lauantai 13. maaliskuuta 2021

Sukupuoli-identiteetin määrittely: tarpeellista, välttämätöntä vai turhaa?

 Kuluneiden vuosien aikana sukupuolen moninaisuus, sukupuoli-identiteetti sekä avoimuus näistä ovat puhututtaneet. Käsitteet ovat tarkentuneet ja niitä on tullut "tarpeen vaatiessa" lisää. Myös sukupuolineutraaliuden merkitys on kasvanut. Poikkeuksena tästä lienee nk. naistenpäivä, jota identifioi enemmänkin sen naisen asema historiallisine taustoineen. Itselläni ei ole ollut tasaisesti suuntautuvia mielipiteitä, päinvastoin. Hyvinkin laidasta laitaan. 

Haasteena kuuluminen "oikeisiin" vähemmistöihin

Henkilökohtaisen ja tuttujen kokemuksen perusteella voin todeta, että myös vähemmistöissä ilmenee sisäistä syrjintää. Joukkoon kuuluminen vaatii selkeät kriteerit, jolloin osa jää ulkopuolelle. Lopputuloksena on jääminen johonkin välimaastoon. Näkemystäni sisäisestä syrjinnästä ei tarvitse allekirjoittaa, eikä se ole koko totuus. Vastaanottavaisuutta löytyy myös varmasti. 

Toisaalta ajatus "oikeanlaisuudesta" voi lisätä pelkoja astua kaapista ulos. Jos juuri se "oikeanlainen" vähemmistön edustajan profiili ei mene täysin yksiin oman itsensä kanssa, kaapista ulostulo ei välttämättä helpota elämää. Lopputuloksena henkilö pikemminkin siirtyy kaapista toiseen. 

Mahdollisuus hyväksyä itsensä

Toisaalta avoimuuden lisääntyminen tuo julki sukupuoli-identiteetin moninaisuutta eri vivahde-eroineen. Tämä voi parhaimmillaan mahdollistaa ns. julkisen tiedon lisääntymisen, mikä taas lisää eri vaihtoehtojen "normaaliutta" ja ennen kaikkea luonnollisuutta. Esimerkiksi fyysisen ja henkisen sekä romanttisen ja seksuaalisen kiinnostuksen kohdistuminen myös muuhun kuin vastakkaiseen sukupuoleen lienee tänä päivänä lienee luontevammin käsiteltävissä kuin omassa nuoruudessani. 

Omat lapsuus- ja teinivuoteni ajoittuivat jonnekin rajavyöhykkeelle suvaitsevaisuuden suhteen. Esillä oleva seksuaalivähemmistöt rajoittuivat karkeasti homoihin ja lesboihin. Muut käsitteet eivät olleet erityisen konkreettisia, lähinnä ajatusta mikä tarkoittaa mitäkin. Todella usein erityisesti murrosikäiset sekoittivat seksuaalisen suuntautuneisuuden rakenteellisiin ominaisuuksiin. Myös samankaltaiset nimet rinnastettiin keskenään. Rehellisyyden nimissä ikäluokalleni oli yksi sama onko transvestiitilla ja transsukupuolisuudella eroa. Itselleni suurempi haaste oli sanan "transvestiitti" lausuminen. 

Onko määrittely vaadittavaa?

Tämä kysymys oikeastaan on liitettävissä ajatukseen "oikeanlaisesta" vähemmistöydestä. Itse ajattelen kyllä ja ei. Kohdalle vaadittava ei. Määritteleminen voi auttaa sukupuoli-identiteetin ohella ylipäänsä oman itsensä hahmottamista: Minussa on tuollaisia ja tuollaisia piirteitä. Sen ei kuitenkaan tarvitse johtaa jyrkkiin johtopäätöksiin eikä edes henkilökohtaisten standardien luomiseen. 

Miten tarpeellista määrittely on, se lienee yksilökohtaista. Ehkä osa kaipaa oman itsensä hahmottamiseen määritelmiä. Osa taas kaipaa erilaisten piirteiden hyväksymistä sellaisenaan ilman tarkempaa kategoriointia. 

Vaativatko sosiaaliset tilanteet sukupuoli-identiteetin luokittelua?

Koska en edusta mitään malliesimerkkiä sosiaalisesta persoonasta, näen parhaaksi jättää esimerkiksi suomalaisen kulttuurin ja sosiaalisen kanssakäymisen luonnehtimisen vähemmälle. Voin vain todeta että teologian opinnot harjoitteluineen opettivat sosiaalisissa tilanteissa olemisen ja eräänlaisen "tilannekohtaisen emännän" roolin. Tässä kohden en viitsinyt vaivautua miettimään sukupuolineutraalia käsitettä. Ideana on siis toimia kysyjänä ja kuuntelijana. 

Ennen kaikkea kyse on ihmisten kohtaamisesta. Päästyäni kiinni tuohon osaan, aloin pitää siitä. Huomasin kiinnostuneeni ihmisistä, heidän kuulumisistaan ja ajatuksistaan aivan uudella tavalla. Usein pidän tästä osasta myös työn ulkopuolisissa sosiaalisissa tilanteissa ja kaikessa terveessä itsekkyydessäni kerron itsekin kuulumisian. 

Ehkä olen pudonnut kehityksen kärryiltä, mutta (ainakin omasta mielestäni) naiset ja miehet hakeutuvat omiin joukkoihinsa mikäli jakauma sellaisen mahdollistaa. Jos tämä lajiteltu pakka menettää yhdenkin kortin väärälle puolelle, tilanne näyttäisi aiheuttavan koko joukossa ristiriitaisia tunteia: Mitä tuo yrittää? Iskeä jonkun, esittää, kapinoida? Toisaalta itse kritisoisin myös ajatusta ns. pakollisesta joukon sekoittamisesta. Sosiaalisen kanssakäymisen tulisi kuitenkin olla luontevaa ja tapahtua itsekseen. 

Mitä itse olen havainnut, vähemmistöjen edustajien hyväksymistä joukkoon näyttäisi jarruttavan edelleenkin stereotypia jonka mukaan vähemmistön edustaja automaattisesti yrittäisi iskeä samaa sukupuolta olevia. -Siis jos vähemmistön edustaja mieltyy saman sukupuolen edustajiin. Kansankielellä hän on homo tai lesbo. Näin bi-ihmisen näkökulmasta olen yrittänyt oikaista käsitystä kysymällä "isketkö itse kenet tahansa vastakkaisen sukupuolen edustajan?" Jos esimerkiksi illanviettoon osallistuu yksi vähemmistön edustaja, yksikään saman sukupuolen edustajista ei välttämätt ole hänen tyyppiään. 

Pohdintaa

Ajoittain minua häiritsee määrittelyn lisääntynyt määrä. Toisaalta myönnän itsekin sortuvani määrittelyyn. Omalla kohdallani biseksuaalisuus on ainoa asia mistä suostun/haluan kertoa julkisesti. Toisaalta tietyssä seurassa pysyn kaapissa ja pidän ovet lukittuina. Syy on yksinkertainen: Olen 100%:sen kyllästynyt pornofantasioiden sävyttämiin kysymyksiin mitä kaikkea olisin valmis tekemään. Aivan turha oikaista mistä on mainitussa suuntautuneisuudessa on kyse. 

Itse koen sosiaaliset tilanteet ajoittain haasteleelliksi siksi, että pienestä pitäen olen luontevammin ollut poikien ja myöhemmin miesten seurassa. Yläasteella erityisesti seksuaalisen ahdistelun muodossa ilmennyt kiusaaminen sai tosin vierastamaan vastakkaista sukupuolta joksikin aikaan. Näin aikuisiällä mahdollisuus "leikkiä poikien kanssa" (ei seksuaalisessa mielessä) riippuu seurasta ja asenteista. Joskus minut otetaan mukaan tasavertaisena yksilönä, joskus taas leimataan naiseksi. Onhan tämä biologinen fakta, mutta en haluaisi tulla leimatuksi. 

Saman sukupuolen edustajien kanssa oleminen, sosiaalinen kanssakäyminen yms. ei ole myöskään mikään ongelma. Jostain syystä joskus minulla on vaikeuksia hahmottaa sosiaalisten tilanteiden sisältämät kuviot, mutta lukuisia poikkeuksiakin on. Minulla on myös siis naispuolisia tuttavia/läheisiä, joiden kanssa kommunikointi ja ihan oleminen käy luontevasti. 

Luulen että Suomessa sukupuoli-identiteetin moninaisuus ja aiheeseen liittyvä kulttuuri asenteineen elää jonkinlaista kehitysvaihetta. Moni asia on vapautunut, ja joillain osa-alueilla eletään eräänlaista "murrosikää" vapautta maistellen ja rajoja koputellen. Koska mukaan on tullut paljon uutta lyhyessä ajassa, aihepiiri suuremman yleisön keskuudessa lienee kärsinyt pienimuotoisen inflaation. Toisaalta suvaitsevaisuuteen vaikuttaa myös monikulttuurisuus erilaisena arvomaailmoineen. -Ja se, kuinka suuri osa pitää asiaa oleellisena. Esimerkiksi sukupuolineutraalius on tällainen kysymys. Oma kantani asiaan on, että lapsen/nuoren/aikuisen tulaa saada mennä omilla ehdoillaan. 

Pidemmän päälle kallistun vähemmän määrittelyn puolelle. Olkaamme mitä olemme. Jos määrittely tukee oman minäkäsityksen rakentumista, se sallittakoon. Muussa tapauksessa olisin valmis ainakin tönimään raja-aitoja hieman huterempaan pitoon. Kyllä ne sitten ajan kanssa kaatuvat itsestäänkin. 


tiistai 9. maaliskuuta 2021

Erityispedagogiikka: Paljon opettava oppiaine

 Kuten joissain sivulauseissa on ilmennnyt, opiskelen edelleen. Opiskelu tosin tapahtuu hitaasti ja työn ohessa. Suoritin aikoinaan teologian maisterin tutkintoon liittyvänä sivuaineena erityispedagogiikan perusopinnot. Aihealue oli totta puhuen vähän kiireessä heitetty ja valintaan vaikutti myös mahdollisuus etäopiskeluun. Tämä taas mahdollisti gradun ja muiden pääaineeseen liittyvien opintojen saamista loppuun. 

Vuosi 2018 oli opintojen suhteen ehkä elämäni rankin. Suoritin todella paljon opintoja lyhyessä ajassa. Itselleni tuo asetelma ei sopinut, sillä olisin halunnut kiinnittään enemmän huomiota itse aiheisiin kuin suoritettuihin määriin. Muita mahdollisuuksia ei tuntunut kuitenkaan olevan. En pidä teologiaa lainkaan vääränä valintana ja olen huomannut oppiaineen olevan monipuolisesti hyödynnettävissä. Erityispedagogiikka oli kuitenkin ala, josta haluaisin oppia lisää. Tällä hetkellä yritän siis suorittaa verkkaaseen tahtiin aineopintoja. Verkkaassa tahdissa olen onnistunut varsin hyvin. Mitä kaikkea erityispedagogiikka on tarjonnut viimeisen 30 opinpisteen aikana?

Oman oppimisen ymmärtäminen

Edustan ikäluokkaa jolle oppimisvaikeudet ja erilaiset diagnoosit ovat olleet vieraampia käsitteitä. Ehkä lukivaikeudet, keskittymisvaikeudet yms. ovat olleet olemassa omana peruskouluaikanani 90-luvun alusta sen loppumetreille, mutta en muista että niistä olisi paljoa puhuttu. Opin lukemaan ensimäisellä luokalla, eli ihan kohtuulliseen aikaan. Muistan myös ettei laskeminenkaan tuottanut ongelmia, huolimattomuus ehkä jossain määrin. 

Motivaationi oli vaihteleva. Joskus vaikean asian aloittaminen oli tuskallista, joskus haasteet taas eivät haitanneet lainkaan. Uppouduin herkästi omiin maailmoihini, mutta ajoittain myös aiheen mukaisesti. Saatoin esimerkiksi nähdä edessäni Raamatun kertomukset lähes visuaalisesti. 

Aikuisia saattoi kiusata erikoiset kysymykseni ja ajoittain ei ikäluokalle ominaiset vastaukset. Esimerkiksi "synti on Jumalan tahtoa vastaan rikkomista" ei liene perinteisin vastaus ekaluokkalaisen suusta. Samana päivänä saatoin vääntää itkua vähennyslaskujen parissa. Ongelmana ei ollut niinkään se ettenkö olisi osannut. Minusta vähentäminen ja miinus -merkki itsessään olivat masentavia. Oli kurjaa ottaa kirjoitetusta luvusta pois toinen luku.   

Olen ollut varmaan syntymästäni asti yliherkkä "tosikko". Reagoin voimakkaasti äänen korottamiseen ja komentamiseen. Onneksi näistä ei kuitenkaan luovuttu, lopputulos olisi muuten ollut.. katastrofaalinen? Jos mielessäni olikin vähänkin ajatusta epäonnistumisesta, alisuoriutumis -vaihde meni välittömästi päälle. Tämä taas johti siihen että tekeminen vaikeutui. Vaikka nk. huutaminen pahensi tätä ongelmaa, en koe tulleeni kohdelluksi väärin. -Pitihän minuakin kasvattaa siinä missä lapsia yleensä. 

Miten voin vaikuttaa osaamiseeni?

Vaikka olen enemmänkin kiitollinen vältyttyäni diagnooseilta, myönnän että jotkut heikommin hallitsemani aihealueet ovat vaikuttaneet negatiivisesti myös aikuisiällä. Näin jälkeen voin todeta että vika oli enemmänkin opiskelutaidoissa. Tein kyllä runsaasti kirjoitusvirheitä, mutta en usko että se olisi liittynyt lukivaikeuksiin, vaan enemmänkin keskittymisen herpaantumiseen. Keskittymisen herpaantumiseen taas vaikuttivat motivaatio ja toisaalta mahdollinen hermostuminen/jännittäminen. 

Ainoa missä epäilen vahvasti omaavani jonkinlaisia hahmotusongelmien on reittien ja paikkojen hahmottaminen kartan ulkopuolella. Kansankielellä kyse on heikosta suuntavaistosta. Joudun toistamaan vähänkin monimutkaisempia reittejä uudelleen ja uudelleen. Toisaalta tiedä häntä miten inteevisinen "tukiopetus" vaikuttaisi osaamiseen. Mutta olen lapsesta asti havahtunut eri paikoissa siihen, että olen "kadottanut" paikan missä olen. Joskus mielessä kävi myös asian mahdollinen liittymien epilepsiaan. 

Yleisesti monet vaikeudet ylipäänsä uuden oppimisessa liittyvät epävarmuuteen oppimisen suhteen. Jännitän edelleen opinko vai en. Lapsena jännittäminen saattoi ilmetä kiukutteluna tehtävien ääressä tai yrityksinä välttää vaikeita aihealueita. Taustalla on aina ollut jokin näkymättömän sanktion pelko jos tehtävä asia menee pieleen. 

Eniten minua auttoi esimerkiksi opettajan rauhallinen ja ystävällinen "interventio". Muistan miten minuuttien hahmottaminen kellosta ei onnistunut. Piiloudun tekemään kirjan tehtäviä joiden kyllä tiesin menevän väärin. "Kiinnijäämisen" seurauksena ihana opettajani ei haukkunut, huutanut, sättinyt tms., vaan otti rauhallisesti kirjan viereeh ruutupaperin ja näytti miten viisiminuuttiset lasketaan viiden kertotaulua käyttäen. Asia oli sillä selvä, opin asian reilusti alle minuutissa. Itse asiassa samalla metodilla sisareni opetti minut lukemaan: ystävällisesti ja ilman aikataulua. Silloin opin nopeasti. 

Vaikka aina en itseäni onnistukaan psyykkaamaan irti aikatauluista, hyödynnän tätä edelleenkin. Tai käänteisesti päätän tehdä ajan X esseetä, kuunnella luentoa tai lukea tenttimateriaalia. Irtaudun täysin deadline -ajatuksesta.  

Niin absurdilta kuin kuulostaa, maantiedon ohella historia aiheutti minulle todellista päänvaivaa peruskoulussa ja lukiossa. Nk. sotahistorian hahmottamisen muisteleminen saa edelleenkin deodorantin pettämään. Mutta.. miten ihmeessä pääaineeni oli lopulta Suomen ja Skandinavian kirkkohistoria ajoittain jopa kiitettävillä tenttiarvosanoilla? Syy on yksinkertainen: Ilmeisesti aivoni kypsyivät hitaasti ja opiskelutekniikka löytyi vasta aikuisiällä. 

Virheeni erityisesti lukiossa oli yritys opetella ulkoa. Toki ulkoakin on osattava, mutta erityisesti historiaan liittyvät asiat on tärkeä oppia hahmottamaan laajempina kokonaisuuksina. Toisaalta lukiossa ja yliopistossa arvostettiin eri asioita. Lukiossa painopisteenä tuolloin oli opeteltavan asian hallitseminen standardien mukaisesti. -Täysin ymmärrettävää tämäkin. Yliopistossa puolestaan haettii analyyttisyyttä. Toki teoria tuli hallita riittävän hyvin, mutta itse pidin paljon kontekstien riippuvuussuhteiden pohtimisesta ja esimerkiksi millaiset asiat vaikuttivat mihinkin. Historiasta tuli elävämpää vaikeasti opittavan teorian sijaan. 

Kielten oppimisessa deadline -ajattelu jarrutti jälleen oppimista, samoin pelko epäonnistumisesta. Näin kävi erityisesti englannin kohdalla. Saksa taas.. totta puhuen ainoa vaikeus oli kiinnostuksen lopahtaminen. Ruotsissa sen sijaan pärjäsin paremmin, kiitos selkeän kieliopin. 

Englannin kielen omaksuin itse asiassa paremmin aikuisiällä, sillä kieltä alkoi löytyä enemmän oppikirjojen ulkopuolelta. Oikeastaan tämä auttoi paljon. Nykyään uskallan puhua ja lukea englanninkielisiä tekstejä (kirjallisuus, oppimateriaalit) sekä kuunnella/katsoa elokuvia ilman tekstityksiä. Vieraamman sanaston kohdalla putoan herkästi kärryiltä, mutta aihepiirin hahmottaminen auttaa. Ei sillä... putoan kärryiltä välillä muutenkin, oli kieli mikä tahansa. Erityisesti englanninkielisten materiaalien kohdalla olen kohdannut uuden vaikeuden: en aina osaa kääntää asiaa suomeksi vaikka ymmärrän mistä on kyse. 

Kyky tutustua vaikeisiin aiheisiin

Erityispedagogiikan perusopinnot sisälsivät ajoittain varsin rankkoja aiheita. Yksi näistä oli kriminaalipsykologia. Joskus lähes sairaalloisen neutraali äänensävyni ja sanavalintani aihepiirin liittyen on aiheuttanut hämmennystä. Ajoissain olen saanut kauhistuneita kysymyksiä hyväksynkö esimerkiksi sarjamurhaajan toiminnan. Vastaus: en todellakaan. Kaikkien etiikan, moraalin, ihmisarvon ja kaiken muun mahdollisen kannalta toiminta on vääri, brutaalia ja täysin sairasta. Se on henkilökohtainen mielipiteeni. 

Tuo sairaalloinen neutraalius oli kuitenkin pakollinen taito jotta asioihin pystyisi perehtyä objektiivisesti. Karu fakta on, että maailma on täynnä toimintaa jossa ihmisarvo hengestä puhumattakaan saavuttaa korkeintaan rihkaman arvon. Ihmiset jotka näiden asioiden parissa työskentelevät muuttaakseen tilannetta (psykologit, psykiatrit, sosiaalityöntekijät, poliisit, vahnkilatyöntekijät jne.) pyrkivät työllään vähentämään rikollisuutta. Jotta tavoite olisi realistinen, näiden ihmisten on ymmärrettävä mitä rikollisten päässä liikkuu. 

Myönnän että vatsassani kiersi lukiessani sarjamurhaaja Ted Bundysta sekä hänen tekojensa seikkaperäisestä kuvauksesta. Materiaalia lukiessani kuitenkin tajusin, että aiemmin mainittujen ammattien edustajat joutuvat säännöllisesti kohtaamaan konkreettisesti vastaavanlaisia tapauksia: murhia, pahoinpitelyjä, välivaltaa jne. Jotta tapauksia voitaisiin ennaltaehkäistä ennen kuin ne ehtivät tapahtua tai tapahduttuaan toistua, on ymmärrettävä ns. rikoksen anatomiaa ja fysiologiaa. Valitettavasti sellainen ei (uskoakseni) onnistu jos omat tunteet ja mielipiteet päästää liiaksi valloilleen. Toki työn sisältö mainittujen kaltaisten rikollisten parissa lienee niin kuormittavaa, että omasta henkisestä jaksamisesta on huolehdittava äärimmäisen tarkkaan. 

Vaikka kykenen vaikeiden asioiden objektiiviseen tarkasteluun, en tiedä olisiko minusta vastaavanlaiseen työhön. Kykenen ottamaan vastaan ja käsittelemaan raskasta informaatiota ja puhumaan neutraalisti mikä toiminnassa on väärää jne. Mutta toistaiseksi en usko että minusta olisi esimerkiksi vankilatyöhön. Ongelmana ei olisi pelko. Todennäköisesti suurin ongelma olisi manipuloivien henkilöiden kanssa, sillä ei-rikollisten henkilöiden antaman kokemuksen perusteella olen liian altis manipuloimiselle. Mutta muussa tapauksessa uskon että kyky kohdata neutraalisti vaikeita asioita tulee auttamaan monella alalla. Parempi vain pitäytyä säässä puhumisessa jotta pahimmat väärinkäsitykset jäisivät vähemmälle. 

Kenelle suosittelisin?

Ihan ensimmäisenä (tai tekstirakenteen kannalta viiveellä) totean ettei taustalla ole kaupallista yhteistyötä minkään tahon kanssa. Ensijaisesti suosittelisin erityispedagogiikkaa alasta kiinnostuneille vaikkei konkreettista hyötyä olisikaan. Terveen itsekkäällä tavalla koen opintojen sisällön auttaneen myös itseäni, sillä olen oppinut hahmottamaan millaisia asioita ns. heikkojen osaamisalueiden taustalla on. Tällä on ollut sekä huojentava vaikutus että käytännön hyöty: Olen uskaltanut oppia jälleen, ja myös asioita aiemmin vaikeiksi luulluista aihepiireistä. 

Toisaalta olen "jäänyt kiinni" itselleni esimerkiksi heikentyneestä keskittymiskyvystä. Suureksi onnekseni ja toisaalta harmikseni potentiaaliset syyt ovat hoidettavissa. Mutta mukavuusalueen ulkopuolelle on siirryttävä säännöllisesti.  

Itse olen kokenut erityisesti kriminaalipsykologian lukemisen eräänlaisena pelkojen voittamisena, sillä kykenin perehtymään objektiivisesti ja neutraalisti aiheeseen mikä suorastaan inhotti. Tämä ei kuitenkaan tarkoita hyväksymistä, vaan kykyä astua tarpeen vaatiessa omien tunteiden ulkopuolelle. Uskon että tästä taidosta voi olla kenelle tahansa yllättävää hyötyä. Toteaisin kuitenkin ettei kyse ole opettelemisesta esim. tunteettomaksi persoonaksi. 

Yhteenveto: oman itsensä ja toisaalta muiden oppimisen ymmärtäminen, oppimisprosessi, oppiminen ja ikä, vaikeiden asioiden kohtaaminen jne. Jos nämä kiinnostavat, suosittelen lämpimästi tutustumaan aiheeseen. 

Mukavaa päivää kaikille!

torstai 4. maaliskuuta 2021

Uusavuton Aliisa: Nämä asiat haluaisin osata paremmin (tai edes osata)

 Koska mihinkään ei koskaa voi olla tyytyväinen, tämän päivänä teemana olkoon "mitä haluaisin osata/hallita paremmin". Minua on määritelty monilahjakkuudeksi, mikä kieltämättä on ollut imartelevaa. En haluaisi täysin tyrmätä saamaani kohteliaisuutta, mutta todellisuudetta se "lahjakkuus" on kapea-alaista: osaan tiettyjä asioita hyvin, ehkä keskimääräistä paremmin. Tämä perustuu saman asian toistamiseen. Uuteen asiaan siirtyminen sen sijaan on vaikeaa. Millaisissa asioissa olisi mukava kehittyä..

Pitkäaikaisempi keskittymiskyky

Välillä se aika mikä onnistuu yhteen asiaan keskittymiseen on vähettävän lyhyt. Niin no, keskittymiskykyä voi harjoittaa ja sellaista pyrinkin tekemään. Ehkä tässä on vähän selittelyn makua, mutta esimerkiksi univaje on todella merkittävä tekijä. Vaikka pyrinkin pitämään huolta nukkumisesta, eihän se uni aina käskemällä tule. Luonnollisesti myös kiinnostus ja motivaatio keskittymistä vaativaa aihetta kohtaan vaikuttavat yllättävän paljon..

Häpeäkseni myönnän myös, että minulla on satunnaisen säännöllisesti ilmeneviä huonoja tapoja, jotka heikentävät keskittymiskykyä. Tiukan päätöksen ja aikaansaamisen seurauksena saan vähennettyä näitä huonoja tapoja, mutta ilmeisesti ne tuppaavat palaamaan. Millaisista huonoista tavoista on kyse? -Todennäköisesti niista yleisimmistä. 

Tekniikka, teknologia, työkalut..

Työkalujen kättötaitoni ovat pikkulapsen tasolla. Vasara ja ruuvimeisseli lienevät ainoat "varmat" työkalut joita osaan käyttää. Sahaa en ole käyttänyt sitten kolmannen luokan teknisen työn porakoneesta puhumattakaan. Onneksi nuo kaikki ovat opeteltavissa, mutta se alkuvaihe ja siihen liittyvät häpeä..

Ja autot. Nyt kun ajamisen tekninen puoli sujuu, välillä kiinnostaisi tietää hieman enemmän rakkineesta jolla ajan. Autoksi sitä ainakin tähän mennessä on kutsuttu. Tällä hetkellä ajamisen lisäksi ainoa sekin varmaksi tullut taito on tankkaamnen. Hävettävää mutta totta. Tässä lisää aihetta nauruun (ehkä vähän itsellenikin): osaisinpa myös korjata/huoltaa näitä rakkineita!

Tietokineiden, digilaitteiden yms. kanssa minulla lienee perustason taidot. ATK- asioissa olen tottunut opettelemaan tutkimalla ja kokeilemalla. Neuvon kysyminen tapahtuu vasta sitten kun ohjelma, laite tms. ei lukuisista yrityksistä huolimatta toimi kuten toivottavaa olisi. Tosin joudun myöntämään että amk-aikaiset pakolliset ATK-kurssit antoivat hyvän pohjan tekstinkäsittely- ja taulukkolaskentaohjelman käytölle. SPSS jäi huonon motivaation vuoksi mysteeriksi. 

Sitten toiset mysteerit: videoiden editointi vähän korkeammalla tasolla, ohjelmointi, 3D-tulostimen käyttö.. näitä kun oppisi niin olisi kyllä hienoa! Ohjelmointi on taito jonka harjoittelu ei olisi mahdottomuus, mutta aloittaminen kun taidot ovat tasoa nolla..

Laajemmat kädentaidot

Vaikka tekstiilityöhön liittyvät taidot ovat päässeet ruostumaan silkan käyttämättömyyden seurauksena, jostain selkäytimestä niitä löytyy kun aikansa etsii. Ns. extreme -taitoni ainakin tämä päivänä lienee pitsiliinojen virkkaaminen. Tosin tämäkin taito on hieman rajoittunut, sillä vain pyöreät liinat onnistuvat. Jos koko kasvaa liikaa, käsialaa on vaikea pitää tasaisena. Mutta sellaiset pienehköt liinat valmistuvat kyllä. Ompelutaidot olen päästänyt pahasti ruostumaan, mikä kieltämättä harkittaa. 

Sen lisäksi että haluaisin herätellä ruostuneita taitoja, olisi hienoa oppia lisää. Jälleen olen lipsahtamassa syrjähyppyyn. Koen nimittäin pienimuotoista kiinnostusta teknistä työtä kohtaan. Sähkön liittyvät näpertelyt kierrän toistaiseksi kaukaa, sillä ne tuntuvat aivan käsittämättömiltä. Siis liian monimutkaisilta. Sen sijaan erilaiset puutyöt kiinnostaisivat kovasti. Jostain syystä puu materiaalina miellyttää, jo siihen olisi mukava päästä tutustumaan lähemmin. Ehkä jonain kauniina katson mitä puukolla ja hiekkapaperilla hiomalla saa aikaiseksi. Lähtökohtaisesti haluaisin sulkea pois menetettyjen sormien mahdollisuuden.  

Oppisipa pelien ja leikkien säännöt..

Tämä on ollut yhtä tuskaa lapsesta asti! Yksi merkittävä syy miksi joukkuepelit eivät vedä puoleensa liittyy sääntöjen oppimiseen. Juuri kun olen oppinut yhden asian, tulee kolme lisää ja unohdan sen yhden sekä kaksi ensimmäistä. Luulen että kyse ei suoranaisesti ole huonosta muistista vaan paineista oppimisen suhteen. Tämä nimittäin pätee moneen muuhunkin asiaan jossa oppimisessa on tiukka aikaraja. Jopa leikki muuttuu suoritttamiseksi.

Myös ne harvat korttipelit jotka hallitsen ja sitten unohdan ovat olleet mukavaa ajanvietettä. Mutta niin kortti- kuin lautapeleissä se rajattu pelin idean ja sääntöjen oppimiselle ahdistaa. Lopulta minusta tulee se joka pilaa koko hauskan aktiviteetin koska teen jonkun typerän virheliikkeen. 

Pohdintaa..

Kun tarkemmin katson asioita mitä haluaisi oppia, näyttäisi siltä että motivaatio kohdistuu asioihin jotka mahdollistaisivat hieman itsenäisemmän arjen ja toisi ehkä vähän vähemmän ennalta-arvattavaa osaamista. Näin voinee päätellä ainakin työkalujen käyttötaidoista. Onneksi monet taidot ovat ainakin pienissä määrin opittavissa kunhan niihin vain uskaltaa hieman perehtyä. 

Luulen että nimenomaan uskallus ja usko oppimiseen ovat kynnyskysymyksiä. Ja eihän tässä tarvitse ammattilaistasoa saavuttaa. Vaikka väitän etten yllättyisi enää mistään kuluneen vuoden tapahtumien jälkeen, en kylä osaa nähdä itseäni automekaanikkona. Edelleenkin pidän edes ajatusta "korjaamastani" autosta hengenvaarallisena. Toisaalta niin pidin myös itseäni auton ratin takana vaarana itselleni ja ennen kaikkea muulle liikenteelle. 

Leikkien ja pelien sääntöjen oppiminen lienee jonkinlainen kynnyskysymys sosiaalisten tilanteiden kannalta. Toisaalta.. en ole koskaan oikein perustanut seuraleikeistä yms. No, muutama poikkeus toki löytyy. Mutta esimerkiksi leikki "kirkonrotta" oli lapsena yhtä tuskaa ja tietenkin ainoa leikki ellei sitten halunnut leikkiä yksin välitunneilla. Ja niin leikinkin välillä yksin.. kas kummaa. En ole mikään sosiaalisten tilanteiden vihaaja. Pakolliset seuraleikit tuovat niihin vain turhia paineita. Paine ja suorittaminen taas hidastavat sääntöjen oppimista. Pienoinen umpikuja..

Millaisia asioita sinä haluaisit oppia paremmin? 


tiistai 16. helmikuuta 2021

Aran ja epävarman oppijan kokemuksia uuden oppimisesta aikuisiällä

 Näin aikuisena opiskelleena sekä usein jatkuvaa uuden opettelua vaativaa työtä tehneenä oppiminen on jo parin vuoden ajan ollut aihe joka kiinnostaa. Erityisesti seurakuntatyö vaati taitoa opettaa. Vaikka työn ohella opiskelu on sujunut häpeällisen hitaalla tempolla, aihe on vetänyt puoleenssa: aivot ja oppiminen. Erityisen huojentavaa ja kannustavaa kurssilla on ollut ajatus elinikäisestä oppimisesta ja ennen kaikkea tämä: aikuisenakin voi oppia uutta. Miten itse olen kokenut oppimisen ja opettamisen?

Arka, epävarma 

Olen oppijana näitä kahta. Lähes automaattisesti aliarvioini osaamiseni, ehkä eräänlaisena turvallisena pessimisminä. Koen turvalliseksi lähtökohdaksi olla harvinaisen huono. Varjopuolena tässä on alisuorittaminen ja liian vähäinen usko omaan oppimiseen. Luulen että taustalla on negatiivisia kokemuksia lapsuudesta, ehkä yksittäisiä sanoja jotka ovat syöpyneet mieleen. Ehkä selkeimmin mielessäni pyörii toteamus "tuosta ei kyllä tule yhtään mitään". Tämä lause on sotkenut keskittymisen ja opeteltavan asian harjoittelu on lähtenyt välittömästi huonoon suuntaan. 

Olen aina ollut herkkä myös hoputtamiselle sekä sivusta katsomiselle. Vaikka opettaja tai muu aikuinen olisi vain tilanteen tarkastaakseen katsonut olan yli, mieleen on välittömästi noussut ajatus tehdyistä virheistä vaikkei sellaisia olisikaan ollut. En usko tai ainakaan muista että tällaiseen reaktioon liittyisi mitään traumaa tai muuten ikävää kokemusta. Luulen että olen sellainen. 

Valmis kiinnostumaan

Tästä aikuisena opitusta taidosta olen iloinen. Pystyn kiinnostumaan oikeastaan mistä tahansa aiheesta, kunhan se selitetään minulle tietotasoni mukaan ja saan esittää niitä mukamas ei olemassa olevia tyhmiä kysymyksiä niin paljon kuin koen tarpeelliseksi. 

Eihän tämä asenne minusta parempaa ihmistä tee, mutta mahdollistaa uuden oppimisen alueilta, joille itse en olisi ymmärtänyt vilkaista. Lisäksi valmius kiinnostumaan on murtanut pieniä palasia stereotypioista, joita olen parhaimmillaan onnistunut luomaan jo lapsena. Olen sittenkin oppinut asioita joista minun ei "kuulunut" ymmärtää mitään. 

"Sinä opit, nyt harjoitellaan"

Seurakuntatyöhön liittyvän opetustoiminnan ohella olen pienissä määrin opettanut pianonsoittoa, tosin harrastusmielessä. En ole koulutettu soitonopettaja, eikä minulla ole edes musiikkiopiston tutkintoja suoritettuina. Itse asiassa en ole edes opiskellut musiikkiopistossa avointa opetusta lukuunottamatta.  Minulla on ollus lähinnä aikuisia oppilaita ja yksi lapsi. 

Erityisesti aikuiset tahtovat arkailla, eivätkä uskalla uskoa mahdollisuuteen oppia. Soittaminen on "laji", jossa lukuisat toistot mahdollistavat oppimisen. Itse kannustaisin aikuisia katsomaan videoita pienistä lapsista jotka ovat aloittaneet soittamisen. -Siis ei lapsineroista. Lapset aloittavat yksinkertaisista kuvioista, ja usein nuottien opettelu aloitetaan nuotin nimen sijaan nuottia kuvaavalla sanalla. Esimerkiksi viulun kieliä luonnehditaan perheenjäsenillä ja eläimillä:isä -kieli, äiti -kieli, lapsikieli ja lintukieli. Neljälle kielelle lienee haasteellista saada loogista sukuselvitystä, jolloin korkein kieli nimetään eläimen mukaan. 

Eipä se aloittaminen lapsellakaan ole aivan sujuvaa. Erona on asenne. Moni lapsi nauttii itse soittimen äänistä, syntyneistä melodioista ja ylipäänsä uuden löytämisestä. Vaikka päämäärät ovat oppimisen kannalta tärkeä asia, monen aikuisen olisi hyvä olla stressaamatta päämäärää liikaa. Olen pyrkinyt kannustanut keskittymään juuri siihen yksittäiseen kohtaan jota harjoitellaan. Yleensä neuvon soittaman pienen pätkän kappaletta 3-5 kertaa läpi keskittyen ihan vain kyseiseen osaan. Tämän jälkeen kysyn huomaako soittaja eroa verrattuna ensimmäiseen kertaan. Suurimmaksi osaksi moni havaitsee tässä toistojen merkityksen ja huomaa samalla oppineensa. 

Alku saa turhauttaa, myös minua

Autolla ajaminen, uusi reitti, uusi pianokappale, uusi liike, uusi aihe tenttimateriaalissa jne. Näitä kaikkia yhdistää se, että alussa olen aivan hukassa ja äärimmäisen kömpelö. Vaikka ajaminen sujuu teknisesti paremmin, uudet reitit pelottavat. Ja harjoittelun alkuvaihe.. voin rehellisesti myöntää että niihin päiviin mahtui kiukkua ja kyyneleitä. 

Hävettää myöntää mutta ehkä tästä syystä olen yksi huonoimmista aloittajista. Minulla on valmiiksi negatiivisia ennakkoasenteita osaamisestani. Jälkimmäinen tuli myönnettyä jo tekstin alkupuolella, muttei sen vaikutusta aloittamisen vaikeuteen. No, on myös asioita joissa laiskuus on ratkaisevasti hidastava tekijä aloittamisen vaikeudessa. 

Lohduttavaa tässä kuitenkin on yleisyys. Tiedän itseni lisäksi todella vähän ihmisiä, jotka olisivat innokkaina valmiita käsittelemään aihetta kuin aihetta. -Saati sitten ihmisiä, jotka osaisivat uuden asian heti sen aloitettuaan.

Pohdintaa

Oppityypin hahmottaminen niin oman itsensä kuin muidenkin kohdalla on tärkeää. Itse henkilökohtaisesti en pidä mitään oppijatyyppiä ns. virheellisenä, vaan yksilönä. En koe tarvetta muuttaa itseäni rohkeammaksi kokeilijaksi. En ole sellainen, ja tiedän toistojen ja maltillisen lähestymisen lisäävän niin rohkeutta kuin varmuutta. 

Oikeastaan pidän suurena edistysaskeleena sitä, että olen edes aikuisena antanut itselleni luvan arastella uuden asian edessä. Silloin voin antaa itselleni aikaa lähestyä uutta asiaa omaan tahtiini, mikä loppujen lopuksi on nopeampaa kuin pakotettu lähestyminen. Jälkimmäinen johtaa usein "lukkiutumiseen" ja lopulta asian pakonomaiseen välttelyyn. Näin oppiminen hidastuu tai jää kokonaan tapahtumatta. Mahdollisuus tutkia ja edetä omaan tahtiin taas voi johtaa hyvinkin nopeaan oppimiseen, sillä päämäärästä ei tarvitse ottaa paineita. 

Vaikka karsastan paasaavaa sävyä, kannustan jokaista uskaltamaan kiinnostumaan myös asioista, jotka eivät kuulu omiin vahvuuksiin. Monilla kiinnostusta jarruttaa erityisesti "en ymmärrä tuosta mitään" -asenne. Tietenkään jokaisesta asiasta ei ole pakko kiinnostua, mutta itsensä yllättäminen oppimalla jotain aivan uutta on harvoin haitaksi.

Itse olen ollut äärimmäisen surkea mm. kielissä ja vielä surkeampi koneiden parissa. No, suoritin kohtuullisin arvosanoin mm. kreikan, heprean ja latinan opinnot. Luin myös pari kurssia japania amk:ssa, ja opin kurssien sisällön varsin hyvin. Nyt haastan itseäni satunnaisesti tutkimalla pala palalta erilaisten työkalujen ja muiden koneiden toimintaa. Voin sanoa että tm:lle oli kova juttu viikonloppuna käsittää kaksi- ja nelitahtimoottoreiden ero. (tälle saa nauraa)

Sanonta "vanha koira ei opi uusia temppuja" saa minut näkemään punaista. En usko oppimisen vaikeutuvan aikuisena, mutta mahdollisuuden uuden opetteluun ovat erilaiset. Aika monella aikuisella on muitakin vastuualueita kuin opeteltava asia vastoin kuten esimerkiksi peruskouluikäisillä. Heidän arjessaan uuden oppiminen ja vanhan kertaaminen on priorisoitu. En tarkoita että aikuisten tulisi siirtää alkuperäiset prioriteetit syrjään. Sen sijaan vakuuttaisin ettei vika ole kyvyissä tai valmiuksissa. Oppiminen on edelleen vähintäänkin mahdollista. Valitettavasti aikuisten on itse otettava oppia neuvosta jota he nuoremmille jakavat: asenne ratkaisee. 

Jokainen on jossain vaiheessa aloittelija. Vaihe on uuden oppimisesta ehkä turhauttavin, sillä oppijan on hyväksyttävä epämukavuus, kömpelyys ja ylipäänsä se, ettei uusi asia tunnu luontevalta. Tämän vaiheen olemassaolo ei tee kenestäkään tyhmää, tai ylipäänsä tarkoita etteikö hän voisi oppia. Liikaa määränpäätä ajattelematta pidän itse parempana vaihtoehtona itse harjoittelua aiheessa kuin aiheessa. 

Onko teillä kokemuksia uuden oppimisesta aikuisiällä? Miltä alku ja kehittyminen tuntuivat?




tiistai 9. helmikuuta 2021

Uusavuttoman Aliisan kuulumisia: takkuilevaa opiskelua ja hyviä ajokelejä

 Talvi jatkuu, korona jatkuu, työt jatkuu.. sinänsä tämän ei pitäisi tulla yllätyksenä. Edellisen kerran samaiset asiat tuli todettua alle viikko sitten. Koronatilanne toki saattaa muuttua jossain vaiheessa positiivisempaan suuntaan. Korjaan: negatiivisempaan. Talvi taas.. ehkä sekin joskus kääntyy kevääksi. Toisaalta eilen sääennusteita katsellessani tulevat päivät näyttävät lupaavilta: pakkanen hellittää peräti alle kymmenen pakkasasteen! Kohtuullista siis. Lumisateet ovat myös ystävällisesti pysyneet poissa. Miten kuluneet päivät muuten ovatkaan sujuneet ja mitä on luvassa..

Keskimäärin hyvät yöunet

Tämä on yllättävän mukava asia. Kuten olen todennut, olen maalle muutettuani nukkunut keskimääräistä paremmin. Toki yksittäisiä huonosti nukuttuja öitä tulee, mutta kokonaisuudessaan nukun paremmin. Toki tilanne voi muuttua kesällä, tai ehkä jo valon lisääntyessä. 

Mitä pidempään olen panostanut parempiin yöuniin, sitä enemmän unen merkitys korostuu. Riittävä uni vaikuttaa niin moneen asiaan: jaksamiseen, mielialaan, kognitiivisiin kykyihin, fyysiseen kuntoon, palautumiseen, aineenvaihduntaan ja.. no, erittäin moneen asiaan. Yöunien aikana päivällä opittujen asioiden kerrotaan siirtyvän muistiin tehokaammin kuin päivällä. Kieltämättä tässä itseäni koekaniinina käyttäneenä totean olevani samaa mieltä. Tämä ei kuitenkaan sulje pois oikosulkupäivien satunnaista ilmenemistä. 

Oikutteva jalka

Tämä on ollut oikea pirulainen viime aikoina. Talssin tosiaan töissä vähän liian pitkään villasukissa ja tietenkin kovalla lattialla. Siinähän jalkaterä kipeytyi ja tulehtui. -Ilmeisesti paristakin kohtaa. Saavutus tämäkin. Onneksi lunta tosiaan ei ole tullut niin paljoa että lumitöitä olisi pakko tehdä. Toivon hartaasti saavani jalan kuntoon tämän viikon aikana, sillä olisi todellakin kiva päästä kokeilemaan hiihtämistä ja ehkä luisteluakin. 

Jotain siivoukseen viittaavaa..

Kun valon määrä lisääntyy, sanotaan että mieliala kohenee. Kyllä juu, mutta näkyvän pölyn lisääntymisestä en ole koskaan osannut iloita. Nyt siis alkaa se aika, kun pölyä vain on vaikka miten pyyhkisi ja imuroisi. Luvassa lienee myös ainakin pienimuotoista inventaariota. -Taas. Tässä olisi yksi jos toinenkin tavara vailla käyttöä. Toivottavasti kirppariprojektit vievät johonkin suuntaan.. mieluiten suuntaan jossa turhasta tavarasta on päästy eroon. 

Lämmitys pelittää!

Jep! Jälleen en kykene iloitsemaan puulämmityksen ihanuudesta! Nuo uunit ja puuhella lämmittävät niin mainiosti ja lämmön "laatu" on vaan niin miellyttävä. Lisäksi pidän rätisevän tulen äänestä. Ja sen verran palaessa puut paukkuvat ettei jää epäselväksi mitä puuta siellä palaa. Toinen mistä olen alkanut erityisesti pitää, on pihkaisesta puusta lähtevä tuoksu kun puu palaa. -Pihkan saaminen sormiin on vähemmän mukavaa. 

Pian saadaan myös lisää puita, mitä tietää tuolle kenkkuilevalle jalalle ystävällistä liikuntaa: klapien heittely vajaan. Kieltämättä pidän siitä puuhasta. Siinä tulee mukavasti hiki, mutta aivoja ei tarvitse käyttää muuhun kuin siihen että klapit lentävät oikeaan suuntaan. Olenko jo laittanut leivinuunissa ruokaa? -En. 

Tentti pitäisi tehdä..

Tällainen olisi suunnitelmissa. Nyt kun saisi viimeiset materiaalit auki. Häpeäkseni myönnän edenneeni opinnoissa harvinaisen hitaasti. Hidastavina tekijöinä saattavat tosin olla mm. hieman suuret elämäntilanteessa, työssä, opiskelu työn ohella yms. Ehkä tuossa vaiheessa ei ole synti jos vauhti hidastuu. 

Itse kannatan opiskelussa tässäkin elämätilanteessa jatkuvaa etenemistä vauhdista riippumatta: ei keskeytyksiä. Näin opinnot etenevät, eikä opiskeluun liittyvästä työstä pääse vieraantumaan. Toki tämä ei ole ainoa ja oikea tapa. Osalle taas voi hyvinkin sopi joko-tai -tyyli: Joko tehdään kunnolla, tai sitten ei tehdä lainkaan. Kukin itselleen sopivalla tavalla ja toki olosuhteiden mukaan. 

Ajaminen on ollut harvinaisen mukavaa!

Voi kyllä! Edelleenkään en tunne erityisen suurta intohimoa kyseistä puuhaa kohtaan, mutta epämukavuuden poistuminen on kieltämättä mukava asia. Erityisesti lisääntyvä valon määrä lisää varmuutta. Tosin aamuhämärässäkin on oltava varovainen, sillä elukat edelelen viihtyvät turhankin hyvin työmatkan varrella. Valitettavasti evoluutio ei ole kehittänyt mm. jänisten, peurojen ja kauriiden kykyä ajoittaa tien ylittäminen turvallisesti. 

Ehkä tilanne on toinen mutaman tuhannen vuoden kuluessa. -Riippuen ihmiskunnan tai minkä vahansa vaihtoehtoisen kulkuvälineillä liikkuvan elämänmuodon olemassaolosta. 

Yhteenvetoa

Viikkokuulumiset koostuivat siis kohtuullisen hyvistä yöunista, hyvistä ajokeleistä, takkuilevasta opiskelusta sekä kenkkuilevasta jalasta. Jottei meno olisi liian optimistista, myönnän että unta saisi olla lisääkin. Päivällä nimittäin tahtoo edelleen väsyttää, mikä osaksi saattaa johtua liian vähäisestä ulkoilusta. Uups.. no, yritän korjata tilanteen. 

Opiskelun takkuilun hyväksyn, mutta hammasta purren. Ehkä taustalla kaihertavat muistot suhteelliset tehokkaasti edenneistä opinnoista opiskeluaikoina. Vaikka tilanne on eri, jotenkin tuota hidasta etenemistä on ilmeisesti vaikea sulattaa. Toisaalta ajankäytössäni on kieltämättä parantamisen varaa. Jotenkin sitä ei vaan jaksaisi olla aina tehokasta ja tehdä ainoastaan järkeviä asioita. 

No, onhan tuo "kunnon talvi" ihan kaunista aikaa. Valitettavasti toivon kevään saapumista, mutta hyväksyn toki pienen odottelun. Ehkä on vähintään kohtuullista olla iloinen heidän puolesta joille tällainen talvi tuo iloa. Itse lämpimistä ja jopa helteisistä ajoista arvostavana saan varmasti mahdollisuuden itselleni ihanteellisiin olosuhteisiin. Luulisin.. 

Tällaista sekalaista kuulumishöpinää tällä kertaa. 

Oikein mukavaa päivää kaikille!

torstai 4. helmikuuta 2021

Yli vuosi työelämässä: arvostan

 Valmistuttuani ammattikorkeasta tein vain vähän kyseisen alan töitä. Osasyynä tähän oli pitkä toipumisaika jotka anoreksia ja mielenterveysongelmat aiheuttivat. Maisterin paperit saatuani en päässyt tekemään täysin oman alani töitä, mutta jotain sentään. Aloitin rankan opiskeluvuoden väsyttämänä (leikin "superopiskelijaa") aluksi lyhyillä keikkatöillä joiden määrää lisäsin säännöllisesti. Lopulta sain pidempiä jaksoja ja ensimmäisen pitkäaikaisen sijaisuuden. Tätä seurasi toinen määräaikainen sijaisuus jossa työskentelen edelleen. 

Yhtäjaksoinen työssäolo on siis lisääntynyt. Nyt olen ollut yhtäjaksoisesti töissä vuoden verran. Vaikka opiskelu ajoittain houkuttelee, olen mielelläni töissä. Millainen asenne minulle on kehittynyt työnteon muututtua osaksi arkea?

Kuukausipalkka, päivärytmi, tehtävissä kehittyminen

Erityisesti vuosi takaperin ideologinen työttömyys ja liian hyvät mahdollisuudet elää tuilla nousivat uutisotsikoihin. Sitten taisikin tulla korona, mutta ideologisen työttömyyden vähenemisestä tai loppumisesta en tiedä. Toisaalta ehkä osalla pakkoa tai mahdollisuus (miten kukin asian ottaa) etätyöhön on voinut muuttaa asenteita positiivisempaan suuntaan. Jos näin on, periaatteessa hyvä niin. 

Käytännössä pientä huolta aiheuttaa mahdollisuus koronatilanteen helpottamiseen ja sitä kautta etätöiden vähenemiseen. Entä jos jonkun muun tahon sanelema paikka ja käytetty aika työpaikalla eivät houkuttele? Itse olen kokeillut sekä työajatonta että työajallista työtä. Molemmat menevät, kumpikin vaatii oman totuttelunsa. Tosin myönnän pitäväni mahdollisuudesta tehdä osan töistä itsenäisesti ja halutessani etänä. Jos sellaista mahdollisuutta ei jonain päivänä ole, sitten sitä ei ole. 

Pidempi aika työelämässä on opettanut pitämään muutamasta asiasta. Ensinnäkin kuukausipalkka on harvinaisen mukava asia. Sen verran pitkään jouduin hyödyntämään valtion tukia, että vaihtelu virkistää. Tosin veronmaksajana osallistun jonkun muun tukien mahdollistamiseen. Harmi etten voi valita erikseen kohderyhmää. Ilkeää tai ei, ideologisesti työttömät jäisivät listalta pois. 

Pidän myös selkeästä päivä- ja viikkorytmistä. Liian vapaat aikataulut eivät ole koskaan sopineet minulle, ellei kyse sitten ole yksittäisistä lomapäivistä joina nukkumiselle on keskimääräistä enemmän aikaa. Opiskelussa jäin kaipaamaan uuden oppimista ja kehittymistä. Onnekseni olen saanut tehdä työtä, jossa voin kehittyä ja toisaalta hyödyntää omaa osaamistani. 

Häpesin statustani toipilaana ja opiskelijana

Erikoista kyllä, jälleen jos ajattelen muita ihmisiä kuin itseäni, en kummasakaan mitään hävettävää. Harmikseni joudun toteamaan, että omasta itsestäni lähtevän häpeän ohella kyseinen asenne tuli lähipiiristäni. Erityisesti opiskelijoihin ja erityisesti akateemisiin suhtauduttiin harvinaisen negatiivisesti. Tähä kuului myös ajatus ettei opiskelu ole järkevää, ja että se olisi helppoa. 

Olen itse arvostanut "duunareita" niin kauan kuin muistan. Ehkä myötäilläkseni raukkamaisesti kaveriporukkaa nyrpistin nenääni ajatukselle ammattikoulusta. Todellisuudessa taisin päätyöä lukioon ensisijaisesti siksi, koska en itse olisi koskaan pärjännyt yhdelläkään ammattikoulun linjalla. Nim. kaikkea muuta kuin käytännölinen ihminen. Toistan aiemminkin laukomaani vitsiä: voi sitä joka lähtisi ajamaan minun "korjaamallani" autolla.. 

Myös toipilasaika hävetti, toisaalta ehkä syystäkin. Näin jälkeenpäin uskallan väittää, että heikko motivaatio siirtyä laitostuneesta elämäntyylistä vastuun kantamiseen omasta elämästä ei ollut riittävän suuri. Ehdin tottua siihen että joku muu kantaa huolen. Anoreksia oli ehtinyt elämäntavaksi. Kaikki terveet tuttavani sen sijaan elivät jotain aivan erilaista elämää, mitä aloin kadehtia. Tajusin olevani kaiken ulkopuolella ilman aikatauluja, tavoitteita ja selkeää suuntaa. Halusin tehdä elämälläni jotain. Tie tähän missä nyt olen oli pitkä ja vaati usein lusikan ottamista kauniiseen käteen. -Myös kirjaimellisesti, vaikka kauniista käsistä ei voi kohdallani puhua. 

Opiskelisinko vielä täyspäiväisesti?

Jos sellainen joskus olisi mahdollista, todennäköisesti kyllä. Pidin opiskelusta ja myönnän opintopisteiden ilmestymisen Weboodiin tuoneen suurta tyydytystä. Toisaalta joka kurssin jälkeen tunsin itseni tietämättömämmäksi, mikä tosin ei haitannut. Itse asiassa pidin siitä tunteesta. 

Jos saisin opiskella päätoimisesti, ehkä alana olisi historia, painopisteenä Suomen historia. Jos liikkumatila olisi vieläkin laajempi, opiskelisin jotain missä voi hyödyntää kädentaitoja. Ala olisi todennäköisesti vaatesuunnittelu ja ompelu tai puusepän ammatti. Kyllä, niin absurdilta kuin jälkimmäinen kuulostaakin, puu on mielestäni kiehtova elementti. Todennäköisesti tuotokset olisivat huonekaluja, käyttöesineitä ja jonkin sortin veistoksia. Ja pohjataidot.. no, siitä näkökulmasta ompelu ja vaatesuunnittelu olisivat realistisempia vaihtoehtoja. 

Toisaalta hitaasta tahdista huolimatta opiskelen edelleenkin, tosin sivutoimisesti. Edistymisen vauhti ei päätä huimaa, mutta yritän olla ottamatta paineita. Vaikka pidän asuinpaikastani ja elämästä johon totun koko ajan enemmän, opiskelumahdollisuuksia rajoittaa välimatkat. Eli jos opiskelu ei ole mahdollista etänä, itse opiskelukaan ei tahdo onnistua. 

Pohdintaa

Niin karua kuin jonkun korvaan voikaan olla, mielekkään työn ohella olen valmis nostamaan säännölliset tulot hyväksi puoleksi. Toisaalta jos tekisin työtä jossa jo työpaikalle lähteminen saa vatsan kääntymään nurinpäin, palkka ei välttämättä kannustaisi. Tosin pakon edessä ihminen on valmis tekemään mitä vain, vainakin väliakaisesti. Jos tietäisin epämieluisan työn olevan väliaikainen pakko, todennäköisesti se kävisi ilman suurempaa draamaa. 

Kuten mainittua tuli, arvostan niin "duunareita", opiskelijoita, akateemisen alan ihmisiä ja työntekijöitä ylipäänsä. Toki myönnän että arvostus esimerkiksi sellaisia opiskelijoita kohtaan joilla juhliminen on pääaineena, ei ole korkeimmillaan. Omasta tahdosta riippumaton työttömyys on myös asia minkä ymmärrän. Olen itse senkin kokenut, tosin onneksi en pitkäaikaisena jaksona. Tai miten sen kukin määritelee ja kokee. 

Olen varautunut henkisesti siihen, että vaikuista työpaikkaa/ virkaa en tule saamaan, vaan tulevat vuodet työikäisenä mennään määräaikaisilla pesteillä. Tämä ei itseäni haittaa, toki toivottavaa olisi että työsuhteiden kesto olisi mahdollisimman pitkä. Uskon että täyspäiväinen opiskelu on poissuljettu vaihtoehto siinä missä täyspäinenkin. Jälkimmäistä en ole tainnut koskaan kokeilla. Toki elämä on yllätyksiä täynnä. 

Vaikka yhtäjaksoisempaa työntekoa on takana vähän pidempi aika, edelleen arvostan suuresti sitä että minulla on työpaikka. Myönnän stressaavani etukäteen tulevaa syksyä, vaikka siihen onkin paljon aikaa. Mutta se epävarmuus.. No, ehkä sekin asia vielä järjestyy.  



tiistai 26. tammikuuta 2021

Alasti vaatteiden alla - Ja varsinkin ilman vaatteita

 Vaikka itse kuulu ilmiön innokkaimpiin harrastajiin, alastomuus ylipäänsä aiheena näyttäisi nousevat esille säännöllisesti. Oma suhteeni alastomuuteen lienee määriteltävissä.. tylsäksi? Minut on varhain koulutettu kulttuurini tärkeään osaan, jota myös saunaksi kutsutaan. Terveydenhuoltoala puolestaan opasti tarkastelemaan alastomuutta ammattimaisesta näkökulmasta. Heti alkuun mainittakoon, että pyrkimykseni ei ole käsitellä aihetta ainakaan ensisijaisesti seksuaalisesta näkökulmasta, vaikkka alastomuus usein siihen liitetäänkin.

Saunassa ei ujostella.. paitsi jos väki lisääntyy

Kuulun joukkoon joka ei halua pitää pyyhettä tai esimerkiksi uimapukua saunassa. Suurimmaksi osaksi olen saunonut yksin, tai puolison kanssa. Myönnän vierastavani saunailtoja suuremman joukon parissa. Jos kävisin uimassa, todennäköisesti välttäisin uimahallin saunaa. Osasyynä tähän on vaativuus: puukiuas on paras!

Tavallaan olisi hauska päästä nk. yhteissaunomisen makuun. Jostain syystä sellainen ei vain ole innostanut. Kyse ei suoranaisesti ole esimerkiksi häpeästä. Saunomisesta on vain vuosien varrella tullut joko yksityinen tai sitten tarkoin valitun joukon välinen tapahtuma. Toisaalta tässäkin taustalla voi olla tottumus: jo lapsuudessa vakiomiehitys saunassa oli kaksi saunojaa. 

Nudismi?

Ismi jota en kritisoi, mutta itse en tunne tarvetta tai edes intoa osallistua. En ole erityisemmin perehtynyt nudismiin, mutta äkkiseltään luulen heidän olevan väärinymmärretty joukko, jota potentiaaliset tirskistelijät pyrkivät mahdollisuuksien mukaan hyödyntämään. Kiitos saunakulttuurin, luulen että nudismi ei ole suomalaisille/ suomalaiseen kulttuuriin tottuneille kovinkaan suuri juttu. Toisaalta ympärivuotinen nudismi/naturalismi lienee haasteellinen näillä leveysasteilla. 

Kuten totesin, niin nudismi kuin naturalismi eivät tunnu erityisen houkuttelevilta. Minulla ei ole mitään niitä vastaan. En kuitenkaan ole riittävän karaistunut saati sitten valmis muuttamaan lämpimämpään maahan. Lisäksi jopa minunlaiseni nirso löytää vaatteita, jotka pääsevät oikeuksiinsa vain puettuina päälle. 

Ajatus luonnollisuudesta

Siitä myönnän pitäväni. Nuoruuden goottityyli vahvoine meikkeineen, kuiturastoineen ja tekoripsineen on jäänyt varsin kauas. Tyyli oli hieno ja näyttävä, mutta nyt luonnollisuus vetää puoleensa. Totta puhuen en ole värjännyt tukkaanikaan muutamaan vuoteen. Meikkiä laitan välillä, mutta esimerkiksi ihon huolittelua meikkivoiteella yms. en harrasta. Huulipunasta pidän, mutta näin maskikautena käyttö on vähäistä. 

Peittämätön keho kertoo rehelisisesti kantajastaan. Vaikkei keho kerro millainen kantajansa on ihmisenä, se kertoo hänestä nitä asioita, jotka ovat osa elämää. Keho voi antaa viitteitä henkilön iästä ja sukupuolesta. Mahdollisesti myös geeniperimästään. Keho siis kertoo kenen kehosta kantaja on. Piirteiden voimakkuus on luonnollisesti yksilökohtaista. Arvet kertovat elämän eri tapahtumista. 

Joskus kertovat kertovat sairauksista, jo voitetuista, joita vastaan taistellaan, tai joita kantaja ei enää voi voittaa. Ne jotka nuo merkit näkevät, saavat mahdollisuuden ymmärtää. Ne jotka näkevät toisella samanlaisia arpia kuin itsellään, ymmärtävät enemmän. 

 Keskitasoinen häpeä

Omalla kohdallani en suoranaisesti häpeä olla alasti, mutten voi sanoa sitä täysin mukavaksikaan tilaksi. Edustan kulttuuria jossa alastomuus ei ole häpeä, mutta sille on aikansa ja paikkansa. Suhteeni alastomaan kehooni on ristiriitainen. 

Minulla on arpia, muhkuroita, toisaalta näkyvät lihakset, lievästi notkoselkä, epämiellyttävät jalkaterät ja kaksi tatuointia. Osa arvista kertoo joskus pahasti jyllänneistä mielenterveysongelmista ja ahdistuksesta. Osa rämäpäisyydestä ja kömpelyydestä. Ainakin yksi taas kehoni vanhasta taipumuksesta muodostaa arpikudosta: kahdesti otettu ja molemmilla kerroilla uloskasvanut napalävistys. 

Vaikka kasvuympäristöni ei ole asiaan vaikuttanut, minulla on voimakas "kunnollinen nainen" -asenne. Objektiivisella tasolla en kritisoi paljasta pintaa ja sukupuolisesta mielenkiinnosta kertovia katseita. -Jos en itse ole kohteena. Jos itse olen tällaisten katseiden tai joskus kommenttien kohteena, olen pari sekuntia imarreltu ja myönnän itsetunnon kohoavan. Tätä kuitenkin seuraa häpeä: "Olenko pukeutunut tai käyttäytynyt provosoivasti?" Voin rehellisesti myöntää kuuluvani joukkoon, joka automaattisesti syyttää itseään myös seksuaalisesta ahdistelusta. Vaikkei koronaa olisi, tämä rajoittaa esimerkiksi intoa viettää iltaa baareissa yms. 

Häpeä on ollut usein voimakas. Minulla on ollut kausia joina olen tarkoituksella pukeutunut väljästi jottei mitään erottuisi. Anoreksian oireilun aikana pyrkimys oli taas peittää jokainen hävitystyön alla oleva kilo. Toisaalta en halua hävetä itseäni. Minulla ei ole suurta tarvetta korostaa sitä naiseutta mitä kehoni antaa näkyä ulospäin. Sen verran jopa minussa kuitenkin on feminismiä jäljellä, etten myöskään halua hävetä niitä piirteitä. Eräänlaisena "terapiamuotona" käytän tarkoituksella tiukkujoja housuja. -Toki soveliaita. En ole päässyt häpeästä eroon, mutta voisin määritellä sitä keskitasoiseksi. 

Alastomuus muiden nähden

Se on vaikeaa. Kuten mainittua tuli, saunominen suuremmassa joukossa on jotain mitä vältän. No, tässä kohden korona tulee hätiin: vältän saunaillat. Taas haasteena on ajatus omasta alastomuudesta. Luulen että vuoden terveydenhuoltoalalla muokkasivat reaktioni alastomuuteen ns. tavisten näkökulmasta suorastaan tylsäksi. 

Oli vaatteiden alla mitä tahansa, en osaa sitä kauhistella sillä mitään yllättävää siellä ei ole. Voin rehellisesti vakuuttaa, että katseeni kohdistuu ensisijaisesti kasvoihin, ja se mitä näen kasvojen lisäksi ei suoraan sanottuna kiinnosta. Omalla kohdalla en ilmeisesti ole aivan sinut kehoni kanssa. En pode "läskiahdistusta", vaan ahdistusta siitä että paljastan alastoman kehoni henkilöille jotka eivät kuulu siihen minimaalliseen katsojalistaan. Asia on sukupuolesta riippumaton. 

Pohdintaa

Kuten alussa tuli mainittua, alastomuus ja suhteutuminen siihen ovat ilmiöinä mielenkiintoisia. Minua asia ei häiritse, mutten näe tarpeelliseksi kouluttautua henkilökohtaisesta häpeästäni eroon. Toki tilanne on eri silloin, jos asia nousee syystä tai toisesta prioriteettilistan kärkeen. Milloin näin voisi käydä. -Ei aavistustakaan. 

Oma suhteeni muiden ihmisen alastomuuden on tylsän neutraali, tästä kiitos kokemuksille terveydenhuoltoalalla. Vaikka olen kaikessa konservatiivisuudessani varsin liberaali (tai välinpitämättömän suvaitsevainen?), asenteeni omaa alastomuuttani kohtaan yllättää jopa itseni: minua hävettää. Tunnen itseni vilauttelijaksi. Tai suoraan sanottuna minusta tuntuu kuin tyrkyttäisin itseäni, kuin olisi tarjolla. No, rehellisyyden nimissä en pidä vartaloani kummoisena. En siis myöskään ajattele että sitä katsottaisiin "sillä tavalla". Oikeastaan häpeä liittyy juuri siihen, että ajattelen muiden pitävän minua itseäni mainostavana. 

Hupaisaa sinänsä. Jos joku muu kertoisi tämän tekstin sisältöä vastaavia tuntemuksia, mielessäni pitäisin hänen ajatuksiaan absurdeina: Suomessa sauna lienee lähes ainoa paikka jossa ollaan hieman julkisemmin alasti. Oli kyse sitten saman sukupuolen tai sekasaunasta, (yleens) väki, etenkään toisilleen tuttu ei saavu sinne toisiaan tiirailemaan. Luulisin?

Lopussa pahoittelen potentiaalisen ikärajan poisjättämistä. Olisiko se elokuvakriteerien mukaisesti K12?