tiistai 29. maaliskuuta 2016

Treenisuunnitelmia keväälle ja kesälle

Pääsiäinen tuli ja meni, siispä paluu omanlaiseen arkeen koittaa jälleen. Päivän luento on peruttu, mutta piakoin olisi tarkoitus mennä paikalliseen kirjastoon tekemään yksi verkkokurssin tehtävä loppuun. En tiedä onko kyse väsymyksestä, laiskuudesta vai motivaation puutteesta (tai mainittujen yhdistelmästä), mutta viime aikoina tehtävien huolellinen lukeminen on heikentynyt aika tavalla. Toisaalta lohduttaudun sillä, että näin keväällä, etenkin säiden parantuessa ilmiö taitaa olla yleinen. Kevät tai ei, tehtävistä kuitenkin pitäisi selviytyä vähintäänkin asiallisesti, eli ei auta muu kuin yrittää pysyä tarkkana. Helpommin sanottu kuin tehty.. Tällä viikolla ajattelin uskaltautua lähettää opettajalle kandiesseeni, sillä olisi hauska saada se valmiiksikin. Huhtikuu tulee varmaankin olemaan täynnä tekemistä, minkä vuoksi nyt olisi todella tärkeää suunnitella aina hyvissä ajoin, milloin minkäkin tehtävän hoitaa. Minä kun en jaksa/pysty olemaan koneella jatkuvasti, kiitos selkäni.

Eilen pääsin hyödyntämään mitä mainiointa ulkoisäätä, ja suuntasinkin tutulle "venyttelypaikalle" katsomaan joko treenaaminen siellä onnistuu. Alue ei ole suuri, ja siellä on muutamia kuntoilulaitteita, joita itsekin hyödynnän. Puomin kohdalla harmittaa sen kunto, sillä puu on vuosien saatossa taittunut siinä määrin, että tasapainoilu on erittäin haasteellista. Toisaalta siinä jos missä pääsee tasapainoilemaan, kun muodoltaan alkujaan tasapintainen puu on muuttunut harjakaton malliseksi. Lisäksi paikalta löytyvät leuanvetotanko, renkaat, pari tankoa "dippipunnerruksia" ja vatsalihasliikkeitä varten, askeettinen stepperi, ylätalja sekä laite missä voi tehdä keskivartalon kääntöjä. Nimestä ei ole aavistustakaan.. Keskellä on tilaa siinä määrin, että siinä voi harjoitella hyppyjä ja tehdä esimerkiksi enemmän tilaa vaativaa jalkatreeniä. Tällä kertaa jäätä oli vielä sen verran, että hyppiminen jäi hyvin pienelle alueelle. Renkaita oli hauska kokeilla pitkän tauon jälkeen. Samalla kertaa tuli tehtyä selkälihasliikkeitä ja vatsoja tankojen avulla. Siinä samassa huomasin että vinojen vatsalihasten harjoittaminen onnistuu kätevästi myös. Vieressä kiertävällä lenkkipolulla kokeilin pienen matkan verran hölkkäämistä, mutta jäätä ja loskaa oli vielä sen verran, että juokseminen jäi vähäiseksi. Tai sitten laiskotti? Venyttelypaikalla onnistuin tekemään hieman myös jalkatreeniä, eli askelkyykkyjen hyppyversioita sekä "luisteluhyppyjä". Kärsivällisyys ei riittänyt moneen toistoon, sillä tilaa oli niukasti. Kyseessä on siis hyppäys sivusuuntaan vamaan tapaan, kuin jäällä tekisi perusluistelua, mutta hypyn sijaan tapahtuu potku.

Näin ensimmäisen ulkotreenin myötä innostuin pohtimaan mahdollisia tavoitteita tulevaa kevättä ja kesää ajatellen. Tällä kertaa kohteena olisi yleisen kunnon kohottaminen, lihasvoiman lisääminen, koordinaatiokyvyn parantaminen ja tekniikkaharjoitukset. Erityisesti hapenottokyky ja kestävyys kaipaisivat parantamista. Tulevana kesänä siis pyri astumaan epämukavuusalueelle, mikä käytännössä tarkoittaa enemmän hölkkäämistä ja spurtteja, hyppynarun hyödyntämistä mahdollisuuksien mukaan. Lihastreenissä (erityisesti jalkojen kohdalla) haluaisin yrittää päästä käsiksi sykettä nostaviin liikkeisiin, sillä ne ovat tahtoneet jäädä vähällä epämukavuutensa takia. Siispä kuntoa kohottamaan! Tuleeko tämän käytännössä onnistumaan? En tiedä, mutta otan selvää. Jos onnistun kohottamaan kuntoani myös sosiaalisen elämän suhteen, olisi hauska päästä esimerkiksi sulkapalloa pelaamaan, tosin leikkimielisesti. Jään ulkopuolella tapahtuva tekniikkaharjoittelu ja koordinaatiokyvyn parantaminen on vielä suunnitteilla. Toki kierroshyppyjä tulee varmasti tehtyä, mutta kehonhallintaa pitäisi harjoittaa muillakin keinoin. Tanssiliikkeet ja erilaiset, itse kehitetyt askelyhdistelmät voivat auttaa. Myös hyppynaru voisi toimia apuvälineenä, erityisesti jos senkin kanssa kehittelisi "hyppykuvioita". Tästä voinee päätellä, että koordinaatiokyky ei kuulu vahvuuksiini, saati sitten liikemuisti.

Vaikka tavoitteita ja niihin liittyviä harjoitteita on paljon, niitä ei todellakaan pidä harjoitella kaikkea samalla kerralla, tai harjoittelu loppuu viikon sisällä. Lihastreenissä joka kerta ei tarvitse nostaa toistojen määrää, ja joillakin kerroilla voi tehdä myös hieman vähemmän. Virheiden kautta oppineena (ja niitä jatkossa tekevänä) pyrin rytmittämiseen, mikä käytännössä tarkoittaa sitä, että kestävyysharjoituksia on esimerkiksi 2-3 kertaa viikossa, jolloin lihastreeniä on vähemmän, ja päinvastoin. Lepopäivä on tärkeä, mutta sen ei tarvitse tarkoittaa liikkumattomuutta. Leppoisa kävely, venyttely yms. sopivat hyvin, sillä kroppa ei rasitu liikaa, ja ehtii näin palautua. Olen myös testannut rankempaa treeniä liian monena päivänä peräkkäin. Hyöty jää haittoja pienemmäksi, eikä lepopäiväkään riitä korvaamaan. Tämän vuoksi rytmittäminen on tärkeää. Ehkä monelle nämä ovat itsestäänselvyyksiä, mutta minulle eivät. Olen sen verran joutunut hoitamaan harjoitteluni itsenäisesti ilman ammattiapua, minkä vuoksi virheitä on tullut tehtyä. Kömmähdyksiä on tullut mm. rasitusvamman muodossa ja tekniikkakin on ajoittain mennyt itseopiskelun myötä pieleen. Tämän vuoksi arvostan mahdollisuutta ohjaukseen todella paljon. Mitään "rääkkikuuria" edessä ei ole, sellaiseen olen liian mukavuudenhaluinen. Haluan kohottaa kuntoani, mutta sellaiseen tahtiin että nautin liikunnasta. Lisäksi toivon lisäystä "sosiaaliseen" liikuntaan, sillä itsekseen treenaaminen on monella tapaa yksipuolista. Yhtenä "lisätavoitteena" on päästä eroon jo ala-asteella saadusta pelikammosta, mihin liittyy liika kilpailuhenkisyys ja siitä aiheutuneet paineet. Siispä toivon löytäväni "leikkikavereita" mm. sulkapalloon ja erilaisiin, huumorimielisiin peleihin ilman kilpailumeininkiä.

Näillä tavoitteilla on hyvä siirtyä puuduttamaan ahteria kirjaston penkeille. Oikein mukavaa alkanuttua arkea kaikille!

lauantai 26. maaliskuuta 2016

Juhlapyhät ryyppäämisen verukkeena

Pääsiäinen tuo mukanaan kenties suurimman määrän pyhiä, eli käytännössä vapaapäiviä koko vuoden aikana. Vaikka minulle pääsiäisellä on oma, henkinen ja uskonnollinen merkityksensä, en voi pitää sanoa että viettäisin pääsiäistä hiljentyen tai täydellisesti sen kristilliseen merkitykseen uppoutuen. Raamattuun kirjoitetut tapahtumat ovat minulle tärkeitä, mutta en koe itseäni yhtään enempää (tai vähempää) syntiseksi tehdessäni kotitöitä, ulkoillessa tms. pääsiäisen pyhinä. Mielestäni tällaiset pyhät antavat ystävien ja perheen näkemisen ohella loistavan mahdollisuuden rauhoittua hetkeksi. Uskonto voi olla täysin ulkopuolinen asia, kunhan aikaa annetaan kerrankin myös muulle kuin arjen kiireelle. Toki vanha pakanakulttuurimme antaa myös oman värinsä pääsiäisaikaan, mistä erityisesti lapset saavat nauttia. Nyt mainittakoon etten tuota kulttuuria paheksu, sainhan itsekin siitä paljon lapsena. Näin aikuisiällä olen laiskistunut siinä määrin, että pääsiäisrekvisiitat eivät ole osana pääsiäistä sen enempää kuin perinneruuatkaan. Jälkimmäiseen syy on yksinkertaisesti nirsous. Mämmistä en ole koskaan pitänyt, ja "setsuuri", eli pääsiäislimppu (ja joululimppu) saavat jo hajunsa puolesta minut yökkäämään. Näissä kun on sitä maagista maustetta nimeltä kumina, minkä hajukin saa voimaan pahoin.

Viime torstaista lähtien olen huomannut pääsiäisen saaneen uuden merkityksen, nimittäin mahdollisuuden juhlia ja käyttää alkoholia oikein reippaalla otteella, ja vieläpä useampana päivänä peräkkäin. Nyt mainitakkoon, että en kuulu alkoholin totaalivastustajiin, sillä nautinhan sitä itsekin, tosin kohtuullisissa määrissä. No, kohtuullisuus lienee käyttäjän silmissä. Oma käyttöni rajoittuu yhteen kertaan viikossa, ja on yleensä 1-2 annosta, toisin sanoen ei mikään järkyttävä määrä (paitsi absolutistin silmissä?). Periaatteessa voisin luopua tuosta "viikonlopun paheesta", mutta mielelläni pidän tästä paheesta kiinni, koska karkin kuluttajana olen äärimmäisen laiska. Pidän kuitenkin tärkeänä myös sitä, että lomaa voi viettää ilman alkoholia, ja että on muitakin tapoja pitää hauskaa kuin riehua baareissa ja hoitaa krapulaa seuravaana päivänä, jotta voisi jatkaa juhlintaa viimeistään illalla. Ehkä olen alitajunnan tasolla vain kateellinen, sillä "bilekuntoni" -tai motivaationi ei moiseen riittäisi. En ole juhlimista vastaan, mutta tietyn rajan ylityttyä pidän sitä hivenen säälittävänä. Jos jokainen juhlapyhä ja siihen liittyvä vapaapäivä on veruke ryyppäämiselle, kuulostaa sellaisten henkilöiden kyky pitää hauskaa erittäin rajoittuneelta. Sen ohella, että miten näiden henkilöiden keho kestää useamman päivän juhlimista, mieleni tekisi myös kysyä, että onko vapaapäivän aatto liian vaikea kestää ilman viinaa? Nämä ovat niitä aikoja, kun Suomen alkoholipolitiikka saa jopa ripauksen ymmärrystä, vaikka muuten pidän sitä itseään vastaan sotivana. Juhlapyhät ovat surullinen todiste suomalaisten juomakulttuurissa sekä siihen liittyvästä "pakkoryyppämisestä" aina tilasuuden tullen. Monissa Euroopan maissa näkyvää humalatilaa pidetään erittäin hävettävänä asiana, mutta täällä se näyttäisi olevan kunnia-asia. Kyllä, ilmiö harmittaa myös minua, joka sopivina annoksina pidän laadukkaista juomista. Itse henkilökohtaisesti en edes pidä siitä, jos humalatila tuntuu liikaa.

Raamatun mukaan Jeesus nousi kuolleista kolmantena päivänä, eli pääsiäissunnuntaina. Näin sekulaarille tasolle siirryttäessä lähtölaskenta alkaa torstaista, ja näin lauantaina, eli kolmantena päivänä monien putki jatkuu, ja ilmeisesti jatkuu vielä huomennakin. Voiko todella olla niin, että juominen on ainoa aktiviteetti näille neljälle vapaapäivälle? En lähde toivomaan uskonnollista herätystä jokaiselle, mutta sitäkin hartaammin toivon ihmisten mielikuvituksen ja ajanviettokykyjen lisääntyvän siinä määrin, että mieltä ja kehoa ei tarvitsisi jokaisena päivänä turruttaa viinalla. Olen varmaan todella tylsä ihminen, sillä mielestäni vapaapäivinä on mukava käyttää mahdollisuutta ulkoilla päivällä, nauttia keväästä, ja viettää päivä niin, että seuraavana päivänä ei tarvitse pohtia, että mitä tehdä jos ei kuolekaan. Kyllä, sekin on koettu hurjassa nuoruudessa, eikä motivaatio riitä jatkamiseen vastoin kuten osalla ikäluokkani edustajista.

Ennen kuin kritiikkisade peittää kaiken alleen, toistan jälleen ettei minulla ole mitään juhlimista vastaan, en vain ymmärrä sen muuttumista ainoaksi vaihtoehdoksi kaiken muun toiminnan rinnalla. Alkoholinkaan ei mielestäni tarvitse olla kielletty osio, mutta sen ei tule olla itse tarkoitus. Tosin pitkään tottumuksena olleiden tapojen muuttaminen on vaikeaa, ja esimerkiksi juotavan määrän puolittaminenkin saattaa olla suuri haaste, sillä se menetetty puolikas jättää jälkeensä tyhjän tilan. Sen täyttäminen on toisaalta lähinnä asennekysymys. Suomen alkoholipolitiikan muuttuminen ja tähän mennessä kiristyminen käy jo komediasarjasta. Ehkä tosiaan olisi hyvä saada hinnat niin alas kuin mahdollista, jolloin vähemmän osaavat käyttäjät karsiutuisivat joukosta. Kyllä, tämä on erittäin brutaali ajattelumalli, mutta surullisen lähellä realismia. Hetkinen, minunhan piti noudattaa Raamatun mukaista ajattelumallia hädässä olevien ja heikko-osaisten auttamisesta! Tietenkin pidän sitä ensisijaisena. Raamatussa näitä heikko-osaisia ja hädässä olevia vain yhdisti eräs piirre. He olivat avusta kiitollisia, ja halusivat mahdollisimman pian tulla toimeen omillaan, eivät hyötyä saamastaan avusta siksi, että he voisivat jatkaa samaan tyyliin.

Edustaa henkilö mitä uskontokuntaa tahansa, tai ei yhtäkään sellaista, ehkä muutaman kerran vuodessa olevia pyhiä olisi hyvä hyödyntää rauhoittumiseen ja asioiden ottamisesta vastaan sellaisenaan, ilman alkoholin suomaa sensuuria ja kaunistavaa vaikutusta. Ehkä elämän ja ympärillä olevan maailman realismin kohtaaminen voi olla pelottavaa, mutta kenties kokeilemisen arvoista.

perjantai 25. maaliskuuta 2016

Pitkäperjantain pohdintoja opiskelun sekasotkusta tekniikan siistimiseen

Kuluneen viikon aikana arki pääsi jälleen normalisoitumaan, tai miten sellainen loppujen lopuksi on edes määriteltävissä. Tiistaina reissu yliopistolle oli varsin epäonninen ja turhauttava, mikä tosin oli omaakin syytäni. Olin jättänyt verkkokurssin tehtävän tapani mukaan viime tippaan. Harmikseni huomasin, ettei tarvitsemaani opusta ollut paikalla lainkaan, vaan kaikki kappaleet olivat lainassa. Kansalliskirjastossa piti olla käsikirjaston puolella yksi, mutta ei ollut. Tai sitten se oli piiloutunut hyvin tehokkaasti. Kiukustuneena kyyneleitä nieleskellen jouduin tunnustamaan tappioni. Olin jäänyt tämän vuoksi pois mielenkiintoiselta luennolta, ja loppuesseeni tulisi myöhästymään pahasti. Jotenkin tuntuu usein siltä, että vaikka kuinka yritän, en vain pysy mukana. Lisäksi harmittaa tuo kirjojen ja opiskelijamäärän epätasaisuus, kun kymmentä opiskelijaa kohden saattaa olla yksi kirja. -Tai vähemmän. Tätä ilmiötä kummastelin jo silloin, kun sisareni opiskeli. Inhottavaa tässä on myös se, että haluaisin hoitaa tehtäväni ajoissa. Ylipäänsä opiskelun kanssa on taas epävarmuutta liikkeellä, sillä mahdollisesti saan kunnian uusia yhden tentin kesällä, mikäli se nyt on edes mahdollista. Kandiessee edistyy vakaaseen, vaikka joskin verkkaiseen tahtiin. Itse asiassa ensi viikolla ajattelin lähettää sen opettajalle, joka toivottavasti pystyy antamaan hieman vihjeitä sekä toivoa valmiiksi saamisesta. Onneksi syksyllä kuviot hieman (toivon mukaan) selkiytyvät praktikumin myötä, mikä sinänsä on toivottavaa, koska paikkakunnan vaihtaminen tuo mukanaan omat haasteensa arkeen.

Tiistaina pääsin jäälle parin päivän tauon jälkeen. Lauantain vaikutukset tuntuivat, sillä jokainen liike oli takkuinen ja meno muutenkin epävarmaa. Olemme alkaneet harjoitella kevätnäytöstä, eli uutta projektia on jälleen edessä. Teknisesti ohjelma ei ole hankala, joten vaatteiden löytyminen lienee ainoa asia mitä jännittää. Keskiviikkona aamulla poikkesin yleisövuorossa, ja yritin hyödyntää saamastani arvioinnista tulleita ohjeita. Harjoittelin jonkin aikaa perusasioita aina sirklauksesta kaariin ja kolmosiin. Tuomari oli ollut oikeassa. Esimerkiksi sisäkaaret taakse sujuivat todella suttuisesti, mutta onneksi sujuivat lopulta hieman paremmin. Yritin myös kiinnittää huomiota ryhtiin, ainakin muistaessani. Loput ajasta tein hyppyjä ja piruetteja, sekä lopuksi liukuja. Eilen luennon ollessa peruttu pääsin aamulla harjoittelemaan, mikä siinä mielessä oli myös hyvä asia, koska aikuisryhmän harjoitukset oli peruttu. Harjoittelin taas perusasioita, ja yritin kiinnittää huomiota kaarissa myös jalkojen asentoon. Käänteet eivät ota sujuakseen millään, mutta yritän niitäkin tehdä aina muutaman. Hypyt sujuivat jo hieman paremmin, ja pääsin jopa pari kaksoissalchowia ilman kopautusta! Tosin yrityksiä oli...useita? Axelin kanssa samat ongelmat jatkuvat, mutta ponnistuksessa on hiukan enemmän rohkeutta. Kaksoisrittiä -ja flippiä harjoittelin jälleen, mutta ilma mullistavia muutoksia. Ritti on "löytyvinään" välillä, ns. viralliseen onnistumiseen menee vielä varmasti pitkään. Vaakapiruetti on taas hieman kadoksissa, mutta monen yrityksen jälkeen tuli pari kohtuullista versiota. Istumapirueteissa viimeisen kiihdytyspiruetin jälkeen on ollut ongelmia, sillä piruetti on lähtenyt liikkeelle. Asiaan näytti vaikuttavan huolellisuus lähdöasennon suhteen. Sekä pirueteissa että hypyissä yritän saada parin tähden korotuksen laadun kohdalle, samoin myös perusluisteluun. Jos oikein hyvin kävisi, seuraavissa kisoissa tai ohjelmaluistelussa yritän saada nyt saadut 34 tähteä nousemaan 37:ään.

Välillä mietin treenipäivitysten monotonisuutta. No, edistyminen on loppujen lopuksi niin hidasta, että selkeitä muutoksia tapahtuu ehkä 3-6 kuukauden välein. Silloinkaan muutos ei välttämättä ole suuri. Onnistunut liike löytyy harvoin parin yrittämän jälkeen, ellei se ole teknisesti identtinen aiemmin opitun kanssa ja riittävän helppo. Esimerkiksi hypyissä edistyminen on varmuuden, kierrosten ja korkeuden lisääntymistä. Ohjaajani siteeratakseni totean myös, että yksöishyppyjen hioiminen on loppumaton projekti. Samassa kappaleessa siirryn julkeasti täysin toiseen loppumattomaan projektiin, eli historian tulkitsemiseen. Löysin käsiini elämäkerran naishenkilöstä, joka kuului Lebensborn -ohjelman lapsiin. Olin ymmärtänyt, että kyseistä ohjelmaa toteutettaessa olisi tapahtunut arjalaisiksi nähtyjen naisten raiskaamista yms. järkyttävää, mutta uuden väittämän mukaan niin ei ollutkaan, vaan moni liittyi ohjelmaan täysin vapaaehtoisesti. Ilmeisesti arjalaisen rodun osuuden lisääminen oli tärkeä asia mm. Himmlerille ja myös Hitlerille, sillä aviottomien lasten syntyminen ei ollut ongelma. Asiat oli prioirisoitava. Nykyään asiassa ei olisi mitään ristiriitaista, mutta toisen MS:n aikoihin Saksassa aviottomia lapsia ei katsottu aivan suopeasti. Historia.. kun näitä dokumentteja katsoo, on totuuden, tai sellaisen lähelle pääseminen vaikeaa. Itse luen elämäkerroissa molempien osapuolten kokemuksia (tässä kontekstissa NL:n ja Saksalaisten uhrien), sillä en halua jättää käsitystäni yksipuoliseksi. Välillä vain tällainen tiedon etsiminen on hivenen masokistista puuhaa, sillä kerran jos toisenkin on kysytyvvätä itseltään mihin haluaa uskoa.

Ja sitten diktaattorien toiminnasta pääsiäiseen. Mitään suurempia suunnitelmia ei ole, tosin huomenna poikkean vanhempieni luona kyläilemässä. Samalla vien kummitytölle neulomani pipon, mikä saattaa olla pieni, viimeistään ensi talvena kun sitä kuuluisi käyttää. Kyllä, silmukkamäärän arviointi menee tavallisesti pieleen. Samalla pääsen kokeilemaan pienen tauon jälkeen taatelilla täytettyjen omenoiden tekemistä. Saa nähdä miten onnistuu tällä kertaa.. Soijakermavaahdon tilalle saa kyllä tulla jotain muuta, sillä kermavaahto on jotenkin... "öklöä", enkä ole ainoa joka näin ajattelee. Viimeksi kermavaahtoa oli lähinnä laskiaisteeman vuoksi. Itse taidan juhlia pääsiäistä lähinnä ajatustasolla, sillä uskonnollisessa mielessä se on tärkeää aikaa. Koen pääsiäisen ajan jonkinlaisena puhdistavana aikana, sillä kaikki se ihmismielen syntisyys ja pahan aikaansaama likaisuus puhdistettiin Jeesuksen kuoltua ristillä. Toki dogmaattisena haasteena esille nousee se, että onko puhdistuminen vuosittainen ilmiö, tapahtunut joskus, vai tuleeko se tapahtumaan vielä. En tiedä, Ehkä on parempi nauttia ja olla kiitollinen. Muulla tavoin taidan olla oikea kerettiläinen pääsiäisen suhteen, sillä en ole koskaan pitänyt mämmistä, enkä sattuneesta syystä syö lammasta, enkä suklaamuniakaan. Pashakaan ei vedä puoleensa. Olenpas minä nirso!

Seuraavaksi taidan siirtyä tuonne ankeaan säähän hieman kävelemään, jotta ulkoilutavoitteeni tulisi täyteen. Oikein mukavaa pääsiäistä kaikille!

sunnuntai 20. maaliskuuta 2016

Sekavia tunteita ei ihan nappiin menneen ohjelmaluistelun jälkeen

Nyt on ohjelmaluistelusta selvitty! Olotilaa on vaikea kuvailla, sillä useita ajatuksia ja tunnetiloja pukkaa päällä samaan aikaan. Tuntuu oikeastaan hyvin samalta, kuin esimerkiksi tentin jälkeen. Olen kai luonteeltani sen verran perfektionisti, että paremminkin olisi saanut mennä. Kuten veikkasinkin, axeli ei onnistunut. Myös vaaka-biellman -yhdistelmäpiruetti meni pieleen, sillä vaakapiruetti ei lähtenyt pyörimään, minkä vuoksi biellman jäi kokonaan pois. Myös lopussa oleva flippi-ritti meni ritin kohdalla hieman mönkään, koska alastulossa vasen jalka kävi jäällä. Jos rehellisiä ollaan, en muista koska ohjelma olisi mennyt näin lahjakkaasti pieleen. Kieltämättä hieman harmittaa, mutta alkuverryttelyn aikana sain huomata jotain, mikä teki tästä suorituksesta miltei onnistuneen.

Jännittäminen on aina ollut tuttu ilmiö, etenkin asioissa joita tekee harvoin. No, ilmiönä tämä lienee aika yleinen jos on vähänkin taipumusta jännittää. Onneksi en ole koskaan potenut niin voimakasta jännittämistä, että olisin joutunut jättää asioita väliin. Alkuverryttelyyn asti olo oli melko varma. Jäälle päästyäni jännitys moninkertaistui, ja kroppa muuttui yhteistyökyvyttömäksi. Vain helpoimmat hypyt onnistuivat, enkä siinä kolmen minuutin aikana enää tiennyt mitä tehdä. Itse asiassa yrittäessäni flippi-rittiä kaaduin peräti. Tunne oli epämukavuuden ohella lähes absurdi, sillä kyseinen hyppy-yhdistelmä ei ole tuottanut lainkaan ongelmia! Toivoin viimeisen minuutin aikana, että verryttely olisi pian ohi. Musiikin alettua ajattelin, että ehkä tämä tästä. Alussa oleva axeli jäi varmasta lähtöstä huolimatta kompuroimisen ja "ilmapallon" välimuodoksi. Seuraavaan piruettiin, eli vaaka-biellman -yhdistelmään lähdin varmana, sillä piruetti oli harjoituksissa sujunut hyvin. Tällä kertaa meni toisin. Vaakapiruetti edes ei lähtenyt pyörimään kunnolla, ja biellman jäi väliin. Lutz-tulppi ja salchow (yksöis) menivät kohtuullisesti. Kaksi muuta piruettia menivät onneksi paremmin ja askelsarja kohtuullisesti. Miten ihmeessä tällainen sählääminen tuntuu saavutukselta? Helposti: jännityksestä ja "kipsiin menemisestä" huolimatta onnistuin luistelemaan ohjelman alusta loppuun. Odotin todella huonoja arvosteluita, mutta yllätyin keskitasostä. Hypyistä tuli erityisen hyvät arviot, mikä yllätti kovasti. Saamani suullinen arvio oli todella rakentavaa, ja sain hyviä vinkkejä. Hypyissä asento oli hieman etukenossa, mitä siis lähden korjaamaan. Myös ryhdissä on parantamisen varaa, ja perusluistelu kaipaa hiomista. Tässä siis projektia tuleviin harjoituksiin!

Vaikka ohjelmaluistelu oli kokemuksena hivenen karmiva, se oli toisaalta erittäin opettavainen. Jännittäminen on epämukavaa, taipumus sellaiseen on hyvä tiedostaa. Tuo 2 minuuttia ja 10 sekuntia opettivat myös sen, että ns. virallinen esitys ja harjoitukset eivät ole lainkaan verrattavissa toisiinsa. Harjoituksissa voi yrittää uudelleen, mutta kilpailuissa tai ohjelmaluistelussa yrityksiä on vain yksi, mikä lisää jännitystä entisestään. Epävarmat elementit vaikeutuvat, ja varmojenkin kanssa saa olla tarkkana. Luulen että tämä kokemus palautti minut tavallaan maan pinnalle (vai jään?). Olin tätä ennen arvioinut taitoni harjoitusten perusteella. Yksittäiset onnistumiset harjoituksissa eivät takaa onnistumista "tosi tilanteessa". Ehkä äkkiseltään nämä oivallukset kuulostavat masentavilta, mutta itse en koe niitä sellaisiksi. Lajin realismi valottui entistä enemmän, mikä jatkon kannalta on tärkeää. Vaikka alkujaan olin varma Gold -sarjasta, luulen että Silverissä on hyvä pysytellä vielä jonkin aikaa. Syksyllä harjoittelu muuttuu haasteelliseksi muuton vuoksi, mutta ehkä pieni vähennys ei deletoi kaikkea. Usein erehdyn ajattelemaan, että esimerkiksi kahden päivän tauko saa unohtamaan kaiken. Toki jääaika on tärkeää, ja sen olisi hyvä jakautua viikolle tasaisesti. Toisaalta myös oheisharjoittelulla on merkitystä.

Näin yhteenvetona voisi todeta, että kaikesta sähläyksestä huolimatta olen tyytyväinen päivän suoritukseen. Minua todellakin jännitti, ja halutessani olisin voinut poistua paikan päältä milloin tahansa. Kroppa miltei puutuneena minulla oli pokkaa jäädä ja luistella ohjelma alusta loppuun. Niin, ja jopa niiaukset muistin, vaikka halusin jäältä pois mahdollisimman nopeasti. En tiedä auttaako kokemus, mutta aion hankkia jatkossa sellaista. Tosin pidemmällä järjestettäviin kilpailuihin en varmaankaan osallistu, sillä muu elämä kärsisi liikaa. Toukokuun kisat ovat vielä kysymysmerkin alla. Täytyy katsoa miten harjoittelu onnistuu, sillä ensi viikolla alkaa kevätnäytöksen harjoitteleminen. Saa nähdä onko edessä taas paljettien ompelua.. arvostin paljon äitiäni, joka koristeli kisapukuni kun olin lapsi. Sen jälkeen kun itse hoidin koristelut, arvostukseni nelinkertaistui! Kevätnäytöksen mukavana puolena on se, että muodostelmaluistelijat ja yksinluistelijat tekevät yhteistyötä. Olen jo vuosia kummastellut muodostelman pitämistä ns. helpompana vaihtoehtona yksinluistelun rinnalla. Minusta ei ikinä olisi muodostelmaluistelijaksi! Askeleet ja ryhmätoiminta kuuluvat nimittäin heikkouksiini. Toivottavasti kukaan ilkimys ei totea sitä viisautta, että tässä tapauksessa muodostelmaluistelu voisi olla minulle hyvä oheislaji.. Muodostelmaluistelun seuraaminen on kyllä paikan päällä mielenkiintoisempaa, sillä siinä konkreettisesti näkee millaisella vauhdilla esitys tehdään. Tosin sama ilmiö pätee "yksäreiden" kohdalla. Vauhti konkretisoituu parhaiten livenä.

Vaikka kyseessä on vain harrastus, sain kokea ripauksen todellisuutta. Se ei ole pahaa, negatiivista, eikä suoranaisesti vakavaakaan. Kokemuksena tämä oli tärkeä siksikin, että ymmärsin miten paljon se yksittäinen 2 minuuttia ja 10 sekuntia vaattii. Pelkkä tekniikka ei riitä. On osattava keskittyä jännityksestä huolimatta. Jos vain olosuhteet sallivat, haluan jatkaa tätä, sillä uskon hyötyväni myös muussa elämässä. Mitähän seuraavissa kisoissa tai ohjelmaluistelussa? Axelin kanssa en ota paineita, mutta jospa varmuutta ja vauhtia olisi hieman enemmän, ja tuo vaaka-biellman onnistuisi. Siinä olkoon tavoitteeni. Jos eivät onnistu, niin seuraavalla kerralla sitten.

lauantai 19. maaliskuuta 2016

Pientä jännitystä..

Voi voi! Ei se asiaankuuluva jännitys näytä katoavan, vaikka miten paljon tulisi ikää lisää. Parin tunnin kuluttua olisi aika siirtyä jäähallille vetämään ohjelmaluistelu läpi. Viisaasti asennoituneena olen varma, että alussa oleva axel tulee menemään pieleen. Jos se onnistuu sellaisena että meneee yhdelle jalalle, maailman yksi harvinaisuus on tapahtunut. No, samapa tuo, en jaksa ottaa asiaa niin tosissani. Tämä olkoon hyvää harjoitusta ja käy samalla kokemuksesta. Kellonaika on hieman harmillinen, sillä klo 21:00, tai siinä kieppeillä en yleensä liiku kuin siirtyen paikasta toiseen kotosalla. Toisaalta jos nukahdan alkuasentoon, ainakin sattuisi jotain persoonaallista!

Eilen poikkesin yleisövuorossa hakemassa mielenrauhaa, ja hyvinhän se löytyi viimeistään kotosalla, kuin huomasin että toisesta terästä oli kärkipiikkien lähettyviltä lohjennut palanen. Tämä tietää mahdollisesti uusien terien hommaamista ja kiinnittämistä. Lämmin kiitos teille, jotka tuotte hiekkaa jäälle! No, onneksi en jäällä huomannut lohkeaman haittaavan, joten eiköhän tämäkin mene ilman vakavia kaatumisia. Ei tässä muuten mitään, mutta viikonloppuna moisten vikojen huomaaminen ei ole kaikkein hauskin juttu, koska korjausmahdollisuuden ovat aika huonot. Tässä vaiheessa ei varmaan auta muu kuin nauraa, ja yhdeksän jälkeen saan enemmän aihetta nauruun mahdollisten kommellusten jälkeen.

Tällä kertaa loppukoon päivitys lyhyeen, seuraava varmaani vastaa sitten pienoisromaania.

sunnuntai 13. maaliskuuta 2016

Uusi periodi ja pian koittava ohjelmaluistelu

Taas vaihteeksi yksi viikko on vierähtänyt, mutta ei tälläkään kertaa vailla tekemistä. Viime viikolla sain taas otteen kandityöstä, mitä yritän aktiivisesti työstää päivittäin. Ensi viikolla pitäisi yksi verkkokurssin tehtävä hoitaa, ja pienenä vaihteluna alkaa myös lähiopetus. Pääsen siis viimeinkin hoitamaan alta pois perusopintoihin kuuluvan kurssin, mikä alkujaan piti tehdä jo vuosi takaperin. No, ehkä tämä ei viivästytä opintojan kovin pahasti. Vaikka en junassa istumisesta pidäkään (tai kroppani ei pidä siitä), on mukavaa vaihteeksi päästä ihmisten pariin. Todennäköisesti pidän taas kerran aluksi suuni kiinni, ja myöhemmin avaan sen vähän liiankin usein. Perjantaina poikkesin potentiaalisella kesätyöpaikalla, mutta paikka ei ole vielä aivan varma. Tässä vaiheessa taloudelliset syyt ovat toissijaisia, sillä tärkeämmältä tuntuu pitää kontakti työelämässä edes kerran vuodessa. Lisäksi ajatus kesäopinnoista ei erityisesti innosta, sillä kuluneen vuoden aikana motivaatio on ollut siinä määrin hakusessa, että pieni irtautuminen opiskelusta on paikallaan. Usein harmittelen sitä, kun en kuulu niihin ahkeriin ja jaksaviin ihmisiin, jotka opiskelun ohella onnistuvat tekemään töitä. Kerran viikossa voisinkin käydä jossain, mutta valitettavasti sellaisia paikkoja on vaikea löytää nykyään. No, katsotaan mitä tulevat ajat tuovat tullessaan.

Harmikseni sain kuulla, että suoranaisia kilpailuja ei järjestetä, sillä osallistujia ei saatu riittävästi. Harmi sinänsä, kerrankin minulla olisi ollut varma ykkössija. Hukkaan harjoittelu ei sentään mene, sillä homma muuttuu "ohjelmaluisteluksi", mikä on vähän samanlainen kuin vaikkapa tanssiesitys, eikä kisaohjelmasta tule pisteitä. Vielä en tiedä riittääkö into, mutta toukokuun alussa olisi toiset kisat, mihin voisi osallistua. Olisi kieltämättä mukava kokeilla Gold -sarjaa, mutta kaksoissalchow kopahtaa vieläkin vähän turhan äänekkäästi kokoterälle. Kiusallista tässä on se, että asia on mysteeri myös ohjaajalle. No, ainakin olen kehittänyt jotain omaperäistä? Kaksoisritin harjoittelu jatkuu ja vähitellen eteenpäin mennään. Ja sama juttu jatkuu myös rotaation kanssa, eli vajaaksi jää. Yritän nyt enemmän tai vähemmän epätoivoisesti saada hypyn yhdelle jalalle alas, mutta toistaiseksi tämän on jäänyt yritykseksi. Siispä yrittäminen jatkukoon! Viime viikolla innostuin kokeilemaan kaksoistulppia, mutta jotenkin riittävän korkeuden saaminen tuntuu mahdottomalta. Tulppi toisaalta on kaikessa helppoudessaan mielestäni ehkä vaikein, myös yksöishypyistä. Kuka toope keksi määritellä sen helpoksi.. Hyppy-istumaan olen tainnut ihastua toden teolla, sillä yrityksiä ei malta jättää pariin. Pienimuotoista edistymistä on tullutkin, mutta korkeaan hyppyyn on vielä pitkä matka. Ehkä puolet enemmän saisi olla korkeutta? Vaikka pyrin jättämään liiat aikataulut pois, tuo kaksoisritti voisi olla jonkinlainen tavoite vaikkapa kesään mennessä. Axeli menee jo paremmin, mutta hyppy vaatii lisää pontta ja muutenkin rohkeutta. Lisäksi olisi mukavaa, jos pääsisin juttuun yhden inhokkini, eli jalanvaihtopiruetin kanssa. Jotenkin kroppa ei vain ymmärrä mokomaa liikettä!

Nyt säiden lämmettyä lenkkeily on taas ollut mahdollista. Kunhan urheilukentät avataan, on aika taas kokeilla porrastreeniä, toki sen mukaan mitä polvet kestävät. Kevään ja kesän aikana haluaisin hieman parantaa yleistä kestävyyttä, vaikka suoraan sanottuna inhoan siihen liittyviä harjoitteita. Ehkä sellainen nopeutettu "pitkän matkan juoksu" voisi olla sopiva välimuoto. Polvien takia olen tosiaan joutunut hieman varomaan muutamia liikkeitä, Esimerkiksi yhden jalan kyykyt ovat taas vaihteeksi kieltolistalla, ja jännehyppyjä on tehtävä maltillisesti. Tuon 12 kg:n kahvakuulan kanssa tavalliset kyykyt ovat saaneet mukavasti vastusta, ja nyt alkuperäinen 30 on hyvänä päivänä noussut jopa yli 60:een! Voi voi, kohta täytyy ostaa suuremmat housut. Kotosalla hyppyharjoitteiden tekeminen on onnistunut jotenkin. Kierrosmäärän maksimointia on hivenen vaarallista kokeilla, mutta rotaatioasennon löytämistä voi hyvän harjoitella, ts. kierroshypystä alastuloasentoon. Luulen että tämä harjoite on hieman auttanut ritissä ja flipissäkin, sillä muuten vapaa jalka päätyy helposti toisen vierelle. Jalkojen tulisi siis olla ristissä niin, että alastulojalka on hieman alempana, muuten alastulo menee kahdelle jalalle, mitä minulle käy toistuvasti.

Mitähän muuta ensi viikolla? Eipä kai mitään uutta, paitsi luennot ja huomenna keskustelu seurakunnasta mahdollisesta tanssiryhmä -projektista. Valitettavasti projekti voi kaatua siihen surulliseen tosiasiaan, että syksyllä en asu tällä paikkakunnalla enää. Vastaan tuli siis se kuuluisa "pakkomuutto", mikä harmittaa kovasti. Ehdin vähän liian hyvin kotiutua tälle paikkakunnalle, ja ajatus muualle siirtymisestä kauhistuttaa. Eihän näille asioille mitään voi, ja tiedän etten ole ainoa. Syksy huolestuttaa monella tapaa, sillä kulkuyhteyksien muuttuminen ja paikkakunnan vaihdos tuovat monia haasteita, niin henkisiä kuin fyysisiä. Kevään ja kesän aikana pääseekin sitten ratkomaan useita dilemmoja. Ehkäpä 0,05% niistä ratkeaakin. Huomatkaa positiivinen asenteeni!

Oikein mukavavaa alkavaa viikkoa kaikille!

lauantai 12. maaliskuuta 2016

Sosiaalinen media vaatii paksun nahan

Myönnän että minulla on "hieman" tiukat mielipiteet muutamista aiheista, eikä sanojen siloittaminen kuulu erikoistaitoihini. -Ei ainakaan silloin, kun kyseiselle taidolle olisi käyttöä. Osaan toki pitää suuni kiinni ja käteni kurissa näppäimistön lähettyvillä, mutta harvoin juuri silloin, kun pieni sensuuri voisi pelastaa harmillisilta tilanteilta. En aivan tarkkaan muista ikäkautta, mutta ehkä ala -ja yläasteen taitteessa ja siitä eteenpäin aloin "ajatella". Kai minulle kehittyi jonkinlainen arvomaailma, ajoittain voimakaskin sellainen. Sisältö muuttui ja muotoitui identiteetin etsimisen mukaan, ja etsintä todennäköisesti jatkuu vielä näin yli 15 vuoden jälkeenkin. Käsityöprojektit eivät siis ole ainoa asia "to do" -listalla. Yläasteella ja lukiossa sain purkaa mielipiteideni ryöppyä äidinkielen aineissa, mikä kieltämättä kävi samalla kertaa itsetutkiskelusta. Valitettavasti kielioppiin huomioni ei kiinnittynyt yhtä paljon, sillä jokainen aine tuli takaisin yleensä hyvän tai kiitettävän arvosanan kera, mutta punakynällä koristeltuna. Kun lukio loppui, loppui ainekirjoitus ainakin joksikin aikaa. Hieman myöhemmin Internet tarjosi mahdollisuuden kirjoittamiseen. Aluksi kohteena oli kuuluisa Irc-Galleria, missä viihdyin vähän liiankin monta vuotta. Sinne kirjoitellessani sain hyvän pohjakoulutuksen siitä, millainen ympäristö sosiaalinen media on mielipiteiden jakamisen kannalta. Negatiivinen sekä asiaton palaute olivat vain "klikkauksen" päässä, jolloin spontaani toiminta oli helpompaa kuin koskaan. Myönnän loukkaantuneeni silloin tällöin, mutta samalla ymmärsin sosiaalisen median luonteen. Kommentointi ja mielipiteiden jakaminen käy yllättävän helpoksi, sillä yhtäkään lausetta ei tarvitse sanoa ääneen, tai saati sitten katsekontaktin kera.

Kannatan ehdottomasti hyvää käytöstä myös Internetissä. Myönnän sortuvani kirjoittamaan mielipiteeni suorasukaisesti, mutta pyrin ensisijaisesti siihen, etten loukkaa ihmisiä (ainakaan tarkoituksellisesti) enkä mielipiteilläni herjaa ketään. Ollessani eri mieltä yritän ilmaista kantani neutraalisti, kenties huumorilla höystettynä. Onnistunko aina tavoitteissani? Todennäköisesti en, ja pahoittelen jos olen ulosannillani aiheuttanut mielipahaa. Lieventävänä asianhaarana voin vain todeta, että erimielisyys aiheesta X ei tarkoita, että tuomitsisin itse henkilön. Sen verran yritän olla aikuismainen, että en myöskään tuomitse hyvin perustelua mielipidettä, vaikka en samaa mieltä olisikaan. Oikeastaan ihailen sitä, että ihmiset ovat miettineet kantansa niin valmiiksi kuin mahdollista.

Maahanmuutto, rasismi, seksuaalisuus, politiikka, uskonto ja talous. Näistä riittää kinasteltavaa vaikka jokaiselle päivälle vuodessa, makuasioista puhumattakaan. Samalla nämä ovat aiheita, joihin liittyvien mielipiteiden kirjoittaminen vaatii äärimmäisen paksua nahkaa kohteen ollessa sosiaalinen media. Mainituista aiheista on helppo siirtyä ääripäihin, jolloin ns. keskitien kulkijat deletoidaan keskusteluista välittömästi. Kun keskusteluun lisätään lapset ja vanhukset, nousee veren adrenaliinipitoisuus itse kullakin. En ole asiantuntija, mutta näin äkkiseltään näiden aiheiden arkaluontoisuuteen liittyy voimakkaiden tunteiden herääminen, minkä seurauksena keskustelun volyymitaso kasvaa. Internetissä tämä ilmenee voimakkaana "kommenttitulvana", mistä enää 40% kommenteista on edes hieman siloitettu. Todennäköisesti myös keskustelun aloittaja saa kunnian joutua herjaavien kommenttien kohteeksi. En tiedä onko vastaavanlaisista asioista keskusteleminen koskaan sujunut ilman huutamista ja solvauksia. Kenties aikana ennen tietokoneita ja Internettiä "ilman puhdistaminen" oli helpompaa, sillä sen saattoi tehdä kasvotusten vastapuolten kanssa, minkä jälkeen oli helpompi käydä illalla nukkumaan, sillä loppuun käsiteltyjen aiheiden ei enää tarvinnut siirtyä uniin jälkikäsittelyä varten. Itse olen kokenut sen, että verkossa kirjoitettua kommenttia jää miettimään todella pitkään, sillä jo lyhyen lauseen voi tulkita monella tapaa. Edes pitkälle kehitetyt ja monipuolistuneet hymiöt eivät helpota tilannetta.

Muutamia rajoituksia laskematta kannatan vapautta mielipiteen ilmaisun suhteen. Rajoituksilla voisi tarkoittaa vaikkapa käytännön järkeä, asiallista kirjoitusasua, neutraalia sävyä sekä hyviä perusteluja. Myös syrjimistä rodun, uskonnon tai esimerkiksi seksuaalisen orientaation vuoksi olisi hyvä välttää. Toisaalta lähes globaalilla tasolla vääriksi nähtyjä tekoja ei myöskään tulisi puolustaa näillä tekijöillä. Kuitenkin näkisin tärkeäksi myös sen, että kirjoittaessaan arkaluontoisesta aiheesta kirjoittaja miettisi, millaisia reaktioita ja niiden kautta syntyneitä kommentteja hän kykenee ottamaan vastaan ilman mielipahaa. Onko sitten reilua, että asiallisen julkaisun kirjoittaja joutuu lukemaan itsestään solvauksia? Itse vastaan ehdottomasti kieltäväksi. Ongelmana on vain se, että kuinka estää sellaiset kommentit? Projektina näen sen yhtä yksinkertaiseksi, kuin nälänhädän poistamisen. Sosiaalinen media on brutaali ympäristö, joka vaatii todella paksua nahkaa heiltä, jotka haluavat julkaista pohdintoja muustakin, kuin päivän kuulumisista. Sama pätee kuvamateriaalin julkaisemiseen iltapäivälehdissä. Yksittäiset idiootit voidaan saada kuriin, mutta valitettavasti heitä on runsaasti enemmän kuin muutama. Ehkä tämä on laiha lohtu, mutta ainakin nämä idiootit kouluttavat meitä suodattamaan sellaiset puheet ja kirjoitukset, joiden alkuperäinen tarkoitus on murentaa itsetuntoamme pala kerrallaan. Jos henkilö itse tietää kirjoittaneensa mielipiteensä järkevästi, hänellä ei pitäisi olla syytä pahastua kommenteista. Sen sijaan yhtä järkevistä vastakkaisista mielipiteistä voi saada lisäperspektiiviä omaan mielipiteeseeen, minkä ei tarvitse tarkoittaa oma mielipiteen muuttamista. Tästä pääsemme ilmiöön nimeltä "rakentava palaute". Lapsuudessa se taisi olla ensimmäinen unelmien murskaaja, mutta sittemmin mahdollisuus toteuttaa unelmia. Ehkäpä sosiaalisessa mediassa asiattomat viestit kannattaa vain opetella suodattamaan, ja perehtyä tarkemmin hyvin perusteltujen viestien sisältöön. Mikäli tietokoneen näytöllä rakentava palaute tuntuu liian musertavalta, voi olla parempi vaihtoehto pysyttäytyä päivän kuulumisissa.

sunnuntai 6. maaliskuuta 2016

Treeni -ja tenttikuulumisia

Jospas vaihteeksi kirjoittelisin kuulumisista, vaikka ei niissä mitään erityistä vaihtelua ole. Toki kukin oletettavasti huomaa itse kokemuksissaan muutoksia, sillä harvoin arkisetkaan asiat tuntuvat täydellisen identtisiltä, ellei sitten kirjaimellisesti elä samaa päivää yhä uudelleen ja uudelleen. Itse en ole koskaan kokenut samankaltaisia päiviä identtisiksi keskenään. Jopa pölyjen pyyhkiminen ja astioiden tiskaaminen tuntuvat joka kerta hieman erilaisilta, koulupäivistä ja treenistä puhumattakaan. Nämä ovat kuitenkin sen tason muutoksia, että objektiiviselta tasolta niiden huomaaminen on vaikeaa, enkä lähtisi edes moista velvoittamaan. Syy olkoon tällä kertaa vastavuoroinen: tuskin itsekään huomaisin eroa toisen ihmisen kertomasta, ellei hän sitten kuvaile tarkaan eroja tuntemuksissaan.

Perjantaina oli pientä vaihtelua, nimittäin tentti. Vaihteeksi kävi myös niin, että saatuani paperin eteeni, minulla ei ollut aavistustakaan vastauksesta (lukemisesta huolimatta). Koska en halunnut palauttaa tyhjää paperia enkä myöskään istua toimettomana 45 minuuttia ennen poistumislupaa, annoin mielikuvitukseni lentää. Tarinaa en toistaiseksi kirjoittanut, mutta kirjoitin esseevastauksia täysin villien arvausten pohjalta. Ei hätää, kuukauden päästä pääsen kirjoittamaan lähempänä faktaa olevaa tietoa, mikäli uudet kysymykset ja lukemiseni laatu sellaisen mahdollistavat. Tenttiluvun vuoksi en päässyt kandiesseen kansssa räveltämään, mutta nyt sekin onnistuu helpommin. Tosin verkkokurssin viimeiset tehtävät täytyy vain saada kuntoon, mutta muuten toivon saavani itseäni niskasta kiinni jälleen. Parin viikon päästä alkaa viimeinen periodi, mihin sisältyy lähiopiskelu pari kertaa viikossa sekä yksi verkkokurssi. Kunhan kandiessee on valmis, yritän saman tien alkaa tekemään yhden kurssin täydentävää esseetä. Kai tämä tästä.. Kesätöiden kanssa on pieni jännitys päällä. Vielä hetkoinen on odoteltava ennen kuin selviää, onko etsintää ja odottelua jatkettava.

Tänään on siinä mielessä "harvinainen" päivä, että sunnuntain jäävuoro jää väliin. Syynä on siis vuoron peruuntuminen jääkiekko-otteluiden vuoksi. Kehtaavatkin.. no, ehkä parin päivän "sulatteluaika" voi tehdä hyvää, ja samalla hypyistä kärsinyt polveni saa hieman lepoaikaa. Ajattelin hyödyntää tilaisuutta lenkkeilyn merkeissä, sillä kyseinen puuha on edelleenkin liian vähäistä. Vaikka ns. kunnon kevääseen on vielä aikaa, odottelen innolla säiden lämpiämistä ja lumien lähtemistä, sillä pyöräily olisi mukavaa pitkästä aikaa. Siihen hommaan en vain kyennyt yhtä säännöllisesti siirtymään kuin esimerkiksi puolisoni, joka viime kesänä jaksoi tehdä useita pyörälenkkejä viikossa. Minussa taitaa olla sen sorttista laiskuutta, että suosin luistelun ohella vain sellaisia liikuntamuotoja, jotka eivät vaadit valmisteluja. Ilmeisesti pyörän hakeminen varastosta ja siirtäminen ulos ovat liian suuria projekteja. Tosin myönnön myös sen, että ns. kaupunkipyöräilystä en pidä. Yritän hakeutua mahdollisimman nopeasti pois liikenteestä sellaisiin paikkoihin, joissa voi keskittyä itse pyöräilyyn. Ehkä asiaan vaikuttaa sekin, että elämäni ensimmäiset 19 vuotta asuin taajamassa/kylässä, jossa saattoi pyöräillä pitkiä matkoja ilman pysäyttäviä tienristeyksiä tai suojateitä. Sama pitä rullaluisteluun, mitä haluaisin kieltämättä kokeilla joskus taas. Viime viikolla treenissä ei ollut mitään massiivisia muutoksia, tosin ritti meni ehkä hivenen paremmin. Kaksoissalchowissa kuuluu vieläkin järkyttävä kopahdus, sillä en osaa ojentaa nilkkaani ilmassa. Muuten hyppyyn on tullut varmuutta, ja vauhtiakin uskallan käyttää hieman enemmän. Suurin oivallus taisi olla hypyn korkeuden merkitys onnistumisen kannalta. Mitä korkeammalle uskaltaa hypätä, sitä paremmat mahdollisuudet on saada hyppy "siistimmäksi", ja itse asiassa 2 erittäin monesta yrityksestä meni ilman kopahduksia. Axelliin on tullut taas pieni pala varmuutta, ja vajaa rotaatio on mahdollisesti myös täydentynyt. Mitä tästä opimme? Lukuisia toistoja toistojen perään. Ritissä tapahtui myös pientä parannusta, sillä ymmärsin käyttää enemmän vauhtia sekä "heittää" vapaata jalkaa hieman korkeammalle, jolloin rotaatio helpottuu. Yllättäen kierrokset jäävät vajaiksi, mutta jos onnistuu hyppäämään riittävän rohkeasti ja riitävän kovasta vauhdista, hyppyyn tulee kummasti lisää pontta. Toki mainittujen hyppyjen yrittämisten joukkoon mahtuu lukuisia epäonnistuneita yrityksiä. Tiistaina tapahtui sekin ihme, että sain ohjelmaa harjoitellessani musiikin riittämään. Valitettavasti osallistujia kisoihin ei ole löytynyt, joten kilpailun sijaan homma jää ohjelmaluisteluksi, mikä sinänsä ei haittaa. Jos uskallan mennä jäälle ja luistella ohjelman alusta loppuun, olen ylittänyt itseni. Tosin toukokuussa olisi Klaukkalassa kilpailut, joihin osallistuminen kiinnostaisin. En tiedä mihin sarjaan kannattaisi osallistua.

Eilen poikkesin vanhempieni luona, missä oli myös sisareni perheensä kanssa. Valitettavasti vierailu jäi tällä kertaa lyhyeksi, mutta mukavasti siinäkin vaihtaa kuulumisia. Tällä kertaa makeanhimoni ajoitus täsmäsi myös kahvihetken kanssa, minkä seurauksena innostuin nauttimaan pari suurta palaa äitini leipomaa, petollisen hyvää sitruunajuustokakkua. Vaikka refluksivaiva teki itsensä tiettäväksi pidemmäksi aikaa, oli sen arvoista! Samalla reissulla sisaren tytär siinä kertoi kuulumisistaan, ja kun puhe kääntyi siihen miten vauva saa äidin vatsan hytkymään, neitokainen totesi minulle: "Höpöhöpö". Kun tämä lausee tulee miltei paheksuvasti kaksivuotiaan suusta, sitä tuntee itsensä harvinaisen tyhmäksi. Vaikka sisareni kanssa ehdin jutella vähemmän aikaa, loistavan juttuseuran ohella hän on ollut merkitävä "vertaistuki" erityisesti opintoihin liittyvien asioiden kanssa, ja olen siksi äärimmäisen kiitollinen kun hän jaksaa kuunnella huolieni purkamishetkiä. Tai pikemminkin ylipitkiä ulosanteja..

Seuraavaksi tiedossa lienee lenkkeilyä ja sitten ruuanlaittoa. Lisäksi yritän saada itseni tavalla toisella tekemään verkkokurssin tehtävän siihen pisteeseen, että saisin sen huomenna lähetettyä. Haasteita riittää..

Oikein mukavaa sunnuntaita kaikille ja leppoisaa alkavaa viikkoa! Miksi käytän niin usein sanaa leppoisa? Ehkä siksi, koska hallitsen erittäin hyvin liiallisen stressaamisen myös silloin, kun tarvetta ei ole. Olkaa siis te muut leppoisia, kun minä yritän sitä taitoa opetella.

Aliarviointi eriarvoistamisen poistokeinona

Viime viikolla käsiini sattui kirjastoreissulla Anni Polvan Kun olin pieni, jossa Anni kertoi lapsuudestaan aivan varhaisilta vuosilta kouluikään. Taisin lukea kirjan ennätysajassa (en tosin mikään erityisen nopea lukija). Kirjoitustyyli oli täynnä huumoria ja kokonaisuudessaan tarina Annin ensimmäisestä seitsemästä vuodesta oli värikäs ja tapahtumarikas. Toki lukijan on mukauduttava kirjan aikakauden kasvatusmetodeihin, sillä lasten piiskaaminen oli itsestäänselvyys. Mikäli mukautuminen ei ole mahdollista, en suosittele edes vilkaisemaan tätä kirjaa. Koska Anni oli vilkas, energinen ja erittäin luova milloin minkäkin "tempauksen" keksimisen suhteen, puheenvuoro siirtyi "Koivuniemen herralle" joskus useaan otteeseen saman päivän aikana. Annilla oli kuitenkin siinä määrin sisua ja luonnetta, ettei piiskaaminen häntä lannistanut, mielikuvituksesta puhumattakaan. Muistelmissaan Anni ei näyttänyt muistelevan tätä kaikkea suoranaisesti pahalla, mutta ei suuren kiitollisuudenkaan vallassa. Lukiessa kirjaa huomasin, että lapsuuteni (ja itse asiassa myös aikuisiän) yksi suosikkihahmossa, eli Anni Polvan Tiinassa oli paljon sellaisia piirteitä, joita Annilla itselläänkin oli. En ole kirjallisuuden asiantuntija, enkä ole opiskellut kyseistä alaa lainkaan, joten joku osaavampi saattaa huomata lukuisia virheitä ajatuksissani. Toisaalta en ole tekemässä tieteellistä analyysiä, vaan lauantai-iltaisia pohdintoja lukemastani. Tiina-hahmolla ikää taisi olla 10-12 vuotta kirjasarjan alussa. Viimeisten kirjojen kohdalla hän oletettavasti saavutti teini-iän. Annin muistelmat puolestaan päättyivät 7-8 ikävuoteen, joten tarkkoja yhtäläisyyksiä lienee vaikea löytää. Ehkä hyväntahtoisuus, sisu ja vaikeudet sekä kenties haluttomuus pysyä aikakauden normeissa ja käytösmalleissa saattavat olla verrannollisia. Tai sitten Tiina oli Annin luoma hahmo, jonka tarkoituksena ei ollut minkäänlainen itsensä peilaaminen, vaan myöhemmin rakastetuksi tulleen hahmon kehittäminen.

Annilla oli suuria vaikeuksia pysyä paikoillaan koulussa, minkä seurauksena hän joutui nurkkaan ja jälki-istuntoon lähes säännöllisesti. Vaikka aluksi painotin mukautumista aikakauden tapoihin, teen itse hyppäyksen nykyaikaan. Kuinka tällaisiin oppilaisiin nykyikana suhtaudutaan? Oletettavasti suuri osa heistä (muutamia poikkeuksia laskematta) saavat kunnian astua suurennuslasin alle. Heiltä ei kuitenkaan voi odottaa mukautumista ja harjoittelua paikoillaan olemisen suhteen. Toki pieni pieni määrä ei todellakaan pysty pysymään paikoillaan, vaikka "Koivuniemen herra" tekisi aikamatkan menneisyydestä tähän päivään. Tosin nykyään se, joka tuolle vieraalle avaa oven ja tarjoaa auttavan kätensä, hänen rikosrekisterinsä saisi todella painavaa sisältöä. Tämä kohtalo välttyy helposti etsimällä sopivia diagnooseja, joiden kehittäminen ja nimeäminen taitaa kehittyä nopeammin kuin uusien lajien nimeäminen ja löytäminen. Kun kaikille sopiva diagnoosi on keksit... siis löydetty, odotukset lasketaan niin alas kuin mahdollista. Tällainen toiminta määritellään mm. tasa-arvon lisäämiseksi ja eriarvoistamisen vähentämiseksi. Jokin tässä kuviossa ei mielestäni täsmää. Jos lapsi/nuori saa riehua luokassa, eikä hänen tarvitse diagnoosinsa vuoksi selviytyä samoista asioista kuin muiden, minusta tällainen menettely vaikuttaa suorastaan alentavalta. Kansankielessä voisi todeta, että oppilasta pidetään idioottina. Annilta sen sijaan vaadittiin samaa käytöstä kuin muiltakin, vaikka sen oppiminen vei aikansa (ja keinot olivat ajankuvan mukaiset). Ilmeisesti traumat jäivät kuitenkin vähäisiksi. Anni jatkoi oppikouluun ja hänessä tuli yksi Suomen tunnetuimmista kirjailijoista.

Tämä nk. eriarvoistamisen ehkäiseminen näyttäisi ulottuvan myös aikuisiin. Oli kyse sitten syrjäytyneistä tai (osasta) maahanmuuttajista, heihin kohdistuvat odotukset vastaavat ehkä viisivuotiaan tasoa. Vapaudella ja vastuulla on valitettavasti yhteys, sillä vapaus edellyttää vastuuta. En voi sanoa että eläisin sellaista elämää, mitä ihannoin. Vaikka pidänkin teologiasta, usein häpeän sitä, etten ole vakituisesti työelämässä. On monia muitakin asioita joihin en ole tyytyväinen, mutta jos niitä tähän listaisin, tekstini muuttuisi laajaksi romaaniksi. Siispä uskaltaudun pohtimaan asioita, joiden eteen olen nähnyt vaivaa, vaikka voisin päästä helpommallakin. Englanti on tuottanut minulle vaikeuksia, ja olisin saanut mahdollisuuden suorittaa tentin sijaan viimeisimmän kurssin kirjoittamalla esseen. Houkutus oli suuri, mutta päädyin tenttimään kurssin. Valitettavasti taitoni eivät ole kasvaneet riittävästi, minkä vuoksi saan nauttia uusinnasta, mutta en halunnut ns. erityiskohtelua, sillä haluan kyetä lukemaan englanninkielistä aineistä siinä missä muutkin. Kenties joudun tekemään jatkossakin paljon töitä, mutta valitettavasti vain sitä kautta taidot lisääntyvät.

Onko tavoitteiden madaltaminen reitti pois eriarvoistamisesta? Näiltä näkymiltä vaikuttaisi siltä, että diagnoosin saanut joutuu yhtä etäämmäksi muista. Kyllä, me kaikki olemme yksilöitä ja arvokkaita omana itsenämme, mutta en usko sen olevan este onnistua. Haasteena lienee nykyään pelko tehdä enemmän töitä. Olen varmaan oppinut luistelusta viime aikoina enemmän kuin opiskelusta, mutta kyseinen harrastus on konkreettisesti osoittanut lukuisten yritysten merkityksen. Ehkä yrittämisen ja vaivannäön arvo saisi nousta jälleen. Oli kyse lapsesta tai aikuisesta, haluaisin kovasti kannustaa jokaista kieltäytymään diagnooseista ainakin joksikin aikaa, ja vaatia mahdollisuutta yrittää uudelleen.