lauantai 29. elokuuta 2015

Nehän kiroilevat!

Billy Elliot: tämä taisi olla ensimmäisiä näkemiäni DVD -elokuvia. Tarkkaa vuotta en muista, mutta myönnän jo näin alkuun, että olen aina ollut jäljessä näiden "teknologian ihmeiden" kanssa. Vieläkin harmittelen hieman VHS -laitteesta luopumista ja elän samalla siinä toivossa, että muutamia vanhoja VHS -kasetteja saataisiin tallennettua DVD:lle. Kyse ei tosin ole niinkään mahdollisuuksien puutteesta, vaan saamattomuudesta. Vanhin edelleenkin toimiva kasettimme taitaa olla peräisin 80-luvulta. Koska Billy Elliot -DVD oli lainassa, päädyimme muistaakseni nauhoittamaan elokuvan traditionaalisempaan muotoon, eli kasetille. Vuodet vierivät ja DVD -valikoimani laajeni. Billy Elliot kuuluu vieläkin suosikkielokuvien kategoriaan osaksi tarinan mielenkiintoisuuden, mutta myös monipuolisuuden vuoksi. Samaan elokuvaan on onnistuttu liittämään 80-luvun Englanti, sukupuolinormit ja niiden rikkominen, köyhyys, lakkoilu, perheenjäsenen menettäminen ja asenteet seksuaalivähemmistöjä kohtaan.


Tänään Helsingin Sanomien kulttuuriosiossa oli artikkeli, jonka mukaan Billy Elliotista olisi tehty musikaali. Nostan hattua jokaiselle näyttelijälle, mutta erityisesti Billyn roolin esittävälle pojalle, jolta vaadittiin näyttelemisen ohella myös laulu -ja tanssitaitoa. Artikkelin oheen oli liitetty arvio, jossa otettiin kantaa erityisesti esityksen brutaaliin kielenkäyttöön. Elokuvassakaan f-sanaa ei liioin säästelty. Arvostelun kirjoittaja pohti erityisesti esityksen soveltuvuutta lapsiyleisölle kielenkäytön vuoksi. Tavallisesti olisin ylenmääräistä kiroilua vastaan. En koe v-sanan käyttöä joka toisena sanana lauseessa niinkään kauhistuttavaksi, vaan enemmän typerän kuuloiseksi tavaksi, joka kielii säälittävästä sanavarastosta. Ikäsyrjintää tai ei, yhdistän tämän tavan ensisijaisesti nuorisoon ja nuoriin aikuisiin. Koska lukijoihin mahdollisesti kuuluu henkilöitä, jotka ovat kuulleet puhettani, en voi väittää olevani aivan puhdas pulmunen kielenkäytöltäni. Tosin osaan vaihtaa puhetyyliäni tilanteen mukaan. V-sanan käyttö rajoittuu siis lähinnä vahvistamaan substantiivia, tai sitä edeltävää adjektiivia. Kiitos sisareni, käsite pirhana on tullut erittäin yleiseen käyttöön. On kuitenkin paikkoja ja tilanteita, joissa erityisesti v-sanaa olisi hyvä välttää: työympäristö, yliopiston luennot ja keskusteluryhmät, "viralliset" tilanteet ja juhlat. No, jälkimmäiseen vaikuttaa toki ilmapiiri ja ihmiset. Jos tilaisuus on keveä, lienee asiasisältö kielenkäyttöä merkittävämmässä asemassa. Pyrin myös parhaani mukaan välttämään turhaa kiroilua puolison tyttären ja sisaren tyttären lähettyvillä. Mahdolliset voimasanat ovat yleensä koomisia väännöksiä.


Musikaaliin liittyvän kielenkäytön suhteen olen kuitenkin eri kannalla. Billy eli ympäristössä, jossa ronski kielenkäyttö oli arkipäivää. Tosin verrattuna siihen, mitä esimerkiksi julkisissa kulkuvälineissä saattaa kuulla, kielenkäyttö on erittäin siveää. Billy ei edustanut "yläluokkaa", vaan ns. "duunareita", joilla heräteostoksiin ei ollut varaa. Elämä ei ollut ruusuilla tanssimista ja etikettisäännöt muuttuivat prioriteetista toissijaiseksi tavoitteeksi. Kenties joku on jo ehtinyt kyllästyä tähän käsitteeseen, mutta taas kerran, kontekstin merkitys on ratkaiseva. On vaikea uskoa, että mahdolliselle lapsiyleisölle yksikään sana olisi uusi. Sen sijaan että vanhemmat kauhistelisivat esityksen kielenkäyttöä yrittäen samalla epätoivoisesti peittaa pikku enkeleidensä korvat, he voisivat selittää lapsilleen, että kyseisellä asuinalueella, ympäristössä ja aikakaudella puhetapa oli erilainen, mutta sitä ei kuulu matkia. Jos jotain olen viimeisen kymmenen vuoden aikana oppinut lapsista, he imevät itseensä juuri ne asiat, jotka he tietävät välttämisen aiheiksi. Olisiko käsikirjoituksen sanasto pitänyt siistiä? Itse asetun kieltävälle kannalle. Vaikka lehdet kuinka esittävät tunnusmerkkejä erityisen älykkäille lapsille, lapsia tunnutaan pitävän harvinaisen vähä-älyisinä. Kirosanoja on turha yrittää välttää, mutta sopimattomia sanoja on siinä määrin vähän, että niiden kategorioiminen tuskin on ylivoimainen tehtävä edes reilusti alle kouluikäiselle. Kouluikäinen sen sijaan ymmärtää varmasti hyvin, että eri ihmiset eri ympäristöistä puhuvat hieman eri tavalla. Astrid Lindgrenin tarinassa Ronja, ryövärin tytär kielenkäyttö ei ollut mitä kauneinta, mutta jo tarinan saapumisen aikaan moni lapsi ymmärsi, että ryövärit puhuvat hieman kovempaa kieltä kuin me nyt (ja kun tarina julkaistiin). Jos sanasto olisi sensuroitu, olisiko tarina toiminut? Joskus brutaali kielenkäyttö tekee tarinasta aidomman.


Lienee siis tilanteita, joissa kiroilu yksinkertaisesti kuuluu asiaan. On surullista, että v-sana on osalla ihmisistä tullut pilkun korvikkeeksi, mutta ehkä tässä kieli tekee omaa evoluutiotaan; heikommat yksilöt ovat pahasti jumittuneet v-sanaan vailla rationaalista asiasisältöä puheessaan. Jos hyvin käy, luonto karsii nämä yksilöt. Voi Darwin, toivottavasti teoriasi pitää, vaikka se aikoinaan ehtikin vanhentua! Kumpi siis suojelee uusia sukupolvia enemmän: korvien peittäminen, vai kielenkäytön sopivuuden opettaminen kontekstin mukaan? Kuten aiemmin mainitsin, yli kymmenkesäisille musikaalin yksiköön sana on tuskin uusi. Tosin lastensa korvat peittävistä vanhemmista en tiedä.

torstai 27. elokuuta 2015

Voihan rasitusvamma!

Niin se aika rientää, ensi viikolla nimittäin odottaa ensimmäinen luento. Vaikka olen odottanut innolla lukuvuoden alkamista, on pientä jännitystä ilmassa. Luulen että pääsen kiinni opiskeluun melko kivuttomasti, tosin ajanhallinta vaatii oman korjaamisensa. Sen sijaan reissaamiseen tottuminen mietityttää hieman, mutta eiköhän siihenkin totu. Luentoja tulee olemaan maanantaista torstaihin, mutta onneksi lähinnä aamupainotteisesti. Päivällä on siis mukavasti aikaa tehdä kirjallisia tehtäviä ja junamatkoilla puolestaan voi kätevästi lukea. Kandityön aihetta alustaakseni aloin kerrata Suomen historiaa siinä toivossa, että saisin pientä varmuutta taustalle. Ihan mielenkiinnosta aloin lukea myös Taava Koskisen toimittamaa teosta Kurtisaaneista kunnian naisiin. Toistaiseksi teos on ollut sisällöllisesti erittäin mielenkiintoinen. Ehkä tämäkin on valtaosalle itsestäänselvyys, mutta en tullut ajatelleeksi, että aikoinaan maalaustaiteessa käytetyt naismallit (ainakin suuri osa heistä) olivat prostituoituja. Teoksessa käsitellään myös prostituoitujen asemaa sekä heihin liitettyjä leimoja. Erityisen mielenkiintoiselta on vaikuttanut se kontrasti ja ristiriita, mikä maalauksen hahmon itsevarman katseen ja hänen oman haavoittuvaisuutensa välillä saattoi olla.


Muutama päivä sitten menetin hermoni jalan kanssa. Tänään sain akuuttiajan lääkärille ja mahdollinen "tuomio" kieltämättä jännitti ja pelotti. Penikkataudin sijaan diagnoosiksi tuli rasitusvamma, mitä edesauttaa ilmeisesti kyseisen jalan virheasento, kiitos lättäjalan. Miksi jalkani eivät koskaan saa positiivista huomiota lääkäriltä?! Nyt tiedossa on siis lepoa siinä määrin kuin se on mahdollista, lisää kylmähoitoa sekä kylmä -ja kipugeeliä. Niin, ja kärsivällisyyttä. Päivittäinen hyppiminen saa jäädä joksikin aikaan ja tästä lähtien lihas lienee hyvä tukea siteen (tai jos löydän sopivan tuen) avulla. Nyt vain toivon, että näiden suunnitelmien seuraaminen tuottaisi toivottuja tuloksia.


Tiistaina teippasin jalkani kunnon "paketiksi" ennen jääharjoituksia. Kieltämättä viritys auttoi paljon, sillä kipu alkoi selkeästi myöhemmin kuin aiemmin. Siihen nähden että harjoituskertaan sisältyi paljon hyppimistä, jalka kesti teippauksen ansiosta ihmeen pitkään! Askeleiden harjoittelu jäi tällä kertaa kokonaan pois, mutta askeleista viis, sillä viimeinkin sain pari akselia onnistumaan takaperin vauhdista! Kaksoissalchow on jalan takia aika ongelmallinen, mikä kieltämättä harmittaa. Hyppy kuitenkin onnistui pari kuukautta sitten, mutta nyt harjoittelua on lykättävä, tai tyydyttävä korkeintaan pariin hyppyyn. Toisena erittäin positiivisena yllätyksenä tuli taivutuspiruetin onnistuminen. Toki taivutusta saisi olla enemmän, mutta ensimmäisen kerran uskalsin laskea pääni. No, en voi kehua asentoa erityisen mukavaksi, mutta uskon että toistojen myötä varmuutta tulee enemmän. Jos en väärin muista, niin ensi viikolla olisi ensimmäinen aikuisryhmän harjoittelukerta. Kun ystäväni kanssa olemme jutelleen molempien ohjaajien kanssa, järjestelyt eivät ole kuulostaneet aivan nappiin hoidetuilta. Kumpikin pudisti päätään todeten ettei tiedä vielä mistään mitään. Ohjaajia ei kai saisi neuvoa, mutta tässä kohtaa sorruin ehdottamaan, että pidempään luistelleet voisivat harjoitella "omia juttujaan" yhteisten liikkeiden jälkeen. Jotenkin tuntuu vai oudolta, että ryhmää mainostetaan suurella innolla, mutta sisältöä kukaan ei ole miettinyt kellonaikaa pidemmälle. No, ehkä harjoittelun sisältö kehittyy sitä myöten, kun ryhmäläisten määrä ja taitotaso selkenee. Tosin myönnän että perusasioiden harjoittelu ei todellakaan tee pahaa.


Jään jälkeisessä ohjeisharjoituksissa ohjaajamme on ottanut käyttöön "kuntopiiri -menettelyn", mikä itse asiassa on toiminut varsin tehokkaasti. Tällä kertaa harjoittelun kohteena olivat kädet ja jalat. Liikkeet olivat tehokkaita, naisten punnerruksia laskematta. Olen jo pitkään boikotoinut tätä liikettä, mutta tällä kertaa annoin periksi. Jokaisessa pisteessä oltiin minuutin verran. Suunnilleen puolivälissä polveani alkoi kirvellä oudosti. Hetken päästä kirvely muuttui sen verran voimakkaaksi, että harjoitus oli keskeytettävä. Kun nostin polveni maasta, oli korkki olisi otettu irti: rykelmä muurahaisia (kusiaisia tietenkin) vilisti pienestä aukosta, minkä päällä polveni oli. Lopputuloksena polveni hehkui punaisena ja sain nauttia kirvelystä jonkin aikaa. Mitä tästä opimme? Naisten punnerrukset ovat pahasta!


Huomenna olisi tarkoitus teipata jalka taas huolella ja kokeilla kestävyyttä jäällä. Lauantaina ainakin alustavasti on ruohonleikkuun vuoro, riippuen tosin säästä. Samalla reissulla pääsen pitkästä aikaa sisaren tyttöä näkemään! Toivottavasti neitokainen ei ujostele kun edellisestä tapaamisesta on jo jonkin verran aikaa. Mikäli alkuperäiset suunnitelmat pitävät, luvassa on myös aikaistettua illanviettoa ystävän kanssa. Seuraavaksi lienee pienen jumpan vuoro, tällä kertaa tangolla. Siinä jalan ei uskoisi rasittuvan erityisemmin. No, vaihtelu virkistää, vaikka mukavampi on toki saada vaihtelua ilman pakotteita, mutta yritetään asennoitua optimistisesti vaikka sitten väkisin!


Oikein leppoisaa loppuviikkoa kaikille!

perjantai 21. elokuuta 2015

Jalan parantelun jatkamista ja varovaista paluuta arkeen

Viikko vierähti vauhdilla ja arki tekee paluutaan pienin askelin. Pari opiskeluun liittyvää kirjaa on pian luettu ja ensimmäisen kurssitekstin tarkastelu on aloitettu. Aloitus on erittäin takkuinen, sillä olen huono lukemaan tekstejä tietokoneen näytöltä. Onneksi varsinaisen tehtävän palautukseen on aikaa, mutta yritän saada tekstin pohjalta laadittavan tehtävän mahdollisimman ripeästi valmiiksi. Normaaliin rutiiniin päästyäni tehtävä olisi samana päivänä tehty, mutta nyt alkukankeus (ja kesän aikana syntynyt saamattomuus) hidastavat. Kandityö projektina jännittää yhä enemmän, mutta pidän silti kiinni tavoitteesta saada työ valmiiksi syksyn aikana. Jos venymistä tapahtuu, se tuskin on maailmanloppua enteilevä asia. Vaikka lukeminen on kesän aikana ollut laiskaa, luulen että syyskauden aikana on hieman helpompi päästä kiinni opiskeluun, kun täydellistä taukoa ei ole ollut. Tulevat kurssit kandityötä myötä vievät historian pariin kohdistuen Suomeen ja Japaniin. Nämähän sopivat yhteen kuin paita ja peppu! Minulla on ilmeisesti historiaan aiheena jonkinlainen viha-rakkaus -suhde. Pidän historiasta, mutta en sen opettelemisesta ulkoa. Eri ajanjaksoina tapahtumien hahmottaminen on ollut minulle aina vaikeaa, mutta näin tekstejä laatien on mahdollista "luntata" tarpeen vaatiessa. Myös vuosilukujen muistaminen on vaikeaa, hyvä kun muistan oman syntymävuoteni. Joudun säännöllisesti kertaamaan aivan perusasioita. Tästä kaikesta huolimatta kiinnostus erityisesti Suomen historiaan 1800 -luvun loppupuolelta itsenäistymiseen asti (ja toki siitä myöhempään aikaan) on viime vuosien aikana alkanut kiinnostaa. Jos rehellisiä ollaan, tästä voin "syyttää" muutamia romaaneita, joista innostuin aikoinaan. Tuo Japaniin liittyvä kurssi on puolestaan uskontotieteen puolelta, aiheena uskontojen osuus toisen maailmansodan Japanissa. Aasian uskonnoissa on oma viehätyksensä ja etiikan rooli on suuri. Sodan näen todella ristiriitaisena toimintana ja ilmiönä moraalin ja etiikan rinnalla, minkä vuoksi kurssi vaikutti erittäin mielenkiintoiselta. Näin totean nyt, mutta tehtäviä pakertaessa mielipiteeni saattaa yllättäen muuttua.


Perjantaina pitäisi olla hyvällä tuulella ja mieli keveänä, mutta tällä kertaa en saa moisesta tunteesta kiinni. Itsehoitovirheen seurauksena jalka meni huonompaan kuntoon ja luonnollisesti pessimismi valtasi mieleni. Ajatukseni juoksevat muodossa: "Tämä on loppu kaikelle liikunnalle ja luistelulle, kiitos, oli kivaa niin kauan kuin sitä kesti. Seuraavaksi tyydyn istumaan peffallani ja tissuttelemaan sokeroitua siideriä sekä keräämään lisäkiloja." Realistinen puoleni on hieman optimistisempi. Viikon luistelutauon aikana taidot eivät katoa, ruostuva lähinnä hetkellisesti. En luovu alkuperäisistä tavoitteista ennen kuin selviää, miten harjoittelutauko/vähennetty harjoittelu todella vaikuttaa taitotasoon. Kyllä, tämä on vain harrastus, mutta pidän siitä ja haluan oppia uusia taitoja.


Tiistaina oli ensimmäiset ohjatut harjoitukset. Jostain syystä alku hieman jännitti, mutta hiljalleen meno muuttui varmemmaksi. Hypyt olivat valitettavasti kivuliaita jo alussa. Huomasin silloin, että ongelmana on lähinnä kovan luistinkengän hakkaaminen lihasta vasten. Täytyy siis jonkin suoja kehitellä lihaksen kengän väliin. Liian kireälle luistimia ei kuitenkaan voi sitoa, sillä se vaikeuttaa jalkojen taivuttamista. Akselia emme näin ensimmäisellä kerralla päässeet harjoittelemaan, mutta ensi viikolla senkin aika kuulemma tulee. Istumapiruetin kohdalla koin pienoisen järkytyksen. Vuosikaudet olen tottunut lähtemään piruettiin "suoraan". Nyt pienenä mutta merkittävänä muutoksena tuli lähteä ensin pystyasennosta ja laskeutua vasta sen jälkeen. Hienoa, taas yksi perusliike on opeteltava uudelleen. Oheisissa pelkäsin mahdollisia juoksuharjoituksia jalan vuoksi, mutta onneksi ohjaaja olikin painottanut harjoitukset keskivartalon lihasten harjoittamiseen. Kokonaisuudessaan harjoituksista jäi hyvä mieli ja toivon kovasti saavani jalkani pian kuntoon. Keskiviikkona hyödynsin aamujäätä jo klo: 8:00. Akselit onnistuivat lähinnä vauhdittomasti. Kaksoissalchow  sen sijaan ei alastulon kannalta onnistunut lainkaan ja jalkakin kipeytyi tehokkaasti. Edes paremmin onnistuneet liu'ut eivät liioin lohduttaneet. Poistuin paikalta turhautuneena ja muistutin kolmekymppisen naisen sijaan viisivuotiasta kiukuttelijaa. Onneksi pyöräily onnistuu ja hyppiminen nurmella tai muulla pehmeällä alustalla. Odotellessa tiistaita ehtii ainakin hyvin keskittyä lihaskunnon harjoittamiseen. Lisäksi sain aikaiseksi myös tehdä pienen pyörälenkin eilen illalla. Nyt siis vain pieni pala optimistia mukaan!


Koska kaikki jäävuorot on peruttu viikonloppuna, ulkoilusäitä tulee todennäköisesti hyödynnettyä. Yritän myös saada tuon ensimmäisen koulutehtävän valmiiksi ja lukea toisenkin opiskeluun liittyvän kirjan loppuun, jotta voisin palauttaa molemmat ensi viikolla. Lisäksi Suzukin viidennen kirjan ensimmäinen kappale, Bachin gavotti on saanut hieman varmuutta, mutta kaksoisäänet vaativat hiomista. Tosin en tiedä miten pitkään viitsin niitä hioa, mutta yritetään vielä. Toisen aseman äänien löytäminen on hieman haparoivaa (tosin en voi kehua harjoitelleeni riittävästi) ja viimeinkin sain viidennen aseman harjoittelemisen työn alle. Mihin katosi neljäs asema? Tiedä häntä, varmaankin niihin kirjoihin, joita en paikallisesta kirjastosta ole löytänyt. No, asia kerrallaan ja mahdollisuuksien mukaan. Myös jousenkäyttöön liittyvissä harjoituksissa olen ollut hävettävän laiska, minkä vuoksi yritän harjoitella spiccatoa eri tavoin asteikkojen yhteydessä. Näin ilman ohjausta virheiden todennäköisyys on vain harmillisen suuri. Pianon kanssa todella otin haasteen vastaan, toisin sanoen valitsin "pelottavan" kappaleen nimeltä "Perhonen". Tähän hätään en muista säveltäjää, mutta kappale löytyy Suomalainen pianokoulu 3 -kirjasta. Pelottavan kappaleesta tekevät kaksoisääneet, hyppiminen koskettimelta toiselle sekä kolme alennettua nuottia. Tähän päälle vielä haasteellisempi, ei niin tavanomainen melodia. Pelottavaa kyllä, olen hieman saanut kappaleeseen sujuvuutta, mutta todella vähän. Nyt jokaisen nuotin hakemiseen ei kulu enää minuuttia. Kun kappaleen harjoittelu on alkutekijöissään, melodiaa on vaikea hahmottaa. Nyt pientä selkeyttä alkaa olla, kai tämä on omanlaistaan tutustumista.


Kenties tämä liialla dramatisoimisella höystetty elämä hiljalleen helpottaa, kunhan vain tekemistä on sopiva määrä. Oikein leppoisaa viikonloppua kaikille!





maanantai 17. elokuuta 2015

Tavoitteita syksyksi

Syksy saapuu pian tuoden mukanaan paljon uutta, vaikka toiminta on tuttua: opiskelua ja harrastuksia. Ehkä joku saattaa pitää minua kunnianhimoisena ja ajoittain sellainen olenkin. On vain toinen asia, että pääsenkö edes lähelle alkuperäisiä tavoitteita. Toisaalta tavoitteet antavat suunnitelmallisuutta ja helpottavat asioiden katsomista hieman pidemmällä tähtäimellä. Suurimmat haasteet tulevana syksynä lienevät opiskelun suhteen kandityö ja harrastuksissa jääajan lisääntyminen. Näiden ohella muutakin elämää olisi hyvä olla, erityisesti sosiaalista.


Opiskelu: Haluan saada kandityöni valmiiksi syyslukukauden aikana. Samalla yritän täydentää tarvittavia aineopintoja, jotta maisterinopintojen aloittaminen onnistuisi pian. Praktikumin ajankohta on vielä avoin, mahdollisesti jätän sen viimeiseksi, vaikka moni suosittelee tekemään sen hyvissä ajoin. Haluan myös parantaa englanninkielisten teosten ymmärtämistä, siispä jatkan sellaisten lukemista säännöllisesti. Opiskeluun yleisesti haluan saada selkeyttä erityisesti päivittäisten aikataulujen suhteen. Jatkan junamatkojen hyödyntämistä lukuaikana, mutta esseiden kirjoittaminen ei valitettavasti oikein onnistu. Tasapainottavana tekijänä pyrin pitämään kerran viikossa päivän ilman koulutöitä, tosin tämä ei aina välttämättä onnistu. Yhteenveto: kandityö ja aineopintojen täydentäminen.


Soittoharrastus: Maltillinen eteneminen ja kärsivällisyys. Soittokirjojen kanssa harjoitteleminen osoittautui toimivaksi keinoksi, sillä en tunne musiikkia niin hyvin, että nuottien etsintä onnistuisi muulla tavoin, kuin kokeilemalla. Pianonsoitossa yritän kerätä rohkeutta kokeilla myös ns. pelottavalta näyttäviä kappaleita, kunhan taso vastaa omaani. Toisin sanoen kappaleet eivät todellisuudessa ole niin vaikeita. Viulun kanssa pidän linjan samana. Toistaiseksi Suzuki -sarjan kirjat ovat suosikkini, mutta olen valmis kokeilemaan muutakin, mikäli jotain löydän. Tavoitteena syksyn aikana ovat mm. toisen ja neljännen aseman harjoittelu (ensin mainittu kaipaa vielä hiomista, toinen olisi uusi asia). Tällä hetkellä työstän Suzukin viidennen kirjan kanssa, tosin viimeinen kaksoisviulukonsertto voi jäädä väliin. Lisäksi pitkät sonaatit tahtovat kyllästyttää osaksi siksi, että sivun kääntäminen on turhauttava toimenpide. Haluaisin kokeilla myös enemmän yhteissoittoa mahdollisuuksien mukaan.


Luistelu: Hypyissä ensisijaisina tavoitteina ovat akselin oppiminen vauhdista ja kaksoissalchow. Olen melko toiveikas syksyn suhteen, sillä onnistumisia on ehtinyt tulla, tosin erittäin vähänlaisesti. Juttelen ohjaajan kanssa myös siitä, että voisinko alkaa hyppyä flippiä ja rittiä kaksoisina, mikäli yksöishyppyinä onnistuvat riittävän hyvin. Lutz jääköön joksikin aikaa. Kun ensisijaiset hypyt ovat kunnossa (tosin pienellä varauksella), tulpin voisi ottaa seuraavaksi hypyksi. Pirueteissa pyrin saamaan lisää varmuutta vaakapiruettiin ja pitämään jalat suorassa (siinä itse asiassa on erittäin suuri haaste!). Taivutuspiruetissa voisi hiljalleen vähän taipuakin ja biellman kaipaa lisää kierroksia. Istumapiruetissa toivon löytäväni mukavia variaatioita, mutta se mokoma jalanvaihto taitaa olla oikea ikuisuusprojekti. Hieman kunnianhimoisempana tavoitteena tulee olemaan lentävä istumapiruetti. Suurin haaste lienee kunnollinen hyppääminen, johon rohkeus ei tahdo vielä riittää. Askeleissa olisi mukava oppia uusia yhdistelmiä ja saada reilusti lisää vauhtia. Liu'uissa myös vauhdin lisääminen tulee olemaan tavoitteena ja polvivaa'assa jalka saisi nousta ylemmäksi.


Elämäntavat: Vaikka herään nykyään automaattisesti melko varhain, mikä minulla tarkoittaa ennen yhdeksää, nukkumaanmenoajoissa pyrin olemaan täsmällisempi. Jos herätyskello soi ennen kuutta, nukkumaanmeno riittävän aikaisin tuottaa vaikeuksia. Omalla kohdallani valot olisi tällaisen herätyksen kanssa hyvä sammuttaa viimeistään hieman kymmenen jälkeen. Onneksi nykyinen nukkumaanmenoaika on yhdentoista jälkeen, joten siirtymä tuskin tulee olemaan liian vaikea. Mieluummin panostan säännölliseen unirytmiin, kuin paikkailen satunnaisesti univelkoja.


Tällaisia tavoitteita olen siis asettanut tulevalle syksylle. Sosiaalista elämää en tarkemmin määritellyt, sillä suuri osa ystävistä asuu Helsingin suunnilla. Myös hieman pinnallisempiin asioihin kuten vaatetukseen ja ulkonäköön panostaminen olisivat mukavia tavoitteita, mutta nykyisen tilanteen vuoksi ne siirtyvä "jos jää aikaa ja on mahdollista" -kategoriaan. Todennäköisesti syksy tulee olemaan raskas, mutta kenties järkevästi suunniteltuna ja suunnitelmia seuraten siitä selvitään kunnialla.


Oikein mukavaa alkanutta viikkoa itse kullekin!

lauantai 15. elokuuta 2015

Sensuurin uusi paluu

Todennäköisesti moni toteaa seksin olevan esillä todella vahvasti. Elokuvat ja mainokset eivät liioin säästele paljasta pintaa tai vihjailevia katseita. Myös musiikkivideoiden tanssijoiden liikehdintä antaa erittäin selkeän viestin. -Vai antaako sittenkään? Älkää nyt tuomitko minua, mutta teini-ikäisenä luin varsin aktiivisesti Cosmopolitan -lehteä. Pieni puolustus: en ollut ainoa! Nyt vuosia myöhemmin en tähän hätään saanut lehteä käsiini, mutta sivuston perusteella lehden tyyli on muuttunut varsin "siveään" suuntaan, mutta en tiedä voiko tyylin määritellä positiiviseksi. Seksiin liittyvät aiheet ovat muuttuneet ympäripyöreiksi ja painopiste on lähinnä pukeutumisessa ja parisuhteessa. Naisen tulee tulkita miestään kuin vierasta elämän olemusta. No, ehkä olen vuosien varrella tullut yli-ikäiseksi kyseisen lehden suhteen.


60 -ja 70 -luvulla seksi pääsi aiheena irti kahleistaan. Pornografinen materiaali oli helpommin saatavissa ja aiheesta saattoi mahdollisesti puhua myös muualla, kuin suljettujen ovien takana. Tosin homous luokiteltiin sairaudeksi Suomessa vielä 80-luvulle asti, mutta pitäkäämme tuota ikävänä muistona, joka päättyi onnellisesti. 40 vuotta sitten pornografinen materiaali (kansankielellä porno) oli hieman erilaista. Ei ollut silikoneja eikä kuvankäsittelyä. Coitaalinen toiminta oli siis luonnollista, ihmislajin parittelun kuvaamista asennossa jos toisessa. Tosin taustatietoni perustuvat lähinnä Larry Flyntista tehtyyn elokuvaan, joten paremmin perehtyneet voivat vapaasti kritisoida. Vuosien aikana teknologia ja muu tiede kehittyivät. Rintoja suurennettiin, huuliin laitettiin kollageenia tai muuta mielenkiintoista ja pakarat täytettiin myös muistuttamaan rantapallo -kaksosia. Minun naismakuni ei valitettavasti riitä arvostamaan tätä ilmiötä. Lähikuvia on ilmeisesti harrastettu jo vuosikymmenien (ellei vuosisatojen?) ajan.


Vaikka vapautuneisuutta juhlitaan, en tiedä osaisinko tällä hetkellä määritellä seksiä tai seksuaalisuutta vapautuneeksi ilmiöksi. Lämmin kiitos pornografialle ja medialle, luonnollisuuteen on matkaa. Jos rehellisiä ollaan, sääliksi käy jokaista neitsyytensä menettävää ja todellisuuteen tutustuvaa henkilöä iästä riippumatta. Valitettavasti meidän "tavisten" on hyväksyttävä, että jokaisen ruumiissa ei ole täyteaineita, huulia ei ole operoitu eikä myöskään hampaita. Luonnollisuus tuntuu olevan mitä pahimman luokan tabu. Itse toimenpide on vapautettu hiljaisuuden kahleista, mutta asianomaiset pyritään sensuroimaan viimeisen päälle. Jos jotain omakohtaista uskaltaudun tähän lisäämään, olen äärettömän iloinen siitä, että suuteluäänet eivät ole yhtä silmiinpistäviä kuin televisiosarjat antavat ymmärtää. I am satisfied!


Se luonnollinen brutaalius lienee siis poistunut muun julkisuuden tieltä. Oli kyse sitten hetero -tai homoseksistä (naiset laskien mukaan), tavallisuus on suurempi tabu kuin seksuaalinen kanssakäynti itse. Vartalon tulee olla tietynlainen ja asentojen tulee noudattaa tiettyä kaavaa. Lakana ei sotkeennu, nainen voihkii suihinoton aikana (en tiennyt että näin voi tehdä, tutut kertoivat) ja jokainen osio sujuu käsikirjoituksen mukaan. Jos joku uskoo tämän olevan osa realismia, toivotan onnea tulevaisuuden kannalta. No, todellisuus lienee parempi sensuroida.


Ilmeisesti olemme saavuttaneet sensuurin aallon uudelleen. Tässä sensuurissa on tosin tehty hieman kompromisseja. Seksi on aiheena vapaa ja sitä saa tuoda julki missä vain, mutta todellisuus on suuri tabu. Miksi näin? Ehkä kaiken on oltava viimeisen päälle esteettistä epärealistisuudesta huolimatta. Jos joku kysyy taustatiedoista, vastaus on sama: tuttavat kertoivat.







perjantai 14. elokuuta 2015

Lenkkeilyä keskuspuistossa ja ohje rahkakakkuun muromyslipohjalla

Osittainen lomailu jatkuu, mutta onneksi pian on luvassa hieman enemmän säännöllisyyttä "viikko-ohjelmaan". Muutama päivä sitten ilmoittauduin muutamalle kurssille, proseminaari mukaan laskien. Opiskelun suhteen syksyn suunnitelmat ovat melko kunnianhimoiset (ainakin minun tasoiselleni, jollekin toiselle taas silkkaa leikkiä), mutta jos hyvin käy, vähän intensiivisempi työskentely kääntyy keväällä mahdollisuudeksi ottaa hieman kevyemmin. Toisaalta lukujärjestys tulee olemaan erittäin armollinen; lähiopiskelua on pääasiassa aamupäivisin, mutta toki työskentelyä tulee olemaan runsaasti luentojen ulkopuolella. Koska lähiopiskelua tulee olemaan neljänä päivänä viikossa, matkakulut huolestuttavat aika tavalla. Nyt voin vain siis monen muun opiskelijan kanssa toivoa, että VR ottaisi käyttöön lähiliikenteen kausilipun myös opiskelija-alennuksella. Jos aika ja jaksaminen suinkin riittävät, jonkinlainen keikkatyö olisi hyvä olla. Tilanne on siinä mielessä haasteellinen, kun haluan kuitenkin priorisoida opiskelun, mutta myös panostaa harrastuksiin. No, sitähän se aikuisuus on, monesta asiasta on tingittävä.


Keskiviikkona puoliso sai ideaksi poiketa Espoon keskuspuistossa kävelyllä. Ajatus oli loistava, sillä pieni vaihtelu oli tervetullutta ja sää loistava. En suoranaisesti ole Espoon alueiden "fanittaja", mutta keskuspuistosta pidän. Ehkä se viehättää osaksi senkin takia, että maisemat muistuttavat mökkimaisemia (kyykäärmeitä myöten). Aamujää oli tosin rasittanut jalkaa ja parin tunnin kävely vaati myös veronsa, mutta reissu oli seuraustensa arvoinen! Päivä oli aurinkoinen, mutta ei helteinen, minkä vuoksi lenkkeily sujui kevyesti. Jotenkin sellainen luontomaisema ja hiekkatie ovat todellista hermolepoa asfaltin, lukuisten rakennusten ja ruuhkaisten autoteiden ohella. Ja tietenkin myös seura kruunasi reissun! Jalan kunnosta huolimatta halusin hyödyntää eilistä jäävuoroa, mikä kylläkin jäi lyhyeksi. Muodostelmaluistelijoiden harjoitukset venyivät kymmenen minuuttia yli ajan, minkä vuoksi ehdin olla jäällä vain n. 40 minuuttia. Valitettavasti kipu alkoi olla se verran häiritsevä, että pidempi aika olisi ollut todella epämukavaa. Tämä vaiva alkaa todella harmittaa, sillä paraneminen on hidasta ja vaihtelevaa. Ilmeisesti pian on aika ottaa yhteyttä lääkäriin, jos vaikka osaisi antaa tehokkaammat neuvot. Jäällä harjoittelu on nytkin lähinnä ylläpitoa. Akselia ja kaksoissalchowia yritän harjoitella jalan kestävyyden mukaan, mutta kaksoisritti -ja flippi jäävät pariin kokeiluun, erityisesti ensin mainittu. Uudeksi liikkeeksi piruettien puolelta on tullut lentävä istumapiruetti, missä hyppy kylläkin on erittäin varovainen ja muistuttaa enemmänkin astumista toiselle jalalle. Nyt vain toivon saavani jalan pian kuntoon, sillä ensi tiistaina alkavat ohjatut harjoitukset.


Viulunsoittoon  tuli viimeinkin pientä vaihtelua, sillä löysin Helsingin Kirjasto 10:stä Suzuki viulukoulun viidennen osan! Haastetta tulee hieman enemmän ja pikku hiljaa pitäisi harjoitella neljättä asemaa. Toinen asema menee haparoiden ja alavireisyys on turhan tuttu ilmiö. Siispä lisää harjoitusta. Suomalainen Pianokoulu 3 on käytössä edelleenkin ja Snurretoppen menee alkaa mennä kohtuullisesti keskiosaa laskematta. Mitähän seuraavaksi? Scarlatti ja Piazzolla kiinnostaisivat, mutta teknisesti kappaleet saattavat olla liian vaikeita. Jos saisin käsiini jotain päivänä Aaronin 4. ja 5. kirjan, niissä riittäisi soittamista pidemmäksikin ajaksi. No, ehkä keskityn nykyisen kirjaan vielä jonkin aikaa, minulla kun tahtoo olla huonona tapana hypätä kappaleesta toiseen ilman minkäänlaista kärsivällisyyttä. Sisareni kanssa selailimme viime viikonloppuna kyseistä kirjaa ja totesimme, että "pelottavan näköiset" kappaleet jäävät helposti soittamatta. Sellaisia ovat mm. nuottien muodostamat sekamelskat, vaikeat tahdit, perättäisen soinnut yms. Ehkä nyt voisi olla hyvä tilaisuus kohdata näitä pelottavia kappaleita.


Mainitsemani leipomus onnistui todella hyvin myös "tuomariston" mielestä. Leipominen tapahtui jälleen hieman silmämääräisesti, mutta tässä ainakin jonkinlainen ohje. Laitoin pohjaan muromyslin lisäksi kaurahiutaleita, mutta luulen että ne voi jättää pois, mikäli myslin antaa pehmitä riittävän pitkän aikaa:


Mango-sitrus -rahkakakku muromyslipohjalla
Pohja:
n. 3 dl muromysliä
n. vajaa 1 dl kaurahiutaleita
n. 1-2 dl maitoa (myös soijamaito käy)
vajaa 1 dl juoksevaa margariinia


Täyte:
1 prk mango-sitrus -jogurttia (Ingman)
2 prk maitorahkaa (itse käytin rasvatonta)
1 prk mangososetta (Semperin suurempi purkki)
sitruunamehua
steviaa tai sokeria maun mukaan
3 rkl perunajauhoja
(kanelia)
2 tl vanilliinisokeria


Pohjan aineksen sekoitetaan keskenään ja annetaan pehmetä taikinamaiseksi. Kun koostumus vaikuttaa sopivalta, taikina levitetään vuokaan (suosittelen leivinpaperin käyttöä). Täytteen ainekset sekoitetaan sähkövatkaimen avulla (ei tarvitse vaahdottaa, näin koostumus on helpompi saada tasaiseksi). Perunajauhoja lisätessä kannattaa olla varovainen. -Paitsi jos haluaa osan päälleen. Sitruunamehua ja steriaa/sokeria (tai muuta makeutusainetta) lisätään oman maun mukaan. Kun täyte on valmis, se kaadetaan vuokaan taikinan päälle. Paistoaika on ensin 20 minuuttia 175 asteessa ja sitten 20 minuuttia 150 asteessa. Jos keksien murentaminen tuntuu ärsyttävältä puuhalta, suosittelen lämpimästä muromyslin käyttöä! Tämän kakun voi varmasti tehdä myös vegaanisena käyttämällä soijajogurttia ja tofua täytteeseen. Muromyslin tuotesisältöä en ole tarkistanut, mutta eiköhän sitäkin ole saatavilla vegaanisena.



keskiviikko 5. elokuuta 2015

Penikkataudin parantelua ja kohtaaminen kuningattaren kanssa

Ihme tapahtui sittenkin, toisin sanoen luvassa on ainakin muutama aurinkoinen ja peräti lämmin päivä!. Viime päivinä olen jatkanut pienimuotoista perehtymistä muun muassa kandityötä tukeviin materiaaleihin. Aikakausi ja alueet olen päättänyt, mutta tarkka aihe on edelleenkin hakusessa. Ei siis auta muu kuin jatkaa etsintöjä. Vaikka jonkinlaista selkeyttää alkaa olla, tämä sekasotku tuntuu turhauttavalta. Lukeminen on määrällisesti erittäin laiskalla tasolla, mutta toisaalta yritän myös lomailla, tai ainakin tehdä sellaisia asioita, joihin syksyllä aika ei todennäköisesti riitä. Tällaisia ovat muun muassa kuvataide ja musiikki. Pianoa soittaessa olen viihtynyt Suomalainen pianokoulu 3 -opuksen parissa. Mozartin Das Butterbrot alkaa olla valmis ja harjoitteilla on Carl Nielsenin Snurretoppen. Itse nimi kuulostaa herttaisemmalta kuin kappale itse. Tuo "Voileipä" on melodiallaan hymyilyttänyt kovasti. Itse asiassa parilla ensimmäisellä haparoivalla soittokerralla jouduin pidättelemään naurua. Siinä kappaleessa oli vain jotain niin hauskan sympaattista! Viulun suhteen olen pysytellyt paluussani Suzukin neljänteen kirjaan. Alussa olevat muutamat Seitzin kappaleet ovat rytmillisesti hyvää harjoitusta, minulla on taipumus valita ne mahdollisimman tasapaksut barokkikappaleet. Viimeinkin onnistuin myös säännöllisesti harjoittelemaan toista asemaa. Ihmeen paljon siinä joutuu kurkottamaan nimetöntä ja pikkurilliä välttyäkseen alavireisyydeltä.


Luistelu joutui viime viikolla hetkeksi jäähylle. Oikean säären sivussa oleva lihas meni sen verran huonoon kuntoon, että koko jalka oli laitettava käyttökieltoon muutamaksi päiväksi. Käytännössä tämä tapahtui niin, että luistimet vaihtuivat kyynärsauvoihin. Toki nolottaa se optimismi mikä sai vaivan kääntymään tuohon pisteeseen. Toisaalta tästäkin voi korkeintaan ottaa opikseen. En kuitenkaan halunnut peittää ongelmaa kipulääkkeillä, sillä tilanne olisi voinut kääntyä vielä pahempaan suuntaan. Ei tämä suoranaisesti mikään dramaattinen juttu ollut, mutta rasittava. Kyseessä on siis ns. penikkatauti. Vaikka harjoittelen paljon ja erittäin mielelläni, pidän mieluummin realismin mukana. Loppujen lopuksi tämä on vain harrastus, jalan rääkkääminen pitkäaikaiseen käyttökieltoon olisi typerää, lapsellista ja suoraan sanottuna noloa. Tänään poikkesin jäällä puolentoista viikon tauon jälkeen. Vuoro alkoi jo kahdeksalta, mutta etuna siinä oli jälleen privaatti vuoro. Aivan kunnossa jalka ei ollut, minkä vuoksi hyppiminen sai jäädä vähäiseksi. Axel onnistui tauosta huolimatta ainakin osittain, mutta alastulo oli haparoiva "kumarrus" tapahtui jokaisella kerralla. Kaksoissalchowissa alastulo ei onnistunut tällä kertaa, mutta ehkä ensi kerralla menee paremmin. Ritin harjoittelun jätin pariin hyppyyn, samoin myös flipin. Outoa kyllä, mutta innostuin kokeilemaan jälleen lentävää vaaka -ja istumapiruettia. No, lentävyydestä ei voi puhua, sillä uskallan hypyn sijaan vain astua toiselle jalalle. Jotenkin tuo jalan tilanne sai kuitenkin varautuneeksi mahdollisten odotusten suhteen. Tällä hetkellä harjoittelu on tehtävä niin varoen, että se riittää lähinnä taitojen ylläpitämiseen.


Tänään poikkesin hoitamassa ruohonleikkuun. Olin menettää hermoni, kun mokoma rakkine ei suostunut käynnistyä yrityksistä huolimatta. Onneksi naapuri avitti, minkä seurauksena olin samaan aikaan kiitollinen, mutta suuren häpeän vallassa. Jotenkin sitä haluaisi onnistua itse, mutta ilmeisesti joskus ihminen joutuu nielemään ylpeytensä. -Ihan vain siksi, että asiat saataisiin hoidettua. Sää suosi ja operaatio sujui varsin harmittomasti. Tosin yksi koominen, joskin myös karmiva tilanne sattui eteen. Sen verran olen "nössö", että pelkään ampiaisia, vaikka vuosien mittaan pelko on vähentynyt. No, siinä nurmikkoa ajellessani kohtasin kuningattaren, siis ampaisen muodossa. Pitäisi kaiketi olla hyvillään tästä kohtaamisesta, sillä kuningattaret ovat käsittääkseni harvinaistuneet viime aikoina. Sillä neitokaisella oli kuitenkin sen verran kokoa, että toivoin hänen armonsa pysyvän turvallisen välimatkan päässä. Ilmeisesti ruohonleikkuri oli liian rahvaanomainen nähtävyys, sillä kuningatar päätti lentää muualle. Suuressa armossaan hän myös jätti minut rauhaan.


Seuraavaksi ajattelin raahautua kirjastoon. Nuottivarastoni taitaa olla niin täysi, että nyt on parempi yrittää olla lainaamatta lisää. Tai sitten teen kompromissin: mikäli löydän jotain mukavaa, palautan nyt lainassa olleita nuotteja huomenna? Huomenna ajattelin aamulla mennä jäälle, mikäli jalka ei oikuttele tänään. Perjantaina tulisikin sitten taukopäivä. Yleisövuoroja ei ole enää päivittäin, vaan keskiviikosta sunnuntaihin. Ensi viikon sunnuntaina onkin ensimmäisten ohjattujen "harkkojen" aika. Huomenna luvassa on mukavaa vaihtelua: tähän ah niin upeaan residenssiin saapuvat vieraaksi perhetutut. Leivoin eilen valmiiksi rahkakakun. Koska laiskuus yllätti jo ennen tekemistä, päätin kokeilla pohjan valmistamista muromyslistä. Suosittelen jokaiselle, joita keksien murentaminen ei innosta! Huomenna sitten selviää, miten tekele kokonaisuudessaan onnistui. Lisään tänne reseptin, mikäli tuomio tulee olemaan armahtava.


Koska ikkunasta näkyy työmiehiä repimässä ahkerasti vieressä olevaa tietä auki, pitää minunkin kai tästä siirtyä jotain tekemään. Oikein mukavaa viikkoa kaikille, nauttikaamme kesäisistä päivistä, ainakin niistä parista jos enempää ei ole luvassa.  

lauantai 1. elokuuta 2015

Näin rakastettavaksi syömishäiriö ihmisen tekee

Menneitä ei pitäisi miettiä liikaa, mutta välillä vanhoja, tavallisesti ikäviä muistoja nousee pintaan kummittelemaan. Tässä blogissa virheenä lienevät "tagit", jotka liittyvät tavalla tai toisella syömishäiriöön. Kun katson tilastoja, on surullista huomata, että pro-anaan linkittyvät tekstit ovat eniten katsottuja. Kyseessä kuitenkin on menneisyys, josta joka hetki karisee osa pois. Usein kuitenkin tunnen saaneeni erittäin pinttyneen leiman otsaani. Todennäköisesti kyse on vainoharhaisuudesta, mutta jos ruokailussa tai liikunnassa jokin vähänkin herättää huomiota, tunnen olevani tulilinjalla. No, olihan tuo hieman turhan dramaattisesti ilmaistu, mutta tunnen oloni varsin nurkkaan ajetuksi. Nykyään syömisiäni rajoittavat vatsaongelmat (yksityiskohtiin enempää menemättä), joista en itsekään liioin pidä. Liikunnassa, erityisesti luistelussa, tankotanssissa ja muussa temppuilussa minut valtaa lapsenomainen innostus. Puuttuu vain hervoton tasajalkahyppely ja huudahdus: "Kivaa, tehdään vielä uudestaan!!". Kyllä, kun innostun jostain, myös muusta kuin liikuntaan liittyvästä, muistutan enemmän viisivuotiasta kolmekymppisen sijaan. Tällainen innostus on hieno asia ja iloinen siitä. Mutta kuten pienet lapset, en malta lopettaa jos on riittävän hauskaa. Luonnollisesti ulkopuolinen yhdistää tämän pakkomielteiseen toimintaan, mikä sinänsä on ymmärrettävää. Joskus olen vain väsynyt olemaan ymmärtävä osapuoli.


Jos käännän vuosikalenteria taaksepäin, en näe toiminnassani mitään hienoa. En voi käsittää sitä myötätunnon määrää, mitä moni syömishäiriöinen olettaa saavansa. Itsekin haalin monenlaisia etuoikeuksia sairauteen vedoten. Tuskin maltan odottaa, miten monen vuoden projekti on päästä eroon siitä häpeästä, jonka näiden asioiden tajuaminen sai aikaan. Haluaisin jälleen omistaa tämän kirjoitukseni erityisesti teille, jotka etsitte motivoivaa tekstiä pro-ana -toimintaanne. Tässä muutamia asioita ja silloisia ajatuksia, jotka todella hävettävät jälkeenpäin:


1. Varokaa sanojanne, jätän muuten syömättä tai oksennan. Tämä oli oikein mukava keino kontrolloida muiden ihmisten verbaalista ulosantia. Keskustelun aiheet eivät saaneet lainkaan liittyä ruokaan, painoon tai ulkonäköön. Minulla oli myös loistava kyky keksiä ns. aasinsiltoja, joiden kautta saatoin oikeutetusti ahdistua ja toimia omien sääntöjeni (tai syömishäiriön) mukaisesti. Mikä onkaan reilumpaa toimintaa, kuin muuttua miinakentäksi, jossa pienikin virhe asioiden ilmaisussa johtaa räjähdykseen. Syömishäiriöiden ei itse tietenkään tarvitse opetella käsittelemään kuulemiaan asioita ilman kääntämistä oireilua ruokkivaksi. Itse toiminnan ohella häpeän sitä, että tällainen toiminta oli hyväksyttävää.


2. ..Koska minulla syömishäiriö. Muita ihmisiä ei tarvinnut ottaa huomioon, sillä minulla oli sairaus, jonka perusteella sain omat vapauteni. Jos joku ei ymmärtänyt riittävästi, hän oli ilkeä. Oli kyse sitten ilkeästä käytöksestä, muiden ihmisten kohtelusta tai siitä, että sosiaalisissa tilanteissa ei tullut kysymykseen edes yrittää syödä normaalisti tullut kysymykseen oli selitettävissä sairaudella. Oli täysin hyväksyttävää, että muut saivat jännittää tulevaa ja seuraavia käänteitä.


3. Ette voi ymmärtää. Muistan hyvin sen oman pikku maailman, minkä rakensin. Vain muut syömishäiriöiset saattoivat sitä ymmärtää, mutta terveiltä oli pääsy kielletty sen perusteella, että he eivät ymmärrä mistä on kyse. Olihan se järkyttävää, kun joku kehtasi väittää toiminnan olevan sairasta. Kyllä, kyseessä oli sairaus, mutta siitä niin mukavan identiteetin itselleen. Terveistä ihmisistä tuli alempiarvoisia, ehkä sen takia, sillä he kehtasivat arvostella. Samaan aikaan oli kitistävä apua, mutta kaikki mahdollinen apu oli myös työnnettävä syrjään, sillä henkilöt olivat ulkopuolista roskaväkeä.


Näin jälkeenpäin on järkyttävä tajuta se minä -keskeisyyden määrä. Pidemmän päälle en näe eroa syömishäiriöisten, narkomaanien tai alkoholistien välillä. Tähän voisin lisätä vielä elämäntapatyöttömät. Jokainen näistä viihtyy hyvin siinä omassa pikku kuplassaan, jonka olemassaolosta jokin muu taho pitää kiinni. Toisin sanoen: elämää muiden siivellä. Syömishäiriö voi olla lyhyehkö vaihe, joka taistelun ja hoitojen kautta loppuu, tai ainakin jää niin vähäiseksi, että muu elämä saa voiton. Mutta siinä vaiheessa kun herää siihen tosiaan, että aikaa on vierähtänyt 10-20 vuotta, ei katsominen peiliin ole enää se hauskin asia.  Itse pääsin helpolla, millä tarkoitan keskimäärin 4-5 vuotta. Toki pienimuotoista oireilua on edelleenkin ja tulee ehkä olemaan. Toisaalta oireilua ilmenee lähinnä ns. heikkoina hetkinä, toisin sanoen stressin tai rutiinien muuttuessa liikaa esimerkiksi flunssan, menemisten tai muun vastaavan myötä. Loppujen lopuksi pysyminen "kirkkaalla" puolella on yllättävän yksinkertaista: mitään ei tarvitse tehdä. Ajatuksen menevät itsestään ohi.


Ehkä kirjoitus tuntuu brutaalilta, mutta pro-ana -toiminta ei mielestäni ansaitse myötätuntoa. Jos joku haluaa siihen asenteeseen jäädä, jääköön itsekseen. Jos taas paraneminen vetää puoleensa, on myös henkilön itse oltava valmis yhteistyöhön, eikä olettaa muiden tanssivan hänen pillinsä mukaan. Jokaisella on yhtäläiset mahdollisuudet päästä kuiville, mutta sooloilu ja hyväksikäyttö vievät vain syvemmälle. Jos visio huomata olevansa 20 vuotta vanhempi kuin hetki sitten, on parempi niellä ylpeytensä.