Olen
aina pitänyt itseäni heikosti sopeutuvaisena erityisesti erilaiseen
arkirytmiin. Kuulun niihin tylsimyksiin jotka tykkäävät tehdät
asiat tiettyinä päivinä tiettyyn aikaan. Työkuvioissa on
tapahtunut pienoisia muutoksia niin työn sisällön kuin
aikataulujen suhteen. Sanotaan että muutos on ainoa pysyvät asia.
-Ainakin tämä pätee työaikoihini. Toki jotain pysyvää on, mutta
samoin muutoksia.
Ei
kahdeksan tunnin työpäivää maanantaista perjantaihin
Tiedä
häntä miten helposti sellaiseen sopeutuisin. Hmm, kenties pakon
edessä hyvinkin. Työni ei ole suoranaisesti vuorotyötä, sillä en
tee X-mittaisia työvuoroja. Toisaalta vuorotyön tavoin minulla on
ajoittain myös viikonloppuisin töitä.
Koen
tällaisen työajattoman työn oikeastaan vapauttavaksi, mutta
esimerkiksi yhteisten menojen kannalta se voi aiheuttaa omat
haasteensa. Näitä ennaltaehkäisen merkitsemällä ”poikkeavat”
työajat keittiön kalenteriin. Näihin kuuluvat nimenomaan
viikonlopuille ajoittuvat työt.
”Selviätkö
kun et pääse treenaamaan milloin huvittaa?”
Hengissä
ollaan, ainakin toistaiseksi. Luulen että parin viikon takainen
norovirus oli suurempi koettelemus. Totta puhuen pääsen edelleenkin
treenaamaan lähestulkoon juuri niin usein kuin haluan/kropalleni
sopii. Päivät vain eivät ole aina samat. Suurempi haaste
ristiselälellä ja yläselälle ovat päivät joihin liittyy paljon
istumista, mutta onneksi sellaisia on harvemmin. -Kiitos aktiiviselle
työnkuvalle.
Toki
totutuista päivistä poikkeaminen ajoittain aiheuttaa harmistusta.
Tämän myöntäminen antaa varmaan kritisoijille tehokkaan ässän
hihaan. Jos nyt jollain puolustaudun niin tällä karulla
tosiasialla: Olen ihminen siinä missä muutkin, enkä siis
täydellisen epäitsekäs. Uskon että (lähes) jokaisella on jokin
oma itsekäs asia mitä yksinkertaisesti tahtoo toteuttaa: tosi-tv
-sarja, kirjahetki, Pokémonien metsästys omassa ylhäisessä
yksinäisyydessä, ilta gourmet -ravintolassa yms. Diagnoosi tälle
kaikelle: inhimillisyys.
Alkuvaiheen
hektisyys
Arkeni
ei ole sen hektisempää kuin ennenkään. Hektisyys on vain
muuttanut muotoaan. Kyse oikeastaan ole varsinaisesta kiireestä,
vaan omaksumisajasta. Uskon että muutaman kuukauden kuluttua tuntuu
jo rennommalta. -Tai ei välttämättä, mutta sen ajan hektisyys ei
liity työhön.. ai että minä tykkään salamyhkäisyydestä!
Suuri
haaste: eväät
Jep,
aiemmassa työssä totuin mahdollisuuteen syödä työpaikan
ruokalassa. Nyt pitäisi sitten opetella laittamaan kunnon eväät
erityisesti pidempien päivien varalle. Periaatteessa onnistuminen
tällä saralla olisi ollut mahdollista, mutta minä valopää keksin
laittaa sosekeittoa punajuuresta, fetasta ja bataatista. Koostumuksen
ohella keiton väri on sitä luokkaa, ettei sillä ole mitään asiaa
reppuuni.
Enemmän
istumista sisältävinä päivinä tulen varmaan suosimaan ruokaisia
salaatteja 90-luvun tyyliin. Kinkun skippaan, mutta jotain
makaronilla höystettyä salaattia voisi yrittää alkaa laittamaan.
Kasviswokki voisi olla toinen, mutta salaatti sopii paremmin
kiireisiin kun aikaa on vähemmän.
Yhteenvetoa
Vaikka
eväät herättivät ehkä syvällisimmän pohdinnan, mutta luulen
että kokonaisuus on tasavertainen. Kuten totesin, muutaman
kuuukauden sisällä totun uudenlaiseen menoon työtehtävät alkavat
sujua varmemmalla otteella. Kerrankin aikaa opetteluun on enemmän
kuin kesätöissä. Suurena plussana lienee kuitenkin mahdollisuus
olla luova. Lisäksi olen pitänyt kovasti niistä työtehtävistä
joita olen päässyt tekemään. Tästä on hyvä jatkaa!
Oikein
mukavaa keskiviikkoa kaikille!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti