Näin aikuisena opiskelleena sekä usein jatkuvaa uuden opettelua vaativaa työtä tehneenä oppiminen on jo parin vuoden ajan ollut aihe joka kiinnostaa. Erityisesti seurakuntatyö vaati taitoa opettaa. Vaikka työn ohella opiskelu on sujunut häpeällisen hitaalla tempolla, aihe on vetänyt puoleenssa: aivot ja oppiminen. Erityisen huojentavaa ja kannustavaa kurssilla on ollut ajatus elinikäisestä oppimisesta ja ennen kaikkea tämä: aikuisenakin voi oppia uutta. Miten itse olen kokenut oppimisen ja opettamisen?
Arka, epävarma
Olen oppijana näitä kahta. Lähes automaattisesti aliarvioini osaamiseni, ehkä eräänlaisena turvallisena pessimisminä. Koen turvalliseksi lähtökohdaksi olla harvinaisen huono. Varjopuolena tässä on alisuorittaminen ja liian vähäinen usko omaan oppimiseen. Luulen että taustalla on negatiivisia kokemuksia lapsuudesta, ehkä yksittäisiä sanoja jotka ovat syöpyneet mieleen. Ehkä selkeimmin mielessäni pyörii toteamus "tuosta ei kyllä tule yhtään mitään". Tämä lause on sotkenut keskittymisen ja opeteltavan asian harjoittelu on lähtenyt välittömästi huonoon suuntaan.
Olen aina ollut herkkä myös hoputtamiselle sekä sivusta katsomiselle. Vaikka opettaja tai muu aikuinen olisi vain tilanteen tarkastaakseen katsonut olan yli, mieleen on välittömästi noussut ajatus tehdyistä virheistä vaikkei sellaisia olisikaan ollut. En usko tai ainakaan muista että tällaiseen reaktioon liittyisi mitään traumaa tai muuten ikävää kokemusta. Luulen että olen sellainen.
Valmis kiinnostumaan
Tästä aikuisena opitusta taidosta olen iloinen. Pystyn kiinnostumaan oikeastaan mistä tahansa aiheesta, kunhan se selitetään minulle tietotasoni mukaan ja saan esittää niitä mukamas ei olemassa olevia tyhmiä kysymyksiä niin paljon kuin koen tarpeelliseksi.
Eihän tämä asenne minusta parempaa ihmistä tee, mutta mahdollistaa uuden oppimisen alueilta, joille itse en olisi ymmärtänyt vilkaista. Lisäksi valmius kiinnostumaan on murtanut pieniä palasia stereotypioista, joita olen parhaimmillaan onnistunut luomaan jo lapsena. Olen sittenkin oppinut asioita joista minun ei "kuulunut" ymmärtää mitään.
"Sinä opit, nyt harjoitellaan"
Seurakuntatyöhön liittyvän opetustoiminnan ohella olen pienissä määrin opettanut pianonsoittoa, tosin harrastusmielessä. En ole koulutettu soitonopettaja, eikä minulla ole edes musiikkiopiston tutkintoja suoritettuina. Itse asiassa en ole edes opiskellut musiikkiopistossa avointa opetusta lukuunottamatta. Minulla on ollus lähinnä aikuisia oppilaita ja yksi lapsi.
Erityisesti aikuiset tahtovat arkailla, eivätkä uskalla uskoa mahdollisuuteen oppia. Soittaminen on "laji", jossa lukuisat toistot mahdollistavat oppimisen. Itse kannustaisin aikuisia katsomaan videoita pienistä lapsista jotka ovat aloittaneet soittamisen. -Siis ei lapsineroista. Lapset aloittavat yksinkertaisista kuvioista, ja usein nuottien opettelu aloitetaan nuotin nimen sijaan nuottia kuvaavalla sanalla. Esimerkiksi viulun kieliä luonnehditaan perheenjäsenillä ja eläimillä:isä -kieli, äiti -kieli, lapsikieli ja lintukieli. Neljälle kielelle lienee haasteellista saada loogista sukuselvitystä, jolloin korkein kieli nimetään eläimen mukaan.
Eipä se aloittaminen lapsellakaan ole aivan sujuvaa. Erona on asenne. Moni lapsi nauttii itse soittimen äänistä, syntyneistä melodioista ja ylipäänsä uuden löytämisestä. Vaikka päämäärät ovat oppimisen kannalta tärkeä asia, monen aikuisen olisi hyvä olla stressaamatta päämäärää liikaa. Olen pyrkinyt kannustanut keskittymään juuri siihen yksittäiseen kohtaan jota harjoitellaan. Yleensä neuvon soittaman pienen pätkän kappaletta 3-5 kertaa läpi keskittyen ihan vain kyseiseen osaan. Tämän jälkeen kysyn huomaako soittaja eroa verrattuna ensimmäiseen kertaan. Suurimmaksi osaksi moni havaitsee tässä toistojen merkityksen ja huomaa samalla oppineensa.
Alku saa turhauttaa, myös minua
Autolla ajaminen, uusi reitti, uusi pianokappale, uusi liike, uusi aihe tenttimateriaalissa jne. Näitä kaikkia yhdistää se, että alussa olen aivan hukassa ja äärimmäisen kömpelö. Vaikka ajaminen sujuu teknisesti paremmin, uudet reitit pelottavat. Ja harjoittelun alkuvaihe.. voin rehellisesti myöntää että niihin päiviin mahtui kiukkua ja kyyneleitä.
Hävettää myöntää mutta ehkä tästä syystä olen yksi huonoimmista aloittajista. Minulla on valmiiksi negatiivisia ennakkoasenteita osaamisestani. Jälkimmäinen tuli myönnettyä jo tekstin alkupuolella, muttei sen vaikutusta aloittamisen vaikeuteen. No, on myös asioita joissa laiskuus on ratkaisevasti hidastava tekijä aloittamisen vaikeudessa.
Lohduttavaa tässä kuitenkin on yleisyys. Tiedän itseni lisäksi todella vähän ihmisiä, jotka olisivat innokkaina valmiita käsittelemään aihetta kuin aihetta. -Saati sitten ihmisiä, jotka osaisivat uuden asian heti sen aloitettuaan.
Pohdintaa
Oppityypin hahmottaminen niin oman itsensä kuin muidenkin kohdalla on tärkeää. Itse henkilökohtaisesti en pidä mitään oppijatyyppiä ns. virheellisenä, vaan yksilönä. En koe tarvetta muuttaa itseäni rohkeammaksi kokeilijaksi. En ole sellainen, ja tiedän toistojen ja maltillisen lähestymisen lisäävän niin rohkeutta kuin varmuutta.
Oikeastaan pidän suurena edistysaskeleena sitä, että olen edes aikuisena antanut itselleni luvan arastella uuden asian edessä. Silloin voin antaa itselleni aikaa lähestyä uutta asiaa omaan tahtiini, mikä loppujen lopuksi on nopeampaa kuin pakotettu lähestyminen. Jälkimmäinen johtaa usein "lukkiutumiseen" ja lopulta asian pakonomaiseen välttelyyn. Näin oppiminen hidastuu tai jää kokonaan tapahtumatta. Mahdollisuus tutkia ja edetä omaan tahtiin taas voi johtaa hyvinkin nopeaan oppimiseen, sillä päämäärästä ei tarvitse ottaa paineita.
Vaikka karsastan paasaavaa sävyä, kannustan jokaista uskaltamaan kiinnostumaan myös asioista, jotka eivät kuulu omiin vahvuuksiin. Monilla kiinnostusta jarruttaa erityisesti "en ymmärrä tuosta mitään" -asenne. Tietenkään jokaisesta asiasta ei ole pakko kiinnostua, mutta itsensä yllättäminen oppimalla jotain aivan uutta on harvoin haitaksi.
Itse olen ollut äärimmäisen surkea mm. kielissä ja vielä surkeampi koneiden parissa. No, suoritin kohtuullisin arvosanoin mm. kreikan, heprean ja latinan opinnot. Luin myös pari kurssia japania amk:ssa, ja opin kurssien sisällön varsin hyvin. Nyt haastan itseäni satunnaisesti tutkimalla pala palalta erilaisten työkalujen ja muiden koneiden toimintaa. Voin sanoa että tm:lle oli kova juttu viikonloppuna käsittää kaksi- ja nelitahtimoottoreiden ero. (tälle saa nauraa)
Sanonta "vanha koira ei opi uusia temppuja" saa minut näkemään punaista. En usko oppimisen vaikeutuvan aikuisena, mutta mahdollisuuden uuden opetteluun ovat erilaiset. Aika monella aikuisella on muitakin vastuualueita kuin opeteltava asia vastoin kuten esimerkiksi peruskouluikäisillä. Heidän arjessaan uuden oppiminen ja vanhan kertaaminen on priorisoitu. En tarkoita että aikuisten tulisi siirtää alkuperäiset prioriteetit syrjään. Sen sijaan vakuuttaisin ettei vika ole kyvyissä tai valmiuksissa. Oppiminen on edelleen vähintäänkin mahdollista. Valitettavasti aikuisten on itse otettava oppia neuvosta jota he nuoremmille jakavat: asenne ratkaisee.
Jokainen on jossain vaiheessa aloittelija. Vaihe on uuden oppimisesta ehkä turhauttavin, sillä oppijan on hyväksyttävä epämukavuus, kömpelyys ja ylipäänsä se, ettei uusi asia tunnu luontevalta. Tämän vaiheen olemassaolo ei tee kenestäkään tyhmää, tai ylipäänsä tarkoita etteikö hän voisi oppia. Liikaa määränpäätä ajattelematta pidän itse parempana vaihtoehtona itse harjoittelua aiheessa kuin aiheessa.
Onko teillä kokemuksia uuden oppimisesta aikuisiällä? Miltä alku ja kehittyminen tuntuivat?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti