Etätyöskentelyä ja etäliikuntaa

Nyt sulkivat jäähallitkin. Ja kirjastat. Tämä tosin oli odotettavissa. Ennustaminen ei koskaan ole kuulunut vahvuuksiini. Tai on tavallaan. Minulla on harvinaisen hyvä kyky ennakoida negatiiviset tapahtumat. Taito sekin?

Sitten kuntosalitkin menivät kiinni. Voi ei!!! Pääseekö tässä enää mihinkään?! Ai niin, ulos saa edelleenkin mennä. Ja sitten työt. Vaikken työnkuvaani voi erityisemmin selostaa, sen verran voin todeta että etätöiksi on mennyt. Ympärillä ihmiset ovat epävarmoja, odottavat ohjeita ja yrittävät parhaansa mukaan elää uudenlaista arkea. Itse koen oloni niin rauhallisesti että suorastaan hävettää. Saako tilanteeseen sopeutua näin?

Opiskeluajat palaavat mieleen

Minulla on yksittäisiä tiettyyn kellonaikaan sovittuja etätapaamisia sekä ympäripyöreä työnkuva jota itse muotoilen. Pitkään tutun kaavan mukaan työskennelleille tämä on haasteellista aikaa. Itse taas tunnen palanneeni opiskeluaikoihin. Erityisesti pari viimeistä vuotta olivat juuri samanlaisia: tapaamisia, itsenäistä työskentelyä, yhteydenottoja, uusia tehtäviä jne.

Vaikka valmistuin yli vuosi sitten, työskentely tähän tapaan menee yhtä rutiinilla kuin tavallisina aikoina. Toki kannan huolta edelleen riskiryhmistä sekä maan taloudellisesta selviytymiskyvystä. Omalla kohdallani pidän tätä kaikkea mahdollisuutena kehittyä, kehittää sekä katsoa mihin kaikkeen pystyy. Eri asia on, miten pitkään tämä ”Minä pystyn ja osaan!” -asenne kestää. Ehkä huomenna itken vuolaasti välillä hyperventiloiden. -Tai sitten en.

Ei jäähalleja, ei kuntosaleja

Ulkona liikkuminen näyttää nousevan kummasti esille. Hyötyliikunta tulee lisääntymään, samoin kotijumpat. Nyt on pari päivää hieman sateista, mutta siten kelien pitäisi varantua. Paluu lähellä olevan urheilupuiston hyödyntämiseen vaikuttaa todennäköiseltä, samoin taitorullaluistelukauden korkkaaminen etuajassa. Riippuen miten homma etenee, myös sykettä nostava harjoittelu lienee hyvä aloittaa ulkosalla. Mäkijuoksu? Hitsi..

Toisin sanoen sama meno kuin normaalisti vajaa paria kuukautta myöhemmin. Pahimmassa tapauksessa saatan motivoitua panostamaan myös lihaskunnon harjoittemista ns. heikoilla alueilla, kuten loitantajien. En kyllä tykkää...

Ei hamstrausta, mutta vähän suuremmat määrät ruokaa

Lisää ajatuksia hamstraamisesta voi lukea täältä. Asenteeni ei tosiaan ollut erityisen ymmärtäväinen. Sen verran kuitenkin olen varautunut, että jatkuvasti elävän työtilanteen vuoksi pyrin minimoimaan tarvetta valmistaa ruokaa. Yleensä ruokaa on tehty 2-3 päiväksi, nyt vähintään kolmeksi päiväksi. Jos sama makuu alkaa tökkiä ja uuden ruuan valmistaminen on mahdollista, edellistä voi laittaa pakastimeen. Kyse on tosiaan lähinnä ajan säästämisestä.

Aiemmin uskaltauduin kehumaan itseäni ainakin kohtuullisen hyväksi ns. taloudellisen toiminnan suhteen. Luulen että nykyiset olosuhteet kehittävät näitä taitoja lisää. Hävettää myöntää, mutta käyn kaupassa päivittäin ja tulen käymään jatkossakin. Todennäköisesti suuremmat määrät arkiruokaa johtavat siihen, että monena päivänä riitää se yksi tölkki kauramaitoa. Miksi en käy harvoin ja osta kerralla paljon? -Koska en yksinkertaisesti jaksa roudata niin suuria määriä kerralla. Tästä syystä painavia ostoksia on hankittava erissä. En kuitenkaan ylläty jos elintarvikkeisiin menevä kokonaissumma tulee pienenemään.

Pelottaako korona muuten?

Kuten totesin, huoleni kohdistuu lähinnä riskiryhmiin ja maan taloudelliseen kestävyyteen. Epileptikkona kuuluminen riskiryhmään on kysymysmerkin alla. Edellistä isoa kohtausta edelsi keskimääräistä voimakkaampi kuumeilu (ei kuitenkaan paha). Minulla on taipumus pitkäkestoiseen ja rajuun yskään flunssan jälkeen, mutta ei sen pahempaa.

Epilepsian suhteen olen onnellisessa asemassa. Lääkitykseni (Keppra) toimii ja olen ns. perusterve jos jatkuvan lääkityksen tarvetta ei lasketa. Toki mikä tahansa kuumetta nostava tauti voi lisätä kohtauksen mahdollisuutta, eli aivan välinpitämätön ei kannata olla. Toisaalta myös pelko ja sitä seuraava stressi voi altistaa kohtauksille. Hermoilukaan ei siis kannata. Luulen että maalaisjärki riitää, eli suurempi osa energiasta kannattaa kohdistaa vähän enemmän riskiryhmiin kuuluvien suojelemiseen.

Yhteenvetoa

Näyttäisi siltä, että tulevina päivinä meikäläinen keskittyy hoitamaan työnsä ja treeninsä olosuhteiden sallimissa rajoissa, mutta myös vapauksissa. Yleisellä tasolla näen tässä poikkeustilassa paljon positiivistakin. En liene ainoa jolta on jäänyt pimentoon monia asioita joko ajanpuutteen tai yksinkertaisesti huomion vievien asioiden seurauksena.

Myönnän että jäähallien sulkeminen hieman harmitti, mutta ei niinkään treenaamiseen vaan tuttujen ihmisten tapaamisen vuoksi. Sosiaalinen tapahtuma siis. Toki joudun myöntämään että pidän eniten luistelemisesta jäällä, mutta eiköhän tästä selviä. Loppujen lopuksi kyse on vain neljästä viikosta (tai sitten puolesta vuodesta), mikä voi tulla esimerkiksi aikataulujen päällekkäisyyksien seurauksena. Niin voi mennä myös puolen vuoden ajan?

Vielä tänään taitorullaluistelu saa odottaa liian märkien asfalttien vuoksi, mutta kenties viikonloppuna pääsee yrittämään ensimmäistä kertaa. Tänään ennen virallista etätyön (työkoneella naputtelua) luvassa on ajatustyötä ulkoilessa, ts. pidemmän reitin kautta kauppaan. Jos iltasella ei sada, toinen ulkoilukerta voisi olla hyvä. Tai ehkä urheilupuistoonkin pääsisi? Kotiin olen suunnitellut mukavan setin niin treeniä lihasvoiman, kehonhallinnan ja notkauden saroilta. Ja sitten tietenkin viiden kirjan verran luettavaa.

Tylsää ei siis ilmeisesti jouda tulemaan! Varmaan todella moni saakin nyt aikaa erityisesti rästitöiden tekemiseen. Arvaan että painopiste on siivouksen ja inventaarioiden alueella. Siispä menoksi!

Miten te näette uudet olosuhteet? Rajoituksia vai uusia mahdollisuuksia?