Viikko runsaalla ruualla: Kiristääkö housut?

Leiriruoka... oi, sitä muistelen ilolla! Toteamus voi tuntua ristiriitaiselta erityisesti epilepsialääkkeeni sivuvaikutuksia ajatellen. Teksti löytyy täältä. Leirillä kuitenkin mätin ruokaa valehtelematta lähes kaksinkertaisen määrän verrattuna kotioloihin. Miten tämä oli mahdollista? Ja mahtuvatko vaatteet ylle..

Ns. pakotettu ruokarytmi

Kuten Keppraa koskevassa tekstissä totesin, syöminen pitää muuttaa ”kellotetuksi”. Leiriviikko toimi tässä projektissa viimeisen päällä laiskan ihmisen ratkaisuna, sillä ruoka tosiaan tulee valmiina tiettyyn aikaan viidesti päivässä. Parin päivän aikana kroppa tottuu rytmiin, ja ilmoittelee kyllä kun ruoka-aika lähestyy.

”Mahanälän” osuus oli edelleenkin vähäistä, mutta aivot kaipasivat ruokahetkeä. Ruoka-ajat toisaalta myös rytmittivät päivää enemmän kuin muu aktiviteetti. Kyllä, jopa minä, ohjaajan roolissa oleva ajattelin päivän kulkua tyyliin ”ai nyt on jo päivällisen aika!”, enkä esimerkiksi ”ai nyt on toisen oppitunnin aika!”. Luulen että 90% porukasta ajatteli samalla tavalla. Kyse ei kuitenkaan ole mielestäni ruokakeskeisestä ajattelusta. Kuten totesin, ruokailu oli myös tauko, jota seurasi pieni pala vapaa-aikaa.

Kulutus suuri ilman erillistä treeniä

Keskivartalotreeniä, aamuista aurinkotervehdystä ja venyttelyä laskematta en tosiaankaan joutanut käydä lenkillä. Sen sijaan ravasin tilasta toiseen, välillä useaan kertaan pienen ajan sisällä. Opetuksen aikana vaistomaisesti kuljeskelin, puhuin myös ”käsilläni”, osoittelin tekstiä taululla jne. En siis pahemmin istunut. Jumiksessa ja iltaohjelmassa hoidin säestykset ja laulut, mikä muuten oli yllättävän rankkaa!

Myönnän että esimerkiksi koppipalloa olisi ollut kiva pelata, mutta seuraavalla leirillä sitten.. minun olisi ollut mahdollista käydä uimassa, mutta vilpoinen sää laski innostusta. Leirin aikana tuli kai todistettua, että korkea arkiaktiivisuus kuluttaa oikein mukavasti! Lisäksi esimerkiksi tuolien siirtäminen, tavaroiden kuljettaminen yms. käy liikunnasta sekin. Istuminen puolestaa jäi todella vähäiseksi.

Helposti syötävää ruokaa

Tarjottava ruoka oli maun ja koostumuksen suhteen helposti syötävää. Okei, tortillat olivat meikäläiselle rasittava ruokalaji, mutta kokemuksesta tiedän ettei minun kannattanut sellaisia lähteä kokoilemaan. Varmasti olisin voinut olla huono esimerkki pahemmallakin tavalla. Älkää käsittäkö väärin, mutta taisin olla ainoa jolla ei ollut omia ”eväitä” eli sipsiä ja karkkeja matkassa. Noloa ehkä, mutta ainoa vähän sinne päin taisi olla pakkaus Lidlin poretabletteja.

Napostelu ruokailun ulkopuolella mahdotonta

Olisihan se ollut mahdollista jos olisin ottanut jotain naposteltavaa mukaan. Ihan ensimmäiselle leirille ”salakuljetin” mm. vakuumipakattuja hedelmäsoseita ja pari omenaa. Itse asiassa yhden omenan otin mukaan, mutta en sen enempää. Mutta esimerkiksi jääkaapin sisältöä ei päässyt edes tarkastelemaan samaan tapaan kuin omissa nurkissa. 

Koska naposteltavaa eli välipaloja ei ollut, ruokailujen aikana tuli satsattua. Tämä oli ratkaisuna fiksu, sillä jaksoin loistavasti vetää oppitunnit yms. ja tietenkin ravata paikasta toiseen. Sen verran iski nirsous, että kahvihetken leivokset eivät uponneet. Mutta tämä ilahdutti aina ”voisko ottaa toisen” -pohdinnan alla olevaa, jolle totesin että minä voin lahjoittaa oman osuuteni.

Yhteenvetoa:

Arkiaktiivisuus, säännölliset ruoka-ajat ja ns. tavallinen perusterveellinen ruoka menivät ongelmitta vaikka suuremmissa määrin. Toisaalta tässä tuli todettua, ajatus ruuasta polttoaineena toimi jälleen. Tietenkin vähän paremmat yöunet olisivat lisänneet energiaa, mutta aina ei voi saada kaikkea.

Hitsi.. onnistuisikohan se aamupuuron laittaminen joku aamu kotipuolessakin..