lauantai 29. elokuuta 2015

Nehän kiroilevat!

Billy Elliot: tämä taisi olla ensimmäisiä näkemiäni DVD -elokuvia. Tarkkaa vuotta en muista, mutta myönnän jo näin alkuun, että olen aina ollut jäljessä näiden "teknologian ihmeiden" kanssa. Vieläkin harmittelen hieman VHS -laitteesta luopumista ja elän samalla siinä toivossa, että muutamia vanhoja VHS -kasetteja saataisiin tallennettua DVD:lle. Kyse ei tosin ole niinkään mahdollisuuksien puutteesta, vaan saamattomuudesta. Vanhin edelleenkin toimiva kasettimme taitaa olla peräisin 80-luvulta. Koska Billy Elliot -DVD oli lainassa, päädyimme muistaakseni nauhoittamaan elokuvan traditionaalisempaan muotoon, eli kasetille. Vuodet vierivät ja DVD -valikoimani laajeni. Billy Elliot kuuluu vieläkin suosikkielokuvien kategoriaan osaksi tarinan mielenkiintoisuuden, mutta myös monipuolisuuden vuoksi. Samaan elokuvaan on onnistuttu liittämään 80-luvun Englanti, sukupuolinormit ja niiden rikkominen, köyhyys, lakkoilu, perheenjäsenen menettäminen ja asenteet seksuaalivähemmistöjä kohtaan.


Tänään Helsingin Sanomien kulttuuriosiossa oli artikkeli, jonka mukaan Billy Elliotista olisi tehty musikaali. Nostan hattua jokaiselle näyttelijälle, mutta erityisesti Billyn roolin esittävälle pojalle, jolta vaadittiin näyttelemisen ohella myös laulu -ja tanssitaitoa. Artikkelin oheen oli liitetty arvio, jossa otettiin kantaa erityisesti esityksen brutaaliin kielenkäyttöön. Elokuvassakaan f-sanaa ei liioin säästelty. Arvostelun kirjoittaja pohti erityisesti esityksen soveltuvuutta lapsiyleisölle kielenkäytön vuoksi. Tavallisesti olisin ylenmääräistä kiroilua vastaan. En koe v-sanan käyttöä joka toisena sanana lauseessa niinkään kauhistuttavaksi, vaan enemmän typerän kuuloiseksi tavaksi, joka kielii säälittävästä sanavarastosta. Ikäsyrjintää tai ei, yhdistän tämän tavan ensisijaisesti nuorisoon ja nuoriin aikuisiin. Koska lukijoihin mahdollisesti kuuluu henkilöitä, jotka ovat kuulleet puhettani, en voi väittää olevani aivan puhdas pulmunen kielenkäytöltäni. Tosin osaan vaihtaa puhetyyliäni tilanteen mukaan. V-sanan käyttö rajoittuu siis lähinnä vahvistamaan substantiivia, tai sitä edeltävää adjektiivia. Kiitos sisareni, käsite pirhana on tullut erittäin yleiseen käyttöön. On kuitenkin paikkoja ja tilanteita, joissa erityisesti v-sanaa olisi hyvä välttää: työympäristö, yliopiston luennot ja keskusteluryhmät, "viralliset" tilanteet ja juhlat. No, jälkimmäiseen vaikuttaa toki ilmapiiri ja ihmiset. Jos tilaisuus on keveä, lienee asiasisältö kielenkäyttöä merkittävämmässä asemassa. Pyrin myös parhaani mukaan välttämään turhaa kiroilua puolison tyttären ja sisaren tyttären lähettyvillä. Mahdolliset voimasanat ovat yleensä koomisia väännöksiä.


Musikaaliin liittyvän kielenkäytön suhteen olen kuitenkin eri kannalla. Billy eli ympäristössä, jossa ronski kielenkäyttö oli arkipäivää. Tosin verrattuna siihen, mitä esimerkiksi julkisissa kulkuvälineissä saattaa kuulla, kielenkäyttö on erittäin siveää. Billy ei edustanut "yläluokkaa", vaan ns. "duunareita", joilla heräteostoksiin ei ollut varaa. Elämä ei ollut ruusuilla tanssimista ja etikettisäännöt muuttuivat prioriteetista toissijaiseksi tavoitteeksi. Kenties joku on jo ehtinyt kyllästyä tähän käsitteeseen, mutta taas kerran, kontekstin merkitys on ratkaiseva. On vaikea uskoa, että mahdolliselle lapsiyleisölle yksikään sana olisi uusi. Sen sijaan että vanhemmat kauhistelisivat esityksen kielenkäyttöä yrittäen samalla epätoivoisesti peittaa pikku enkeleidensä korvat, he voisivat selittää lapsilleen, että kyseisellä asuinalueella, ympäristössä ja aikakaudella puhetapa oli erilainen, mutta sitä ei kuulu matkia. Jos jotain olen viimeisen kymmenen vuoden aikana oppinut lapsista, he imevät itseensä juuri ne asiat, jotka he tietävät välttämisen aiheiksi. Olisiko käsikirjoituksen sanasto pitänyt siistiä? Itse asetun kieltävälle kannalle. Vaikka lehdet kuinka esittävät tunnusmerkkejä erityisen älykkäille lapsille, lapsia tunnutaan pitävän harvinaisen vähä-älyisinä. Kirosanoja on turha yrittää välttää, mutta sopimattomia sanoja on siinä määrin vähän, että niiden kategorioiminen tuskin on ylivoimainen tehtävä edes reilusti alle kouluikäiselle. Kouluikäinen sen sijaan ymmärtää varmasti hyvin, että eri ihmiset eri ympäristöistä puhuvat hieman eri tavalla. Astrid Lindgrenin tarinassa Ronja, ryövärin tytär kielenkäyttö ei ollut mitä kauneinta, mutta jo tarinan saapumisen aikaan moni lapsi ymmärsi, että ryövärit puhuvat hieman kovempaa kieltä kuin me nyt (ja kun tarina julkaistiin). Jos sanasto olisi sensuroitu, olisiko tarina toiminut? Joskus brutaali kielenkäyttö tekee tarinasta aidomman.


Lienee siis tilanteita, joissa kiroilu yksinkertaisesti kuuluu asiaan. On surullista, että v-sana on osalla ihmisistä tullut pilkun korvikkeeksi, mutta ehkä tässä kieli tekee omaa evoluutiotaan; heikommat yksilöt ovat pahasti jumittuneet v-sanaan vailla rationaalista asiasisältöä puheessaan. Jos hyvin käy, luonto karsii nämä yksilöt. Voi Darwin, toivottavasti teoriasi pitää, vaikka se aikoinaan ehtikin vanhentua! Kumpi siis suojelee uusia sukupolvia enemmän: korvien peittäminen, vai kielenkäytön sopivuuden opettaminen kontekstin mukaan? Kuten aiemmin mainitsin, yli kymmenkesäisille musikaalin yksiköön sana on tuskin uusi. Tosin lastensa korvat peittävistä vanhemmista en tiedä.

torstai 27. elokuuta 2015

Voihan rasitusvamma!

Niin se aika rientää, ensi viikolla nimittäin odottaa ensimmäinen luento. Vaikka olen odottanut innolla lukuvuoden alkamista, on pientä jännitystä ilmassa. Luulen että pääsen kiinni opiskeluun melko kivuttomasti, tosin ajanhallinta vaatii oman korjaamisensa. Sen sijaan reissaamiseen tottuminen mietityttää hieman, mutta eiköhän siihenkin totu. Luentoja tulee olemaan maanantaista torstaihin, mutta onneksi lähinnä aamupainotteisesti. Päivällä on siis mukavasti aikaa tehdä kirjallisia tehtäviä ja junamatkoilla puolestaan voi kätevästi lukea. Kandityön aihetta alustaakseni aloin kerrata Suomen historiaa siinä toivossa, että saisin pientä varmuutta taustalle. Ihan mielenkiinnosta aloin lukea myös Taava Koskisen toimittamaa teosta Kurtisaaneista kunnian naisiin. Toistaiseksi teos on ollut sisällöllisesti erittäin mielenkiintoinen. Ehkä tämäkin on valtaosalle itsestäänselvyys, mutta en tullut ajatelleeksi, että aikoinaan maalaustaiteessa käytetyt naismallit (ainakin suuri osa heistä) olivat prostituoituja. Teoksessa käsitellään myös prostituoitujen asemaa sekä heihin liitettyjä leimoja. Erityisen mielenkiintoiselta on vaikuttanut se kontrasti ja ristiriita, mikä maalauksen hahmon itsevarman katseen ja hänen oman haavoittuvaisuutensa välillä saattoi olla.


Muutama päivä sitten menetin hermoni jalan kanssa. Tänään sain akuuttiajan lääkärille ja mahdollinen "tuomio" kieltämättä jännitti ja pelotti. Penikkataudin sijaan diagnoosiksi tuli rasitusvamma, mitä edesauttaa ilmeisesti kyseisen jalan virheasento, kiitos lättäjalan. Miksi jalkani eivät koskaan saa positiivista huomiota lääkäriltä?! Nyt tiedossa on siis lepoa siinä määrin kuin se on mahdollista, lisää kylmähoitoa sekä kylmä -ja kipugeeliä. Niin, ja kärsivällisyyttä. Päivittäinen hyppiminen saa jäädä joksikin aikaan ja tästä lähtien lihas lienee hyvä tukea siteen (tai jos löydän sopivan tuen) avulla. Nyt vain toivon, että näiden suunnitelmien seuraaminen tuottaisi toivottuja tuloksia.


Tiistaina teippasin jalkani kunnon "paketiksi" ennen jääharjoituksia. Kieltämättä viritys auttoi paljon, sillä kipu alkoi selkeästi myöhemmin kuin aiemmin. Siihen nähden että harjoituskertaan sisältyi paljon hyppimistä, jalka kesti teippauksen ansiosta ihmeen pitkään! Askeleiden harjoittelu jäi tällä kertaa kokonaan pois, mutta askeleista viis, sillä viimeinkin sain pari akselia onnistumaan takaperin vauhdista! Kaksoissalchow on jalan takia aika ongelmallinen, mikä kieltämättä harmittaa. Hyppy kuitenkin onnistui pari kuukautta sitten, mutta nyt harjoittelua on lykättävä, tai tyydyttävä korkeintaan pariin hyppyyn. Toisena erittäin positiivisena yllätyksenä tuli taivutuspiruetin onnistuminen. Toki taivutusta saisi olla enemmän, mutta ensimmäisen kerran uskalsin laskea pääni. No, en voi kehua asentoa erityisen mukavaksi, mutta uskon että toistojen myötä varmuutta tulee enemmän. Jos en väärin muista, niin ensi viikolla olisi ensimmäinen aikuisryhmän harjoittelukerta. Kun ystäväni kanssa olemme jutelleen molempien ohjaajien kanssa, järjestelyt eivät ole kuulostaneet aivan nappiin hoidetuilta. Kumpikin pudisti päätään todeten ettei tiedä vielä mistään mitään. Ohjaajia ei kai saisi neuvoa, mutta tässä kohtaa sorruin ehdottamaan, että pidempään luistelleet voisivat harjoitella "omia juttujaan" yhteisten liikkeiden jälkeen. Jotenkin tuntuu vai oudolta, että ryhmää mainostetaan suurella innolla, mutta sisältöä kukaan ei ole miettinyt kellonaikaa pidemmälle. No, ehkä harjoittelun sisältö kehittyy sitä myöten, kun ryhmäläisten määrä ja taitotaso selkenee. Tosin myönnän että perusasioiden harjoittelu ei todellakaan tee pahaa.


Jään jälkeisessä ohjeisharjoituksissa ohjaajamme on ottanut käyttöön "kuntopiiri -menettelyn", mikä itse asiassa on toiminut varsin tehokkaasti. Tällä kertaa harjoittelun kohteena olivat kädet ja jalat. Liikkeet olivat tehokkaita, naisten punnerruksia laskematta. Olen jo pitkään boikotoinut tätä liikettä, mutta tällä kertaa annoin periksi. Jokaisessa pisteessä oltiin minuutin verran. Suunnilleen puolivälissä polveani alkoi kirvellä oudosti. Hetken päästä kirvely muuttui sen verran voimakkaaksi, että harjoitus oli keskeytettävä. Kun nostin polveni maasta, oli korkki olisi otettu irti: rykelmä muurahaisia (kusiaisia tietenkin) vilisti pienestä aukosta, minkä päällä polveni oli. Lopputuloksena polveni hehkui punaisena ja sain nauttia kirvelystä jonkin aikaa. Mitä tästä opimme? Naisten punnerrukset ovat pahasta!


Huomenna olisi tarkoitus teipata jalka taas huolella ja kokeilla kestävyyttä jäällä. Lauantaina ainakin alustavasti on ruohonleikkuun vuoro, riippuen tosin säästä. Samalla reissulla pääsen pitkästä aikaa sisaren tyttöä näkemään! Toivottavasti neitokainen ei ujostele kun edellisestä tapaamisesta on jo jonkin verran aikaa. Mikäli alkuperäiset suunnitelmat pitävät, luvassa on myös aikaistettua illanviettoa ystävän kanssa. Seuraavaksi lienee pienen jumpan vuoro, tällä kertaa tangolla. Siinä jalan ei uskoisi rasittuvan erityisemmin. No, vaihtelu virkistää, vaikka mukavampi on toki saada vaihtelua ilman pakotteita, mutta yritetään asennoitua optimistisesti vaikka sitten väkisin!


Oikein leppoisaa loppuviikkoa kaikille!

perjantai 14. elokuuta 2015

Lenkkeilyä keskuspuistossa ja ohje rahkakakkuun muromyslipohjalla

Osittainen lomailu jatkuu, mutta onneksi pian on luvassa hieman enemmän säännöllisyyttä "viikko-ohjelmaan". Muutama päivä sitten ilmoittauduin muutamalle kurssille, proseminaari mukaan laskien. Opiskelun suhteen syksyn suunnitelmat ovat melko kunnianhimoiset (ainakin minun tasoiselleni, jollekin toiselle taas silkkaa leikkiä), mutta jos hyvin käy, vähän intensiivisempi työskentely kääntyy keväällä mahdollisuudeksi ottaa hieman kevyemmin. Toisaalta lukujärjestys tulee olemaan erittäin armollinen; lähiopiskelua on pääasiassa aamupäivisin, mutta toki työskentelyä tulee olemaan runsaasti luentojen ulkopuolella. Koska lähiopiskelua tulee olemaan neljänä päivänä viikossa, matkakulut huolestuttavat aika tavalla. Nyt voin vain siis monen muun opiskelijan kanssa toivoa, että VR ottaisi käyttöön lähiliikenteen kausilipun myös opiskelija-alennuksella. Jos aika ja jaksaminen suinkin riittävät, jonkinlainen keikkatyö olisi hyvä olla. Tilanne on siinä mielessä haasteellinen, kun haluan kuitenkin priorisoida opiskelun, mutta myös panostaa harrastuksiin. No, sitähän se aikuisuus on, monesta asiasta on tingittävä.


Keskiviikkona puoliso sai ideaksi poiketa Espoon keskuspuistossa kävelyllä. Ajatus oli loistava, sillä pieni vaihtelu oli tervetullutta ja sää loistava. En suoranaisesti ole Espoon alueiden "fanittaja", mutta keskuspuistosta pidän. Ehkä se viehättää osaksi senkin takia, että maisemat muistuttavat mökkimaisemia (kyykäärmeitä myöten). Aamujää oli tosin rasittanut jalkaa ja parin tunnin kävely vaati myös veronsa, mutta reissu oli seuraustensa arvoinen! Päivä oli aurinkoinen, mutta ei helteinen, minkä vuoksi lenkkeily sujui kevyesti. Jotenkin sellainen luontomaisema ja hiekkatie ovat todellista hermolepoa asfaltin, lukuisten rakennusten ja ruuhkaisten autoteiden ohella. Ja tietenkin myös seura kruunasi reissun! Jalan kunnosta huolimatta halusin hyödyntää eilistä jäävuoroa, mikä kylläkin jäi lyhyeksi. Muodostelmaluistelijoiden harjoitukset venyivät kymmenen minuuttia yli ajan, minkä vuoksi ehdin olla jäällä vain n. 40 minuuttia. Valitettavasti kipu alkoi olla se verran häiritsevä, että pidempi aika olisi ollut todella epämukavaa. Tämä vaiva alkaa todella harmittaa, sillä paraneminen on hidasta ja vaihtelevaa. Ilmeisesti pian on aika ottaa yhteyttä lääkäriin, jos vaikka osaisi antaa tehokkaammat neuvot. Jäällä harjoittelu on nytkin lähinnä ylläpitoa. Akselia ja kaksoissalchowia yritän harjoitella jalan kestävyyden mukaan, mutta kaksoisritti -ja flippi jäävät pariin kokeiluun, erityisesti ensin mainittu. Uudeksi liikkeeksi piruettien puolelta on tullut lentävä istumapiruetti, missä hyppy kylläkin on erittäin varovainen ja muistuttaa enemmänkin astumista toiselle jalalle. Nyt vain toivon saavani jalan pian kuntoon, sillä ensi tiistaina alkavat ohjatut harjoitukset.


Viulunsoittoon  tuli viimeinkin pientä vaihtelua, sillä löysin Helsingin Kirjasto 10:stä Suzuki viulukoulun viidennen osan! Haastetta tulee hieman enemmän ja pikku hiljaa pitäisi harjoitella neljättä asemaa. Toinen asema menee haparoiden ja alavireisyys on turhan tuttu ilmiö. Siispä lisää harjoitusta. Suomalainen Pianokoulu 3 on käytössä edelleenkin ja Snurretoppen menee alkaa mennä kohtuullisesti keskiosaa laskematta. Mitähän seuraavaksi? Scarlatti ja Piazzolla kiinnostaisivat, mutta teknisesti kappaleet saattavat olla liian vaikeita. Jos saisin käsiini jotain päivänä Aaronin 4. ja 5. kirjan, niissä riittäisi soittamista pidemmäksikin ajaksi. No, ehkä keskityn nykyisen kirjaan vielä jonkin aikaa, minulla kun tahtoo olla huonona tapana hypätä kappaleesta toiseen ilman minkäänlaista kärsivällisyyttä. Sisareni kanssa selailimme viime viikonloppuna kyseistä kirjaa ja totesimme, että "pelottavan näköiset" kappaleet jäävät helposti soittamatta. Sellaisia ovat mm. nuottien muodostamat sekamelskat, vaikeat tahdit, perättäisen soinnut yms. Ehkä nyt voisi olla hyvä tilaisuus kohdata näitä pelottavia kappaleita.


Mainitsemani leipomus onnistui todella hyvin myös "tuomariston" mielestä. Leipominen tapahtui jälleen hieman silmämääräisesti, mutta tässä ainakin jonkinlainen ohje. Laitoin pohjaan muromyslin lisäksi kaurahiutaleita, mutta luulen että ne voi jättää pois, mikäli myslin antaa pehmitä riittävän pitkän aikaa:


Mango-sitrus -rahkakakku muromyslipohjalla
Pohja:
n. 3 dl muromysliä
n. vajaa 1 dl kaurahiutaleita
n. 1-2 dl maitoa (myös soijamaito käy)
vajaa 1 dl juoksevaa margariinia


Täyte:
1 prk mango-sitrus -jogurttia (Ingman)
2 prk maitorahkaa (itse käytin rasvatonta)
1 prk mangososetta (Semperin suurempi purkki)
sitruunamehua
steviaa tai sokeria maun mukaan
3 rkl perunajauhoja
(kanelia)
2 tl vanilliinisokeria


Pohjan aineksen sekoitetaan keskenään ja annetaan pehmetä taikinamaiseksi. Kun koostumus vaikuttaa sopivalta, taikina levitetään vuokaan (suosittelen leivinpaperin käyttöä). Täytteen ainekset sekoitetaan sähkövatkaimen avulla (ei tarvitse vaahdottaa, näin koostumus on helpompi saada tasaiseksi). Perunajauhoja lisätessä kannattaa olla varovainen. -Paitsi jos haluaa osan päälleen. Sitruunamehua ja steriaa/sokeria (tai muuta makeutusainetta) lisätään oman maun mukaan. Kun täyte on valmis, se kaadetaan vuokaan taikinan päälle. Paistoaika on ensin 20 minuuttia 175 asteessa ja sitten 20 minuuttia 150 asteessa. Jos keksien murentaminen tuntuu ärsyttävältä puuhalta, suosittelen lämpimästä muromyslin käyttöä! Tämän kakun voi varmasti tehdä myös vegaanisena käyttämällä soijajogurttia ja tofua täytteeseen. Muromyslin tuotesisältöä en ole tarkistanut, mutta eiköhän sitäkin ole saatavilla vegaanisena.



lauantai 1. elokuuta 2015

Näin rakastettavaksi syömishäiriö ihmisen tekee

Menneitä ei pitäisi miettiä liikaa, mutta välillä vanhoja, tavallisesti ikäviä muistoja nousee pintaan kummittelemaan. Tässä blogissa virheenä lienevät "tagit", jotka liittyvät tavalla tai toisella syömishäiriöön. Kun katson tilastoja, on surullista huomata, että pro-anaan linkittyvät tekstit ovat eniten katsottuja. Kyseessä kuitenkin on menneisyys, josta joka hetki karisee osa pois. Usein kuitenkin tunnen saaneeni erittäin pinttyneen leiman otsaani. Todennäköisesti kyse on vainoharhaisuudesta, mutta jos ruokailussa tai liikunnassa jokin vähänkin herättää huomiota, tunnen olevani tulilinjalla. No, olihan tuo hieman turhan dramaattisesti ilmaistu, mutta tunnen oloni varsin nurkkaan ajetuksi. Nykyään syömisiäni rajoittavat vatsaongelmat (yksityiskohtiin enempää menemättä), joista en itsekään liioin pidä. Liikunnassa, erityisesti luistelussa, tankotanssissa ja muussa temppuilussa minut valtaa lapsenomainen innostus. Puuttuu vain hervoton tasajalkahyppely ja huudahdus: "Kivaa, tehdään vielä uudestaan!!". Kyllä, kun innostun jostain, myös muusta kuin liikuntaan liittyvästä, muistutan enemmän viisivuotiasta kolmekymppisen sijaan. Tällainen innostus on hieno asia ja iloinen siitä. Mutta kuten pienet lapset, en malta lopettaa jos on riittävän hauskaa. Luonnollisesti ulkopuolinen yhdistää tämän pakkomielteiseen toimintaan, mikä sinänsä on ymmärrettävää. Joskus olen vain väsynyt olemaan ymmärtävä osapuoli.


Jos käännän vuosikalenteria taaksepäin, en näe toiminnassani mitään hienoa. En voi käsittää sitä myötätunnon määrää, mitä moni syömishäiriöinen olettaa saavansa. Itsekin haalin monenlaisia etuoikeuksia sairauteen vedoten. Tuskin maltan odottaa, miten monen vuoden projekti on päästä eroon siitä häpeästä, jonka näiden asioiden tajuaminen sai aikaan. Haluaisin jälleen omistaa tämän kirjoitukseni erityisesti teille, jotka etsitte motivoivaa tekstiä pro-ana -toimintaanne. Tässä muutamia asioita ja silloisia ajatuksia, jotka todella hävettävät jälkeenpäin:


1. Varokaa sanojanne, jätän muuten syömättä tai oksennan. Tämä oli oikein mukava keino kontrolloida muiden ihmisten verbaalista ulosantia. Keskustelun aiheet eivät saaneet lainkaan liittyä ruokaan, painoon tai ulkonäköön. Minulla oli myös loistava kyky keksiä ns. aasinsiltoja, joiden kautta saatoin oikeutetusti ahdistua ja toimia omien sääntöjeni (tai syömishäiriön) mukaisesti. Mikä onkaan reilumpaa toimintaa, kuin muuttua miinakentäksi, jossa pienikin virhe asioiden ilmaisussa johtaa räjähdykseen. Syömishäiriöiden ei itse tietenkään tarvitse opetella käsittelemään kuulemiaan asioita ilman kääntämistä oireilua ruokkivaksi. Itse toiminnan ohella häpeän sitä, että tällainen toiminta oli hyväksyttävää.


2. ..Koska minulla syömishäiriö. Muita ihmisiä ei tarvinnut ottaa huomioon, sillä minulla oli sairaus, jonka perusteella sain omat vapauteni. Jos joku ei ymmärtänyt riittävästi, hän oli ilkeä. Oli kyse sitten ilkeästä käytöksestä, muiden ihmisten kohtelusta tai siitä, että sosiaalisissa tilanteissa ei tullut kysymykseen edes yrittää syödä normaalisti tullut kysymykseen oli selitettävissä sairaudella. Oli täysin hyväksyttävää, että muut saivat jännittää tulevaa ja seuraavia käänteitä.


3. Ette voi ymmärtää. Muistan hyvin sen oman pikku maailman, minkä rakensin. Vain muut syömishäiriöiset saattoivat sitä ymmärtää, mutta terveiltä oli pääsy kielletty sen perusteella, että he eivät ymmärrä mistä on kyse. Olihan se järkyttävää, kun joku kehtasi väittää toiminnan olevan sairasta. Kyllä, kyseessä oli sairaus, mutta siitä niin mukavan identiteetin itselleen. Terveistä ihmisistä tuli alempiarvoisia, ehkä sen takia, sillä he kehtasivat arvostella. Samaan aikaan oli kitistävä apua, mutta kaikki mahdollinen apu oli myös työnnettävä syrjään, sillä henkilöt olivat ulkopuolista roskaväkeä.


Näin jälkeenpäin on järkyttävä tajuta se minä -keskeisyyden määrä. Pidemmän päälle en näe eroa syömishäiriöisten, narkomaanien tai alkoholistien välillä. Tähän voisin lisätä vielä elämäntapatyöttömät. Jokainen näistä viihtyy hyvin siinä omassa pikku kuplassaan, jonka olemassaolosta jokin muu taho pitää kiinni. Toisin sanoen: elämää muiden siivellä. Syömishäiriö voi olla lyhyehkö vaihe, joka taistelun ja hoitojen kautta loppuu, tai ainakin jää niin vähäiseksi, että muu elämä saa voiton. Mutta siinä vaiheessa kun herää siihen tosiaan, että aikaa on vierähtänyt 10-20 vuotta, ei katsominen peiliin ole enää se hauskin asia.  Itse pääsin helpolla, millä tarkoitan keskimäärin 4-5 vuotta. Toki pienimuotoista oireilua on edelleenkin ja tulee ehkä olemaan. Toisaalta oireilua ilmenee lähinnä ns. heikkoina hetkinä, toisin sanoen stressin tai rutiinien muuttuessa liikaa esimerkiksi flunssan, menemisten tai muun vastaavan myötä. Loppujen lopuksi pysyminen "kirkkaalla" puolella on yllättävän yksinkertaista: mitään ei tarvitse tehdä. Ajatuksen menevät itsestään ohi.


Ehkä kirjoitus tuntuu brutaalilta, mutta pro-ana -toiminta ei mielestäni ansaitse myötätuntoa. Jos joku haluaa siihen asenteeseen jäädä, jääköön itsekseen. Jos taas paraneminen vetää puoleensa, on myös henkilön itse oltava valmis yhteistyöhön, eikä olettaa muiden tanssivan hänen pillinsä mukaan. Jokaisella on yhtäläiset mahdollisuudet päästä kuiville, mutta sooloilu ja hyväksikäyttö vievät vain syvemmälle. Jos visio huomata olevansa 20 vuotta vanhempi kuin hetki sitten, on parempi niellä ylpeytensä.