet huonoimmin. 

Vaikka sään suhteen ei erityisen jouluista ole, yritän pikku hiljaa saada aikaan jouluvalmisteluita. Aaton ruokia on ostettu vähän kerrallaan ja lahjaostokset alkavat olla hoidettu. Olen laiska koristelemaan, mutta keittiön ikkunalle olen laittanut pari tekemään lumihiutaletta ja olohuoneen ikkuna olisi seuraava kohde. Jotenkin vime viikot ovat olleet siinä määrin kiireisiä, että koristelu yms. sellainen on vain unohtunut. Kieltämättä hieman harmittaa se, että askarteluun ei enää tahdo aika ja jaksaminen riittää millään. Olen lapsesta asti pitänyt jouluaskartelusta, mutta sekin olisi mukava tehdä ajan kanssa, ei aina jossain välissä kun hieman ehtii. Toisaalta ehkä joku vuosi aikaa on enemmän ja opin hoitamaan asiat hyvissä ajoin. Ihmeitä voi tapahtua? 

Seuraavaksi edessä on yllättäen siirtyminen jäähallille. Hyödynnän hetken aikaa yleisövuoroa ja siirryn sitten poikkeuksellisesti tänään järjestettäviin harjoituksiin aikuisryhmän kanssa. Varsin reipas aloitus päivälle siis! Kotona olen "onneksi" sen verran väsähtänyt, että maltan perehtyä soittamiseen. Löysin eilen kirjastosta pianosovitukset Pähkinänsärkijä -baletin musiikeista. Nyt siis Venäläinen tanssi soi entistä enemmän päässäni.. 

lauantai 5. joulukuuta 2015

Lauantai alkaa luistellen

Hard days night.. kyseinen kappale ei tosin soi taustalla, ja käsitteellä hard viittaisin enemmänkin päivään, mikä oli täynnä tekemistä. Kenties ahkera olisi lähimmäksi osunut ilmaisu. Päivä alkoi tosiaan hyvissä ajoin. Jäällä oli aika tavalla porukkaa, mutta kyllä siellä jossain määrin pystyi harjoittelemaan. Jotenkin aika kuluu niin oudosti. Kun palaa jäältä kotiin, tuntuu kuin olisi jo iltapäivä, vaikka todellisuudessa kello ei edes yhtätoista. Muiden päivien järjestyksestä tämää eroaa paljon, mutta nykyään pidän siitä, että päivä alkaa hyvissä ajoin.

Puolison tytär oli tänä viikonloppuna visiitillä ja onnistuin (kyllä, nyt kehun itseäni) järjestämään hänet mukaan taitoluistelukouluun. Valitettavasti säännöllinen käynti ei välimatkan vuoksi onnistu, mutta onneksi tämäkin onnistuu. Kiireellä lähdin yleisövuorosta, jotta ehtisin nähdä loppuosan harjoituksista. Luistimet kiireellä jalasta pois ja juoksujalkaa toiseen jäähalliin. Minun ei tosin olisi tarvinnut juosta, jos viimeinkin olisin oppinut uuden hallin uloskäynnit. Nyt sain kunnian kiertää rakennuksen päästäkseni vanhan hallin sisäänkäynnille. Niin, ehkä tämän seikan olisi voinut jättää kirjoittamatta? Vaikka en ole mikään lapsi-ihminen (en myöskään vihaaja), oli hauska katsoa menoa. Nuorin oli arvioilta 3-vuotias mutta meni oikein reippaasti. Oli vaikea olla hymyilemättä kun pikkuinen innostui luistelemaan ympäri hallia. Muutenkin oli todella mukavaa keksiä tytölle jotain, missä saisi myös olla paikkakunnan lasten kanssa. Samalla sain itsekn hyviä ideoita niille kerroille, kun pääsemme tytön kanssa taas harjoittelemaan. Tavallaan olen "opettajana" kohtuullisen hyvä, mutta luistelun alkeistaso on minulle niin vieras alue, etten oikein tiedä kuinka opettaa, ja mitä opettaa. Muistikuvani luistelun aloittamisesta ovat aika hajanaiset. Ymmärtääkseni osasin luistella, mutta potkin piikeillä ja luistelu takaperin oli aika takkuista. Kuljimme lapsuudenkotini paikkakunnalta jäähallille siten, että meidän kolmen tytön vanhemmat kuljettivat meitä vuorotellen. Kaksi muuta tyttöä oli luistellut ennen minua vuoden verran. Käytännön syistä menimme samaan ryhmään, mikä minulle oli pienoinen haaste, sillä en ollut harrastanut luistelua aiemmin. Olin huono kuunteleman ohjeita ja otin mallia luistelijoista, jotka tekivät liikkeen väärin. Ohjaajaahan ei tullut kuunnella? Alku oli sellaista räveltämistä, mutta valssihypyn jälkeen muutkin hypyt alkoivat sujua. Muistan että yhden jalan piruetti tuotti ongelmia ja opin sen vasta muutaman vuoden kuluttua. Myös sirklaus oli vaikeaa, en vain tajunnut hahmottanut tekniikkaa! Vieläkin on mysteeri missä ennen taitoluistelua saatu luistlutaito tuli. Muistan harjoitelleeni kukkoliukua ja ihailin liikunnanopettajaani, joka osasi tehdä varsahypyn (olin tuolloin toisella luokalla). Muistan käyneeni luistelemassa, mutta oliko se vain liikuntatunneilla, kavereiden, sisareni vai vanhempieni kanssa, ei tietoa. Olen kyllä äärimmäisen kiitollinen "kotipuolelle", sillä pääsimme säännöllisesti mm. uimaan ja hiihtämään. Voisi siis todeta, että kotoa käsin sain myös hyvän liikuntakasvatuksen!

Tulipas taas muisteltua! Huomenna olisi sitten itsenäisyyspäivän vuoro. Päivän saapuminen näin pian tuli pienoisena yllätyksenä. Ajatuksia itsenäisyydesta on runsaasti, ja kiitos Enni Mustosen tarinoiden, lisäperspektiiviä tahtoo tulla jatkuvasti. Kun ajattelen itsenäisyyspäivää ja isänmaata, kallistun edelleenkin kansallisromantiikan tuotosten kaltaisiin mielikuviin. En osaa ajatella maahanmuuttoa (työperäistä) uhkana itsenäisyydelle. Mielestäni maahanmuuttajalla on oikeus olla suomalainen, jos hän itse kokee itsensä suomalaiseksi. Sen verran olen tylsä ja ilkeä konservatiivi, että en osaa katsoa hyvällä elämäntapatyöttömyyttä, sosiaalituen hyväksikäyttöä tai välinpitämättömyyttä ylipäänsä. Toki ymmärrän, että työn saaminen ei ole itsestäänselvyys, mutta kenties lukija ymmärtää, millaista väestöä (ihonväriin katsomatta) kritisoin. Ajoittain poden huonoa omaatuntoa, sillä tunnen itseni laiskaksi, mutta yritän deletoida ne ajatukset. Minun on vaikea ymmärtää ihmisiä, jotka vapaaehtoisesti ilman esteitä kieltäytyvät työnteosta, sillä itse jännitän ja pelkään mm. kesätöiden puolesta. Ei siis liene yllätys, että näiden nykypäivän anarkistien toiminta saa minut näkemään punaista. Rehellisyyden nimissä en tunne minkäänlaista myötätuntoa heitä kohtaan, jotka tulevat häiriköimään ja sabotoimaan itsenäisyyspäivän soihtukulkuetta sen perusteella, että kyseessä olisi fasistinen liike. En tunne itseäni "über -isänmaalliseksi", mutta siinä vaiheessa kun kulkueeseen osallistuu myös lapsia ja vanhuksiä, on äärimmäisen häpeällinen teko saapua paikalla riehumaan ja rähisemään. Kun joku osoittaa näille anarkisteiksi itseään kutsuville ressukoille vastarintaa, poliiseja itketään auttamaan, vaikka juuri tuli haukuttua Suomea poliisivaltioksi. Pahoittelen, myötätuntoa ei heru. Ilmaston lämpenemisestä huolimatta keskityn sen sijaan visualisoimaan niitä maisemia ja kuuntelemaan Sibeliusta. Pidemmän päälle taidan olla pelkuri. Mikäs minun tässä ollessa ja arvostellessa, kun asun leppoisalla paikkakunnalla ja voin seurata mellakoita sosiaalisen median kautta..

Miten minä sitten juhlin itsenäisyyspäivää? Isänmaallisuus on ehkä löydettävissä, ainakin taitavan runontulkinnan kautta. Linnanjuhlia en varmaankaan jaksa seurata, mutta kenties kurkistan välillä jos muistan avata television. Päivällä käyn yllättäen jäällä, nyt vain toivon että vuoroa ei ole peruttu. Kotona yritän hieman lukea. Onneksi oppimispäiväkirjan tekeminen on edennyt hieman, eikä valmiiksi saamisen kanssa tule ongelmia. Ensi viikolla yritän poiketa yliopiston kirjastossa, jos vaikka pieni työskentely onnistuisi ja saisin toisen tarvittavan kirjan. Vaikka arvostan ahkeraa ja intensiivistä työntekoa, ajattelin loppuvuoden jatkaa hieman rennommin ja vaihtaa ahkeruusvaihteen päälle kolmannessa periodissa.

Oikein leppoisaa viikonloppua kaikille!




Aamuisia pohdinta ja hurskaita tonttuja

Se olisi jälleen aikainen lauantainen aamu. Kenties osalle herääminen ennen seitsemää on osa luonnollista päivärytmiä, mutta itse en kuulu heihin. Toisaalta viime päivinä on tullut noustua siinä määrin hyvissä ajoin, että luonnollisuus ei ole aivan kaukanakaan. Opiskelun suhteen on paljon epävarmuutta, mutta yritän edetä varovasti, mutta pysähtymättä. Jotenkin hävettää, kun viime viikkoina jokainen aikaansaannos tuntui koko ajan vaikeammalta saavuttaa, saati sitten aloittaa. Ehkä väsymys ei ole poistunut täysin, tai sitten tilalle on tullut kyllästyminen. En tarkalleen osaa sanoa mistä on kyse, mutta viime aikoina on tuntunut siltä, että mikään ei tahdo onnistua. Lisäksi olen tehnyt naurettavia virheitä liittyen huolellisuuteen. Ehkä tämä olisi järkevää jättää julkaisematta, mutta olin katsonut tenttikirjat väärin, minkä vuoksi luku-urakka meni hukkaan. Onneksi lukemistossa oli myös mielenkiintoisia osioita ja oikeastaan hyvääkin informaatiota. Erityisesti toista teosta oli mielenkiintoista lukea, sillä se kertoi miespuolisesta opettajasta, joka uskaltautui kritisoida ns. perineisiä ja "soveliaita" kristillisiä arvoja sekä ajatusmaailmaa. Torstaina sain käsiini toisen varsinaisista kirjoista ja toisen yritän napata ensi viikolla. Onneksi olen lukenut nuo kirjat kesällä, täytyy vain taas ahkeroida englanninkielisen tekstin parissa. Toisaalta tässäkin virheliikkeessä on puolensa. Toisella lukemisella teksti voi avautua hieman paremmin. Kandityön eteneminen nyt vain huolestuttaa. Ehkä etäisyys kirjastosta ja yliopistossa on vain tekosyy, mutta näinä hetkinä harmittelen asuinpaikkani sijaintia, vaikka muuten olen siihen tyytyväinen monella tapaa.

Luistelussa joulutunnelma tiivistyy, sillä esityksiä harjoitellaan oikein olan takaa. Hyvä näin,sillä ensimmäiseen esitykseen on enää reilu viikko. Kieltämättä hieman hirvittää, että miten tulee käymään. Erityisesti tuon "teiniryhmän" esityksen askelsarja tehdään kovasta vauhdista, eivätkä piikkiaskeleet kuulu bravuureihini. Yritän parhaani mukaan harjoitella, jotta varmuus hieman lisääntyisi. Liian vakavasti en toki aio suhtautua, mutta parempi ainakin yrittää, sillä samalla siinä itsekin saa mahdollisuuden kehittyä. On kyllä ollut niin mukavaa harjoitella, kun kipua ei enää tarvitse pelätä! Tosin varovaisuutta on oltava, sillä pari kertaa olen ikäväkseni huomannut, että liika innostuminen kyllä saa lihaksen kipetymään, "Kuntoutussuunnitelmani" on pitänyt melko hyvin ja osoittautunut toimivaksi. Hyppiminen sukkasilteen jostain syystä tekee hieman kipeää, samoin myös sellaisten hyppyjen alastulot, joissa nilkka kääntyy sisäänpäin. Ojennuksen aikana kuuluva rutina ja napina hieman huolestuttaa, mutta minulla on heikot nilkat omasta takaa. Ajan ja parantumisen kanssa yritän tehdä vahvistavia liikkeitä.

Pienimuotoisesti olen jotain jouluvalmisteluita alkanut tehdä. Eilen puolison tytärtäkin hymyilytti laittaessani pari tonttua ikkunalaudalle. Siinä laittaessani niitä julistin: "Kun nämä ovat ikkunalaudalla, joudumme kaikki olemaan kiltisti." Välillä tosin mietin, että eikö tontuilla ja joulupukilla ole lainkaan paheita? Käyttäytyvätkö he todella aina kiltisti? Toisaalta kysymys on varsin laaja, sillä aluksi tulisi määritellä "kilttinä oleminen". Olin jo toteamassa, että ihmisiähän tässä kaikki olemme, mutta kyseessähän ovat tontut ja joulupukki. Mokomat..ilmeisesti he tosiaan käyttäytyvät meihin ihmisiin nähden niin hyvin, että heillä tosiaan on varaa kasvattaa meitä erehtyväisiä ja temperamenttisiä ihmisiä aasi-porkkana -metodilla.

Kuten pohdinnoista on pääteltävissä, päivä on vasta alussa. Nyt jäälle heräämään!

sunnuntai 29. marraskuuta 2015

Polemiikkia luennolla ja varmuuden lisääntymistä

Toistoa tai ei, viikko meni todella nopeasti! Toisaalta hyvä niin, ainakaan en ehtinyt tylsistyä. Kandiesitelmästä tulleen palautteen aiheuttama harmistus meni onneksi nopeasti ohi. Tosin priorisoin ensi perjantaina olevan tentin sekä Uskonto ja kansalaistoiminta -kurssin tehtävät ensisijaiseksi projektiksi. Kun tentti on ohi, saa kandiessee palata työn alle. Valitettavasti joudun siinä määrin mukavuusalueeni ulkopuolelle, että en voi työskennellä ainoastaan etänä. Voi miksi, voi miksi pappein -ja piispainkokousten pöytäkirjoja ei voi saada paikallisesta kirjastosta?! Todellisuudessa junareissu Helsinkiin ja yliopiston kirjastoon ei ole niin dramaattinen koettelemus. Olen vain lapsesta asti ollut huono lähtemään paikasta A paikkaan B, tai ylipäänsä aloittamaan asioita. Kun aloittamisen epämukavuudesta on päästy yli, saatan usein uppoutua täysin tekeillä olevaan projektiin. Vaikka en ole kissaihmisiä, ilmeisesti muistutan kissaa yhdessä asiassa (sen ohella että hiuksiani saa siivota jatkuvasti milloin mistäkin): uiminen ei ole ongelma, en vain pidä kastumisesta. Viime torstaina minuun iski ahkeruuskohtaus. Nousin ennen kellonsoittoa sen verran ajoissa, että ehdin 7:14 lähtevään junaan. Miten loistavasti olikaan käynyt! Minullahan oli mahdollisuus mennä kirjastoon työskentelmään ennen luennon alkamista, sillä juna oli perillä n. 8:15. Päästyäni yliopiston kirjaston ovelle suunnille klo: 8:18 huomasin jotain vieläkin riemastuttavampaa: kirjasto aukeaa vasta yhdeksältä. Siispä kohti Porthaniaa vähemmän mukaville penkeille. Onneksi aivoni väliaikaisesti toimivat aikaisesta herätyksestä huolimatta. Muistin viedä kielikeskuksen postilaatikkoon hakemuksen opintojen hyväksilukemisesta. Jos hyvin käy, minun ei tarvitse käydä ruotsin kurssia, sillä amk:ssa suoritettu kurssi saattaa kelvata korvaavaksi. Toisaalta ruotsi ei ole ollut samanlainen ongelma kuin englanti. Ilmeisesti kuulun vähemmistöön? Jostain syystä ruotsi vain luonnistui paremmin, ehkä kieliopin "jämptiyden" vuoksi.

Torstain luento/seminaari oli antoisa, mutta hämmentävä. Välillä tunnen oloni turhautuneeksi optimismia ja toivoa tankattujen opiskelijoiden keskellä. Minä, kyynistynyt kolmekymppinen kun en aina jaksa uskoa siihen, että jokainen ihminen on viime kädessä hyvä. Ehkä ole hieman kateellinen opiskelujakollegoilleni, sillä he jaksavat nähdä asiat parhain päin. Minä taas.. mielestäni avun tarpeessa olevia ihmisiä tulee auttaa, mutta ennemmin tai myöhemmin heidän tulee kyetä seisomaan omilla jaloillaan, sillä muuten jatkuva auttaminen ja puolesta tekeminen kääntyy kaikkea muuta kuin auttamiseksi. Syrjäytynyt pysyy syrjäytyneenä ja rikollinen rikollisena, sillä itsenäisyys sekä oma-aloitteinen sopeutuminen yhteiskuntaan tahtovat jäädä väliin. Kun otin tämän puolen hyväntekeväisyydestä esille, syntyi hiljaisuus, mutta kurssilaiset nyökyttelivät. Pari juuri näitä negatiivisia puolia nähnyt vahvisti teorian omien, tai tuttavien kokemusten perusteella. Mitä minä opin? Ongelmia ei sovi sanoa ääneen, sillä se aiheuttaa epämukavuuden tunnetta kuulijoissa. Kun aiheeksi nousi ihmisarvo, uskaltauduin nostamaan esille minua mietityttäneen kysymyksen: onko ihmisarvo itsestään selvä asia, vai tuleeko se ansaita? Itse kallistuisin jälkimmäiseen. Jos henkilö X sopivan uhrin nähtyään raiskaa, kiduttaa ja lopuksi tappaa uhrin, mielestäni hän on riistänyt uhrilta ihmisarvon brutaalilla tavalla henkeä myöten. En keksi yhtäkään selitystä, mitä tällaisen rikoksen tehnyt henkilö ihmisarvolla tekee. Suunnilleen 15-vuotiaana mietin, että tällaiset ihmiset tulisi siirtää koe-eläinten paikalle. Uutisia lukiessani samainen ajatus tulee usein mieleen. Kerrottuani tämän ajatuksen julki, yksi opiskelija miltei ponnahti seisomaan todeten, että ajatuksen on ihmisarvoa alentava, brutaali, järkyttävä ja naurettava. Jokaisella ihmisellä tulee olla mahdollisuus olla taas hyvä ihminen ja näin ollen myös jokaista on autettava, myös mainitsemiani esimerkkihenkilöitä. En pahastunut tästä reaktiosta, kenties nolostuin lähinnä kun en huomannut kääntää verbaalista suodatintani pienemmälle teholle. Kokoontumisen jälkeen tuo opiskelija juoksi minut kiinni ja pyysi anteeksi kommenttiaan. Ilmeisesti hän pelkäsi minun pahoittaneen mieleni. Vastasin kohteliaasti että selviydyin kyllä, ja että ihmisillä tulee olla erilaisia mielipiteitä. Vaikka en osaakaan nähdä maailmaa ja ihmisiä noin positiivisen asenteen valaisemina, on toisaalta hienoa, että jotkut jaksavat uskoa. Kyllä minäkin jaksan, olen vain vuosien mittaan ymmärtänyt, että asioiden muuttuminen vaatii paljon työtä ja välillä irtautumista kiltteydestä ja myötätunnosta. Olen itse kokenut saman. Jos minua ei aikoinaan olisi potkittu peffalle ja vain peitelty brutaalia realismia, aiheuttaisin vieläkin vahinkoa mielelleni, ruumiilleni ja läheisilleni.

Ilmeisesti tuo muutaman tunnin seminaari herätti valtavasti ajatuksia, ainakin kappaleen pituuden perusteella. Satunnaisesti olen saanut itseni pianon ääreen harjoittelemaan, mutta olen ensisijaisesti yrittänyt saada itseni tenttikirjan ääreen. Maple Leaf Rag saa pian jäädä taakse, mutta toinen kappale, Presto (en taaskaan muista tekijää) kaipaa työstämistä. Uutena kappaleena työn alle otin Mozartin sonaatin D-duurissa. Näin alkuun opettelen kappeletta muutama rivi kerrallaan ja mahdollisesti jään ensimmäiseen osaan, missä toisaalta on tekemistä riittävästi. Viulun kanssa olen jälleen laiskistunut, mutta ehkä joululomalla harjoittelu taas lisääntyy. Koomista kyllä, Weberin Country Dance tuntuu vieläkin vaikeammalta kuin kuudennen kirjan pari kappaletta. Se mokoma jousitus.. Spiccatoa kokeilen välillä myös, mutta jousi hypähtelee vailla kontrollia. Vikahan on jousessa eikä minussa?

Jäällä on mennyt kohtuullisesti ja varmuus lisääntyy vähitellen. Ongelmia askeleissa aiheuttaa käännös-kantakäännös -yhdistelmä kroppani toispuoleisuuden vuoksi. Toisinpäin liike onnistuu jähmeästi, mutta toisinpäin ei lainkaan. Twizzle saisi onnistua kovemmasta vauhdista, mutta pikku hiljaa. Rotaatioaskeleessa koin koomisen ilmiön. Pyörivä liike onnistuu, mutta sulava pysähtyminen ei. Vaakapiruetti onnistuu hieman useammin, mutta en ole asentoon tyytyväinen. Se iänikuinen koukkupolvi! Vaikka vaakapiruetti sisäänpäin saattaa olla epärealistinen tavoite, yritän harjoitella sitä aina kun voin. Hypyissä hidas edistyminen jatkuu, mutta varsinainen onnistuminen on vieläkin saavuttamatta. Pitäisi kai olla ajattelematta "maalia" ja näin ollen keskittyä vain edistymiseen. Axelissa jalkojen asento parani tänään selkeästi, mutta alastulo ei onnistunut. Huomenna siis taas hieman paremmin! Rittiä hyppään vielä maltillisesti, jotta jalan kanssa ei tulisi takapakkia. Jalka on kestänyt hyppimistä selkeästi paremmin geelisuojan kanssa. Toki se kipeytyy harjoitellessa, mutta kipu lakkaa nopeasti ja jatkuu harvoin seuraavaan päivää. Olen uskaltautunut tekemään fysioterapeutin neuvomia liikkeitä, mutta hyppelyä varon vielä parin päivän ajan, jotta lihakset ehtisivät vahvistua. Tällä hetkellä jalkatreeni on varovaista, mutta esimerkiksi yhden jalan kyykkyjä olen uskaltautunut tekemään. Lisäksi teen kyykkyjä 12 kg:n kahvakuulan kanssa ensin 30 kappaletta, sitten keskivartaloa ja selkää vahvistavia liikkeitä ja lopuksi 15-20 kyykkyä. Kyllä tämä tästä.. Voima -ja notkeusharjoittelun ohelle suostuin ottamaan mukaan yhden pirulaisen: tasapainon harjoittamisen. Toisaalta tasapainoharjoitukset taitavat olla siinäkin mielessä hyvä lisä, koska niiden kautta myös keskittymiskykyä pääsee harjoittelemaan.

Ensi viikolla yritän parhaani mukaan lukea tenttikirjoja, minkä jälkeen lienee aika miettiä jouluvalmisteluja. Joka vuosi päätän hoitaa jouluostokset ajoissa, mutta käytännössä tämä on onnistunut harvoin. Tilastollisen todennäköisyyden lukemista huolimatta jatkan yrittämistä. Oikein mukavaa pian päättyvää marraskuuta kaikille!






keskiviikko 25. marraskuuta 2015

Pientä ahkeruuden lisääntymistä havaittavissa

Taas alkoi marraskuinen arki, mikä tosin pian vaihtuu joulukuiseksi arjeksi. Maanantaina oli pelätty kandiesitelmän käsittely ja saatu palaute tuntui musertavalta. Onneksi olin varautunut negatiiviseen palautteeseen, ja oikeastaan olin tietoinen niistä asioista, joita työstä pitäisi korjailla. Näin jälkeenpäin luulen, että suurin kolaus oli sen työmäärän muistaminen sekä ajatus sen toistumisesta. Olin tapani mukaan haukannut liian suuren palan. Koska ensimmäinen palautuspäivä on vasta helmikuussa, etenen rauhallisesti, mutta pidän työskentelyä yllä. Jos totta puhutaan, taisin väsähtää kandiesitelmän tekemisestä enemmän kuin oletin. Viimeisen parin viikon aikana opiskelumotivaatio on ollut jossain kaukana ja se pieni opiskelumääräkin mitä nyt yritän saada aikaiseksi, on tuntunut ylitsepääsemättömän raskaalta. Onneksi olen saanut potkittua itseäni takamukselle (tosin en kirjaimellisesti). Muutaman kuluneen päivän aikana olen kirjoittanut oppimispäiväkirjaa torstain luentokurssista sekä lukenut ensi viikon tenttiin. Tämän päivän luku-urakasta olen todella ylpeä! Lukivaikeuksien ilmeneminen ei ole ollut kaikkein motivoivin vieras, mutta vähitellen ymmärtäminen on parantunut. Vaikka alun perin olikin tarkoitus ottaa tämä toinen periodi hieman rennommin, tunnen itseni hävettävän laiskaksi etenkin siksi, koska lähiopetusta on ollut vain parina päivänä viikossa. Viime viikolla tein suunnitelmia tammikuussa alkavan kolmannen periodin kursseista. Toistaiseksi pitäydyn kandityön korjaamisen ohella kolmessa 5 op:n kurssissa. Siinä suorituksia etsiessäni kirosin myös sitä, miten vähän on mahdollista suorittaa kursseja tenttimällä tai kirjoittamalla.

Viikonloppu meni oikein mukavasti, mutta erityisesti lauantaista jäi viimeisen päälle hyvä mieli. Oli kyllä vapauttavaa poiketa kunnolla rutiineista! Muutenkin sosiaalinen elämäni on jäänyt siinä määrin vähälle, että ihmisten tapaaminen (tai saaminen vieraiksi) on mitä mukavinta vaihtelua. Laittelimme puolison kanssa myös ruokaa, mikä onnistui oikein mainiosti! Tai oikeastaan tarjottavat koostuivat salaatista ja patongista. Lisäksi pöydässä oli juustoa, levitteitä, paistettua vaaleaa soijarouhetta ja suolapähkinöitä. Jälkimmäisestä on muuten tullut melkein vakituinen lisä aamupalajogurttiin. Jälkiruuaksi tehty suklaakakku kelpasi myös, tosin se oli siinä määrin tuhtia, että kukaan ei ruuan päälle jaksanut yhtä palaa enempää. Hieman harmitti kun rakenne ei ollut aivan toivomani. Olin nimittäin leiponut kakun jo keskiviikkona, jotta tekemistä olisi loppuviikolla vähemmän. Valitettavasti pakastaminen "konsentroi" taikinaa, jolloin siitä tuli kiinteämpi. Ehkä ensi kerralla maltan jättää leipomisen saman päivän aamulle. Mutta viis kakusta, kiitos vieraille ja onnittelijoille muistamisesta! Ja vielä erityiskiitos puolisolle suuresta avusta <3

Ei se juhliminen kuitenkaan niin rajua ollut, että olisin jättänyt sunnuntain jäävuoron väliin. Myönnettäköön että pientä väsymystä ja tutinaa oli ilmassa, mutta kummasti ne jäivät jään ulkopuolelle. Kehittyminen on todella hidasta, mutta jokaisen viikon jälkeen varmuus lisääntyy aina pikkuisen. Nuo työn alla olevat hypyt ovat aina vähän lähempänä, joten nyt on vain yritettävä niin monta kertaa, että onnistuminen tulee viimeinkin vastaan. Jalkakin kestää kohtuullisesti, mutta kärkiaskeleet ovat oikotie kipuun. Nyt on vain hieman hankala vaihe harjoituksissa. Ohjatuissa harjoituksissa erityisesti hyppyjen kanssa on pientä "ristiin menemistä". Toki erilaisten yksöishyppyjen variaatioiden harjoitteleminen on tehokasta tekniikan kehittämistä, mutta kaksoishypyt jäävät aina väliin. Toki ymmärrän sen, että molemmissa ryhmissä luistelijoiden taidot vaihtelevat, mutta usein harmittaa se, että kaksoishyppyjen harjoittelu on mahdollista vain itsenäisesti. Sen sijaan askeleissa on paljon tekemistä. Kun koin tämän pienoisen dejá vu -ilmiön (miten kirjoitusasu menikään?), mietin todella että olenko keskimääräistä lapsellisempi. Haluaisin päästä lähemmäksi tavoitteitani, mutta en haluaisi saada valittajan leimaa etenkään tässä iässä. Harrastuksena tämä ei kuitenkaan ole edullisin mahdollinen. Ehkä voisin uskaltautua keskustelemaan asiasta niin kohteliaasti kuin mahdollista. Tai ehkä joudun taas kerran hyväksymään sen, että ihanneversiota harrastuspaikasta ei ole. Mutta uskaltaudun vielä toivomaan, että tulisi vielä mahdollisuus harjoitella.

Huomenna olisi aamupäivän verran lähiopetusta. Loppuviikolle ei ole mitään erityisiä suunnitelmia. Yritän lähinnä lukea, jotta löytynyt rutiini pysyisi yllä. Jotenkin luulen, että motivaation laskeminen liittyy myös itsetunnon laskemiseen. Muistan usein "väsyväni" työskentelyyn ilman onnistumisia. Sama pätee lähes kaikkeen aina opiskelusta harrastuksiin. Ehkä muutama onnistunut lukemispäivä tuo myös lisää voimia mukanaan. Välillä kummastelen riippuvuuttani onnistumisen tunteesta, mutta ominaisuutensa kullakin. Minusta ei tarvitse tulla minkään alan huippuosaajaa, mutta jatkuva pysyminen paikoillaan ilman minkäänlaista siirtymää tekee kaiken värittömäksi, suoraan sanottuna tylsäksi ja turhaksi. Väärinkäsityksiä välttääkseni mainitsen vielä, että en pidä huonompana ihmisiä, jotka viihtyvät juuri saman asian parissa. Oikeastaan kadehdin heitä. Toki tietyt asiat haluan myös pitää stabiileina, mutta myös oppia uutta.

Näiden pohdintojen myötä lienee aika siirtyä tenttikirjan ääreen, sillä muuten pysyvyyteni yliopistolla voi muuttua vähän turhankin stabiiliksi.




sunnuntai 22. marraskuuta 2015

30 ja risat

Miltä mahtaisi näyttää juuri 30-vuotispäiviään juhlineen henkilön blogikirjoitus? Esimerkiksi seuraavanlaiselta: täytin tänään pyöreitä vuosia, mutta jollain ihmeen keinolla vältin dramaattisemmat ikäkriisit ainakin tämän vuorokauden osalta. Vastoin "normaaleja" käytäntöjä, halusin juhlia syntymäpäiviäni sulhaseni sekä vanhempieni seurassa. Ilta meni oikein mukavasti ja rennosti, aivan kuten olin olettanutkin. Olen äärimmäisen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat minulle vanhempien ohella hyviä ystäviä. Voin vapaasti heittää härskiä huumoriani, eikä minun tarvitse varoa sanojani. Toisin sanoen: saan olla oma itseni. En toki tunne tarvetta provosoida liikoja, puheeni ulottuvat vai niille rajoille, jotka ovat osa minua. Tuntuu hienolta, että minut hyväksytään juuri sellaisena kuin olen.

Kuten aiemmin kirjoitin, "ennustukseni" 10 vuotta sitten verrattuna tähän aikaan, eivät aivat täsmää. Aluksi tunsin pettymystä itseäni kohtaan, mutta sitten mietin muita asioita, joita olen ehtinyt tehdä ja kokea. Elämä itsessään on kouluttanut minua, mutta ei tämän päivän versioksi elämänkoululaisesta. Saatan olla iästäni huolimatta vielä opiskelija, enkä edes valmistumassa. Minulla ei ole lapsia ja olen hurahtanut opintojeni ohella lajiin, joka vangitsi minut lapsena ja teininä. Vaihtoehtoisesti olisin voinut pakottaa itseni perustamaan perheen. Nyt voisin olla elämääni tyytymätön 2-3 lapsen äiti ja tehdä työtä, mistä en pidä. Voisin olla katkeroitunut elämääni ja purkaa katkeruuttani muihin ihmisiin äärettömän kateuden muodossa. Toisena vaihtoehtona olisin voinut jäädä baariseikkailijan rooliin ja olla nyt alkoholosoitunut elämäntapatyötön seuranani muutama pysyvä sukupuolitauti sekä kokemus epäonnistuneista suhteista. Onko taitoluisteluun hurahtanut 30-vuotias teologiksi tähtäävä opiskelija huono vaihtoehto?

Vertasin itseäni usein muihin ja itseäni nuorempiin vielä jonkin aikaa sitten. Erityistä huonommuuden tunnetta herättivät he, joilla on parisuhteen ohella lapsia sekä vakituinen työpaikka. Sitten muistin menneisyyteni. Vaikka haluaisin jättää mielenterveysongelmat ja syömishäiriön täysin taakse, ne ovat omalla tavallaan osa minua. En osaa edes arvioida tarkkaa lukua, mutta veikkaisin sairastamisen vieneen 4-5 vuotta elämästäni. Aluksi opiskelu sujui, mutta asteittain se vaikeutui ja lopulta se ei onnistunut. En halua pitää syömishäiriötä selityksenä, mutta minun on hyväksyttävä sen vaikutukset. Jos voisin poistaa maailmasta tuon mokoman, tekisin sen. Moni muukin saman ja enemmän kokenut olisi tehnyt saman jo kauan sitten. En kykene muodostamaan niistä vuosista mitään kunnollista muistikuvaa, lähinnä yksittäisiä muistoja, joiden ajankohtaa en osaa asettaa kronologisesti oikeaan järjestykseen. Muistan lähinnä sen, että epilepsia puhkesi vuonna 2010 ja oireili vuoteen 2013 asti. Varsinainen syy ei koskaan selvinnyt. Todettiin vain, että herkkyys on kohdallani suurempi. Vaikka kohtausriski on laskenut minimiin ja parin vuoden kuluttua lääkitys voidaan lopettaa, pyrin silti viimeiseen asti pitämään kiinni terveellisistä elämäntavoista. Syömishäiriön suhteen olen varautunut sen olevan osa elämääni jatkossakin sekä "kummittelevan" heikkoina hetkinä. Sillä ei kuitenkaan ole väliä, sillä vuosien mittaan olen oppinut tunnistamaan oireet sekä kieroon kääntyneet ajatukset ja näin ollen sivuuttamaan ne. No, se taito ei tullut aivan ensimmäisten vuosien aikana. Mielenterveysongelmat ylipäänsä opettivat minulle erään brutaalin asian. Terveydenhuollon puolelta on mahdollista saada apua ja tukea, mutta se varsinainen työ on tehtävä itse. Kukaan ei tule kotoa hakemaan kohti normaalia elämää. Lisäksi täydellisen normaalia elämää ei ehkä koskaan tule olemaan, mutta miksi sen täytyisi olla täydellistä? Ensisijaisen tärkeäksi huomasin rutiinien muodostumisen sekä selkeän päivärytmin noudattamisen. Tylsää, mutta totta. Paras keino erakoitua ja eristäytyä on elää päinvastaisessa päivärytmissä kuin muut ihmiset.

Tulipas pitkä selostus mielenterveysongelmista! Tosin epilepsia lienee kategorioitavissa neurologisiin ongelmiin. Kumma kyllä, en koskaan kokenut epilepsiaa traumatisoivana ilmiönä. Ehkä osittain siksi, että minä en tavallaan ollut osallisena asiaan. Toki joissain riskipaikoissa kohtausta saattoi jännittää, mutta itse kohtaus.. ei se koskettanut minua. Kaikki oli jo tapahtunut kun heräsin. Jos hampaat ja suun alue olivat säilyneet ehtinä, kaikki oli hyvin. Aivan alkuvaiheessa kohtaukset todennäköisesti johtuivat elämäntavoistani, mutta suuri rooli oli myös lääkityksen sopimattomuudella. Vajaan neljän vuoden aikana kokeilin neljää eri lääkettä. Ainoastaan yhden koin itse epäsopivaksi, muut aiheuttivat liian ongelmallisia oireita. Pari vuotta sitten käyttöön otettu Keppra on toiminut muutamaa sivuvaikutusta laskematta moitteettomasti. Silti odotan innolla sitä, kun pääsen lääkityksestä eroon.

No, onhan elämäni ollut paljon muutakin kuin sairastelua, itse asiassa sairastelu on vienyt siitä keskimäärin pienimmän osan. Mitään selkeää suuntaa elämälle minulla ei ole ollut. Vaihtoehdot ovat syntyneet hetken mielijohteesta, mutta realismista ei ollut tietoakaan. Yläasteella ollutta kiusaamista laskematta minulla oli hyvä lapsuus. Ehkä hienoimpana asiana pidän sitä, että minulle kehittyi melko varhain selkeä ajatus -ja arvomaailma, joita ilmensin erityisesti äidinkielen ainessani. Minulla ei ollut montaa ystävää, mutta ne muutamat vastasivat montaa kymmentä. Olin omana aikanani melko uusavuton, mutta tarpeen vaatiessa opin nopeasti. Oma-aloitteisuus ei valitettavasti koskaan kuulunut vahvuuksiini. Koska yläasteella kiusaaminen sai minut nitistetyksi, lukiossa taisi alkaa murrosikä, joka jatkui Helsinkiin muutettuani pitkään sivuvaikutuksineen. No,  kantapään kautta opimme viimeistään?

Sitten oli vielä se yksi pirulainen, itsetunto. Kun sellainen oli tallattu maan tasalle jo 12-vuotiaana, keinot nostamiseen 19-vuotiaana eivät ehkä olleet kaikkein järkevimmät. Itsetuntoani nostatti vastakkaisen sukupuolen antava huomio. Oli toki havainnut bi -ominaisuuteni jo lukiossa, mutta vastakkainen sukupuoli tuntui helpommalta ratkaisulta. Olin otettu. Muutettuani Helsinkiin minulle tarjottiin drinkkejä, kanssani haluttiin tanssia ja yhteystietoja vaihtaa. Elämä oli ihanaa, minäki olin ihana! Muuten tuo kaikki olisi ollut pysyvää, jos olisin arvostanut itseäni hieman enemmän. Koska koin olevani oma surkea nörtti ja friikki itseni, oli otettava kaikki mitä tarjolla oli. Tällainen asennehan ei tuo yhtään tuonut vaikeuksia mukanaan.. Parisuhteissakin meni hyvin siihen asti, kunnes erehdyin tuomaan julki oman mielipiteeni. Sen jälkeen vastapuoli tavallisesti totesi, että meillä ei synkannut. Muussa tapauksessa voisi syyttää vastapuolta, mutta jo myötäilee useita kuukausia, mitä muuta voi odottaa? Ajan myötä muodostui komplekseja. Suhteita alkoi ja päättyi. Päästyäni sh-osastolta liikunta palasi osaksi elämääni ja syöminen.. sen onnistuvuus vaihteli. Kroppa oli "timmissä" kunnossa, mikä vetosi vastakkaiseen sukupuoleen. Valitettavasti minua ei otettu tosissaan ja kiinnostuksen kohteeksi päätyi lähinnä kroppani sekä sen hyödyntäminen fysiologisten perustarpeiden tyydyttämiseen.

Olen tätä tarinaa hokenut aiemmminkin, mutta pidän kertaamisen arvoisena. Miten tapasin nykyisen mieheni, tarinoita on kertynyt pari kappaletta. Merkkipäivän kunniaksi voisin sepittää uuden: oli itsenäisyyspäivän aatto 2013. Veteraaneja nuori edustava armeijan alokas oli lahjoittanut minulle pienen siniristilipun. Sitä kanniskellen kävelin kohti Sörnäisten asemaa. Olisin voinut nousta metroon jo Kampista, mutta kaipasin raitista ilmaa. Anarkistien mielenosoitukset olivat olleet hyvin pienimuotoisia tähän mennessä. Hämeentiellä hieman Hakaniemen jälkeen siniristilippuni kuitenkin herätti negatiivista huomiota. Alkuillan liikenne oli jo vähentynyt, jolloin neljä henkilöä juoksi nopeasti tien yli luokseni. Yksi heistä huusi: "Miten sinä kehtaat kantaa mukanasi tätä sorron merkkiä, sinä kapitalistinen huora?!" Silloin minä karjaisin: "Olin vain aikeissa mennä kotiin Kontulaan, sinä anti-kapitalistinen.. miespuolinen huora!" Voi minua, he olivat tämän päivän anarkisteja! Olin uhostani huolimatta tuhon oma. Yksi anarkisti tarttui kaulaani ja yritti kuristaa minua. Silloin jostain Hakaniemen ja Sörkän välisestä pimeydestä syiksyi hahmo. Pian hän yhdellä iskulla löi tajuttomaksi minua kuristaneen anarkistin ja heti perään sen huorittelevan kaverin. Kun tuo mysteerimis veti pois kommandopiponsa, näin vain hänen sinivihreät silmänsä. Silloin välittömästi syttyi rakkaus välillämme. Hmm, olisi tarina voinut mennä näinkin?

Meni tarina miten meni, edelleenkin olen äärimmäisen kiitollinen siitä, että olen löytänyt ihmisen jota rakastan ja jonka kanssa haluan viettää lopun elämääni. Olen valmis tekemään uhrauksia ja haluan olla hänelle sellainen kumppani, jonka kanssa hän myös haluaa olla lopun elämäänsä. En koe tällaista rakkautta uhrautumiseksi, sillä hänen kanssaan saan olla aina juuri sellainen kuin olen.

Mitä olen siis oppinut vaihtoehtoisten tarinoiden,virheiden ja sairasteluiden ohella viimeisen 30 vuoden aikana? 1. Kovalla pakkasella on hyvä suojata kasvot. Jos näin ei toimi, ongelma ei niinkään ole kudosten jäätymisessä, vaan kylän hyvää tarkoittavassa neuvolantädissä, joka koulumatkallasi laittaa luiskahtaneen huivin suojaamaan kasvojasi. 2. Älä ole oma itsesi, opettajasi voi diagnosoida sinut jälkeenjääneeksi. 3. jos sinulla on kykyjä asian X suhteen, kuuntele ohjeet kokonaan, voit jopa päästä eteenpäin. 4. Rajoita tv-sarjoista lainattujen fraasien määrää seurassa. 5. Uskaltaudu huijaamaan idiootteja älykkyytesi kautta, saatat saada kunnon naurut. 6. Opettele pitämään suusi kiinni välillä. 7. Jos olet voimakkaasti likinäköinen, älä kommunikoi ihmisten kanssa ilma laseja tai piilolinssejä. 8. Tuntemattomien pulloista ei oikeasti kannata juoda. 9. Ihmisten erittäin oudon käytöksen takana saattaa ajoittain olla huumeet, ei huono päivä. 10. vahinkoja sattuu, ota opiksesi.

Yhteenvetona pohdinnoista voin siis todeta, että en voi antaa mitään järkeviä ohjeita, joilla olisi varma suunta eteenpäin. Toisaalta voin kehottaa jokaista lukijaa tekemään jotain sellaista, mistä aidosti pitää. Älkää seuratko muotia tai muiden odotuksia. Jos ns. yleiset odotukset ovat sitä mitä haluatte oikeasti tehdä, älkää hävetkö seurata sitä tietä. Ihanteet eivät eivät aina välttämättä ole juuri sitä, mitä aidosti itse haluatte. Mutta onko se loppujen lopuksi paha asia? Jokainen voi olla voimakas ja rohkea omalla tavallaan.





keskiviikko 18. marraskuuta 2015

Väsähtäneitä kuulumisia

Jos jotain olen oppinut muutaman kuluneen vuoden aikana, niin sen, että väsymyksen ajankohdalla ei aina ole selkeää logiikkaa. Tällä hetkellä minulla on lähiopiskelua vain kahdesti viikossa, eikä luettavaakaan ole kuin parin kirjan verran. Siitä huolimatta voimat tuntuvat olevan aivan lopussa. Toisaalta opiskelun ohella en malta erityisemmin pysyä paikoillani. Eilen tuli jääharjoitusta ja oheisia ennen hoidettua kirjasto -ja kauppareissu sekä muutamia käytännön asioita. Tänään oli periaatteessa vapaapäivä, mutta käytännössä menin noin puoleksi tunniksi aamulla jäälle (kiitos hitauteni aamulla, en ehtinut vuoron alkamisaikaan). Kotona odottivat vuoro pesutupaan sekä viikottainen sämpylöiden leipominen. Jälkimmäinen on siis vapaaehtoista,sillä kaikessa narsistisuudessani satun pitämään leipomistani sämpylöistä. Kun uuni kerran kerran lämmitettiin, leivon samalla kertaa "vapaalla kädellä" tehdyn suklaakakun lauantaiksi. Koska ohjetta ei ollut juuri käden ulottuvilla, otin riskin leipoa ns. näppituntumalla. No, lauantaina selviää miten leipomus onnistui. Kun riittävän pitkään on neljän seinän sisällä erityisesti uunia tarvittavien tehtävien parissa, raitis ilma on tervetullutta. Siispä lenkille! Kas kummaa, nyt kieltämättä väsyttää. Joskus nuorempana viihdyin enemmän esimerkiksi tv:n ääressä, mutta ohjelmatarjonnan vuoksi ei kyseinen puuha enää innosta. No, ennen kuin joku luulee minua aikaansaavaksi persoonaksi, myönnän olevani oikea sählääjä juuri sellaisten tehtävien kanssa, mitkä pitäisi hoitaa. "On aina jotain muuta tekemistä.."

Vaikka geelisuoja on mahdollistanut harjoittelun, on ollut kiusallista huomata, että fyysinen kuntoni on tainnut päästä laskemaan. Mikäpä ihme tuo on, sillä liikunta on rajoittunut lihaskunnon harjoittamiseen sekä pelkken elementtien harjoitteluun jäällä. Lenkkeily ja vaikkapa pyöräily ovat jääneet vähemmälle, jälkimmäinen kokonaan pois säiden kylmennyttyä. Lenkkeilyssä jalkavaiva on ollut pienoinen hidasta, mutta viime aikoina kenties myös tekosyy. Tavallinen reipas lenkki edes nilkkapainojen kanssa ei nimittäin ole aiheuttanut ongelmia. Kunnon huononemisen huomaan viimeistään harjoitteissa, joihin liittyy viholliseni nimeltä hyppynaru. Kiusallista mutta kyllä, nyt taitaa olla korkea aikaa yrittää kohottaa kuntoa. Hölkkäämistä tai juoksemista varon vielä pari viikkoa, mutta ehkä reipas lenkki nilkkapainojen ja kävelysauvojen kanssa voisi auttaa edes vähän. Kiitos taipumukseni palelemiseen ja valkosormisuuteen, esimerkiksi uimiseen on todella vaikea löytää motivaatiota. Entä jos etsin käsiini 80-luvun Anna Aerobic -c-kasetti? Ainakin siitä saisi revittyä huumoria? Tosin ne jumppa-asut tuntuvat vieläkin hivenen irstailta..

Eilen kauempana asuva ystäväni yllätti minut iloisesti kysymällä kahville perjantaina. Kieltämättä jännä ajoitus, sillä olin miettinyt mitä hänelle mahtaa kuulua. Tällä kertaa osoittauduin hitaammaksi osapuoleksi, mikä sinänsä ei ole uutta. Sosiaalinen elämä taitaa olla juuri mitä tarvitsen, sillä "livenä" olen liian pitkään seurustellut (kumppanini ohella) koulujuttujen, fb-uutisten, kirjojen sekä luistimieni kanssa. Vaikka lauantaina aion masokistisesti mennä aamujäälle, loppupäivä tulee menemään näiltä näkyminen oikein mukavissa merkeissä. Tänä vuonna en sivuuta syntymäpäiviäni ottamalla tenttiä samalle päivälle. Kun kerran 30 vuotta tulee täyteen, pienimuotoinen juhlinta mukavassa seurassa olkoon "pakollinen" operaatio. Hassua miten 30-vuotias tuntui joskus niin aikuiselta. Oletin että tähän mennessä minulla on mm. vakituinen työ, oma asunto perhe lapsineen ja lemmikkeineen. No, näin ei käynyt. Eipä tuo haittaa, sillä voin täyden rehellisyyden kera todeta olevani onnellinen. Eiköhän se riitä, ja aika näyttäköön mitä tulevan pitää.

lauantai 14. marraskuuta 2015

Kaksi tapaa tanssia hautojen päällä

Ranskan terrori-isku ei ollut se mukavin uutinen lukea. Loukkaantuneiden ja kuolleiden määrä on suuri, mutta vieläkin enemmän joukossa sivullisia ja näin ollen täysin viattomia ihmisiä. Minua ei koskaan ole koskettanut maininnat suomalaisista, sillä jokainen turhaan kuollut tai edes loukkaantunut on liikaa. Tragedia nostatti ihmisten tunteita myös sosiaalisen median tasolla. Olen aina pitänyt terrorismia sekä siihen liittyvää toimintaa äärimmäisen vääränä, brutaalina ja äärimmäisen epäinhimillisenä. Toisaalta kritisoin myös yksittäisen uskonnon ja sen edustajien yleistämistä, mikä harmillisen usein tulkitaan terrorismin ja väkivaltaisuuksien hyväksymiseksi. Näin ei kuitenkaan ole.

Kuluneen päivän aikana olen törmännyt kahteen erilaiseen, eri ääripäivä edustavaan reaktiotapaan, joista molemmat herättivät lähinnä negatiivisia tuntemuksia. Molemmissa tavoissa heijastuu asioiden erittäin yksipuolinen tarkastelu. Ymmärrän toki sen, että tällaiset tapahtumat herättävät ihmisissä voimakkaita tunteita, mutta tapa tarkastella tapahtunutta vaikuttaa suoraan sanottuna naiivilta ja peräti järkyttävältä. Toisen ryhmän muodostavat asian kieltäjät. Heillä tarkoitan ihmisiä, joiden suurin pelko on rasismin lisääntyminen, minkä vuoksi tapahtuneesta ja jo pitkään tapahtuneista asioista ei tule puhua ääneen, ei ainakaan kriittiseen sävyyn. Auttaminen ja ymmärtäminen liukuvat yli turvallisuuden rajan, kun raja yli halutaan päästää jokainen, selvisi heidän taustastaan mitä rikkeitä tahansa. Ihmisarvon kunnioittaminen tässä kontekstissa voittaa myös mahdolliset yhteydet jo pitkään vaarallisiksi todettuihin järjestöihin huolimatta selkeistä todisteista, kuten esimerkiksi Facebookin kansioista löytyneistä kuvamateriaaleista. Myös Internet -yhteys sallitaan, sillä sen kieltäminen olisi ihmisarvon vastaista. Jos totta puhutaan, itse haluaisin ajatella ihmisistä vain hyvää, tai vähintäänkin uskoa pinttyneenkin pahuuden poistumiseen kenestä tahansa. En muista milloin uskoni tällaiseen horjui, mutta toivoisin saavani sen takaisin jonain päivänä. En ole asiantuntija, mutta yleisellä tasolla näkisin ongelmien ratkaisemisen vaativan ongelman myöntämistä. Kun maton alle lakaistujen roskien määrä kasvaa riittävän suureksi, joku kompastuu siihen ennemmin tai myöhemmin. 

Toisen ryhmän muodostavat uskonnon X vihaamista pitkään harrastaneet henkilöt. Heidän päivittäisiin toimiinsa kuuluu etsiä uutisia, joissa kerrotaan kaikesta mahdollisesta hirveästä, mitä kyseisen uskonnon edustajat ovat taas kerran tehneet. Luonnollisesti mainitsematta jätetään ns. tavalliset ihmiset, jotka elävät samanlaista arkea kuin mekin. Heillä on lapsia ja vanhemmat käyvät töissä. Politiikka tai vahva idealismi ei kuulu näiden ihmisten elämään sivusta seuraamista enempää, sillä heillä on oma elämänsä. Uskonto on vain osa sitä. Viis heistä. Jos X vastaa islamia, jokainen muslimi lasketaan terroristiksi. Tämän ryhmän reaktio muistutti kauhistelun sijaan juhlimista suurella voitonriemulla. "Mitäs me sanoimme, me olimme oikeassa! Siitäpä saitte!" Outoa kyllä, tämän joukon reaktio muistuttaa samankaltaista juhlintaa siinä missä Isiksen edustajien reaktio iskujen jälkeen. Jos minulta kysytään, mielestäni on yhtä brutaalia "mehustella" menetyillä ihmishengillä ja tapahtuneella ylipäänsä vain siksi, että oma agenda saa vahvistusta, kuin juhlia osana iskun suorittajia. Edusti juhlija kumpaa osapuolta tahansa, juhliminen tapahtuu uhrien kustannuksella. 

Islam on uskontona nuori, verrattuna moneen muuhun ns. maailmanuskontoon. Lisäksi on tärkeää muistaa, että eri kulttuureissa tapa harjoittaa ja tulkita samaa uskontoa on erilainen. Esimerkiksi Yhdysvalloissa kristinuskon tulkitseminen ja harjoittaminen eroaa eurooppalaisesta tavasta. Tosin kirkkokunta vaikuttaa asiaan. Sama pätee myös islamiin. Mitä olen sivusta seuraten huomannut, arabikultuuriin liittyy oma temperamenttisuutensa ja arvonsa, mikä heijastuu myös tapaan tulkita ja harjoittaa islamia. Itä-Aasiassa tilanne on täysin toisenlainen uskonnon politisoitumisen määrää myöten. Yksinkertaisimmillaan tämän voi perustella kysymyllä seuraavaa: kuinka yleistä terrorismi on Itä-Aasian maissa? Hienoa, tämä kysymys todennäköisesti tekee minusta rasistin, mutta riski on otettu.

Toivon todella, että ennen ajatustenssa julkaisemista ihmiset miettisivät asioiden toisenkin puolen. Todennäköisesti minunkin näkemykseni jäivät mustavalkoisiksi, sillä uusia puolia löytyy jatkuvasti. 


perjantai 13. marraskuuta 2015

Mysteeri ratkesi!

Viikko on mennyt melko rauhallisesti, mikä on ollut toivottavaa vaihtelua. Edellisellä viikolla lauantaihin asti univelkoja kerääntyi erittäin kiitettävästi, ja niiden paikkaamisen merkeissä viime päivät ovatkin menneet. Lähiopetusta oli onneksi vain maanantaina, minkä vuoksi myös junalippuja on säästynyt mukavasti. Aivan toimetta päivät eivät ole menneet. Eilen sain valmiiksi toisen kurssin esseen. Tulevina päivinä tavoitteena on yhden kurssin oppimispäiväkirjan päivittämisen lisäksi lukea joulukuun alussa pidettävään tenttiin. Vaikka omaa kandityötäni käsitellään vasta ensi viikon jälkeen, olen riskeistä huolimatta aloittanut tekstin korjaamisen. Mitään radikaaleja muutoksia en uskalla tehdä ennen kuin teksti pääsee tuomion eteen. Sen sijaan yritän löytää (ja tähän mennessä loistavin tuloksin!) virheitä kirjoituksessa ja sanojen päätteissä. Ja sitten se rasittavin tehtävä: lähdemerkintöjen korjaaminen! Siinä on asia, minkä todellakin haluaisin oppia tekemään ensimmäisellä kerralla kunnolla, sillä tämä jälkikorjaus koettelee kärsivällisyyttäni. Riippuen siitä, miten kandityön korjaus ja tenttiluku edistyvät, olen harkinnut vielä yhteen kurssiin liittyvän esseen kirjoittamista. No, asia kerrallaan. Jostain syystä itsenäinen lukeminen muulloin kuin illalla on vaikeaa. Itse lukemisessa ei teknisesti ole mitään ongelmaa, vain se aloittaminen tahtoo tökkiä.

Jalan parantelu on (toivottavasti) päässyt huimasti eteenpäin. Viimeinkin onnistuin paikantamaan lihaksen ja samalla rasitusvamman potentiaalinen syy selkiytyi. Jalkani eivät ole olleet ihailun arvoinen kohde ruumiissani sitten varhaisen murrosiän. Minulla on lattajalat ja oikeassa jalassa on havaittavissa melko voimakas ylipronaatio. Ja ne luut.. pyrin aina pitämään jalkateräni sensuroituna, sillä niiden saama negatiivinen huomio nolottaa. Onneksi sensuurin toteuttaminen on helppoa. Ongelmat eivät valitettavasti rajoitu ulkonäköön. Kenkien hankkiminen on hankalaa, sillä joudun kiinnittämään huomiota aina lestin riittävän leveydestä pohjan mallit. Kengät eivät kapeuden ohella saa myöskään olla liian leveät tai matalat. Tähän mennessä parhaimmiksi kengiksi olen todennut tennari -tyyppiset terveyskengät (esim. Ecco) sekä juoksemiseen tarkoitetut lenkkarit. Hyvin naisellista, eikä totta? Lattajalka ja ylipronaatio johtavat usein säären ulkosyrjän lihasten heikentymiseen. Kesällä innostuin vähän liikaakin hyppimään rittiä kaksoisritin toivossa. "Muutaman" ylimääräisen hypyn sekä oheisharjoittelun myötä säären ulkosyrjä kipeytyi. Alkusyksystä ja syksyn kuluessa ongelma paheni niin, että jouduin lopettamaan hyppymisen kokonaan. Kun lepuuttaminen sai tulehduksen vähenemään, kovan luistinkengän aiheuttama mäiske ja harjoittelu toi kivun sekä oireet takaisin. Fysioterapeutin kuntousliikkeet auttoivat jonkin aikaa, mutta ongelma palasi aina takaisin. Noin kuukausi sitten oireet helpottivat luistimen pehmustamisen jälkeen. Huomasin, että kipu tuntui säären ulkosyrjällä isovarvasta koukistaessa ja varpaille noustessa. Bingo! Isovarpaan pitkä koukistajalihas, nyt jäit kiinni! Ilmeisesti tulehdus oli ollut sen verran laajalla alueella tätä ennen, että paikantaminen ei onnistunut.

Tehtyjen virheiden lista on laaja. Innostuin tekemään kuntoutukseen liittyviä liikkeitä liikaa ja liian suurella kuormituksella. Jostain syystä olin saanut päähäni, että liikeet parantaisivat myös tulehduksen. No, jos ei kantapään kautta opi, niin ainakin isovarpaan pitkän koukistajalihaksen kautta. Googlettaessani tietoja tästä ongelmasta selvisi, että kyseinen rasitusvamma on yleinen taitoluistelijoiden lisäksi balettitanssijoilla ja juoksijoilla. Muun muassa varpaillenousut kuormittavat lihasta ja altistavia tekijöitä ovat lattajalat sekä ylipronaatio. Kas kummaa. Tietenkin harmittaa se, miten monta kuukautta tämän ymmärtämiseen meni. Kävin lääkärissä kerran, mutta lyhyen ajan vuoksi ongelman paikantaminen ei onnistunut. En todellakaan halua syyttää lääkäriä, sillä urheiluvammojen hoitaminen on eräänlaista "salapoliisityötä", missä ratkaisu harvoin löytyy välittömästi. Lisäksi omilla virheilläni on niin suuri osuus asiaan, että olisi turha syyttää muita. Oikeastaan en jaksa itseänikään syyttää, otan mieluummin opikseni. Lähinnä olen äärimmäisen helpottunut, sillä oireet ovat vähentyneet ja jatkuva arvailu on päättynyt (ainakin toivon niin). Myös aamukipua on tuskin ollenkaan. Tuleville päiville ja viikoille suunnitelmat ovat seuraavanlaiset:

  • Varpaillenousut sekä yhdellä jalalla hyppiminen saavat odottaa ensi viikon puoleenväliin asti, VAIKKA kipua ei olisikaan. 
  • Viikon alkupuolella vältän varpaillenousua yhdelle jalalle, mutta pienissä määrin nousuja voi tehdä molemmilla jaloilla, jotta painopisteen jakautuminen tasaisesti molemmille jaloille löytyisi. Hyppimistä voi tehdä molemmille jaloille, mutta maksimissaan kymmennellä toistolla. Jalan vahvistaminen alkaa vastusnauhan kanssa. 
  • Seuraavalla viikolla vastusnauhan käyttö jatkuu. Mikäli jalka on pysynyt oireettomana edellisen viikon aikana, molempien jalkojen varpaillenousuja voi lisätä sekä liittää laskeutumisen yhdella jalalla (tämä oli fysioterapeutin kuntoutusohje). Toistoja ensimmäisinä päivinä saa olla korkeintaan viisi. 
  • Mikäli edellinen viikko sujui oireettomasta, voi myös yhden jalan hyppelyn (esim. hyppynaru) aloittaa varovasti. Tässä vaiheessa myös nilkaa voi alkaa vahvistamaan, mutta aluksi pienellä toistomäärällä. Vastusnauhan hyödyntäminen olkoon osa harjoittelua jatkossakin. Lisäksi riittävä venyttely kuuluu kuntouttamiseen päivittäin.  
Ehkä joku pitää tällaista useamman kuukauden kestänyttä episodia säälittävänä harrastelijaliikkujalla. Innostuminen ja motivaatio tuskin ovat kuitenkaan osa vain kilpaurheilua, sillä tuskin kukaan viitsisi harrastaa liikuntaa omaksi ilokseen. Olen perfektionisti ja pidän uuden oppimisesta. Yritän kuitenkin pitää realismin mukana, minkä suhteen rasitusvamman kanssa sähläily toimi opettavaisena kokemuksena. Ensisijaisesti rasitusvamman syy pitäisi selvittää. Itsekin sitä yritin, mutta onnistumatta. Merkittävästi vaivaa pitkitti kova luistinkenkä, mutta onneksi geeliputki on ollut suuri apu. Myös lepo on tärkeää, mitä myös yritin parhaani mukaan. Jossain vaiheessa myönnän turhautuneeni, jolloin lepo jäi vähemmälle. Jos minun pitäisi antaa jotain ohjeita, ottaisin esille kärsivällisyyden. Eri hoitomuotoja ei kannata yhdistää liian innokkaasti, sillä oireet saattavat pahentua. Rakenteellisiin seikkoihin on hyvä kiinnittää huomiota, sillä ne saattavat olla merkittävä osa vaivan syytä. Omalla kohdallani tämä oli usemman asian yhdistelmä: rakenteelliset ongelmat, rasitus ja luistinkenkä. Toivottavasti tästä hivenen nolosta tarinasta on osalle hyötyä. Päätän selostukseni kuitenkin yhteen, mielestäni tärkeään ohjeeseen: älkää lannistuko, älkääkä etenkään lopettako. Viisi kuukautta voi tuntua pitkältä ajalta, mutta esimerkiksi viidestä vuodesta se on vain pieni osa.


lauantai 7. marraskuuta 2015

Jos jaksan, silloin kelpaan

Joskus ihmisten kanssa keskustellessa muusta toiminnasta opiskelun ohella, moni suhtautuu peräti kunnioittavasti, tai vaihtoehtoisesti kummastelevasti kun kerron omista harrastuksistani. Kahden instrumentin musiikkiharrastus ja runsas määrä liikuntaa ovat usein asioita, joita ihaillaan. Niin, tai vaihtoisesti kadehditaan tai paheksutaan. Luulen että kertomasta saa hieman "glamour -täytteisemmän" käsityksen todellisuuteen nähden. Soittoharrastuksen säännöllisyys on vaihtelevaa ja harvemmin saan aikaiseksi keskittyä sekä pianoon että viuluun yhtä paljon. Viulunsoittoni ei ole puhdasta, eikä ääni "laulava", sillä aloitin soiton vasta aikuisena. Pianon kanssa minulla on taipumus jämähtää kaavoihin ja vanhoihin kappaleisiin. Todellisuudessa en siis ole huipputason soittaja, enkä luistelija. Jotenkin vain pidän siitä, että on asioita mitä harjoitella ja missä kehittyä ainakin pienissä määrin. Usein jopa pelkään sitä, että joku olettaa minun hyppivän kolmoishyppyjä ja luistelevan sulavasti hurjassa vauhdissa. Alkusyksystä ennen jalan pahempaa oireilua axeli ja kaksoissalchow onnistuivat, mutta kivun kannustaessa riittävän pitkään kroppani päätti unohtaa näiden hyppyjen tekniikan. En myöskään ole nopea, mutta en aivan hidaskaan. Tankotanssissa olen ikävästi jämähtänyt samoihin liikkeisiin, sillä en ole saanut aikaiseksi opetella uusia. Tästä kaikesta huolimatta pidän näistä harrastuksista paljon ja myönnän niiden vievän aikaa. No, soittamisen harjoitteluun voisin kieltämättä käyttää hieman enemmänkin aikaa..

Jääharjoittelu 3-4 kertaa viikossa, muu liikunta ja ainakin satunnainen soittaminen vievät oman aikansa. Televisiota en pahemmin katsele, paitsi treenatessa. Nyt pieni kuvaus olohuoneesta: tanko on tv:stä turvallisen välimatkan päässä ja matolla pystyy hyvin tehdä lihastreeniä sekä notkeusharjoituksia. Mitään tiettyä sarjaa en kuitenkaan seuraa. Tätä ei kai pitäisi myöntää, mutta minullakin on omat "hömppä -ohjelmani", en siis katso ainoastaan älyllisiä dokumentteja tai uutisia. Itse asiassa olen todella laiska katsomaan sellaisia. Kenties opiskelu syö aivokapasiteettia siinä määrin, että tarvitsen vähemmän järkevää katsottavaa. Pidän liikunta-aiheisista ohjelmista ja katson mielelläni taitoluistelun ohella voimistelua ja rytmistä voimistelua. Vaikka kritisoin jatkuvasti fitness -urheilua, jostain kumman syystä sellaista käsittelevät ohjelmat jäävät päälle. Niin, ennen tätä möläytystä olin vain toteamassa katsovani televisiota treenin aikana, mihin olisi kenties ollut järkevää jäädäkin. Soittoharjoittelu tuntuu liian usein jäävän tekemiseksi, millä hyödyntää joutilas aika. Kieltämättä toivoisin voivani harjoitella enemmän ja todennäköisesti voisinkin, mutta ajankäyttö vaatii taas vaihteeksi korjauksia. Kuten olen joskus maininnut, koneen ääressä vietän liikaa aikaa. Tosin toteutan vieläkin huonoa tapaani kirjoittaa esseitä musiikkia kuunnellessani. Ehkä ilman FB:n auki pitämistä ja muilla sivuilla käväisyjä olisin nopeammin valmis.

Vaikka minulla ei ole omia lapsia, uskallan väittää, että tekemistä on paljon. Pääasiassa kyse on omista valinnnoista, jolloin valittaminen ei kai ole sallittua. Olen jo vuosia pitänyt siitä, että tekemistä riittää, mutta välillä liika on liikaa. Minulla on taipumus ylityöllistää itseni niin koulun, kodin kuin harrastusten parissa. Miten kaikki sitten pysyy kasassa? Oikeastaan en itsekään tiedä ja ajoittain väsähdän täysin. Ottaen huomioon taustani, en itsekään olisi uskonut eläväni tällaista elämää, saatoin vain unelmoida sellaisesta. Ensisijainen ja tärkein voimavarani on riittävä unensaanti, mikä ei aina ole helppoa. En suoranaisesti ole huono nukkuja, vaan nukkumisen onnistuminen on kausittaista. Hyvien unien voimalla jaksan tehdä paljon ja mieliala pysyy korkealla, mutta muutamankin päivän huonot yöunet vaikuttavat todella negatiivisesti. Vanhat mielenterveysongelmat muistuttavat olemassaolostaan ja syöminen muuttuu vaikeaksi. En siis koe halua laihduttaa, kiinnostus syömiseen vain lopahtaa täysin. Sen sijaan muutun levottomaksi enkä osaa pysyä paikoillani, sillä ahdistus kasvaa. Yleensä kompensoin tuota epämukavaa olotilaa liikunnalla, mikä loppujen lopuksi vain pahentaa asiaa, sillä olen entistä uupuneempi. Tämä on niitä tapahtumasarjoja, joita en suosittele kenellekään ja itsekin haluan kovasti yrittää päästä tästä tavasta eroon. Onneksi yrittäminen on kannattanut ja "ahdistustreeni" on vähentynyt merkittävästi.

Nukkumisen ohella tarvitsen säännöllisyyttä ja rutiineita, sillä ilman niitä en saa asioita hoidettua. Toisaalta vapaahetkinä ja lomalla rutiinien rikkominen sekä muu vaihtelu on tärkeää, sillä pienikin vaihtelu piristää, eikä kaavoista poikkeaminen muutu liian pelottavaksi. Lisäksi avoimuus ja puhuminen sopivissa määrin vähentävät paineita. Mainittakoon vielä, että en suorita opintojani ennätysvauhdilla, mutta olen itse nopeuteen tyytyväinen. Jos opinnoissa tai muussa tekemisessä ilmenee jotain mikä painaa mieltä, asia on hyvä todeta ääneen lyhyesti ja ytimekkäästi, jolloin se ei jää mieleen kietoutumaan mahdottomaksi umpisolmuksi. Jatkuvaa valittamista en tosin pidä hyvänä tapana, koska sillä väsyttää sekä itsensä että kuulijat.

Ehkä sellaista naistenlehden ihanne-elämää eläviä henkilöitä on todellisuudessa erittäin vähän. Monesta asiasta annetaan vain turhan kaunisteltu kuva todellisuuteen verrattuna. Nyt viittaan siis glitterin, glamourin ja muun hohdokkuuden luomaan sävyyn. Realismin ei todellakaan tarvitse olla karua, ellei katsoja sitten asennoidu niin. Myönnän kadehtivani näitä voimanaisia -ja miehiäkin, jotka työn tai opiskelun ohella onnistuvat tekemään vähintään kymmentä eri asiaa ja kaiken sen päälle ovat vielä perheellisiä. Toisaalta.. onko sellaisia ihmisiä todellisuudessa olemassa? Itse kykenen toistaiseksi "vain" hoitamaan opintoni kohtuuvauhdilla, liikkumaan, soittamaan satunnaisesti ja hoitamaan kotitöitä riittävän unen, rutiinien ja avoimuuden voimalla. Olenko riittävän hyvä? Samapa tuo, minulle tämä riittää.


Unisia pohdintoja ennen aamujäätä

Pian on lauantaisen aamujään aika. Pientä väsymystä on ilmassa, sillä nukkumisen kanssa on ollut ongelmia jostain syystä viime aikoina. Viime yö meni hieman paremmin, mutta univelkoja on vielä reilusti. Marraskuu tekee tehtävänsä ainakin yleisen vireystilan suhteen. "Onneksi" ilmiö on aika yleinen. Yliopistollakin alkaa tässä vaiheessa huomata, miten porukka väsähtää. No, joululomaan ei ole loppujen lopuksi pitkää aikaa, nyt pitäisi vain jaksaa hoitaa viimeiset rutistukset. Tekemistä ei oikeastaan ole liikaa, mutta tässä vaiheessa syksyä motivaatio alkaa hiipua. Tenttejä ei luvassa kuin yksi joulukuun alussa, mutta valitettavasti lukeminen tahtoo takkuilla. Viimeinen essee edistyy kohtuullisesti ja vaihteeksi huolimattomuuteni koitui onnekseni: palautuspäivä onkin vasta ensi viikolla! Onneksi enää pari sivua puuttuu, mutta olisi mukava saada ne järkeviksi myös sisällön suhteen. 

Torstaina tilaamani geeliputket saapuivat. Kieltämättä olin yllättynyt, sillä saapumiseen ei mennyt kuin muutama päivä tilauksen jälkeen! Kyllä, yleensä kannatan mieluummin ns. kivijalkapuoteja, mutta liikkeen sijainti oli sen verran hankala, että en löytänyt sopivaa hetkeä siellä käväisemiseen. Illan jääharjoituksissa pääsin sitten testailemaan miten toimivat. Olin valmiiksi erittäin pessimistisesti asennoitunut, sillä torstait syystä tai toisesta ovat jalan kannalta kivuliaimpia päiviä. Ihme tapahtui: pystyi jopa rittiä hyppimäään! Axelin harjoittelu jäi väliin ja nyt odotan kauhulla millaista rävellystä tulee olemaan tuon mokoman kanssa. Tuntuu jotenkin niin absurdilta, että parissa viikossa unohdin koko hypyn tekniikan ja jouduin taas aloittamaan alusta. No, ainakin on pitkäkestoisia projekteja. Mieleni olisi tehnyt mennä jäälle uudestaan seuraavana päivänä, mutta malttavaisuutta pitää nyt löytyä tavalla tai toisella. Nyt luistimen aiheuttama tärsky pienenee selkeästi, jolloin lepopäivien vaikutus ei deletoidu. Seuraava haaste on riittävä lepo ja kuntoutus sekä nilkan vahvistaminen. Minulla on ilmeisesti luonnostaan heikot nilkat, minkä vuoksi hyppiminen jään ulkopuolella saattaa aiheittaa "muljahduksia", tai mitä lie lieviä versioita venähdyksestä. No, ehkä tämä tästä vielä helpottaa. 

Jään ulkopuolella olen jatkanut operaatio selän vahvistamista. Vaikka itse sanonkin, olen tyytyväinen tuloksiin, sillä niiden vaikutus ulottuu melko laajalle alueelle. Junassa selkäni ei ole enää kipeytynyt samalla tavalla kuin aiemmin. Jos hyvin käy, ryhtikin voisi hieman parantua. Lisäksi jalka nousee vaakaliu'ussa hieman aiempaa korkeammalle ja toivon kehityksen jatkuvan vielä. Spagaateissa on myös tapahtunut pientä edistyä ja ns. "over split" ei tunnu enää aivan epärealistiselta haaveelta. Mikä hyöty tästä hulluudesta on? En tiedä, notkeuden kehittäminen vain kiehtoo jostain syystä. 

Seuraavaksi onkin aika laittaa kamppeet kuntoon ja siirtyä jatkamaan unia jäälle. En uskalla odottaa liikoja jalan toimivuuden suhteen vielä pitkään aikaan, mutta toivottavasti ainakin vähän pääsee hyppimään. Hypyt ovat myös mukavasti madaltuneet viime aikoina, sillä jalka on onnistuneesti rajoittanut lihastreeniä. Lisäksi kivun pelko hidastaa mukavasti. Mutta jotenkin olen viime kuukausina oppinut iloitsemaan jo mahdollisuudesta harjoitella. Meneekö tänään kaikki pieleen vai tuleeko onnistumisia, se selviää piakoin. 

sunnuntai 1. marraskuuta 2015

Halloween -lenkkeilyä ja kinttupohdintoja

Viime viikko meni kohtuullisesti, joskin väsyneesti. Osasyynä saattoi olla flunssan viimeiset oireilut, tai sitten olen vain laiskistunut. En tiedä miten paljon pimeys jaksamiseeni vaikuttaa. Onhan se toki mukavaa, jos voi liikkua ulkona valoisan aikaan, mutta en koe tätä Etelä-Suomen lievää kaamosta erityisen dramaattiseksi ilmiöksi. Erityisesti koulutehtävien kanssa on ilmennyt käynnistymisvaikeuksia, mutta en oikein kehtaisi kitistä loman perään, sillä juuri sellainen oli. Toivottavasti kyseessä on vain ohimenevä vaihe. Poikkesin eilen vierailulla vanhempieni luona. Ajoitus oli erittäin osuva, sillä sisareni oli myös paikalla miehensä ja pikku-neidin kera, joka oli muuttunut oikein herttaiseksi Halloween -keijuksi! Oli todella mukavaa jutustella itse kunkin kanssa ja muistella menneitä. Siinä muutamien tuttujen kuulumisia pohtiessamme mietin, miten eri tavalla sitä katsoo asioita näin aikuisena. Ehkä jotain edistystä on siis tapahtunut, sillä ihmisten arvioiminen yksipuolisella tasolla ei tunnu oikealta tavalta toimia. Myös pikku-neiti edistyy huimaa vauhtia ja siinä pottatuokion ohella ehdimme hyvin kummastella Minttu -kirjan hahmojen tekemisiä. Niin siis..minä en istunut potalla (tällä kertaa). Oli myös erittäin rentouttavaa päästä hieman lenkkeilemään. Vaikka nykyisellä asuinpaikallani pääsen aika helposti pois kaupungin alueelta, on lenkkeily ihanan hiljaisella taajama-alueella jotain aivan muuta. Lisäksi asenteeni Halloweenia kohtaan lämpeni, kun näin muutamilla pihoilla hillittyä, mutta pilke silmäkulmassa tehtyä koristelua. Oli mikä juhla tahansa, en ole pitänyt sellaisesta halpojen koristeiden muodostamasta "krääsämerestä". Sen sijaan pidän itse tehdyistä koristeista ja kohtuullisuudesta. Nyt kun näin sellaisia, kuka ties vaikka itsekin joskus innostuisin!

Jalan kanssa viime viikon harjoittelu meni aika surkeasti, etenkin torstaina. Jostain syystä torstait ovat kaikkein kivuliaimpia päiviä, eikä tämä kerta ollut poikkeus. Asiaan tosin saattoi vaikuttaa se, että poikkesin keskiviikkona aamulla käymässä läpi ohjelmaa ja samalla vähän myös harjoittelemassa. No, kipeä lihas sai luistinkengältä köniinsä siinä määrin, että hyppimisestä ei torstaina tullut mitään. Olin kuin kiukutteleva pieni lapsi harjoitusten jälkeen, tosin (ainakin melkein) syystäkin. Mietin jo tosissani, että pitääkö koko luistelu lopettaa. Viime kuukaudet ovat menneet tehokkaasti eri diagnooseja pyöritellessä. Tällä hetkellä vaikuttaisi siltä, että ongelmana on lievä rasitusvamma ja liian kova luistinkenkä suhteessa jalan kestävyyteen. Tosin aika näyttää, että vaihtuuko diagnoosi jälleen. Harmistuneena utelin verkkokeskustelussa muiden aikuisluistelijoiden kokemuksia ja vastauksia tulikin paljon, vieläpä samaisia kokemuksia. Moni suositteli geeliputkien hankkimista suojaamaan jalkaa. Olen aiemminkin miettinyt asiaa, mutta nyt olen valmis testaamaan senkin uhalla, että hyötyä ei ole. Tänään sitten keksijä -syndrooma iski ja mietin mistä kummasta tekisin väliaikaiset pehmusteet. Nyt saa nauraa: leikkasin leipäveitsellä (käyttämättömän) pesusienen puoliksi ja asetin puolikkaan sukkaan. Oli kyllä ööh..mielenkiintoinen näky! Kokeilu oli kuitenkin kannattava, sillä pesusieni pienensi iskua merkittävästi, vaikka ei tietenkään täydellisesti.

Kiitos tämän erikoisen kotikonstin, jäällä meni kohtuullisesti. Ritti on jostain syystä kivulias hyppiä, mutta muiden hyppyjen harjoittelu onnistui. Axelikin osui tavallista lähemmäksi, kun kipua ei tarvinnut pelätä samaan malliin kuin ennen. Kävin läpi taas ohjelmaa ja yritin harjoitella askelsarjaa. Kiitos surkean hahmotuskykyni, piirtämäni "kartan" kohdat tulevat siirtymään tehokkaasti. Jos pehmusteet todella auttavat niin paljon, että pystyn taas hyppimään ilman kivun pelkäämistä, ihan mielenkiintoista nähdä, että saisiko ohjelmaan laitettua esim. kaksoissalchowin. Toisaalta pelkkä harjoittelun esteettömyys ei takaa onnistumista. Aivojen ja kehon on sisäistettävä liike, eikä harjoittelun määrä valitettavasti ole suorassa suhteessa oppimiseen. Oikeastaan taitolajit ovat liikkumisen ohella aivotyötä, sillä liikkeet tulee ymmärtää myös ajatustasolla. En uskalla vielä innostua liikaa ainakaan hyppyjen kohdalla, siispä jääkööt tavoitteet parin viikon tauolle. Sen sijaan toivon oppivani sekä ohjelman, että harjoituksissa tehtävän askelsarjan kunnolla. Jos oikein hyvin menisi, olisi upeaa saada menoon sulavuutta ja vauhtia. Kenties harjoitttelu voi auttaa?

Huomenna on proseminaariryhmän kokoontuminen ja seuraavan työn käsittely. Omani käsittelyyn on vielä aikaa ja yritän asennoitua mahdollisimman..järkevästi? Yhden kurssin esseen kanssa joudun todella ottamaan itseäni niskasta kiinni. Onneksi minulla on yliliikkuvat olkanivelet, joten eiköhän homma onnistu. Huomenna pitäisi myös hakea lisää vapaa-ajan luettavaa, sillä perjantaina kirjasto oli suljettu. Minulla on vieläkin se omituinen tapa, että lukemistosta on löydyttävä jotain tuttua. Yleensä otan Hämeen-Anttilan kirjoja, elämäkertoja tms. Tutut kirjat eivät saa olla liian rankkoja sisällöltään, mutta sen sijaan uusi lukemisto voi olla mitä vain, kunhan vain jotain mitä haluaa lukea. Elämäkerroista pidän siitäkin syystä, että niiden kautta minun on helpompi oppia historiaa. Tällä kertaa tuli luettua jo entuudestaan tuttu kirja, Kuin höyhen myrskytuulessa. Päähenkilönä on kiinalainen tyttö, joka perheensä kanssa joutuu syrjityksi Maon puhdistuksen aikaan, sillä perheen isä yliopiston opettajana katsotaan oikeiston edustajaksi. Yimaon elämä ei luettavana oli kevyttä ja moni tapahtunut asia on todella järkyttävää lukea, mutta todellisuutta ja arkipäivää silloin. Jotenkin historia herää paremmin henkiin, kun lukee teoreettisen tiedon ohella henkilökohtaisista kokemuksista. Mitä seuraava kirja käsittelee, se selviää huomenna.

Näiden horinoiden päätteeksi toivotan itse kullekin oikein leppoisaa viikkoa ja alkavaa marraskuuta! P.S Tänä vuonna jokin on vialla. Tavallisen kyynisyyteni sijaan olen huomannut jo nyt orastavaa joulumieltä ja miettinyt mitä tuttaville keksisi lahjaksi. Myös asuntoon on mystisesti ilmaantunut pieni määrä kynttilöitä.

perjantai 30. lokakuuta 2015

Löytyisikö jokin helpompi keino?

Lisäravinteet, personat trainerit, uudet upean vartalon tekevät lajit, pikavipit, lisääntynyt elektroniikka ja älylaitteet nopeuttamaan haluttua projektia ja pikadieetit. Mikä näitä voisi yhdistää? Suuri osa liittyy oletettavasti liikuntaan ja ehkä älylaitteita hankkiessa voisi polttaa pari ylimääräistä kilokaloria, etenkin jos matkan varrella käy noutamassa lisäravinneosaston proteiinijauhetta. Ei sentään, oma vastaukseni on yksinkertaisempi: oikeiteiden etsiminen. Ehkä olen virallisesti tullut vanhaksi kääkäksi (täytänhän pian pyöreät kolmekymmentä vuotta), mutta tämä tehdyn työn arvostaminen erittäin monella alueella tuntuu todella surulliselta ilmiöltä. Muistan miten olin aikoinaan ylpeä oppiessani kaunokirjoitusta (tai tyyppikirjoitusta, kuten silloinen epäesteettinen käsite kuului). Osa kirjaimista onnistui nopeasti, mutta voi sitä ylpeyttä, kun monen yrityksen jälkeen olin tyytyväinen g -ja f -kirjaimeen, jotka mielestäni olivat haasteellisimmat, mutta myös upeimmat. Nyt ilmeisesti jo tekstauksen opettelu alkaa olla turhaa, sillä koneella ja kännykällä kirjoittaminen ovat selkeästi voitolla. Ilmeisesti käsin kirjoittaminen lukeutuu lasten turhaksi rääkkäämiseksi, jolloin siitä on parempi hankkiutua eroon. Toisaalta näen tässä ilmiössä laiskuutta myös opettajien puolella, jotka valittavat, että oppilaiden käsialaa on vaikea tulkita. Tässä kohden voisin siteerata sisartani: silmä harjaantuu kyllä riittävän lukemisen myötä. No, ehkä lainaus ei ollut sanallisesti aivan tarkka, mutta sisältö ymmärtääkseni meni oikein.

Viime kesänä kesätöiden aikana juttelin parin 9-luokkalaisen kanssa peruskoulun jälkeisistä suunnitelmista. Ilmeisesti lukion suosio on laskenut sillä perusteella, että "ei sitä lukemismäärää enää jaksa". En muista olleeni mikään erityisen välkky, mutta ei yläasteen oppimäärä niin paljoa voimille käynyt, etteikö lukio olisi onnistunut. Tosin on hienoa, että ammattikoulujen suosio on pysynyt, sillä käytännön tasolla hyöty on suuri ja usein myös työpaikkoja riittää. Itselläni ei ole kokemusta ammattikoulussa opiskelusta, mutta rehellisyyden nimissä olisin reputtanut automekaanikon tutkintoon liittyvistä kursseista reilusti yli puolet. Yhden nuoren vastaus hieman kummastutti. Hän ei halunnut opiskella mitään, sillä hän ei jaksanut enää opiskella. Kyseessä oli tosiaan 9-luokkalainen nuori. Mihin ne voimat olivat kadonneet. Toivon hartaasti, ettei vastaavanlaisia tapauksia ole paljoa. Jotenkin vain kummastuttaa tuo opiskeluun liittyvä ennakkoväsymys. Ainoana ogelmana on vain se, että 16-vuotiaan on vaikea saada töitä pelkällä peruskoulun todistuksella. Tosin voihan pihvien kääntäminen pikaruokapaikoissa olla osalle mielekästä työtä, mutta se joukko taitaa edustaa vähemmistöä.

Ehkä saatan vain kuvitella, mutta työskentelyn ja vaivannäön arvostus näyttävät olevan ikävästi laskeneen viime vuosien aikana. Toki tätä ajatusta ei voi täysin yleistää, sillä onhan työntekoa, harjoittelemista yms. arvostavia ihmisiä runsaasti jokaisessa ikäluokassa. Toivon kuitenkin hartaasti, että oikoteiden suosiminen ei lisääntyisi. Eilen katsoessani naisten voimistelua, huomasin ilokseni vartaloiden muuttuneen erittäin terveen näköisiksi. Lihasmassaa oli ja liikkuminen rohkeaa, napakkaa mutta samalla sulavaa. Kun mietin fitness -urheilijoita, he saisivat voimistelijoista todella kovia kilpailijoita. Itse henkilökohtaisesti pidän enemmän voimistelijoiden vartaloista (siis terveistä), mutta kauneus on katsojan silmässä. Arvostan kuitenkin paljon enemmän sitä vaivaa minkä voimistelijat näkevät. Harjoittelun määrä ja voimien vaatiminen saattaa olla samaa tasoa näillä molemmilla, mutta uskallan väittää lihasten ulkonäön kehittämiseen tähtäävän harjoittelun olevan teknisesti helpompaa, kuin voimistelun eri elementtien hallitseminen ja lukuisten toistojen tekeminen. Toisaalta, miksi valita vaivannäkö, kun saman lopputuloksen voi saada yksinkertaisemminkin? Itse vastaisin tähän muistuttamalla oppimisen ilosta ja harjoittelun tuloksista, jotka ulotuvat ulkonäköä pidemmälle, sillä voimistelija osaa käyttää kehoaan ihailtavan taitavasti.

Kun kyse on elämäntapojen muuttamisesta, voi ulkopuolinen apu olla tarpeen erityisesti silloin, jos ns. tavallinen tai yleisimmät tavat liikkua eivät onnistu, tai projekti muuten vaatii erityishuomioita. Jos kyse puolestaan on aikuisesta ihmisestä ilman rajoitteita, herää ajoittain kysymys PT:n tarpeesta. Osa tarvitsee motivaatiota ja "potkuja peffalle" ainakin alussa. Moni kuitenkin tietää kuinka esimerkiksi liikunnan lisääminen ja ruokavalion terveellistäminen tapahtuu, mutta PT on välttämätön lisä. Kun taustalla ei ole ns. erityisvaatimuksia, kuulostaa PT:n käyttö enemmänkin siltä, että se lisää katu-uskottavuutta. Toisaalta liikunnasta on muuttunut yhä enemmän bisnekseksi, johon liittyvistä lupauksista ihmiset ovat valmiita maksamaan yhä suurempia summia. Aiemmista teksteistä taustani on tullut ilmi, joten jääköön pohjustukset sikseen. Osaksi hoitoa kuuluivat keskustelut ravitsemusterapeutin kanssa sekä ruuanlaittotuokiot hoitajan kanssa. Oletin että nämä ratkaisevat ongelmat puolestani, mutta kas kummaa: muutoksia ei liioin tullut, kun omalla ajallani jätin noudattamatta ohjeita ja yli puolet ateriasuunnitelmasta jäi pois. Ikävänä tosiasiana sain kokea, että jouduin itse tekemään paljon töitä. No, menihän siihen aikaa ja vieläkin on parantamisen varaa, mutta nykyään ongelmana on lähinnä huolimattomuus. Vaikka se kaikki vaivannäkö oli raskasta ja usein myös ahdistavaa, olen iloisempi siitä kaikesta työstä mitä jaksoin tehdä kuin lopputuloksesta, mitä en toki vähättele. Kun elämäntapoja käännetään parempaan suuntaan, proteiini -valmisteet tuskin nopeuttavat matkaa. Tai periaatteessa kyllä. Koska näitä tuotteita myyvät yhtiöt osaavat rahastaa erittäin tehokkaasti tuotteilla, joissa oikeastaan aika pienen proteiinimäärän lisäksi on paljon arvokkaita keinotekoisia lisäaineita, ostaja pääsee liioista rahoistaan eroon. Kun rahaa ei ole liikaa, on esimerkiksi bensarahoja säästettävä ja kuljettava jalan. Hmm, itse asiassa tuotteet siis toimivat?

Vaikka teksti painottui liikuntaan ja elämäntapoihin, yhdistävänä asiana oli oikoteiden suosiminen. Usein mietin sitä, että kuinka pitkälle tällainen helpolla pääsemisen tavoittelu kantaa? Jos pikavipit koetaan ilman skeptismia paremmaksi vaihtoehdoksi kuin "paska duuni siivoojana" (tosin itse arvostan kyseistä ammattia erittäin paljon), kykenevätkö tällaiset ihmiset selviytymään taloudellisesti tai ylipäänsä mistään? Ilmeisesti osalle glitterinhohtoinen ja kalliiden merkkien täyttämän elämä on niin houkuttelevaa, että muuta ei tarvita. -Paitsi rahoittaja, joka voi olla vaikkapa rikas puoliso. Näin Halloweenin aikaan monia pelottavia asioita ja otuksia leijailee ympärillämme. Pelottavimmat niistä kuitenkin vainoavat vuoden jokaisena päivänä: työnteko, yrittäminen, sinnikkyyden kysyntä ja harjoitteleminen.