Ikuisesta opiskelijasta ja kuntoutujasta työntekijäksi: Miltä on tuntunut?

Jos puhutaan ns. ”oikeasta” työstä, olen hävettävän jäljessä kokemuksessa sellaisesta. Ilmiö on ristiriitainen, sillä itsehän olen julkisesti kritisoinut ideologista työttömyyttä. Kyseinen teksti löytyy täältä. Toisaalta määrällisesti heikkoon työhistoriaani on jokunen looginen selitys, osa ymmärrettävä ja osa vähemmän ymmärrettävä. Ensinnäkin kärsin suhteellisen vakavista mielenterveysongelmista useamman vuoden.

Vaikka sairaudesta irtautuminen kävi suunniteltua hitaammin, halusin palata ns. normaaliin elämään. Minä nimenomaan kaipasin sitä nk. oravanpyörää. Siihen päästäkseni oli löydettävä oikea ala. Ennen teologiaa kävin läpi useampia vaihtoehtoja: musiikkitieteen, uskontotieteen, biologian (mitä muuten opiskelin melkein perusopintojen verran) ja ties mitä. Mutkittelujen ja seinään törmäilyjen jälkeen löysin teologian, mitä olin pohtinut jo lukioaikoina.

Vuosi HEO:ssa antoi mukavasti motivaatiota ja valmiuksia. 5,5 vuotta yliopistossa on mielestäni vielä kohtuullinen aika. Kuten arvata saattaa, työskentely painottui kesäkuukausille. En saanut aikaiseksi käydä töissä opintojen ohella, millä toki oli taloudelliset seurauksensa. Lähes vuosi sitten valmistuin. Töiden saaminen osoittautuikin vaikeammaksi kuin oletin, vaikka viime aikoina onkin ollut hieman valoa näkyvissä. Keväällä aloitin keikkatyöt, joita olen jatkanut. Kesällä sain nauttia oman alani työstä, ja toivottavasti taas pian uudelleen. Mutta miten aiemmin ikuinen opiskelija onkaan oppinut tekemään töitä?

Työtuntien lisääminen
Keväällä yritin panostaa vapaaehtoistoimintaan lisätäkseni mahdollisuuksiani päästä oman alani töihin. Keikkatyötä tein aluksi todella pieniä määriä, keskimäärin 1-3 kertaa viikossa. Kolme oli todella harvinaista. Jos joku ihmettelee, tarvitsin todellakin palautumisaikaa opiskelun jälkeen. Edellisen kuluneen vuoden aikana ahdoin kevääseen, kesään ja syksyyn mm. työharjoittelun, gradun, useita vähintää viiden op:n tenttejä sekä sivuaineen, jonka laajuus oli perusopintojen verran, eli 25 opintopistettä. Itse asiassa olisin päässyt juuri ja juuri silloin hehkutettujen ”superopiskelijoiden” kategoriaan. Wau.






Rehellisyyden nimissä en osannut olla tästä ylpeä. Tai kenties olisin osannut jos olisin jaksanut. En tiedä millaiset määrät kofeiinia tuona aikana tuli kiskottua, mutta jostain mystisestä syystä väsytti aika tavalla. Olen kyllä testannut miltä kovempi uupuminen/ lähes burnout tuntuu, enkä kaivannut uusintaa. Varoitusmerkkejä havaitessani päätin yrittää palautua. Kesällä nautin leirityöstä, minkä tsemppaana olin valmis tulevaan syksyyn. Aloitin keikkatyöt heti kun niitä alkoi ilmaantua.

Elokuun aikana tein heti keikkoja muutana päivänä viikossa, syyskuussa siitä tuli vakio. Lokakuun aikana olen tehnyt suurimmaksi osaksi täyttä viikkoa, joskaan en 38-40 tuntia viikossa. Kuten arvata saattaa, en voi kertoa mitä työtä teen. No, laillista sentään. Mutta sen verran voin todetta, että ainakin itse koen tämänhetkisen työni henkisesti raskaaksi, vaikka myös palkitsevaksi. Uskon myös tämän työn myös auttavan töiden saamisessa omalla alallani, tai vievän ehkä johonkin toiseen suuntaan. Tutkimattomat ovat korkeasti koulutetun työnhakijat tiet..

Pidempiä aikoja samalla ”työmaalla

Aluksi pidin valinnanvapautta rikkautena. Olin yhtenä päivänä toisessa paikassa, sitten taas toisessa. Kuluneen kuukauden aikana olen ollut mieluummin yhdessä paikassa pidemmän aikaa. Kieltämättä pidemmät jaksot yhdessä paikassa merkitsevät vähemmän epävarmuutta ja mahdollistavat ”tulevaisuuden” suunnittelemisen pidemmälle kuin 1-2 päivän päähän.

Miksi en vain mene työhön jossa olisin niin pitkään kuin mahdollista? Kieltämättä tämä ajatus houkuttelee usein, ja ehkä lopulta niin teenkin. Toisaalta minulla kova palo päästä tekemään oman alani töitä, jolloin siirtymisen tulisi käydä mahdollisimman mutkattomasti. Tässä on puolensa ja puolensa, ja itsekin usein pohdin mikä ratkaisu olisi paras. Selvää kuitenkin on, että jotain (palkka)työtä haluan tehdä. Kyse ei ole oikeastaan niinkään edes rahasta. Vaikka ajoittain herätys 5:25 ei ole suurin unelmani, on tuntunut hyvältä lähteä aamulla töihin TAVALLISEN ihmisen tavoin. Se tuntuu hyvältä.

 Kummasti tämä alkoi vetää puoleensa..

Ristiriitaista tässä tosin on, että pidän myös liikkeelle lähtemisestä ennen seitsemää, kun ihmisiä on todella vähän liikkeellä. Siis aikaan ennen ”tavallisten” ihmisten suurempaa joukkoa.

”Ahneutta” ilmassa

Koska päiväsaikaan saatava tuntimäärä ei päätä huimaa, yhä enemmän olen miettinyt viime aikoina iltatöiden mahdollisuutta. Ihan joka päivä en sellaisia uskalla tehdä. Kyse ei ole laiskuudesta, vaan yleisestä jaksamisesta. Epilepsian vuoksi joudun hieman tarkkailemaan myös palautumista, jolloin väljempiäkin päiviä on oltava. Minulla olisi ainakin yhdelle päivälle viikossa potentiaalinen mahdollisuus.

Kyse ei todellakaan ole perinteisen 8-16 -työpäivän kaihtamisesta, vaan heikoista mahdollisuuksista saada sellaista. Selvää on, että kolmivuorotyötä en voi epilepsian vuoksi tehdä. Jos seuraavana aamuna herätys on 5:25, en myöskään voi olla yhdeksään asti töissä, ellei kyse ole satunnaisista tapauksista. Ajokiellon ohella tämä on niitä alueita, joissa epilepsia ilmenee rajoittavana tekijänä. Joku voi pitää minua neuroottisena, itse pidän varomista järkevänä.

Mutta myönnän, että kun tunteja on alkanut olla arkena enemmän, suurempikin määrä kelpaisi. Niin absurdilta kuin kuulostaakin, vieläkään en ajattele asiaa rahan kannalta, vaan työtuntien. Vaikka minusta on mukava esimerkiksi viestitellä tuttujen kanssa, tuntuu ajoittain jopa hienolta vastata esim. ”töihin menossa”, ”töistä tulossa” tai ”töissä, vastaan myöhemmin”. Jos joku tarttuu jälkimmäiseen, pidän kiltisti puhelimeni muualla mahdollisten taukojen ulkopuolella.

Entä harrastaminen?

Olen potenut jatkuvaa omantunnon soimaamista siitä, että olen edelleenkin esim. päässyt jäälle muutaman kerran viikossa ja parina päivänä salillekin. Eli harrastaminen on onnistunut. Jääaika on vähentynyt tosin 4-5 kerrasta kolmeen, mikä välillä harmittaa. Mutta jos tänäkin talvena tulee talvi ja saan mahdollisuuden ulkoluistimien hankkimiseen, ehkä hyödynnän luonnonjäitä askeltekniikan harjoittamiseen.

Toisaalta voisin käyttää samaisen ajan löhöilyyn, tv-sarjojen katsomiseen ja karkin naposteluun. Pitäisi vain pitää karkista ja löytää jokin kiinnostava tv-sarja. Liikunta on toisaalta asia, johon panostamista en itse ainakaan kehottaisi häpeämään. Ja voihan olla, että jonain päivänä tuo muutama kertakaan ei enää onnistu, ehkei edes yksi. Miksen siis hyödyntäisi tätä mahdollisuutta?

Mutta jos rehellisiä ollaan, väsymys tahtoo ajoittain tuntua ylivoimaiselta. Useimmiten” ”herään” kyllä jäällä viimeistään kun hanuri kolahtaa riittävän tehokkaasti jäätä vasten, mutta joskus luistimia laittaessa mietin millä ilveellä onnistun liikkumaan edes eteenpäin. Onneksi olen virkistynyt, mutta myönnän rehellisesti että ajoittain kroppa painaa tuhat kiloa jäälle mentäessä. Onneksi toistaiseksi olo on keventynyt nopeasti. Mutta jatkoa ajatellen joudun hyväksymään rajalliset voimavarani. Itse asiassa minulla oli mahdollisuus kolmeenkin salitreeniin, mutta palautumisen vuoksi pysyn ainakin toistaiseksi kahdessa kerrassa.

Pohdintaa

Varmaan joku 40 tuntia tai enemmän viikossa työtä tekevä ihminen nauraa kippurassa. Itse kuitenkin olen tyytyväinen tähän edistykseen työnteon saralla, ja uskon tässä edistyväni. Suhteessa voimavaroihin vähän turhankin tehokkaan opiskeluvuoden jälkeen tällainen leppoisa siirtymä on ollut hyvä vaihtoehto. Työn ulkopuolinen aikaa menee osaksi myös oman alan töiden etsimiseen, hakemusten kirjoittamiseen, vapaaehtoistöiden etsimiseen ja tekemiseen yms. Totta puhuen ilmoitusten seuraaminen ja hakemusten etsiminen tuntuu henkisesti todella raskaalta. Ajoittain turhautuneisuus ja epäusko ovat vakiokollegoita.

Naurettavaa tai ei, olen iloinen sopeutumisestani työelämän puolelle. Tietenkään haaveet oman alan töistä eivät ole kadonneet, ja pidän tätä väliaikaisena tilana. Silti tuntuu hyvältä, kun vuosien opiskelun jälkeen siirtyminen työelämään on onnistunut edes jollain tasolla, ja siirtymää tapahtuu koko ajan enemmän. Luulen että tällainen siirtymä on jonkinasteista itsekuntoutusta aiemmista vuosista kohti normaalia elämää. Huomenna taas ”sorvin” ääreen!