Uudet aikataulut: Joko paniikki iskee?

Olen aina pitänyt itseäni heikosti sopeutuvaisena erityisesti erilaiseen arkirytmiin. Kuulun niihin tylsimyksiin jotka tykkäävät tehdät asiat tiettyinä päivinä tiettyyn aikaan. Työkuvioissa on tapahtunut pienoisia muutoksia niin työn sisällön kuin aikataulujen suhteen. Sanotaan että muutos on ainoa pysyvät asia. -Ainakin tämä pätee työaikoihini. Toki jotain pysyvää on, mutta samoin muutoksia.

Ei kahdeksan tunnin työpäivää maanantaista perjantaihin

Tiedä häntä miten helposti sellaiseen sopeutuisin. Hmm, kenties pakon edessä hyvinkin. Työni ei ole suoranaisesti vuorotyötä, sillä en tee X-mittaisia työvuoroja. Toisaalta vuorotyön tavoin minulla on ajoittain myös viikonloppuisin töitä.

Koen tällaisen työajattoman työn oikeastaan vapauttavaksi, mutta esimerkiksi yhteisten menojen kannalta se voi aiheuttaa omat haasteensa. Näitä ennaltaehkäisen merkitsemällä ”poikkeavat” työajat keittiön kalenteriin. Näihin kuuluvat nimenomaan viikonlopuille ajoittuvat työt.

”Selviätkö kun et pääse treenaamaan milloin huvittaa?”

Hengissä ollaan, ainakin toistaiseksi. Luulen että parin viikon takainen norovirus oli suurempi koettelemus. Totta puhuen pääsen edelleenkin treenaamaan lähestulkoon juuri niin usein kuin haluan/kropalleni sopii. Päivät vain eivät ole aina samat. Suurempi haaste ristiselälellä ja yläselälle ovat päivät joihin liittyy paljon istumista, mutta onneksi sellaisia on harvemmin. -Kiitos aktiiviselle työnkuvalle.

Toki totutuista päivistä poikkeaminen ajoittain aiheuttaa harmistusta. Tämän myöntäminen antaa varmaan kritisoijille tehokkaan ässän hihaan. Jos nyt jollain puolustaudun niin tällä karulla tosiasialla: Olen ihminen siinä missä muutkin, enkä siis täydellisen epäitsekäs. Uskon että (lähes) jokaisella on jokin oma itsekäs asia mitä yksinkertaisesti tahtoo toteuttaa: tosi-tv -sarja, kirjahetki, Pokémonien metsästys omassa ylhäisessä yksinäisyydessä, ilta gourmet -ravintolassa yms. Diagnoosi tälle kaikelle: inhimillisyys.

Alkuvaiheen hektisyys

Arkeni ei ole sen hektisempää kuin ennenkään. Hektisyys on vain muuttanut muotoaan. Kyse oikeastaan ole varsinaisesta kiireestä, vaan omaksumisajasta. Uskon että muutaman kuukauden kuluttua tuntuu jo rennommalta. -Tai ei välttämättä, mutta sen ajan hektisyys ei liity työhön.. ai että minä tykkään salamyhkäisyydestä!

Suuri haaste: eväät

Jep, aiemmassa työssä totuin mahdollisuuteen syödä työpaikan ruokalassa. Nyt pitäisi sitten opetella laittamaan kunnon eväät erityisesti pidempien päivien varalle. Periaatteessa onnistuminen tällä saralla olisi ollut mahdollista, mutta minä valopää keksin laittaa sosekeittoa punajuuresta, fetasta ja bataatista. Koostumuksen ohella keiton väri on sitä luokkaa, ettei sillä ole mitään asiaa reppuuni.

Enemmän istumista sisältävinä päivinä tulen varmaan suosimaan ruokaisia salaatteja 90-luvun tyyliin. Kinkun skippaan, mutta jotain makaronilla höystettyä salaattia voisi yrittää alkaa laittamaan. Kasviswokki voisi olla toinen, mutta salaatti sopii paremmin kiireisiin kun aikaa on vähemmän.

Yhteenvetoa

Vaikka eväät herättivät ehkä syvällisimmän pohdinnan, mutta luulen että kokonaisuus on tasavertainen. Kuten totesin, muutaman kuuukauden sisällä totun uudenlaiseen menoon työtehtävät alkavat sujua varmemmalla otteella. Kerrankin aikaa opetteluun on enemmän kuin kesätöissä. Suurena plussana lienee kuitenkin mahdollisuus olla luova. Lisäksi olen pitänyt kovasti niistä työtehtävistä joita olen päässyt tekemään. Tästä on hyvä jatkaa!

Oikein mukavaa keskiviikkoa kaikille!

Ihanat kamalat kotityöt..

Suhteeni kotitöihin on vaihdellut vuosien mittaan. Mainittakoon että suhde on ollut neutraali ja platoninen, eli tekstiin ei liity tunnustuksia kaapista poistumisesta. Joudun suoraan myöntämään, etten lapsenakaan ole tarttunut jokaiseen kotityöhön suu hymyssä. -Päinvastoin. Toisaalta minulla on hämärä muisto lapsuudesta. Näin tv:stä jotain niinkin upeaa kuin Wettex -mainoksen. Tuo maaginen rätti sai lähes ruskean pinnan hohtavan valkoiseksi. Wau!

Tuo mainos innosti alle kouluikäistä ”Aliisaa” kokeilemaan itsekin. Äitini antoi minun kokeilla pöydän pyyhkimistä. Koska pöytä oli valmiiksi varsin puhdas, en saanut aikaan mainoksen kaltaista muutosta. Mutta ei haittaa, ainakaan likaa ei jäänyt! Voi toki olla, että äitini oli puhdistanut pöydän ennen minua, mutta houkutus ottaa kunnia itselleen taisi olla suuri. Tai kunnia kuului Wettex -rätille, mikä ei välttämättä edes ollut käytettävän rätin merkki. No, samapa tuo. Tämä oli yksi positiivinen kokemus kotitöistä.

Oman huoneen siivoaminen taas.. siinä oli ”hieman” vaikeuksia erityisesti silloin, kun tavaroita oli laitettava paikoilleen. Kiukustuessani hoidin projektin erittäin järkevästi: paiskoin leluja mielenosoituksellisesti ympäriinsä. Tämähän auttoi tavoitteessa laittaa tavarat paikoilleen.. Ovatko asiat muuttuneet vajaan 30 vuoden aikana? Vieläkö tavarat lentelevät ympäri kämppää ja Wettex -rätti on keittiön valtias/valtiatar/valtias muulla sukupuolella?

Punainen valo kiireestä

Kun tiskit, ruuanlaitto, imurointi tai mitä listalla onkaan on tehtävä kiireellä, en osaa liioin nauttia mistään askareesta. Olen kotitöissä jossain määrin perfektionisti, mutta kykenen joustamaan. Myönnän että minua ärsyttävät esimerkiksi todella pitkät tummat hiukset keittiön ja olohuoneen vaaleissa matoissa. Kenen kuontalosta lienevät peräisin kun puolisolla on lyhyt ja hänen tyttärellään puolipitkä tukka? Erikoinen mysteeri. Mutta esimerkiksi lakanoita ja vaatteita viikatessa maailmani ei murene jos lopputulos ei ole 100%:sen täydellinen.Vai mureneeko..

Kiireessä tehdyt kotityöt suoraan sanottuna ärsyttävät. Itse kotityö ei ole ongelma, vaan kiire. Vaikken koe itseäni neuroottiseksi perfektionistiksi, myönnän että harmistun kun mahdollisuuteni tehdä työ huolella pienenee. Kiire itsessään saa mielen rauhattomaksi, ja lopulta suupielet alaspäin. Kiire on hallitsemismahdollisuuksien kannalta suhteellinen ilmiö. Joskus hieman taitavampi ajanhallinta auttaa, joskus taas vuorokauden 24 tuntia sisältää niin paljon yksityiskohtia, että ajanhallinta vaikeutuu.

Rentouttava vaikutus

Kun kotitöitä ruuanlaitosta siivoukseen voi tehdä kaikessa rauhassa, niiden vaikutus tuntuu jopa rentouttavalta. Tällaisina hetkinä minun on vaikea ymmärtää ihmisiä jotka vihaavat kotitöitä. Toisaalta kyseessä lienee makuasia, joten mitäpä tässä enempiä tuomitsemaan. Vaikka käsieni iho on eri mieltä, pidän tiskaamista rentouttavana puuhana, samoin imurointia. Tosin en pidä liiallisista ”esteistä”. Tästä syystä asunnossa ei ole esimerkiksi keskellä huonetta sohvapöytää.

Hupaisaa ehkä, mutta pöytien pyyhkiminen rätillä tuntuu edelleenkin mukavalta puuhalta! Toivottavasti kukaan ei keksi kysyä kuinka usein vaihdan rätin..

Oman työn jälki

Kotitöissä oman työn jälki on jotain, minkä havaitseminen viehättää. Toki on tilanteita, joissa työn jälki ei vastaa omaa odotusta tai toiveita. Myönnän pitäväni siitä, kun huomaan saaneeni tiloja siistimpään kuntoon tai saaneenin aikaan vähintään kohtuullisen hyvää ruokaa. Vaikka kyse on tavallisen arjen tavallisesta sisällöstä niillä tavallisilla mausteilla, pidän noista tavallisen arjen saavutuksista.

Kotityö johon panostan liian vähän, on lakanoiden ja vaatteiden silittäminen. Ja varmasti muutamaan muuhunkin voisi kiinnittää hieman enemmän huomiota.. Toki silitän vaatteita jos sellaista vaaditaan, mutta esimerkiksi lakanoiden ja tyynyliinojen silittämisessä olen häpeällisen laiska. Harmi sinänsä, koska pidän vaatteiden ja vuodevaatteiden silittämistä rentouttavana puuhana: tempo on miellyttävän leppoisa ja työn jäljen näkee välittömästi. Eli samaan pakettiin kuuluu sekä meditaavinen aktiviteetti ja aikaansaaminen.

Pohdintaa

Kotitöiden tekijänä kuulun keskinkertaisten kategoriaan: En inhoa kotitöitä ja erityisesti kiireettömästi teen niitä mielelläni (muutamaa poikkeusta laskematta). Asiantuntijuuteni ja motivaationi eivät kuitenkaan ole sitä luokkaa, että kehtaisin opettaa esimerkiksi kotitaloutta. Joskus kieltämättä mietin, mistä sellainen äärimmäisen negatiivinen asenne kotitöitä kohtaan on lähtöisin. Toki pakollisuus ja negatiiviset muistot voivat vaikuttaa asenteeseen. Mutta osa taas näyttää kasvavan negatiiviseen asenteeseen, vaikka kokemushistoria kotitöistä on suppea. Tähän olisi helppo vetää syyksi laiskuus, mutta kyseiset henkilöt saattavat olla hyvinkin ahkeria kotitöiden ulkopuolella.

Toisaalta en myöskään näe kotitöistä pitämistä ”paremman ihmisen mittarina”. Enemmänkin näen kotitöissä terapeuttisen vaikutuksen: niiden parissa voi pohtia, jakaa ajatuksia toisen pyykkejä viikkaavan kanssa, nähdä oman työnsä jäljen tai ihan vain olla ja kummastella asioita maan ja taivaan välillä.

Mitä te ajattelette kotitöistä? 

Leirimuistoja, palautumista ja mukamas suunnitelmia

Kotona taas! Vaikka leirillä oli oikein mukavaa ja leiriläiset onnistuivat kaivamaan ala-arvoisen huumorintajuni esille, aika palata takaisin ei tullut yhtään liian aikaisin! Tämä leiri oli tosiaan kesän viimeinen, mikä sinänsä ei liene yllätys: peruskoulussa opetus alkaa torstaina. Leirin aikana mietin, että porukalla ei ole paljoa aikaa lomailla. -Toisaalta onneksi loma-aikaa oli ennen leiriä. Mutta mitenkäs pärjättiin..

400 km bussilla

”Yhden pysäkdyksen” taktiikalla istumista tuli yhteensä vajaat viisi tuntia. Peffani selvisi kuitenkin reissusta, selkä myös jumituksesta huolimatta. Vaikka bussilla reissaaminen on arkista puuhaa, tuollaiset pidemmät reissut ovat oma lajinsa. Toisaalta asiaa helpotti väsymys: varmaan puolet matkasta meni torkkuen. Olen myös siinä mielessä onnellisessa asemassa, että en kärsi matkapahoinvoinnista. Vielä?? Pystyn ongelmitta lukemaan, torkkumaan yms. Istumapaikallakaan ei ole väliä.

Toki pientä jännitystä toi tieto, että bussin toiletista oli kuulemma lamppu palanut. Mikäs siinä, romanttisessa valaistuksessa. No, varmuuden vuoksi tei pari ylimääräistä varakäyntiä, jolloin matkan varrella ollut huoltoaseman/ruokapaikan toiletti riitti. Oletan että juuri tämän jokainen lukija halusi tietää?

Paljon ulkoilua!

Sää oli viileä, mutta suhteellisen sateeton. Fiksut kollegat tunsivat paikan entuudestaan, ja näin ollen myös aktiviteettimahdollisuudet. Lopulta jokaiseen päivään liittyi enemmän tai vähemmän ulkoilua ja liikkumista, mikä oli aivan loistava juttu! Itsekin uskaltauduin tekemään vapaahetkinä pieniä hölkkälenkkejä.

Ehdoton suosikkini oli esterata, johon kuului mm. erilaisia köysiratoja, pienimuotoista seinäkiipeilyä yms. Johan siinä itsekin nuortui henkisesti 10 vuotta!

Liian vähän unta

Tämä oli vähän ikävä puoli kuluneen viikon aikana, ja kieltämättä hieman jännitti miten hyvin epilepsialääkkeet pelittävät. Unimäärä oli keskimäärin 4-6 tuntia yötä kohden. Tämä pakotti käyttämään osan vapaa-ajasta nukkumiseen. Kun on tottunut menemään nukkumaan reippaasti ennen yhtätoista, nukkumaanmeno puolenyön aikaan oli hieman haasteelista.

Vaikka kello soi 7:40, rahoittumishetken puuttuminen johti kevyisiin uniin ja heräilyyn. Onneksi päivän torkkuhetket antoivat hieman lisää energiaa, mutta parina vikana päivänä aivotoiminnan teho oli kyllä laskenut! Nyt edessä on siis operaatio palautuminen.

Ruoka.. ok?

Vaikka ruoka on minulle periaatteessa yksi ja sama, pakko myöntää että edellisessä paikassa vegeruuat olivat hieman ravitsevampia. Toisaalta ruovalioon liittyy oma valinta, jolloin valittaminen on parempi jättää vähemmälle. Tässä paikassa ei ollut itse leivottuja sämpylöitä, mutta ehkä parempi niin: oli helpompi olla syömättä liikaa, ja näin vatsanpurut jäivät vähemmälle.

Mutta maku oli ok, ja söihän noita sapuskoja. Se riittää.

Mitä seuraavaksi?

Kuten todettua tuli, nyt tiedossa olisi operaatio palautuminen. Aivan ”lunkisti” ei kuitenkaan jouda ottamaan, sillä ensi sunnuntaina olisi pitkästä aikaa saarnavuoro. Mutta sinne menen ilolla, ja ihan mielelläni aloitin tänään tekstin kirjoittamisen. Ensi viikolla aloittelen taas keikkatyöt, ja toivottavasti kuulen jotain potentiaalisista oman alan työpaikoista.

Myös treenikausi alkaa vähitellen käynnistyä. Olen kahden vaiheilla salikortin uusimisen kanssa. Kieltämättä houkuttelisi! Toisaalta syksyn aikataulut ovat täysin auki, joten edelleenkään mitään suuria suunnitelmia ei parane tehdä. Mutta ei auta kuin olla kärsivällinen ja yrittää parhaansa.